Niin jätimme hotellin ja kiiruhdimme rantaan. Kun tulimme Delfineen,
näimme, että porvoolaisen parkkilaivan »Gustafin» vene oli kiinnitetty
meidän pääportaisiimme. Perämies Julie Blom, sittemmin merikapteeni,
oli tullut tapaamaan minua. Hän pyysi, että ottaisin hänen paikkansa
Gustaf-laivassa, jotta hän pääsisi Delfineen. Porvoolainen laiva oli jo
valmis lähtemään kotiin. Julie Blom toivoi pääsevänsä Rio de Janeiroon,
ja minä kaikkialle muualle kuin Rioon. Gustafin kapteeni Åhman oli jo
suostunut vaihtoon eikä kapteeni Bäckilla ollut mitään sitä vastaan.
Päivää ennen Gustafin lähtöä piti Blomin tulla Delfineen ja minun mennä
Gustafiin. Vähän aikaisemmin oli mönsträys tapahtuva Norjan ja Venäjän
konsulien luona. Tämä vaihto oli minulle hyvin mieluinen, sillä näin
välttäisin menon Rioon, jota pelkäsin enemmän kuin helvettiä. Kapteeni
Bäck kielsi minua puhumasta asiasta Kirstenille. Hänen ei tarvitsisi
tietää muutosta, ennenkuin vaihto olisi suoritettu: Blom olisi
Delfinessä ja minä Gustaf-laivassa. Jäähyväiset olivat tarpeettomat, ja
vaihdon tulisi tapahtua yöllä.
Menin nukkumaan noustakseni vahdinpitoon kello yksitoista. Mutta
unta en saanut silmiini, vaikka työpäivä oli ollut raskas. Kello
yksitoista otin vastaan vahtivuoroni ja kävelin edestakaisin laivan
kantta. Ajatukset kiersivät ja kaarsivat päässäni: Minun ei siis
tarvinnut mennä keltaruttohelvettiin, Rioon. Delfine, tämä rakkaaksi
käynyt laiva, jossa minulla on ollut monta sekä iloista että ikävää
seikkailua, täytyi siis nyt jättää. Kirsten ja Magda olivat kohta
tuulen viemiä, kuihtuneita kukkia. — Menin peräpuolelle katsomaan
kelloa. Kirstenin hytistä näkyi valoa. Hän lauloi kauniilla äänellään
Magdalle, joka vielä, vaikka puoliyö läheni, leikki nukkeinsa kanssa.
Seisoin taas kompassihuoneen luona, kuten niin monta kertaa ennenkin
ja katselin kellonviisaria, joka nyt nopeammin kuin koskaan kiersi
taulua. Siirryin sitten kokkapuolelle lyömään kahdeksan lasia; kello
oli siis kaksitoista. Kun kuljin heidän hyttinsä ohi, oli se pimeä eikä
sieltä kuulunut mitään ääntä. Siellä jo nähtiin suloisia unia. Tultuani
soittokellon luo tuumin kauan ennenkuin löin. Oli raskasta havahduttaa
äiti ja lapsi, mutta heläytin sittenkin.
* * * * *
Jo viikko oli kulunut, mutta Gustaf ei vieläkään lähtenyt. Eivätkä
Hildur ja lordi Lakeford olleet saapuneet »Seastarillaan». Eräänä
päivänä Blom toi tavaransa Delfineen, ja minun piti lähteä samalla
veneellä, jolla hän oli tullut. Kun Blom saapui laivaamme, olin
kanssissa kokoamassa työvaatteitani. Aikomuksemme oli viedä kummankin
kapistukset asianomaiseen laivaan sinä päivänä ja palata vielä
takaisin. Seuraavana päivänä oli muutto suoritettava ja samalla piti
myös käydä mönsträyksessä.
Kun tulin kanssista kannelle, seisoi Magda siellä ja katseli Blomia,
joka nosti kapineitaan laivaan. Sitten tyttö katsahti minuun ja juoksi
yht'äkkiä äitinsä luo hyttiin. Minä annoin Blomille merkin soutaa
tiehensä. Kirsten tuli ulos ja riensi minun luokseni.
— West, mitä tämä merkitsee?
— Minä jätän muutaman päivän kuluttua Delfinen ja tämä nuori mies,
jonka kapineet ovat tässä, tulee minun tilalleni. Huomenna mönsträtään
meidät molemmat Norjan ja Venäjän konsulaateissa.
Kapteeninrouvan kulmakarvojen väliin syntyi ryppy ja hetken perästä hän
sanoi:
— Olen ajatellut sinusta siksi hyvää, etten uskonut sinun hiipivän
täältä tiehesi puhumatta minulle mitään. Mikä on syynä tähän
inhoittavaan yritykseesi?
— Tiedättehän, Kirsten-rouva, että keltarutto raivoaa Brasiliassa?
— Sinä olet raukka. Onko sinun henkesi kalliimpi kuin minun? Jos sinä
lähdet, niin lähden minäkin.
— Minun mielestäni kapteenska ja pieni Magda saattavatkin hyvin jättää
Delfinen. Täällähän on norjalaisia laivoja, joilla voi palata Norjaan.
— Mutta minä sanon kerta kaikkiaan, etten tahdo mennä Norjaan.
Samassa saapuivat kapteeni ja Löflund laivaan ja minä menin
kokkapuolelle. Kirsten riensi kapteenia vastaan ja kinastelu alkoi.
Seuraavana aamuna, kun minun piti lähteä maihin konsulaattiin, istuin
kirkkovaatteissani veneessä pääportaan luona kapteenia odotellen. Häntä
vain ei kuulunut. Ensimmäisen perämiehen näin katsovan reelingin yli
veneeseeni. Tiedustelin häneltä, missä kapteeni viipyi.
— Kyllä näyttää siltä, että sinä jäät Delfineen. Kajuutassa on puhuttu
kovia sanoja. Rouva Kirsten on lyönyt nyrkkinsä pöytään ja käskenyt
kapteenin peruuttaa koko miesmuuton, muuten hän tulee hankkimaan
kapteenille itselleen matkapassin.
Vähän ajan kuluttua saapui päällikköni veneen kohdalle ja sanoi:
— Tule pois, West, muutosta ei voi tulla mitään.
* * * * *
Lankkulasti oli lossattu. Lastiruumassa laastiin ja pestiin.
Gustaf-laivassa hiivattiin ankkuri, purjeet nostettiin ja laiva
lähti, laskettuaan kolme kertaa lippunsa alas. Hyvästijättöön
vastasivat kaikki Cadizin väylällä olevat laivat. Kun Gustaf oli
häipynyt näkymättömiin, nostettiin norjalaisessa »Glommen»-nimisessä
parkkilaivassa lippu puolitankoon. Arvasimme heti, että sen kapteeni,
jonka tiesimme maanneen huonona sairaana Cadizin sairaalassa,
oli kuollut. Taas nostivat kaikki laivat lippunsa, tällä kertaa
puolitankoon, jäähyväisiksi vanhalle merenkyntäjälle. Ensin nousivat
ainoastaan norjalaisten laivojen liput, mutta vähän myöhemmin kaikkien
muidenkin, ja ne pidettiin ylhäällä auringonlaskuun asti. Delfinen
miehet valtasi alakuloisuus — keltakuolema kummitteli. Sitten
lähtivät kaikista norjalaisista laivoista kapteenit »Glommeniin»
surunvalituskäynnille.
Kolmen päivän perästä haudattiin vainaja Cadizin kirkkomaahan. Laivojen
liput liehuivat hautauspäivänä puolitangossa. Kaikki norjalaisten
alusten kapteenit menivät hautajaisiin silinterihatut päässään.
Pienissä laivaveneissäkin, jotka kuljettivat kapteeneja hautajaisiin,
liput viipottivat puolitangossa.
Seuraavana aamuna tuli Glommenin v.t. kapteeni, entinen ensimmäinen
perämies, Delfineen. Keskusteltuaan hetkisen kapteeni Bäckin kanssa
he läksivät yksissä maihin, soutumiehinä Löflund ja minä. Glommenin
vene sai toimettomana lähteä pois. Soutaessamme herrat puhuivat
kuiskaten keskenään ja näyttivät hyvin vakavilta. Arvasimme, että
jotakin oli tekeillä. Heti kun kapteenit olivat nousseet maihin,
palasimme Löflundin kanssa laivaan. Espanjalaiset proomumiehet sanoivat
lastauksen tulevan kestämään, koska kuljetusvalmista suolaa oli
niukalti, sateisia ilmoja kun oli ollut kauan.
Kapteenit viipyivät maissa kaiken päivää ja palasivat vasta myöhään
illalla Delfineen. Glommenin kapteeni jäi meille yöksi. Nämä
keskustelivat ensimmäisen ja toisen perämiehen kanssa puoliyöhön asti.
Kun Löflund yhden aikaan yöllä tuli vahdista, kertoi hän kuulleensa
kajuutasta: »Tämän paikan saa West joko Delfinestä taikka Glommenista.»
Niinikään hän oli kuullut, että oli sähkötetty koko eilinen päivä ja
tänään odotettiin lopullista tietoa. Kun miehet kello kuusi tulivat
kannelle, oli suolaproomu taas laivan kyljessä ja espanjalaiset
alkoivat hiivata laivaa. Tämä työ tapahtuu siten, että proomusta,
joka on köytetty laivaan kiinni, heitetään pienillä, pitkävartisilla
lapioilla suola yli laivan reelingin suoraan luukuista sisään. Laivan
oma miehistö luo ja tasoittaa sitten suolan ruumassa. Kapteeni huusi
minut jonkin ajan kuluttua työstäni ylös kannelle.
— Kuule, West, pese naamasi ja pane pyhävaatteet, päällesi, niin
lähdetään konsulaattiin. Glommenin ensimmäinen perämies tulee sen
kapteeniksi, toinen perämies sen ensimmäiseksi perämieheksi ja meidän
toinen perämiehemme sen toiseksi perämieheksi. Sinulle uskotaan
Delfinen toisen perämiehen toimi.
Olin iloinen. Totta puhuen en nyt olisi välittänytkään Glommenin
perämiehyydestä, vaikka olisin siten välttänyt Rion matkan. Minun
tilalleni mönsträttiin ruotsalainen merimies, joka oli päässyt
sairaalasta ja odotellut saadakseen työtä. Hän tuli meille saman päivän
iltana ja toinen perämiehemme lähti Glommeniin. Minä sain nyt muuttaa
kanssista kajuuttaan ja kapteeninvahdissa määrätä ja komentaa.
Seuraavana aamuna kello kuusi saapui suolaproomu laivan sivulle.
Espanjalaiset kiroilivat ja pitivät suurta melua, kun eivät heti
saaneet ruveta heittämään suolaa sisään, koskei entistä oltu
saatu luoduksi pois tieltä. He näyttivät käsillään etelää kohti
Pontalis-selän yli. Siellä näkyi pieni ohut pilvi, jossa säteili
sumujuovia. Taklaasin köydet alkoivat hakata vantteja ja partuuneja
vastaan, ja veden pinnalle pitkin selkää ilmestyi tuulen viiruja,
kaikki myrskyn enteitä. Sitten espanjalaiset huusivat yhdestä suusta:
»Lavanto, lavanto!»
Hirmumyrsky, espanjalaisten kauhistus, oli tulossa. Ei kukaan voinut
sanoa, kuinka pian. Se voi alkaa jo muutaman tunnin kuluttua, mutta
viimeistään puoliyön aikana. Lavanto saa alkunsa Saharan erämaasta,
missä sen nimenä on shiroko, ja sen voima on ehkä vielä suurempi kuin
tuulispään valtamerillä. Se jatkaa kulkuaan yli Välimeren Espanjan
rannikoille. Proomumiehet pelkäsivät, että lavanto yllättäisi heidät
ennenkuin ehtisivät Pontalisiin, ja olivat ylen hermostuneita.
Kello seitsemän samana aamuna Kirsten ilmestyi kannelle täydessä
tellingissä ja komensi veneen maihinmenoa varten. Koska kaikki miehet
olivat työssä suolanlastauksessa, antoi hän minulle herttaisen
määräyksen tulla häntä soutamaan kaupunkiin. Hän ei luopunut
aikeistaan, vaikka kapteeni ja minä huomautimme, että on vaarallista
nyt lähteä veneellä vesille, kun juuri odotetaan lavantoa. Tuuli tosin
ei vielä ollut kova, ja maihin siis pääsisi vielä helposti, etenkin kun
tuuli kävi paapuurin puolelta, missä satamakin oli.
— Emme ehdi tänään kotiin, hän huusi lähtiessämme. Kirsten hoiti
peräsintä ja minä airoja.
— Hyvä, etten ottanut Magdaa mukaan; kapteeni ja kokki kyllä hoitavat
hänet.
Kun tulimme rantaan, oli sama nuorukainen kuin viimeinkin sekä muitakin
vene-vahtipoikia meitä vastassa. Nuorukainen auttoi kapteenskaa
veneestä maalle ja esiintyi kaikessa niinkuin espanjalainen ritari
ainakin.
— Tahtooko herra toinen perämies, olla hyvä ja tulla kanssani, niin
koetamme löytää hotelli Castilia Nuovan, pyysi Kirsten.
Poliisin välityksellä löysimmekin pian hotellin ja saimme sieltä
huoneen. Ikkunasta avautui näköala yli koko ulkopuoleisen selän.
— Ihana ja suurenmoinen on näköala.
— Niin on, me jäämmekin tänne odottamaan, sanoi Kirsten.
Mitähän me täällä odotamme, ajattelin itsekseni. Läksin hotellin
korkeimmalle parvekkeelle, josta näköala oli sangen laaja. Sinne tuli
myöskin hotellin isäntä ja vähän sen jälkeen Kirsten, joka alkoi
kiikarilla katsella merelle päin.
— Kohta nousee lavanto, sanoi isäntä ja piti pienen valaisevan
esitelmän siitä.
— Kummallista, kun ei mitään näy, puheli Kirsten. — Tähän aikaanhan
heidän piti saapua.
Hotellin isäntä poistui, ja me seisoimme ääneti ja katselimme
vuorotellen kiikarilla merelle. Vähän ajan päästä Kirsten ehdotti,
että menisimme sisään, koska rupesi tuntumaan kylmältä. Istuttuamme
hetkisen hän sanoi:
— Kaiketi tiedät, West, mitä minä odotan?
— En.
— Etkö enää muista? Sanoinhan minä, kun istuimme Plaza Demidalla, että
Hildur ja lordi saapuvat tänne tänään. Oikeastaan pitäisi heidän jo
aikoja sitten olla täällä.
— Jollei heitä pian kuulu, niin on heidän vaikea, miltei mahdoton
päästä tänne, sillä kohta lavanto alkaa puhaltaa täydellä voimallaan.
Odotimme jonkin aikaa, ja sitten ehdotin lähtöä. Mutta Kirsten sanoi,
että meidän täytyisi odottaa noin pari tuntia. Selitin, että oli
aivan mahdotonta enää viipyä niin kauan ja muistutin hänelle Biskajan
myrskyä. Sitten menimme taas parvekkeelle, jossa seisoimme puolisen
tuntia katsellen ja tähystellen. Viimein sain tuon itsepäisen naisen
pois kylmästä tuulesta. Samalla koputettiin ovelle ja ojennettiin
rouvalle sähkösanoma.
»Rouva Bäck. Cadiz, Hotelli Castilia Nuova.
Lissabon, perjantaiaamuna. — Saavumme Cadiziin sunnuntaiaamuna
'Seastarilla'. Hildur.»
Päätimme heti lähteä Delfineen. Maksoimme laskun ja riensimme rantaan.
Lavanto oli jo hyvässä alussa. Kun tulimme veneen luo, pudisti
vahtipoika päätään ja hoki viittoen kädellään selälle: Lavanto,
lavanto. Hän koetti selittää, että oli mahdotonta päästä enää laivaan;
täytyi odottaa siksi, kunnes lavanto lakkaisi puhaltamasta.
— Kuinka kauan se voi kestää? tiedusteli Kirsten.
— Kolme, neljä vuorokautta.
— Mahdotonta jäädä tänne niin pitkäksi aikaa. Minun täytyy päästä
kotiin Magdan tähden. Kuka häntä siellä hoitaa.
Koetin selittää, etten edes jaksa soutaa venettä tällaisessa tuulessa
kuin muutaman metrin rannasta, jos sitä ensinkään saan liikkeelle.
— Minä soudan sitten, koska sinä et jaksa, sillä minun pitää päästä
kotiin Magdan luo, lapseni luo.
— Ei mitään turhaa lörpöttelyä, tästä on leikki kaukana, vastasin ja
huusin samalla vahtipojalle, että hän koettaisi saada kaksi hyvää
soutajaa. Hän juoksi lähellä olevaan satamatyömiesten majaan, ja
sieltä tuli kymmenkunta miestä, jotka ilmoittivat olevansa halukkaita.
Valitsin heistä kaksi. Lupasin heille viisi pesetaa mieheen soudusta
Delfineen sekä yhden pesetan päivässä ja vapaan ruuan siltä ajalta,
minkä heidän tuulen takia oli pakko pysyä laivassa. Venepoika sai
maksunsa kaksinkertaisena. Soutumiehet asettuivat paikoilleen
tarkastettuaan airot ja huomattuaan ne eheiksi ja virheettömiksi.
Kirsten määrättiin istumaan veneen peräpuolessa olevalle
pohjatrallille, jossa hän saattoi nojata selkäänsä minun polviini.
Ellei tuuli vähän ennen lähtöämme olisi kääntynyt suorasta etelästä
lounaaseen, olisi meillä ollut jonkin verran toivoa päästä laivaan,
mutta nyt se puhalsi suoraan tyyrpuurin sivua vasten. Päästyämme sata
syltä sataman suulta rupesimme saamaan merta veneeseen, ja Kirsten
joutui istumaan vedessä.
— Kyllä minä nyt koetan kääntää takaisin, vaikka sekin on jo
vaarallista.
— Ei vielä, koetetaan vain, jos päästäisiin perille, intti Kirsten.
— Mitä te miehet arvelette? kysyin, mutta en voinut kuulia heidän
vastaustaan. Samassa löi aalto veneeseen ja täytti sen puoleksi.
— Käännä, West, Jumalan tähden, heti takaisin! huusi Kirsten, jota nyt
alkoi peloittaa.
— Myöhäistä! vastasin ja samalla näin Kirstenin yrittävän nousta.
— Älkää nousko, istukaa paikallanne!
— Veneessä on niin paljon vettä, etten voi istua, olen läpimärkä.
Kun hän taas koetti nousta, niin painoin hänet takaisin veteen. Olimme
nyt sivu edellä kulkeneet tuulen ja aallon mukana paapuurin puolelle
niin pitkälle, että oli mahdotonta päästä Delfineen. Emme olleet juuri
ensinkään lähenneet sitä, vaikka veneen kokka soutaessa oli sinne
päin käännetty. Nyt oli yhtä mahdotonta päästä laivaan kuin kääntyä
takaisin, sillä molemmissa tapauksissa meri löi suoraan sivulta sisään.
Ainoa keino oli kääntää myötätuuleen, vaikka vaara silloin ei ollut
paljonkaan pienempi. Se oli kuitenkin ainoa suunta, johon vene kulki.
Käänsin siis sen myötätuuleen, joka vei meitä suoraan aavalle merelle.
Nyt tuli peräpuolelta suuri aalto ja me seisoimme kaikki polvia myöten
vedessä.
Kirsten huusi: »Jeesus!» ja espanjalaiset soutumiehet: »Jeesus Maria!»
ja »Caramba!»
— Pitäkää kaikki kiinni veneestä, komensin.
Toisella kädelläni pidin kiinni peräsimestä ja toisella Kirsteniä
palmikosta. Hän taas oli hädissään tarttunut lujasti kiinni
ranteeseeni. Odotimme joka hetki veneen uppoavan. Sekunti toisensa
jälkeen kului, ja vene pysyi vielä pinnalla, vaikka vesi jo oli likellä
sen reunaa. Se kulki myötätuulessa ja aallokossa, totellen peräsintään.
Joskus riehuvassa meressä näkyi ikäänkuin vako taikka tie, jonka pinta
oli tyyni. Sellaisessa tyynessä vaossa me satuimme olemaan jonkin
aikaa ja se pelasti meidät. Silmäni sattui kääröön, joka oli vedessä
veneen pohjalla. Siitä näkyi porsliinikannun korva. Nostin sen vedestä,
jolloin käärepaperi irtautui.
— Ammenna tällä astialla vettä mereen, Kirsten, ja te soutumiehet,
tehkää samoin lakeillanne. Mättäkää henkenne edestä!
Kirsten ei ensin tahtonut uskaltaa irroittaa kättään ranteestani,
mutta kun uudestaan kehoitin häntä tarttumaan molemmin käsin työhön ja
lupasin pitää kiinni hänen tukastaan, alkoi hän ja miehet tehdä työtä
käskettyä.
Lavanto oli vähän aikaa ikäänkuin vetänyt henkeään, jaksaaksensa sitten
taas puhaltaa paremmin. Kotvan kuluttua oli veneemme tyhjentynyt
vedestä. Painoin taas Karstenin istumaan entiselle paikalleen ja
komensin miehet soutamaan — en vauhdin lisäämistä varten, sitähän oli
tarpeeksi, kun tuuli ja aallot työnsivät takaa, vaan siksi, että vene
paremmin tottelisi peräsintä. Silloin tällöin laine löi sisään perän
puolelta ja vaara oli suuri, vaikkakin pieni siihen nähden, millainen
se oli ollut. Kirsten jaksoi ja ennätti ammentaa veden pois tuolla
siunatulla astialla, joka oli tullut ostetuksi kokin särkemän tilalle.
Vene kulki eteenpäin huimaavaa vauhtia »ylä- ja alamäkeä», tuulen ja
veden työntämänä. Oli mahdotonta kääntää oikealle tai vasemmalle,
toisin sanoen ohjata veneen laitaa vasten aaltoa, sillä silloin olisi
hukka heti perinyt. Peränpitoa täytyi hoitaa hyvin huolellisesti, jotta
vene aina pysyisi aallon suunnassa.
Heti, kun vene oli saatu tyhjennetyksi, ymmärsin, että vaikka tämä
vaara oli ohitse, oli edessämme toinen yhtä suuri vaara, jos kohta ei
niin silmänräpäyksellinen kuin äskeinen. Kirsten, joka kylmäverisesti,
sanaa sanomatta, oli istunut vedessä veneen pohjalla, huusi, sillä
tavallinen puhe ei kuulunut:
— West, mihin nyt joudumme?
— En tiedä, koetan laskea noiden kaukana merellä olevien laivojen
peräpuolitse, niin läheltä kuin kova aallokko sallii.
Ainoa pelastuksemme oli, että laivasta, jos meidät sieltä
huomattaisiin, ehdittäisiin heittää köysi, jonka voisimme kiinnittää
veneemme kokkaan. Se olisi kyllä hyvin vaarallista, sillä voisimme
helposti kaatua. Sitäpaitsi oli mahdollista, ettemme voisi päästä niin
likelle laivaa, että heittoköysi ulottuisi meihin asti. Espanjalaiset
soutumiehemme ilmaisivat myös käsiään viittomalla samaa keinoa. On
vielä otettava huomioon se seikka, että laivan, josta voimme pelastusta
toivoa, tulee olla ihan tuulen ja aaltojen suunnassa meistä. Oli
vaarallista vähääkään poiketa tuulen suunnasta, eikä meillä ollut
siihen voimaakaan. Ellemme nyt pelastuisi johonkin noista ankkurissa
olevista laivoista, oli meillä varma kuolema edessämme.
Kokan kohdalla, hiukan paapuuriin päin olevasta laivasta, olikin
huomattu hätämme. Heittoköysillä varustettuja miehiä seisoi molemmin
puolin laivaa, valmiina sinkauttamaan köyden ylitsemme. Pidin venettä
tuulta vasten niin paljon kuin suinkin, mutta se ei päässyt tarpeeksi
lähelle laivaa. Heittoköysiä lensi, mutta niistä ei mikään ulottunut
veneeseemme asti. Soutumiehet murisivat. Sitten sivuutettiin taas
laiva, joka jäi paapuurin puolelle. Olimme ihan lähellä laivan sivua
ja melkein joutumaisillamme sen perävalvin alle. Niistä monista
köydenpätkistä, joita meille heitettiin, tuli kaksi käsiimme. Yhden sai
toinen soutajistamme, mutta hän ei ehtinyt kiinnittää sitä. Minä sain
toisen ja kiinnitin sen veneen hankaan, joka lähti irti. Siihen meni se
toivo!
Kuljimme taas eteenpäin: ulappa suureni ja valtameri pauhasi edessämme.
Me olimme pienine veneinemme sen suuressa syleilyssä. Vettä tuli taas
veneeseen ja Kirsten-parka ammensi sitä niin kauan kuin jaksoi. Mutta
voimat loppuivat viimein, ja hän lyyhistyi veneen pohjalle. Suurin
ponnistuksin pääsi hän vielä polvilleen ja ristien kätensä rukoili:
— Suuri Jumala, Sinä olet ainoa, joka meidät voit pelastaa, jos tahdot.
Auta meitä syntisiä ihmisraukkoja pelotta lähtemään tästä kurjasta
maailmasta ja ota meidät sitten tykösi. Ja vielä, Herra, pyydän: lopeta
kärsimyksemme pian. Amen.
Sitten hän heittäytyi veneen pohjalle ja jäi siihen kädet ristissä.
Espanjalaiset nyt vuoroin ammensivat, vuoroin soutivat. Aina väliin he
tekivät kesken työtänsä ristinmerkin ja huusivat: »Jeesus, Maria!»
Minäkin olin kadottanut kaiken toivoni, kun vielä oli sivuutettu
kaksi laivaa, joiden lähelle edes ei oltu päästy. Miehetkään eivät
enää soutaneet, he vain ammensivat vettä. Vene totteli kaikeksi
onneksi kuitenkin peräsintä. Kaukana meren ulapalla näkyi kaksi suurta
höyrylaivaa, jotka olivat ankkurissa lähellä toisiaan, ihan meidän
kulkusuunnassamme. Oli hyvin mahdollista, että pääsisimme niihin, jos
vene vain niin kauan pysyisi veden päällä. Ajattelin, että on parasta
laskea vasten laivan sivua, kävi miten kävi. Laivat olivat hyvin suuria
— kuuluvat varmaan Espanjan valtiolle, arvelin. Siinä tapauksessa
niissä olisi paljon miehistöä sekä useita suuria, hyviä soutuveneitä ja
päällystöllä halu auttaa merihädässä olevia.
— Ammentakaa miehet, vettä, älkääkä väsykö. Tuolta saamme avun!
Miehet vilkaisivat käteni suuntaan, tekivät ristinmerkin ja alkoivat
kahta kovemmin äyskäröidä vettä. Kirsten oli kalpea ja värisi
väsymyksestä ja vilusta. Riisuin takin yltäni ja heitin sen hänen
päälleen.
— Jaksa vielä vähän aikaa, pieni Kirsten-kulta, kohta saamme apua!
huusin niin paljon kuin kurkusta läksi.
Kirsten puristi lujemmin kätensä ristiin ja koetti sitten nousta
istumaan. Yritys onnistuikin viimein. Aallot hyökkäsivät kaiken aikaa
veneeseen, mutta onneksi saimme kuitenkin ammennetuksi enemmän ulos
kuin tuli sisään. Emme enää olleet kaukana laivoista, joissa jo oli
huomattu hätämme. Toisesta oli pantu vesille suuri laivavene, joka
kahdeksan miehen soutamana, taistellen merta ja tuulta vastaan, läheni
meitä antaakseen apua, jos toisen laivan luo laskiessa olisi vaara
tarjona. Ennenkuin törmäsimme laivan sivuun, lensi jo parikymmentä
heittoköyttä ylitsemme. Minä köytin heti yhden niistä Kirstenin
ympärille. Kovasta aallokosta huolimatta pääsimme kaikki kunnialla
laivaan. Mutta rakenteeltaan mainio norjalainen meriveneemme, joka oli
kantanut meitä sylissään, murskautui laivan kylkeä vastaan.
Meidät majoitettiin arvon mukaan: Kirsten ja minä saimme kumpikin hytin
laivan peräpuolella ja soutumiehet yhteisen hytin kokkaosastossa.
Kullekin meistä tuotiin puhdas lämmin puku ja märät vaatteet vietiin
kuivamaan konehuoneeseen.