Tämän vanhan linnoitetun kaupungin, jonka väylän molemmin puolin ovat
patterit, tuntevat kaikki pohjoismaalaiset merenkulkijat. Se muistuttaa
Espanjan entistä mahtia ja aikaa, jolloin Pyreneitten valtakuntain
laivat suurmastonsa huipussa pitivät luutaa: ne muka lakaisivat meret
puhtaiksi muista laivoista. Kukapa merimies ei tuntisi Fonda de los
tres reis'iä — »Kolmen kuninkaan ravintolaa» — joka sijaitsee »Kolmen
kuninkaan kujan» varrella, Lacave et Company'n viinifirmaa, aikoinaan
Espanjan suurinta alallaan. Kaikki tuntevat myöskin Pontalisin väylän
jossa oltiin ankkurissa, kun viiniä ja suolaa lastattiin, sekä
lavanto-myrskyn, joka aina väliin puhalsi. Ja last but not least,
kaikkien täytyy niinikään tuntea Andalusian kauniit tyttäret ja hyvät
hevoset.
Seuraavana aamuna saapui ensimmäinen proomu laivan kylkeen ja raskas
lankkujen lossaus alkoi. Kaikeksi onneksi proomuja oli vähän ja ne
olivat pieniä, joten riitti runsaasti huilausaikaa. Kun eräänä päivänä
soudin Kirsteniä maihin, virkkoi tämä:
— Et ole kysynyt mitään Hildurin kohtalosta.
— En ole, vastasin. — Mitäpä se minua liikuttaisi.
— Et taitaisi kysyä mitään minunkaan kohtalostani?
— Ehkä kysyisin.
— Kuule, West, sinä olet ollut tärkeä tekijä minun elämässäni siitä
saakka, kun toisiimme tutustuimme. Enhän ilman sinua yleensä eläisi.
Tai yhdentekevää, eihän minua kukaan kaipaisikaan... Sanohan jotakin,
Magda.
— Kuinka monta appelsiinia minä saan, kun tullaan kaupunkiin?
— Niin monta kuin tahdot, vastasi Kirsten hymähtäen. Kun oli tultu
rantaan, kysyin Kirsteniltä, milloin hän lähtisi takaisin laivaan.
— En tiedä vielä. Meidän piti saada venevahti, ennenkuin uskalsimme
lähteä kaupungille. Pian tulikin eräs, joka tarjoutui siihen tehtävään.
— Onko sinulla polettia? kysyin.
— On kyllä. Vene jätettiin pojan huostaan.
— Nyt menemme ensin ostoksille ja sitten huvittelemme, määritteli
Kirsten ohjelman.
Venevalkaman luona oli puoteja, joissa myytiin kaikenlaista tavaraa.
Hedelmäkaupasta ostimme korin appelsiineja. Se maksoi yhden pesetan.
Kun vielä toisista lähellä olevista kaupoista oli ostettu muita
tavaroita, veimme ne kaikki veneeseen. Sitten menimme Kolmen kuninkaan
ravintolaan, jossa istuimme suuressa hallissa ja joimme kahvit. Mutta
vähän ajan kuluttua meidät karkoitti sieltä kerjäläisten paljous. Nämä
Espanjan vitsaukset hyökkäsivät kimppuumme ja päästäksemme heistä eroon
heitimme joukkoon kourallisen kuparilantteja: ainoa tapa puolustautua
niitä vastaan. Kapakan isännistö ei uskaltanut häätää niitä pois,
ja tuskinpa sitä uskalsi tehdä poliisikaan. Nyt läksimme Plaza
Demida-puistoon. Se oli eräs noita istutettuja yleisiä puistoja, joita
tapaa runsaasti kaikissa lämpöisen ilmanalan maissa. Päivän aikaan
ne kyllä ovat tyhjän puoleisia, mutta auringon laskun jälkeen täynnä
kaupunkilaisia, puhumattakaan työkansasta, joka viettää niissä usein
yönsä. Plazassa-kävijöillä on tavallisesti mukanaan kuivaa ruokaa ja
viiniä sekä monenlaisia soittimia, kitaroita ja mandoliineja varsinkin.
Sysimusta, tähtikirkas yö soveltuu kuherteluun paremmin kuin kalpea ja
valoisa pohjolan yö, josta espanjalaisen mielestä puuttuu romantiikka.
Plazoissa palaa siellä täällä sekä pää- että sivuteiden varsilla
heikosti valaisevia lamppuja, mutta ne eivät jaksa hälventää paikan
mystiikkaa. Espanjalaista miellyttää se, ettei hän tiedä mitä tapahtuu
pensaikon takana. Kirsten ja minä istuimme pöydän ääressä lehtimajassa
ja Magda pyöritteli appelsiinia hiekassa.
— Kuule West, minulla on hauskoja uutisia. Viikon kuluttua lordi
Lakeford ja Hildur tulevat tänne.
Uutinen oli todellakin yllättävä.
— Ovatko he kaupungissa? kysyin. — Tarkoitan, oletteko tavannut heidät?
Kirsten ei vastannut suoraan, vaan sanoi:
— Kyllä he ovat hengissä.
— Ovat siis naimisissa?
— Niin, samalla tavalla kuin Halvor ja minä olimme.
— Te norjalaiset olette kummallista väkeä.
— Niin, miltä kannalta asian ottaa. Nuoren Lakefordin isä kuoli kohta
sen jälkeen — muistathan tuon yön Ebbeforsissa. Lakeford, joka silloin
peri suuren omaisuuden ja isänsä arvon, lähti heti Englantiin ja
vei Hildurin mukanaan. Hän saattoi Hildurin johonkin walesilaiseen
kaupunkiin ja läksi sitten isänsä hautajaisiin Lakefordin linnaan. Kun
testamentti avattiin, niin tavattiin siinä määräys, että Jamesin —
nuoren Lakefordin — oli naitava lady, joka syntyperältään olisi hänen
arvoisensa. Vainaja toivoi erikoisesti, että hänen poikansa ottaisi
vaimokseen lady Emely Ethelstonen, joka oli jotakin sukua Lakefordeille.
Sitten James palasi Hildurin luo, joka luonnollisesti levottomana oli
odottanut tietoja kohtalostaan. Kuultuaan testamentin määräyksistä
Hildur kehoitti häntä kosimaan lady Emelyä. Lordi teki niin, ja
kuuden kuukauden kuluttua vietettiin häät. Sitten nuori pari matkusti
Lontooseen, jonne lady Lakeford jäi asumaan ja lordi kiirehti Hildurin
luo. Sitten vain tavarat kokoon, ja he lähtivät »Seastarilla», lordin
huvilaivalla, purjehtimaan kaiken maailman vesiä. — Mutta nyt on jo
aika lähteä, sillä tulee kovin pimeä. En totisesti voinut muuta kuin
pudistella päätäni.