Koitti lähtöpäivän aamu Trondhjemissa. Delfinen miehet seisoivat
kello kuusi kannella, ja kun »orteli» oli annettu, alkoi ankkurin
hiivaus. Laivan molemmat ankkurit olivat pohjassa. Sellainen oli
oikeastaan tarpeetonta ja tuotti meille paljon vaivaa, kettingit kun
olivat kiertyneet toistensa ympäri. Ilma oli ihana, tuuli suotuisa ja
merimiehet hyvällä tuulella. Monta ankkurinhiivauslaulua kerittiin
laulaa, ennenkuin kettingit näyttivät »ylös-alas», kohtisuoraa
pohjaan. Vihdoin olivat purjeet hissatut ja skootatut ja me sanoimme
hyvästit komeille tuntureille. Kun illalla viimeinen ateria oli syöty,
virittivät norjalaiset kansallislaulunsa »Ja vi elsker dette landet». —
Kuulin sen silloin ensimmäisen kerran.
Taivas oli tähtikirkas ja kirkkain kaikista tähdistä Pohjantähti.
Vaikka se onkin arvoltaan toisen luokan tähti, loisti se nyt
ensiluokkaisiakin tähtiä kirkkaammin. Sanoin tästä jotakin Kirstenille,
joka seisoi vieressäni ruoterin luona. Hän kysyi minkätähden.
— Siitä syystä, että se on circum-polaris tähti.
— Mitä se merkitsee?
— Eikö kapteeni Bäck ole kertonut teille näistä asioista?
— Me emme puhu keskenämme mistään asioista.
Kello oli jo kahdeksan, löin siis laivan peräkelloon kahdeksan lasia
ja sain kokkakellosta vastaukseksi kahdeksan lasia. Toinen mies tuli
ruoriin, peränpitoon. Nostin lakkia Kirstenille ja lähdin kanssiin.
Olin joutunut siihen merivahtiin, jolla oli vapaavahti kello
kahdeksasta kahteentoista.
Pistettyäni piippuun ja sytytettyäni sen läksin hetkiseksi
kokkapenkereelle tähystäjän luo. Siinä virassa oli nyt Johansen,
laivan vanha timpermanni. Ensin juttelimme ilmasta ja tuulesta, sitten
jouduimme suorastaan autuuden asioihin.
— Saapa nähdä, miten tämä reissu päättyy, sanoi Johansen.
— Kuinka niin?
— Tuntuu niin kummalliselta ja oudolta. Vaimoni sanoi, kun jätettiin
hyvästit: »En luule, että enää tavataan tässä syntisessä maailmassa.
Pysy Jumalaa pelkääväisenä, että kohdataan tuolla ylhäällä taivaassa.»
— Loruja, sittenhän ei täällä alhaalla olisi mitään muuta kuin itkua.
Hyvää yötä, Johansen.
Tuuli vei meitä kohti Englannin kanaalia. Kulkiessa yli
Dogger-matalikon näimme satoja kalastuslaivoja. Pimeän aikaan luulisi
niiden lyhty tulia maavaloiksi. Englannin kanaalissa sivuutimme
molemmin puolin johtoloistoja, toisen toisensa jälkeeni ja viimeisiksi
Landsendin (Maalampun) ja Lizardin (Sisiliskon) kuuluisat valotornit,
viimeiset ennenkuin jouduimme Atlannin syleilyyn. Lizard on saanut
nimensä siitä, että Suur-Britannia, pistäessään pitkänä niemekkeenä
Atlantiin, lounaassa muistuttaa muodoltaan sisiliskoa.
Delfinen purjehdusaikoina, siis viitisenkymmentä vuotta sitten,
kyntivät valtameriä suurimmaksi osaksi purjelaivat. Höyrylaivoja ei
ollut kymmenettä osaakaan. Ani harvoin kohtasi höyryn voimalla kulkevan
rahtilaivan ja matkustajalaivojakin näki hyvin vähän. Tuoretta ruokaa
ei siihen aikaan merillä saatu. Syötiin suolattua lihaa ja silavaa,
joka tavallisesti haisi. Leivässä vilisi matoja ja usein oli vesi
pitkillä matkoilla niin pilaantunutta, että jo sen haju tympäisi.
Lisäksi se oli limaista, jopa paksuakin. Jos sitä juoda mieli, oli se
ensin siivilöitävä ja etikan avulla poistettava sen inhoittava maku.
Suureksi avuksi oli sadevesi, etenkin kuuman vyöhykkeen seutuvilla,
kun sitä vain sattui saamaan. Jätän mainitsematta ruokalistan muut
kauhistukset. Valtameriä kuljettaessa olimme usein kuukausimääriä
näkemättä maata. Kun esimerkiksi lähdettiin Englannista San
Fransiskoon, saattoi matkaan kulua puoli vuotta. Poljettiin siis laivan
kantta koko tämä kuuden kuukauden aika, maihin nousematta. Maata ei
tullut edes näkyviinkään ennenkuin matkan puolivälin paikkeilla, Cap
Hornin seuduilla.
Kun olimme tulleet Atlannin valtamerelle, purjehdimme kahden
trawlerin — kalastajalaivan — välitse. Tuntui siltä kuin joku olisi
silmänräpäyksen ajan pidellyt meitä kiinni, mutta sitä kesti vain
silmänräpäyksen. Sitten laivan vauhti vähän hiljeni. Olimme ajaneet
poikki näiden välissä olevan nuotan. Matalikkojen kalastajalaivat
pyydystävät näet joko siten, että yksi alus hinaa suurta nuottaa,
taikka siten, että kaksi purjehtii rinnatusten ja vetää nuottaa
välissään. Delfine meni menojaan jonkin aikaa, sitten vähensimme
vauhtia kääntämällä vasten tuulta ja nostimme laivaan suuren joukon
saalista, joka oli tarttunut peräsimeen. Saimme pari tynnyriä kaloja:
silliä, makrillia, turskaa.
Kanssissa, miesten asunnossa, pohdittiin vilkkaasti kysymystä, miten
matka päättyy. Viikon kuluttua voitaisiin, jos tuuli olisi suotuisa
ja ilma pysyisi kauniina, päästä Cadiziin. Lastin lossaukseen, uuden
lastin lastaukseen sekä matkaan Espanjasta Brasiliaan menisi niin
paljon aikaa, että keltarutto Riossa saattaisi raivota pahimmillaan
juuri sinne päästäessä.
— Kyllä kai niin käy, virkkoi timpermanni, — niinkuin eukko
hyvästellessä sanoi, ettei enää tässä maailmassa nähdä toisiamme.
— Perhana sentään, etten lähtenyt »Rakkaus»-kuunarilla Lyypekkiin.
Silloin ei olisi tarvinnut pelätä keltaruttoa, sanoi Löflund.
Nyt puuttui kokkikin puheeseen.
— Sanoitko sinä »Rakkarhus» (rakkaritalo)? Kummallisia nimiä siellä
Suomessa!
— Turpa kiinni, turskansyöjä!
Kokki ja Löflund jatkoivat vähän aikaa tituloimista, kunnes viimein
olivat ilmi tappelussa, mutta se ei häirinnyt ketään.
Tuuli oli kaiken päivää ollut navakanlainen ja me miehet ihmettelimme,
ettei purjeita alettu vähentää. Merikin oli jo silloin tällöin käynyt
tervehdyksellä tyyrpuurin puolella. Se oli tuontuostakin painellut
paapuurin skantakkilistaa vedenpinnan alle huomauttaakseen, että
olisi aika vähentää purjeiden pinta-alaa. Löflund ja kokki, jotka
parast’aikaa tappelivat, olivat sitä mieltä, että kapteeni varmaan
tahtoi peloitella rouvaansa — sitä varten piti liian paljon purjeita.
Tehtyään tämän johtopäätöksen kokki ja Löflund jatkoivat tappeluaan
tyyrpuurin puolella. Kokki nuiji päätänsä Löflundin päätä vastaan
ja tämä koetti suojella päätänsä pitämällä kiinni kokin pitkästä
tuuheasta tukasta, niin että molemmat päät olivat yhdessä. Mutta
yht'äkkiä tulikin ylähangan puolelta reelingin yli suuri aalto,
täyttäen koko laivankannen vedellä ja painaen alihangan kansilistan
entistä syvemmäksi veden alle. Laiva joutui nyt niin kallelleen, että
kirstut, tappelijat ja hernesoppakattila lensivät vasten kanssin
paapuurinpuoleista seinää. Kun puuskaus oli mennyt ohi, kuului kannelta
komentosanat: »Purjeita pärjäämään!»
Etuprammipurje pärjättiin ensimmäisenä. Tyyrpuurin vahtimiehistöllä
oli vapaavahti, siis pääsimme me, jotka kuuluimme siihen, päivällisen
jälkeen makaamaan. Vähän ajan perästä kuuluivat ottavan pois isoa
prammipurjetta ja sitten purjetta toisensa jälkeen. Vähän ennen
kuin meidän piti nousta vuorollemme, kuului komento: »Kaikki miehet
reivaamaan!» Ennen kahdeksatta lasia, siis kello kahtatoista, olivat
meillä ylhäällä vain pohjaanreivatut märssipurjeet.
Tuuli oli kova ja aallot ankarat. Myrsky raivosi neljä vuorokautta,
ajaen meitä kaiken aikaa kauemmaksi Ranskan rannikolta. Biskaja pani
parastaan. Se pyöritti ja toussutti meitä matalikollaan. Biskajan
lahdessa on laaja matalikko-alue, jota vastaan aallot ponnahtavat
korkealle. Nukkumisesta ei tullut mitään eikä ruokaa voitu keittää.
Nakerrettiin kuivia korppuja raa'an silakan särpimeksi.
Merineuvottelussa tuli kysymys siitä, heitettäisiinkö kansilasti
mereen. Enemmistö pani kuitenkin vastaan, sillä oli vaarallista seisoa
ilman lastia ja kiinnikettä paikassa, jossa aallot kaiken aikaa
vyöryivät kannen ja kansilastin ylitse. Sitäpaitsi olisi siinä helposti
voinut murskautua lankkujen väliin ja yhtä helposti olisivat myös
laivan reelingit saattaneet särkyä.
Miesten messissä uiskentelivat nyt sekä kirstut että muut irtonaiset
kapineet vapaasti ja kajuutassa oli tilanne samanlainen. Seisoimme
kaiken aikaa vyötäisiin asti vedessä ja vähän väliä meri löi yli koko
laivan: silloin olimme aivan tukahtumaisillamme. Ei kukaan enää uskonut
pelastukseen. Pieni Delfine näytti menneeltä kalulta taistellessaan
raskaassa lastissaan matami Biskajaa vastaan.
Siitä saakka, kun pelastus rupesi näyttämään toivottomalta, olin
lakkaamatta ajatellut Kirsteniä ja Magdaa. Olikohan kukaan käynyt
auttamassa, tai edes muistanut heitä. Olivatkohan he enää hengissäkään?
Aioin jo lähteä heitä katsomaan, mutta kenen luvalla ja millä
oikeudella? Omalla luvallani ja ihmisyyden nimessä päätin koettaa
päästä laivan peräpuolelle. Olin jo turvautunut ylähangan reelinkiin,
kävellen ja ryömien kulkenut puolen matkaa, kun meri hyökkäsi laivan
keskiosan yli. Jollen olisi saanut kiinni pumpputelineestä, niin olisin
veden mukana mennyt alahangan reelingin ylitse mereen. Pysyttelin
siinä, pidellen kaikin voimin kiinni pumpusta, jolloin ajoittain tulin
olemaan sukelluksissa.
Nyt on loppu lähellä, ajattelin. Tulkoon vain kuolema, mitä pikemmin,
sen parempi: tullahan sen kerta kuitenkin täytyy. Tämä lienee ollut
kaikkien yhteinen ajatus.
Kun hyökylaineiden raivo hetkeksi laimeni, arvelin, että lienee parasta
jättää Kirsten oman onnensa nojaan. Meri näkyi suhtautuvan aikomukseeni
vihamielisesti. Päätin lähteä kokkapuoleen hakemaan turvallisempaa
paikkaa, kun huomasin kapteenin, joka seisoi kajutan katolla, pidellen
kiinni mesaanipurjeen puomista. Hän huusi minulle jotakin, jota
luonnollisesti en kuullut. Vähitellen minun onnistui päästä kajuutan
nurkalle ja kuulin silloin:
— Mene rouvan luo.
Peräkannella seisoi Johansen. Kuultuaan kapteenin sanat, hän huomautti:
— Se siitä tulee, kun naisväkeä on laivassa merellä. Katselepas, West,
tuonne kokkamerssiinkin, missä tähystäjiä istuu — sinnekin roiskuu
merestä vettä.
Onni oli, että sekä kajuutta että kanssi olivat kannella, eivätkä
niinkuin muutamissa laivoissa kannen alla. Molemmat ruorimiehet
seisoivat varmuuden vuoksi kiinni köytettyinä, jottei meri heitä veisi.
Laivan peräsin iski väliin niin arveluttavasti, että oli syytä pelätä
sen menevän epäkuntoon. Ruorimiesten tuli kaiken aikaa olla varuillaan,
jottei pyörä pääsisi lyömään ympäri, sillä silloin olisivat heidän
kätensä ja jalkansa voineet joutua vaaraan sekä peräsinvehkeet särkyä.
Laivamme oli täydellisesti oman onnensa nojassa, sitä ei voitu ohjata,
kun ei hirmumyrskyn vuoksi voitu pitää ylhäällä mitään purjeita. Se ei
siis ensinkään totellut peräsintään, vaan kulki mihin tuuli ja aallot
sitä milloinkin veivät. Vuoroin oli kokka, perä tai sivu vasten tuulta.
Kompassin taulu pyöri kuin hullaantunut kaiken aikaa ympäri. — West,
mene Kirsten-rouvan luo! kuulin. Kun vihdoin tuuma tuumalta pääsin
pieneen hyttiin, vallitsi siellä täysi kurjuus. Äiti ja lapsi istuivat
läpimärkinä lattialla kojun ja seinän välissä, koska eivät voineet
pysyä kojussa. He olivat tipahtaneet sieltä alas eivätkä saattaneet
yrittääkään pystyyn. Kirsten näytti kalpealta ja puolikuolleelta.
Lapsi sitävastoin, vaikka kalpea olikin, tuntui pirteämmältä. »Minä
tahdon ruokaa!» huusi Magda heti, kun näki minut. Hän ei ollut tietänyt
mitään meritaudista. Minä pujahdin nyt heti kannen alla olevaan,
ruokatarvekomeroon ja toin korppuja, keksejä sekä avatun tölkin, joka
sisälsi austraalialaista lampaanlihaa. Tyttö alkoi heti syödä.
— Jumalan kiitos, että tulit, sanoi Kirsten. — Olen kauan odottanut
tuloasi, vaikka turhaan. Viimein keksin keinon. Käskin Magdan aukaista
oven ja huutaa, minkä suinkin jaksaisi. Sen sattui kapteeni kuulemaan
salonkiin. Mutta sanohan nyt, millä kannalla asiat ovat. Onko mitään
pelastumisen toivoa?
— Hyvin vähän, vastasin. Hän jatkoi:
— Kapteeni kävi täällä pari kertaa kysymässä, tarvitsemmeko jotakin.
Minä sanoin, ettemme tarvitse. Kuule, West, luultavasti kaikki menemme
pohjaan, mutta jos ihme tapahtuisi ja sinä pelastuisit, niin...
Samassa kuului katolta kova kolahdus ja rytinä. Kannoin Magdan
salonkiin ja käskin hänen pitää kiinni pöydän jalasta. Sitten toin
Kirstenin Magdan viereen:
— Pitäkää tekin kiinni pöydänjalasta. Se on varmasti kiinni lattiassa,
laivan kannessa!
Tämän huudettuani riensin ylös. Siellä oli prikiseilinkahveli pudonnut
kajuutan katolle. Kaksi miestä sitoi parhaillaan sitä kiinni suurmaston
vantteihin.
Palasin äidin ja lapsen luo. Kirsten ei jaksanut puhua, istui vain
lattialla pidellen toisella kädellä kiinni pöydän jalasta, toisella
lapsestaan. Laiva kallisteli nyt entistä enemmän, muttei sillä lailla
kuin tähän asti. Tuulen voima oli vähän lauhtunut. Satuin katsahtamaan
barometriin: se teki nousua.
— Nyt, kapteenska, autan teidät hyttiinne. Kas niin, hyvinhän se
kävikin. Istukaa vielä tämä yö lattialla ja nojatkaa seinää vastaan.
Magda saa istua tai maata jalkojenne välissä, niin ei pääse putoamaan.
Otin kajuutan kaapista kahvikuppiin konjakkia ja annoin molemmille
kulauksen.
— Kehoitan teitä pysymään rauhallisina. Vaara ei ole niin suuri enää.
Jos pääsemme tämän yön yli, olemme pelastetut. Tuuli tyyntyy, sentähden
laiva näin kovasti heittelee.
Myrskyä oli kestänyt neljä päivää. Kahdeksan aikaan aamulla se
asettui ja kohta sen jälkeen tyyntyi kokonaan. Päivemmällä alkoi
hieno tuulenhenki tuntua luoteesta, sen voima lisääntyi vähitellen
ja ennen pitkää se puhalsi navakasti. Meillä olivat kaikki purjeet
vetämässä, paitsi puuvenprammeja. Myrskyn tuottamat vahingot oli pian
autettu. Viidentenä päivänä myrskyn jälkeen näkyi vähän ennen auringon
nousua maata ja muutama tunti sen jälkeen laskimme ankkurimme Cadizin
satamassa. Kun Delfine Norjan lipun liehuessa, jonka oikeanpuoleisessa
ylälaidassa Ruotsin värit siihen aikaan ilmaisivat näiden maiden
unionia, saapui Cadizin väylälle, tervehtivät sitä useat norjalaiset
laivat lipunnostolla.