Me palasimme laivaan, joka tuulen ja virran muutettua suuntaansa
oli kääntynyt kaupunkia kohden ja makasi vähän kyljellään paapuurin
puolella. Ilma oli kolea. Oli pilkkopimeä ja Delfinen ankkurilyhty
loisti huonosti.
— Kuka siellä? huusi Löflund, joka oli ankkurivahtina. Minä sanoin
tunnussanan, jonka jälkeen nousimme laivaan.
— Onko kapteeni laivassa? kysyi Kirsten.
— Ei ole, kapteenska, hän tulee huomenna. Määräyksen mukaan pitää
Westin ja minun olla häntä vastassa kello kaksitoista laivaveneellä.
Löflund, sama, jonka kanssa yhdessä mönsträsin Porvoossa Delfineen, sai
minulta muistutuksen siitä, että laivan ankkurilyhty valaisi huonosti.
— Kas, saakeli, kuinka mies on tullut koppavaksi, senjälkeen kun pääsi
kipparin rouvan soutupojaksi!
Kehoitin Kangas-Fiian poikaa pitämään suunsa kiinni hyvän sään aikaan.
Sillä välin, kun Kangas-Fiian poika puhdisti vara-ankkurilyhtyä
nostettavaksi kokkastaagiin, menin minä laivan perään veneköyttä
kiinnittämään. Kirsten seisoi kompassihuoneen takana ja sanoi sieltä
minulle:
— Kapteeni, minun niinkutsuttu mieheni, on maissa, ja ensimmäinen
perämies on saanut luvan lähteä Mockerevin majakalle sanomaan hyvästit
morsiamelleen, majakkamestarin tyttärelle. Toisen perämiehen hytistä ei
kuulu mitään, siis hänkin on luultavasti poissa. Ota kuitenkin selkoa
Löflundilta, onko viimeksimainittu maissa. Jos hänkin on poistunut,
niin tule tänne, minulla on sinulle puhuttavaa.
— Kapteenska on hyvä ja tulee kompassihuoneen luo, kun kuulette minun
yskähtävän, vastasin ja lähdin ottamaan selkoa asioista.
Löflund, joka juuri oli saanut puhdistetun ankkurilyhdyn sytytetyksi ja
vedetyksi paikoilleen, tuli minua vastaan tyyrpuurin puoleisessa ruffin
kulmassa.
— Kuulehan West, sanoi hän, — tahtoisitko olla hyvä ja pitää minun
vahtivuoroni? Olen vähän väsynyt ja sairas. Kyllä minä sitten taas
toiste teen sinulle palveluksen.
Se naula veti, ajattelin itsekseni.
— Ei minun oikeastaan pitäisi tehdä sinulle palvelusta, kun olet niin
hävytön. Olen sitäpaitsi itsekin väsynyt, soudettuani kaiken päivää.
Sinähän et ole tehnyt muuta kuin palmikoinut plattinkia.
Mutta Löflund yhä jatkoi pyytämistään sanoen, että kun vahtivuoroni
jo alkaa puolen tunnin kuluttua, niin enkö voisi yhtä hyvin ottaa
sitä heti. Lupasin kysyä asiasta toiselta perämieheltä, jos hän on
valveilla. — Hän ei ole laivassa, vastasi Löflund.
— Sitten pidän vahtivuorosi.
— Kiitos! Jos sinulla on nälkä, niin keittiössä on hyvää
turskalaatikkoa. Sitä oli päivälliseksi.
Löflund lähti kannelta.
Kun olin tullut vakuutetuksi, ettei kajuutassa ollut muita kuin Kirsten
ja että miehet jo kuorsasivat kanssissa, menin kompassihuoneen luo.
Minun ei tarvinnut edes yskähtää, sillä Kirsten oli jo siellä.
— Olet viipynyt kauan, West. Voimmeko me nyt kenenkään näkemättä ja
kuulematta jutella?
— Luultavasti, mutta oletteko kaiken aikaa seisonut täällä kylmässä?
— Olen. Uskallatko jättää vahdinpidon vähäksi aikaa, niin menemme minun
hyttiini?
— En.
— Täällä minä palellun kuoliaaksi.
— Ottakaa enemmän vaatteita päällenne.
— Minulla ei ole täällä muita päällysvaatteita.
— Tuossahan on miehenne päällystakki, ottakaa se.
— En pane sitä päälleni.
— Ottakaa sitten konjakkiryyppy.
— En ole ottanut väkevää senjälkeen kuin Spögehålenissa.
— Anteeksi, minun täytyy nyt hoitaa vahdinpitoani ja jättää teidät.
Kello on yksitoista, minä menen kokkapuoleen lyömään kuusi lasia.
— Älä Jumalan tähden lyö; ne heräävät.
Menin laivan kokkapuolelle soittokellon luo. Tuuli oli tyyntynyt
ja ensimmäisen arvoluokan tähtiä näkyi taivaalla. Ajattelin tuota
kaunista naista ja ihmettelin, mikähän häntä mahtoi vaivata. Tartuin
soittokellon läppään: buing, buing-buing, buing-buing, buing! kajahteli
yli laivan juhlallisesti. Ei kukaan laivan nukkujista kuullut kellon
soittoa — heillä oli vain aavistus siitä, että kiitävästä ajasta oli
vierinyt taas tunti. Jokunen sekunti sen jälkeen Mockerevin puolelta
kuului: bong, bong-bong, bong-bong, bong! Siis me kaksi naapurilaivaa
olimme ajan mittaukseen nähden yhdessä. Muutamia minuutteja sen
jälkeen kuului kauempana olevista laivoista kuusi »lasia». Seisoin
hetkisen soittokellon luona ja katselin vähän aikaa lähinnä olevan
laivan huippulyhtyä. Sen valo oli kirkas ja suuri. Sitten käännyin
kauempana oleviin laivoihin päin. Niitä oli monta. Huippulyhtyjen
valo oli totisesti pieni verrattuna kaukaisten ja kaukaisimpien
tähtien valoihin. Viivyin siinä mietteissäni ja kun taas ajatuksistani
havahduin, olin tavallisessa arkielämässä. Minulla oli vielä jäljellä
tunti vahtia, ja huomenna piti Löflundin ja minun soutaa kipparia
hakemaan. Sitten kai loppuisi tämä hassutteleminen kipparin rouvan
kanssa. Omituinen nainen! Ovatkohan kaikki norjattaret samaa maata? —
Katseltuani kiikarilla joka suuntaan ja havaittuani, että kaikki vielä
nukkuivat, läksin peräpuolelle kompassihuoneen luo. En oikeastaan
aikonut sinne mennäkään, sillä luulin, että kapteenin rouva oli jo
poistunut hyttiinsä nukkumaan. Mutta hyvä oli, että menin.
Kun saavuin sinne, näin Kirstenin makaavan yhdessä mykkyrässä, pää
skandekilla. Seisoin jonkin minuutin miettien, miksi minun pitikin
joutua tähän laivaan, mokomaan »Lentävään Hollantilaiseen».
Kapteenska, mikä teitä vaivaa? kysyin.
Ei vastausta. Kannoin hänet hyttiin ja asetin vuoteelle. Puhuttelin
häntä, mutta turhaan. Koetin valtimoa: ei mitään hengen merkkiä. Kädet
ja jalat olivat kylmät, mutta pää lämmin. Panin sormeni ohimolle ja
tunsin, että sydän tykki. Nyt tarvittiin kiihoketta. Salongissa olevan
apteekkikaapin ovi oli auki. Sieltä löysin kahvikupillisen konjakkia,
ja minun onnistui saada sitä pari kulausta hänen sisäänsä. Puolen
tunnin kuluttua hän aukaisi silmänsä ja rupesi puhumaan. Peitin hänet
ja käskin olemaan liikahtamatta, kunnes kävisin kannella.
Laiva oli jo jonkin aikaa ollut ilman vahtia. Kello oli vähän vailla
puoli yksi, siis kahdeksan lasia (kello 12) oli jäänyt soittamatta.
Menin kannelle ja kun kello oli täsmälleen puoli yksi, löin yhden
lasin. Naapurilaivasta kuului myös yksi lasi. Kun kaikki taas näytti
rauhalliselta, menin Kirstenin luo.
Hän makasi silmät auki.
— Kuinka voitte?
— Voin paremmin, onko sinulla nyt aikaa istua luonani, niin kerron
loput?
Minua rupesi jo hermostuttamaan.
— En tahdo enää kuulla mitään. — Olin lisäämäisilläni: »Minä viis
veisaan teidän rakkausjutuillenne. Kertokaa ennen vaikka meren
kaloille», mutta nähdessäni nuo kauniit, kalpeat kasvot tyynyllä en
hennonut. Lisäsin vain:
— Miksi niin välttämättä tahdotte kertoa minulle? Hän hymyili hiukan
vastatessaan:
— Olet kovin nuori, West. Mutta ehkä juuri siksi minä tahdon kertoa.
Pääasia on, että sinä kuuntelet, tai minä kostan ja usko pois, että
minä osaan kostaa.
— En sitä pelkää.
— Rukoilen: älä jätä minua nyt yksin.
— Hyvä, odottakaa vähän, käyn kannella ja otan selvää tilanteesta ja
samalla soitan kaksi lasia, koska kello on kohta yksi.
Menin ja soitin kaksi lasia. Naapuri vastasi soittamalla myöskin kaksi.
— No, kertokaa nyt viivyttelemättä.
— Magdahan on äidin luona, eikö niin?
— Sinne jätimme hänet eilen.
— Pieni, rakas lapseni! Halvorin lapsi! Halvor kosi minua, mutta hänen
isänsä pani vastaan. Ja sinä olet nähnyt hänen isänsä. Silloin Halvor
päätti lähteä valtameren toiselle puolelle. Hän ja kaikki yleensä
luulivat, ettei vanhalla Sörensenillä ollut enää jäljellä pitkää
elonaikaa. Lääkärit arvelivat, että häntä vaivasi syöpä. Sörensen oli
isältään ja isoisältään perinyt suuret rikkautensa ja Halvor ja Hildur
olivat ainoat perilliset. Sitten kun vanhus oli mennyt manalle, piti
Halvorin palata takaisin kotiin.
Päivää ennen Halvorin lähtöä menimme, hän ja minä, Mockereviin.
Tahdoimme olla kahden, ennenkuin eroaisimme. Silloin tosin kuvittelimme
eron aivan lyhyeksi. Noustuamme maihin ja kiinnitettyämme purjeveneen
kiipesimme kalliolle. Istuimme käsi kädessä kauan aikaa. Halvor silitti
päätäni ja suuteli kyyneleisiä kasvojani ja sanoi viimein: »Pese, pieni
Kirsten, kyynelet kasvoiltasi, tuossa vuoren kolossa on sadevettä.»
Kun olin sen tehnyt ja vähän rauhoittunut, tartuin Halvorin kaulaan,
ja me vannoimme toisillemme uskollisuusvalan, jonka piti kestää koko
elinaikamme. Sanoin: »Kuule Halvor, minähän se kosin, eikö niin?» —
»Niin, rakkaani ja kiitos, että sen teit», vastasi hän. — »Ja olemmehan
ehdottomasti päättäneet mennä naimisiin?» — »Olemme, rakkaani, jos
vain saamme elää.» — »Siksi, omani, meidän täytyy vihkiytyä, niin
kauan kun tiedämme elävämme.» — »Jos olisi tässä Pappi, niin voisimme
heti antaa vihkiä itsemme; ehkä huomenna ennen lähtöäni saamme siihen
tilaisuuden.» — »Mutta, Halvor», sanoin minä, »onhan meillä tässä suuri
mahtava meri, joka meitä köyhiä norjalaisia elättää, olkoon se meidän
pappimme ja todistajamme!» — »Olkoon niinkuin tahdot, armaani», vastasi
Halvor. Kun sitten auringon laskettua läksimme Mockerevista, olimme
mies ja vaimo.
Kirsten-rouvan kertomus katkesi taas vähäksi aikaa, sillä kelloni oli
puoli kaksi ja minun täytyi kiirehtiä kannelle. Löin kolme lasia ja
sain naapurilaivalta vastaukseksi kolme lasia. Koska kaikki näytti
rauhalliselta, menin jälleen Kirstenin luokse.
— Taas olet viipynyt. Olet liian virkaintoinen.
Autoin Kirstenin istumaan ja kysyin:
— Missä Halvor nyt on?
Kirsten oli hetken vastaamatta, ja kyynelet, kimaltavat kuin timantit,
vierivät poskia pitkin.
— Suotta kysyt, missä Halvor on, olisinhan sen sanonut kysymättäkin.
Halvor on Jumalan luona. Hän sai surmansa Pacific-rautatietä
rakennettaessa. Hän oli siellä insinöörinä.
— Kirsten-parka, sanoin, ja kyynelet pyrkivät minunkin silmiini.
— Kiitos, West, että sanot minua nimeltä. Vanha Sörensen, joka oli
saanut kuulla, kuinka minun laitani oli, tapasi minut eräänä iltana
Trondhjemin kalarannassa kolmisen kuukautta sen jälkeen, kun Halvor ja
minä olimme kahden olleet Mockerevilla. »Hyvä, että tapasin teidät»,
sanoi hän. »Halvor on nyt kuollut. Te luultavasti tiedätte sen jo.»
Minun vihani kuohahti. »Kyllä tiedän, vanha roisto», huusin minä.
»Te olette syypää hänen kuolemaansa.» — »Älkää ruvetko hävyttömäksi,
taklausmestarin tytär», vastasi hän, »vaan olkaa järkevä; minähän
tahdon teidän parastanne. Täällä ei kukaan muu kuin äitinne tiedä,
kuinka laitanne on. Minä ehdotan ja määrään, että te jo huomenna
lähdette Trondhjemista. Äkkinäisen lähtönne syyksi sanotaan uteliaille,
että te surunne lieventämiseksi tarvitsitte paikan- ja ilmanmuutosta.»
Seuraavana päivänä äitini ja minä lähdimme Trondhjemista. Astuimme
aamuhämärissä veneeseen, joka vei meidät kauaksi väylälle
englantilaiseen laivaan. Muodon vuoksi äitini sai keittäjättären ja
minä siivoojattaren toimen »Tritonissa», joka seuraavana päivänä nosti
ankkurin ja purjehti Skotlantiin.
Laivan kello löi kaksi.
— Joudu kannelle, Kirsten sanoi, — ja tule heti takaisin, kun olet
soittanut neljä lasia. Lopetan kohta kertomukseni.
Kun saavuin soittokellon luo, soitti naapurin laiva neljä lasia, ja
minä vastasin samoin. Sitten kiiruhdin taas hyttiin, ja Kirsten jatkoi
kertomistaan:
— Kun äitini kanssa olin kolme viikkoa ollut Grangemonthissa,
pienessä hiili- ja satamakaupungissa, saapui asuntoomme Sörensen ja
eräs tuntematon mieshenkilö. Sörensen oli kohtelias ja kysyi, kuinka
voimme. Sitten hän esitti meille perämies Bäckin, jonka sanoi kohta
saavan kapteenin paikan. Tämän jälkeen hän kohteliaasti, mutta samalla
määräävästi pyysi puhutella äitiäni kahden kesken. Minä pu'in kiireesti
päällystakin ylleni ja pujahdin ovesta ulos. Perämies jäi saliin
istumaan.
Oli myöhäinen syksy ja pieni kivihiilikaupunki oli sakeassa noen
sekaisessa sumussa. Minä puoleksi juoksin vähän matkan päässä olevalle
kauniille hautausmaalle kapeata puistokujaa pitkin, jonka vasemmalla
puolen oli istutettuja, noen tahraamia puita ja oikealla matalia,
rapakivisiä ja mustuneita kivihiilityöläisten asumuksia. Kävellessäni
siellä edestakaisin minua vuoroin paleli, vuoroin hiotti. Mitähän
näitten käynti tietää? ajattelin itsekseni. Mutta kohta selvisi asia
ja minä ihmettelin typeryyttäni, kun en heti sitä huomannut. Selväähän
oli, että vanha Sörensen oli tullut naittamaan minut perämies Bäckille.
No niin, mitäpä tuo merkitsee, millainen minun tulevaisuuteni on,
arvelin. Miltei juosten riensin takaisin saamaan selväksi kohtaloni.
Kun tulin kotiin, istuivat kaikki kolme keskustelemassa, mutta kun olin
avannut oven, jätti äiti vastenmieliset vieraat kahden ja astui minua
vastaan. »Vielä yksi asia, rouva Störrup», sanoi Sörensen. — »Kyllä
riittää, ymmärrän koiruutenne vähemmälläkin», vastasi äitini. Asia oli
järjestetty niin, että minun piti mennä naimisiin tulevan kapteeni
Bäckin kanssa. Minä suostuinkin avioliittoon sillä ehdolla, ettei
hän koskaan saisi pitää minua vaimonaan. Kolme päivää tämän jälkeen,
sunnuntaina, meidät kuulutettiin kolme kertaa peräkkäin Trondhjemissa
ja samana päivänä meidät vihittiin Grangemonthissa. Heti vihkimisen
jälkeen Bäck ja Sörensen lähtivät junalla, edellinen Hulliin ottamaan
vastaan virkansa »Delfinessä» ja jälkimmäinen matkustaakseen kotiinsa
Trondhjemiin.
— Hyvää yötä, kapteenska, nyt olen kuullut kaikki.
— Et kaikkea, mutta ainakin tärkeimmän.
* * * * *
Seuraavana päivänä neljänneksen yli kahdentoista istuimme, Löflund
ja minä, veneessä odottamassa kapteenia. Sörensen ja kapteeni Bäck
saapuivat veneeseen.
Laivassa ei ollut muita kuin rouva Bäck ja kokki. Toiset olivat maissa
noutamassa uutta ruoka- ja juomavettä, koska Porvoosta saatu vesi jo
oli aivan pilaantunutta ja sitäpaitsi vähissä.
— Hyvää päivää, rouva Bäck, sanoi Sörensen tultuaan laivaan.
Kirsten ei vastannut mitään eikä edes liikauttanut päätään, vaan
katseli korkeudestaan ylpeästi ja välinpitämättömästi molempia.
— Olkaa hyvä ja astukaa kajuuttaan, sanoi Sörensen. Hän avasi oven
ja työnsi Kirstenin, joka ei tiennyt pitää varaansa, sisään. Löflund
ja minä puuhailimme venettä paikoilleen ja tahallamme pysyttelimme
kajuutan läheisyydessä. Kuulimme sieltä ensin kovaa puhetta, sitten
toraa ja viimeksi nyrkin iskuja pöytään.
— Piru on irti, sanoi Löflund.
Me menimme kokkapuolelle. Meteli kasvoi ja viimein kajuutan ovi lensi
auki. Kirsten pakeni ulos, kasvot verissä, Sörensenin takaa-ajamana,
joka muistutti jotakin henkitoreissaan olevaa saatanaa. Tuuhea
poskiparta ja harmaa tukka olivat aivan takkuiset ja silmät paloivat
villisti.
— Kirottu taklausmestarin tytär, niin totta kuin piru on kotoisin
helvetistä, niin totta minä nyt tapan sinut!
Hän sieppasi kannelta tammipuisen kangen, kiertopelispaalin, kohotti
sen ja oli juuri iskemäisillään Kirsteniä päähän. Silmänräpäys,
ja nainen olisi ollut verisenä mäskinä. Nopeana kuin salama minä
syöksähdin Kirstenin paikalle; hän lensi pitkäkseen vasten laivan
reelinkiä, ja minä sain iskun käsivarsiini, jotka olin asettanut pääni
suojaksi. Väännettyäni kangen tuon riehuvan pirun käsistä tartuin hänen
kurkkuunsa. Silmissäni näkyi punaista.
— Annan teille niin paljon aikaa, että ehditte rukoilla Jumalalta armoa
tulevaa elämäänne varten ja sitten...
Sörensen, joka oli oikea norjalainen, löi nyt viimeisen valttinsa
_pöytään_. Hän koetti puskea norjalaisella kallollaan. Minä vain
lisäsin puristusta.
— Päästä hänet irti, sanoi Kirsten.
Sörensen seisoi nyt kumarruksissa, ähkien ja valmiina hiukan
hengähdettyään uudelleen karkaamaan Kirstenin kimppuun. Kun hän taas
tavoitteli kankea, painoin minä hiljakseen hänet maahan selälleen ja
pitelin häntä siinä. Hiukan rauhoituttuaan hän sanoi:
— Minulla ei ole täällä enää mitään sanomista eikä tekemistä; saattakaa
minut heti maihin.
Hän nousi seisoalleen ja lähestyi Kirsteniä, mutta minä astuin väliin.
Sörensen sanoi aivan muuttuneella äänellä ja ikäänkuin vuosikymmenen
vanhentuneena:
— Kiitän, nuori suomalainen. Ilman teitä olisin raivohulluudessani
tappanut tuon naisen ja ilman häntä te olisitte tappanut minut.
Tahdon vielä sanoa rouva Bäckille muutaman sanan. — Rakastan teitä,
Kirsten, ja olisin tahtonut antaa teille Halvor-vainajan sukunimen.
Luulin voivani pakottaa teidät niinkuin ennenkin — parasta lienee,
etten jatka. Annatteko anteeksi sekä tämän että sen, mikä Skotlannissa
tapahtui? Tästälähin koetan hyvittää kaikki, jos suostutte pyyntööni.
— Annan anteeksi, jos lupaatte, että saan olla rauhassa. Muuta
hyvitystä en huoli teiltä.
Kun vanhuspiru oli pessyt kasvonsa ja kätensä ja levännyt jonkin aikaa,
sousimme Löflundin kanssa, hänet, Bäckin ja Kirstenin maihin. Bäck
saattoi Sörensenin kotiin ja meni sitten laittamaan laivan papereita
lähtövalmiiksi. Kirsten läksi äitinsä luo. Vasta iltamyöhään sousimme
Löflundin kanssa kapteenin takaisin laivaan.
Seuraavana aamuna saapuivat Delfinen muut miehet isolla venheellä
tuoden mukanaan ruokatavaraa. Puolenpäivän aikaan istuin veneessä
Trondhjemin kalarannassa odottamassa Kirsteniä ja Magdaa. Kaksi
naista käveli edestakaisin rannalla vähän matkan päässä veneestä.
Toinen heistä teki eleitä käsillään ja puhui kovasti Oskar Bäckista.
Toinen kielteli häntä puhumasta niin äänekkäästi. Mutta toinen vain
jatkoi kiihtyneenä: »Minä en välitä, vaikka muutkin kuulevat. Hän on
ollut minun rakastajani jo ennen kuin meni naimisiin ja on luvannut
ottaa eron vaimostaan. Hän myy hänet Sörensenille viidestäkymmenestä
tuhannesta kruunusta ja ennestään hänellä on saman verta. Sitten
me menemme yhteen.» — »Mistä hän on saanut niin paljon rahaa?»
kysyi toinen. »Eiväthän ne laivurien palkat niin suuria ole.» —
»Salakuljetuksella. Delfinen peräpiikkiin mahtuu enemmän kuin sata
säkkiä kahvia. Ne hän myy täällä tai muissa satamissa, mihin laiva vie
kahvilastia. Laivan piikissä peräpuolella on nytkin muutamia kymmeniä
kahvisäkkejä, joita hän ei saanut kaupaksi Suomessa eikä ole uskaltanut
myydä täälläkään. Noita kahvisäkkejä hän silloin tällöin saa palkkioksi
kahvilastin lähettäjältä Riosta.»
Neljän aikaan tulivat Kirsten, Magda ja rouva Störrup rantaan.
Viimeksimainittu jäi kyynelet silmissä heiluttamaan nenäliinaansa
veneessä poistuville.
Tultuamme laivaan kapteeni nöyrästi ja kohteliaasti tervehti Kirsteniä.
Kokki oli säästänyt minulle hernekeittoa, jossa oli runsaasti silavaa.
Sainpa vielä ruuan lisäksi ryypyn akvaviittiä, ja elämä alkoi taas
tuntua elämisen arvoiselta. Vielä oli yksi yö vietettävä Trondhjemissa
ja sitten lähdettäisiin tuulen ja meren valtaan.
Minulla oli ensimmäinen ankkurivahti. Kun kävelin kannella poltellen
piippua, tuli Kirsten luokseni.
— Nyt tiedämme siis sen suuren salaisuuden. Vanha piru on rakastunut
minuun ja lupasi minulle kultaa lapiokaupalla, jos ottaisin hänet.
Bäckille hän niinikään olisi antanut paljon rahaa, jos vain kauppa
olisi syntynyt. Nyt tiedämme, miksi priki määrättiin poikkeamaan
Trondhjemiin. Kiitos sulle, rakas poika, kaikesta. Olet kahdesti
pelastanut henkeni, ensikerran, kun aioin hypätä mereen ja toisen
kerran, kun Sörensen oli kangella lyödä pääni halki. Sinun tähtesi
olen täällä ja aion suojella sinua; minulla kun on suuri sananvalta
Delfinessä. Hyvää yötä. Lapseni kuuluu kaipaavan minua.