Kirsten-rouvan isä, taklausmestari Störrup, oli kuollut suureksi
suruksi niille, jotka joutuivat hänen kanssaan tekemisiin,
lukuunottamatta Sörenseniä. Monet laivat ja kaljaasit oli Störrup
taklauttanut ja sitäpaitsi ottanut asiantuntijana osaa useihin
laivanrakennusyrityksiin. Miltei kaikkien trondhjemilaisten laivain
rungot, jotka tehtiin hänen eläessään, oli hän piirustanut. Sörensen
vihasi häntä eikä senvuoksi tahtonut rakennuttaa Delfine-laivaansa
Trondhjemissä, vaan teetti sen Glasgowissa. Hän epäili, että jos
Störrup olisi tekemisissä Delfinen rakennustyön kanssa, niin hän
jättäisi siihen jonkinlaisen heikon paikan.
Kun Kirsten oli käynyt Bergenin tyttökoulun ja keväällä palannut
kotiin, vaivasi häntä rintakatarri, josta hän ei tahtonut päästä
eroon. Silloin hänen koulutoverinsa, Sörensenin tytär Hildur, pyysi
hänet isänsä säternille Morsfjeldeen. Sairauden takia Kirsten suostui
tarjoukseen. Terveellisessä ilmastossa hän muutaman viikon kuluttua
saikin voimansa takaisin.
Viikkoa ennen kuin heidän piti lähteä säterniltä alas Trondhjemiin,
tuli sinne Hildurin veli, Halvor Sörensen erään nuoren englantilaisen
kanssa. Heidän tarkoituksensa oli onkia forelleja Ebbefors-koskesta,
joka oli puolen penikulman päässä säternistä. Niin he olivat
ilmoittaneet. Forellien onkimisesta ei kuitenkaan näkynyt tulevan
mitään eikä säternin karjatyttöjenkaan onkiminen onnistunut heille;
senpä vuoksi he alkoivatkin pyydystellä Hilduria ja Kirsteniä.
He kävelivät kerran pitkän matkan säternistä, ensin kaikki yhdessä
keskustellen ja sitten jatkaen matkaa parittain, Hildur englantilaisen
ja Kirsten Halvorin kanssa. Halvor oli kaunis ja komea mies. Siinä
heidän kävellessään hän sanoi Kirstenille:
— Minähän olen parhaan ystävänne Hildurin veli — eihän teidän tarvitse
minua pelätä, vaikkakin isäni, se ruma turska, vihasi teidän isäänne,
joka oli Trondhjemin paras mies.
Hildur ja englantilainen olivat häipyneet heidän näkyvistään. He
kulkivat hetkisen aivan vaiti eikä kumpikaan häirinnyt hiljaisuutta.
Kun tyttö huomasi, että he alkoivat lähetä Spögeklackenia —
Mörkökukkulaa — joka on Trondhjemin läänin korkein huippu, rupesi hän
huutamaan Hilduria minkä jaksoi. Mutta turhaan, vastausta ei kuulunut.
Häntä alkoi jo peloittaa, ja hän pyysi, että Halvor auttaisi hänet
takaisin säterniin. Halvor kuitenkin ehdotti, että koetettaisiin
kiivetä Spögeklackenille.
— Minä tahdon takaisin säterniin, viekää minut heti sinne! pyysi
Kirsten. Mutta Halvor vastasi:
— Mahdotonta, emmehän voi jättää toisia, jotka luultavasti ovat
eksyneet, kun eivät tunne seutua. Meidän täytyy hinnasta mistä hyvänsä
päästä Spögeklackenin huipulle.
Suurten ponnistusten jälkeen he pääsivät vuorelle, mutta Kirsten olikin
näännyksiin asti väsynyt ja Halvor tykkänään lopussa, sillä hän oli
kantanut tytön jyrkimpien vuorenseinämäin yli. He olivat nyt siis
Spögeklackenilla, josta Kirsten oli pienestä pitäen kuullut paljon
puhuttavan. Hän luuli jo näkevänsä Spögegubbenin — Mörköukon — pelätyn
haltian, jolla oli yksi ainoa täysikuun näköinen silmä, astuvan esiin.
Heidän hiukan aikaa levättyään Halvor sanoi:
— Meidän täytyy vielä kiivetä vähän matkaa kaikkein korkeimmalle
paikalle, jossa on Mörköluolan aukko — Spögehålen. Spögegubben asustaa
Spögehålenissa. Tulkaa, autan teitä kiipeämään ja parissa kymmenessä
minuutissa olemme perillä.
Kirsten totteli, mutta kun vihdoin päästiin huipulle, oli hän jo aivan
näännyksissä, vaikka Halvor kantoi häntä loppumatkan.
— Nyt meillä on vapaa näköala, sanoi nuorukainen laskiessaan tytön
sylistään. Katseltuaan ympärilleen Kirsten huomasi avuttomuutensa ja
rupesi huutamaan apua:
— Hildur, tule tänne!
— Täällä ei kukaan muu kuule meitä kuin mahdollisesti Spögegubben eikä
hänkään näytä olevan kotona, sanoi Halvor, ottaen kiikarin kotelosta.
— Ehkä hän on hyvinkin kaukana, sillä hänen piirinsähän ulottuu
etäälle, mutta jos huudatte, voi hän ehkä hyvinkin pian olla täällä.
Katselkaamme nyt ympärillemme. Tuolla luoteessa näkyy kaukaa Trondhjem
ja kaakosta kuuluu Ebbeforsin kohina.
Kirstenissä oli äkkiä tapahtunut muutos. Hän oli käynyt aivan
rauhalliseksi eikä mikään tuntunut häntä liikuttavan, yksin väsymyskin
oli kuin pois pyyhkäisty. He vain kuuntelivat yhdessä, miten vesi
putosi pieneen Ebbe-nimiseen tunturijärveen, joka oli Dovrefjeldin
alemmalla ylätasangolla. Järvi oli heistä noin kolmannespenikulman
päässä, mutta kuitenkin he saattoivat kuulla veden loiskeen, kun se
putosi viidenkymmenen metrin korkeudesta.
— Mutta tehän olette lakannut puhumasta ja huutamasta Hilduria. Olkaa
todella huolehtimatta, hänellä ei ole mitään hätää, sillä hän istuu
turvallisena, jos kohta hieman säikähtyneenä tuon lordi-taimen kanssa
Ebbeforsin matkailijatuvassa. Täältähän näemme koko Trondhjemin, vaikka
kaukana se on! Ihaileminen täytynee kuitenkin jättää huomiseksi, sillä
on otettava selvää tilanteesta. Taitaa olla mahdotonta päästä tänään
takaisin säterniin, koska se on kaukana ja suorin tie sinne kulkee läpi
louhikoiden ja rotkojen. Voimme kuitenkin koettaa, onhan kesäinen yö
valoisa. Sitä ennen on meidän pyörähdettävä Spögehålenissa, sillä sitä
ette luultavasti enää toista kertaa pääse näkemään.
Tyttö oli nyt kokonaan Halvorin vallassa. Eikä se tuntunut
vastenmieliseltä — tuli mitä tuli.
He tunkeutuivat rotkon sisään. Käytävässä Kirsten tarttui Halvorin
käsivarteen. Rotko oli peloittava, vaikkei ollutkaan aivan pimeä. He
istuutuivat kivilohkareelle eikä kumpikaan puhunut. Tyttöä raukaisi ja
nukahti, mutta havahti yht'äkkiä, kun salama häikäisevästi valaisi koko
luolan ja ukkonen samalla jyrähti niin, että rotko ja koko Dovrefjeld
tärisivät ja katto tuntui romahtavan alas. Hän huomasi nukkuneensa
Halvoriin nojautuneena. Ankaraa rankkasadetta, jumalanilmaa, salamaa ja
peloittavaa jyrinää jatkui.
— Voi, kunpa oltaisiin säternissä, valitti tyttö.
— Sinne emme voi nyt päästä, vastasi Halvor. — Koettakaa rauhoittua.
Huomenna, heti auringon noustua — jos niin tahdotte ja jaksatte — me
voimme lähteä sinne.
Ja Halvor otti selkärepustaan kekseillä ja marmelaadeilla täytetyn
laatikon, pullollisen portviiniä sekä kaksi hopeapikaria. Keksit ja
portviini antoivat rohkeutta ja unta. Tyttö oli nyt aivan rauhoittunut,
istuessaan siinä tuon tyynen, voimakkaan miehen rinnalla, vaikka
hirmumyrsky, jonka hän uskoi Spögegubbenin lähettäneen, yhä riehui.
Siinä nojatessaan Halvoriin hän tunsi, mitä ei milloinkaan ennen ollut
tuntenut. Hildur ja hänen kohtalonsa olivat kaukaisia, yhdentekeviä
asioita. Hän oli onnellinen ja iloinen siitä, että säternin karjakko
Telma ei ollut huolinut Halvorin keksejä, marmelaadeja ja viiniä.
Halvor riisui takkinsa ja heitti sen tytön hartioille. Tämä nukahti,
pitäen häntä kädestä. Ensimmäinen viini- ja rakkaushumala toi
kauniita unia: hän kulki Halvorin kanssa hyvin heikossa kuun valossa,
vaikkei itse kuuta näkynyt. Vähitellen valo selvenemistään selveni
ja he kuulivat sanat: »Tätä tietä». Samassa seisoi heidän edessään
Spögegubben, jolla oli vain yksi silmä, suuri kuin täysikuu ja keskellä
otsaa. Hän johti kuunvalollaan heidät kirkkoon. Kirkossa ei ollut
muuta valaistusta kuin ukon kuusilmä. Ja ainoastaan se osa kirkkoa,
johon ukon kuusilmä sattui, oli valaistu. Mutta Spögegubben oli
vikkelä liikkeissään ja antoi kuulamppunsa heijastaa kaikkiin seiniin,
lehtereihin ja käytäviin. Kirkon alttari ja kuori oli koristettu
kuninkaallisen komeasti, ihmisiä vain ei näkynyt. »Mitä tämä kaikki
merkitsee?» kysyi tyttö Halvorilta. »Meidät kruunataan täällä», hän
vastasi. Sitten alkoi taas pimetä, ja lopulta hän ei nähnyt mitään.
Hengittäminen tuntui vaikealta. »Suuri norjalaisten Jumala, älä
leikittele minun kanssani, vaan anna minun todella kuolla!» huusi
Kirsten hädissään. Pyyntö tulikin jälleen kuulluksi ja hän raukeni
tunnottomaksi. Mutta pian hän havahtui taas valosta, joka oli miljoonia
kertoja kirkkaampi kuin Spögegubbenin kuunvalo.
He kulkivat nyt keskiyön aikana kohti Westminster Abbeyn katedraalia
Lontoossa. Katedraalin edusta loisti kirkkaassa valossa ja merimiesten
pyhä suojelijatar »Pyhän Pään rouva» — The Lady of the Holy Head —
seisoi oven edessä, majakkalyhty kädessä ja pyysi heitä astumaan
sisään. Koko tämä suuri kirkko oli kuninkaallisesti koristettu.
Alttarin vieressä valtaistuimella istui kuningatar Viktoria, mutta
alttarireunan sisällä seisoi Hildur ja nyttemmin arvoonsa asetettu
lordi Lakeford. Valo häikäisi niin hänen silmiään, että oli pakko
sulkea ne.
Kun hän sitten avasi ne, oli hän alastomassa todellisuudessa. Aurinko
paistoi kasvoille luolan sivuaukosta. Halvor istui, niinkuin oli
illalla asettunut istumaan. Hän ei ollut uskaltanut liikahtaakaan,
ettei herättäisi tyttöä, joka nukkui häneen nojaten.
— Hyvää huomenta, neiti, sanoi hän.
— Rakas Halvor, älä sano minua enää neidiksi, sillä me olemme tovereina
kulkeneet koko yön. Siunattu Spögehåle ja siunattu Spögegubbe! Kiitän
teitä, kun annoitte minulle Halvorin. Minä rakastan sinua, Halvor.
(Tällä kohden kertomusta en voinut olla letkauttamatta
Kirsten-rouvalle, että hän oli ollut oikea norjatar kosiessaan ensiksi.
Mutta hän ei lainkaan suuttunut, vaan vastasi iloisesti: »Samaa sanoi
Halvorkin ja oli iloinen.»)
Sitten he söivät keksiä ja marmelaadia, mutta viinistä ei tyttö
enää huolinut. Syödessä hän kertoi miehelle unistaan. Westminster
Abbeyn kruunauksesta Halvor ei pitänyt, vaan kuunnellessaan sitä
puri hammastaan ja pui nyrkkiään. Sitten he kiiruhtivat takaisin
Trondhjemiin.
Tähän Kirsten-rouva katkaisi kertomuksensa.