Komea oli minusta priki »Delfine», kun sen ensikertaa näin Haikon
selällä lähellä Porvoota. Se oli trondhjemilainen alus, mutta
Glasgow oli sen synnyinkaupunki, sillä siellä se oli liukunut
telakaltaan Clyde-virtaan ja siellä se oli ristitty. Siihen maailman
aikaan — noin viisikymmentä vuotta sitten — juuri Clyden rantojen
telakoilla rakennettiin maailman hienoimmat laivat. Delfine oli tehty
intialaisesta teakpuusta, joka on parasta laivanrakennusainetta. Se on
hyvin kovaa eikä siis helposti mätäne. Tämä puulaji on tietysti sangen
kallista, ja siksi Delfine oli vielä vanhanakin arvokas.
Uljas oli priki Delfine, ja useamman kuin yhden kerran minä seisoin
rannalla sitä ihailemassa. Se kellui niin hivelevän keveästi ja oli
rungoltaan kuin nuori solakka nainen. Iältään vanhanpuoleisena se tosin
oli ehtinyt »lossata» monet lastit, viimeiseksi Riosta tulleen kahvin
ja keinutteli tyytyväisenä pohjalastiaan.
Sattuma tutustutti minut lähemmin ihailuni esineeseen. Olin näet
kävelyllä nuoren pitkänhuiskean merimies Löflundin kanssa, kun
Snäckenströmin talon luona, lähellä Porvoon jokea, kohtasimme lyhyen,
tanakan, herraskaiselta vivahtavan miehen. Hän oli Oskar Bäck, Delfinen
kapteeni.
— Tahdotteko hyyryn priki Delfineen, pojat, niin pääsette Norjaan,
Espanjaan ja Brasiliaan? sanoi kapteeni meille.
Minä, joka olin päättänyt niin pian kuin suinkin lähteä merille
jatkamaan purjehdusharjoitustani, mikäli mahdollista ulkomaalaisessa
laivassa, olin heti valmis ja vastasin:
— All right, kapteeni.
Löflund, jota meripoikain kesken sanottiin Kangas-Fiian pojaksi, koska
hänen äitinsä myi kangasta Porvoon torilla, sanoi ensin haluavansa
mennä äitinsä kanssa asiasta neuvottelemaan.
Lähdin siis kapteeni Bäckin seurassa merimieshuoneeseen, minne vähän
myöhemmin Löflundkin saapui. Siellä »mönsträttiin» sitten kaksi
suomalaista meripoikaa, ja he joutuivat nyt Norjan lipun suojeluksen
alaisiksi.
Delfine purjehti ensin Helsinkiin, jossa otettiin lankkulasti, ja
sieltä norjalaiseen kaupunkiin Kristiansandiin. Siellä mönsträttiin
laivaan ensimmäinen perämies, kokki ja kaksi matruusia. Sitäpaitsi
saimme sieltä laivaan kaksi naisihmistä, nimittäin kapteenin
rouvan ja tyttären. Kapteenin rouva oli nuori, vasta puolivälissä
kolmattakymmentä. Hän oli tuota pitkähköä, kapeakasvoista tyyppiä,
jonka usein tapaa germaanilaisten naisten keskuudesta. Kastanjanruskea
tukka aaltoili toisella puolen otsaa melkein teräsharmaitten silmien
tasalle. Viisivuotiaasta Magda-tytöstä saattoi arvata, että hänestä
vielä kehittyisi kauniin äitinsä kuva. Hipiä heillä molemmilla oli kuin
mansikkamaito, ja mieluisilta kuin Brasilian banaanit he tuntuivat
meistä Delfinen miehistä: äiti kuin ihana kypsä etelän hedelmä,
tyttönen kuin raakilo. Heti alusta me miehet, kuten sanottu, miellyimme
heihin. Nuori, kaunis kapteeninrouva toimitti laivaan tultuaan
miehistölle pienet kahvikekkerit, joissa kahvin ja leivän lisäksi
tarjottiin ryyppy akvaviittiä, norjalaista viinaa. Kun miehet olivat
saapuneet laivaan, olimme valmiit jatkamaan matkaa Espanjaan.
Ilmakin näytti lupaavalta, sillä puuvenprammi-tuuli puhalsi
koillisesta. Kun ankkurinhiivaus oli alkanut miesten laulaessa vanhaa
ankkurinhiivauslaulua »Det skall byggas ett skepp uti norden»,
saapui äkkiarvaamatta laivaan sanantuoja, joka antoi kapteenille
sähkösanoman. Luettuaan sen ukko Bäck raivostui. Hän kiskaisi lakin
päästään, heitti sen laivan kanteen, sylkäisi siihen ja alkoi sitä
polkea. Hänen katkonaisesta kiroilustaan saimme tietää, että Sörensen,
laivan omistaja, oli käskenyt heti purjehtia Trondhjemiin. Ymmärsimme
kyllä suotuisaan säähän nähden kapteenin suuttumuksen, mutta suurin
osa miehistöä iloitsi, sillä olihan hauskaa vielä poiketa kotimaahan.
Kauniiseen rouvaan ei määräys näyttänyt tekevän mitään vaikutusta.
Ankkuri hiivattiin ja purjeet, toinen toisensa jälkeen, nostettiin.
Ihana koillistuuli puhalsi ja ellei tuota Trondhjemiin palaamiskäskyä
olisi tullut, olisi meillä ollut hyvä myötäinen yli koko Pohjanmeren
aina Englannin kanaaliin saakka. Mutta kun matkan määrä muutettiin,
oli asianlaita toinen. Nyt saatiin melkoisesti prässätä, muutella
purjeiden suuntaa, ja luovia ennenkuin päästiin Trondhjemin vuonoon.
Matkaa siis kesti, mutta kaikki loppuu aikanaan, ja niin vihdoin olimme
tuossa vanhassa Ruotsin ja Norjan unioniajan kruunauskaupungissa,
jonka kuuluisassa tuomiokirkossa vielä nykyjäänkin Norjan kuninkaat
kruunataan. Delfine laski ankkuriin Trondhjemin väylälle.
Valtiopäivämies ja konsuli Sörensen tuli veneellä laivaamme. Hän oli
oikea sen ajan norjalaisen vanhan-herran perikuva: nelikulmainen
pää tuntui melkein liian isolta lyhyenlännälle vartalolle, mutta
jyhkeä, sileäksi ajeltu leuka, joka pisti esiin kahden valtavan
poskipartatupsun välistä, todisti, että hänessä yhä oli miestä ajamaan
tahtonsa läpi. Hän oli salaperäisen näköinen, ja pistävät vilkkuvat
silmät tuntuivat tunkeutuvan joka soppeen, kun hän kyseli laivan
asioita, etenkin sen merikelpoisuutta. Hän ei sanallakaan maininnut
syytä, miksi Delfinen oli täytynyt muuttaa matkansa suunta ja saapua
Trondhjemiin, eikä ukko Bäck myöskään uskaltanut sitä urkkia. Koko
laivaväki töllisteli häntä kuin suurta kysymysmerkkiä. Arvailtiin sinne
ja tänne: olikohan ehkä kapteeni Bäckille annettu potkut ja mistä
syystä?
Päivät kuluivat. Joka ilta kuuden jälkeen sai miehistö mennä maihin.
Minäkin kävin miltei joka päivä kaupungilla, sillä pääsin kapteenskan
soutajaksi. Pikku Magda vietiin isoäitinsä, rouva Störrupin luo ja jäi
päiviksi sinne. Soudellessani Kirsten-rouvan kanssa tutustuin kaupungin
ympäristöön ja väestöön.
Trondhjemin luonto on kaunis ja suurenmoinen, mutta samalla synkkä.
Ihmisetkin siellä ovat toisenlaisia kuin muualla. Heidän surunsa oli
mustana ja synkkänäkin täydellisesti hillittyä. Heidän ilonsa taas ei
ollut, niinkuin monien muiden, äänekästä ja räikeää, vaan sellaista
kuin atleetin, joka voittajana palaa areenalta, tyyntä ja tyytyväistä,
vaikkakin kömpelöä. Trondhjemin miehet olivat naisiin verraten
rumanpuoleisia. He joivat mielellään mainiota akvaviittiänsä, joka teki
heidät kerskuviksi ja toraileviksi sekä tappelunhaluisiksi. Tappelussa
siellä ei käytetty, niinkuin meillä, puukkoja, vaan »norjalaisia
kalloja»; miehet ja vieläpä naisetkin, varsinkin jos oli rakkausasiat
kyseessä, ryntäsivät päät vastakkain toisiansa vastaan, aivankuin
pässit puskiessaan. Tästä syntyi paukkina niinkuin keilaradalla.
Trondhjemin naiset taas olivat yleensä kauniita. Heidän joukostaan
tapasi suuriakin kaunottaria, sellaisia kuin kapteeninrouva Kirsten
Bäck. Norjalainen nainen eroaa ruotsalaisesta esimerkiksi siinä, että
edellinen juoksee miesten perässä, jälkimmäisen perässä taas juoksevat
miehet. Kaikki oli kuitenkin suhteellista siellä, kuten muuallakin.
Trondhjem oli siihen aikaan täydellinen merimieskaupunki. Asukkaista
oli kolme neljäsosaa naisia ja yksi neljännes miehiä, viimeksimainitut
kun olivat ulkona joko merimiehinä tai kalastajina. Kaupungin
naisväestön muodostivat suurimmaksi osaksi kapteenien, perämiesten ja
tavallisten pikipöksyjen vaimot ja tyttäret, siis kaikki elivät meren
armoilla.
Trondhjemissä muodostui nyt yleiseksi puheenaiheeksi, etenkin
merimiespiireissä, priki Delfinen odottamaton kotiintulo. Ihmeteltiin,
kuinka se täysilastissa, joka aiottiin viedä Espanjaan, laiskana
viikoittain lepäili väylällä. Kallis ja pitkä lepohetki sille ja
miehistölle suotiin, mutta mitäpä se kehenkään kuului, olihan Sörensen
rikas, arveltiin.
Samaa asiaa pohdimme mekin Kirsten-rouvan kanssa soudellessamme
Trondhjemin selän rannoilla huvilasta toiseen. Minusta olivat nämä
souturetket erittäin hauskoja, sillä me keskustelimme vapaasti
keskenämme kaikista asioista taivaan ja maan välillä. Kirsten-rouva oli
jo ehtinyt kertoa minulle yhtä ja toista menneisyydestäänkin. Minua
rupesi jo kiusaamaan hänen pyytämätön luottamuksensa, ja niinpä kerran,
kun hän taas aikoi jatkaa kertomustaan, minä keskeytin hänet:
— Kapteenska on hyvä eikä jatka. En ole utelias ja lienee parasta,
etten mitään tiedä.
Tähän hän vastasi:
— West, sinä olet pyynnöstäni kertonut minulle itsestäsi ja
menneisyydestäsi. Sinä olet hyvän kodin lapsi ja sivistynyt ihminen ja
sellaisia tapaa laivoilla harvassa.
Hän sinutteli, sillä norjalaisissa aluksissa oli päällystö ja miehistö
kuin samaa perhettä. Arvoero ei ollut läheskään niin suuri kuin
muiden maiden laivoissa, ja miehistön ruokakin oli miltei samaa kuin
päällystön.
— Minä nyt kerta kaikkiaan tahdon kertoa tarinani, kuuntelet tahi et.
Miehestä ei ehkä mikään voi tuntua mieluisammalta kuin joutua kauniin
rouvan uskotuksi, mutta minun täytyy myöntää, että vastenmieliseltä
tuntui kuunnella tunnustusta, jonka tuo itsepintainen norjatar teki
siinä soudellessamme Trondhjemin edustalla.