posliinikupeista, jotka iso-isä Furumark oli tuonut kotiin
purjehdusmatkaltaan maailman ympäri sata vuotta sitte. Kahvinjuomisen
jälkeen meni nuoriso viheriään sänkykammariin, jossa valo viheriästä
kattolampusta loi salaperäisen hohteen huoneen vanhan-aikuiselle
kalustolle ja iso-äiti Etienne vainajan kuvalle, joka riippui piirongin
yläpuolella.
-- Puhukaamme nyt kummitusjuttuja -- sanoi Meeri. -- Täällä itse
kummituskammarissa se käy kaikkein parhaiten.
Freedrikin mielestä tämä pieni kaunis huone ei ensinkään näyttänyt
pelottavalta, mutta toiset huusivat ääneensä: -- Voi niin,
kummituskertomuksia, ne vasta hauskoja! -- Elma vetäytyi luottavasti
lähemmäksi rohkeata Meeriä, ja Helkan silmiin kyyneleet nousivat siitä
pelosta, mitä hirveätä hän saisikaan kuulla.
-- Ala sinä, Vihtori!
-- Noh, miksi ei. -- Nuori ylioppilas seisoi käsivarret ristissä nojaten
kevyesti uunia vasten.
-- Eikö hän mahtanut tietää, että hän siinä asennossa näytti somalta, --
ajatteli Helka. Hänellä nähtävästi ei ollut mitään sitä vastaan, että
hän juuri oli valittu kertojaksi; päin vastoin näytti siltä, kuin
hänellä olisi ollut kertomus valmiina.
-- Oli eräs Elokuun ilta sinä kesänä, jolloin oleskelin Hämeessä
Stormbomin herrasväen luona. He asuivat lähellä kirkkoa suuressa
kylässä, jossa moni muu kaupunkilainen oli vuokrannut itsellensä
kesä-asunnon. Seutu oli ihana, siellä oli mitä kauneimpia näkö-aloja,
järviä ja saaria lukemattomiin asti; erittäinkin oli siellä eräs
koivikko, jota yksimielisesti ihailtiin. Se oli meidän tavallisena
kävelypaikkanamme, mutta kaikesta kauneudestaan huolimatta oli sillä
hyvin proosallinen nimi: "Lehmihaka", vaikka minä tosin en milloinkaan
nähnyt siellä lehmiä. Eräänä iltana olin siellä toverini kanssa hyvin
omituisesta syystä. Oli nimittäin varmuudella kerrottu, että kummitus
kulki haassa. Naiset olivat ihan poissa suunniltaan pelosta, ja myöskin
herrat menivät halukkaammin toisaalle, kun lähtivät iltakävelylle.
Joskus oli joku muija huomannut aaveen liehuvan puissa, toisinaan taas
oli joku ukko kuullut ivanaurua ja nähnyt valkoisen haamun hitaasti
katoavan koivumetsään. Hauska kävelypaikka tuli pahaan huutoon, kukaan
ei uskaltanut mennä sinne edes keskipäivällä, ja hauskoista
kahvikesteistä, joita siellä olimme pitäneet, tuli ihan loppu; se oli
oikein harmillinen seikka. Silloin päätimme, toverini Maksu Stenberg ja
minä, lähteä hakaan eräänä iltana, ottaaksemme toden perästä selkoa,
miten oikeastaan tuon sietämättömän kummituksen laita oli, joka uhkasi
hävittää meidän kesähuvituksemme. Tuumasta toimeen! Ilmoittamatta
kenellekään mitään, päätimme me, kun muutamat muijat hämärässä taas
olivat nähneet näkyjä, mennä hakaan hiljaa kuin hiiret.
-- Hyi kuinka kammottavaa! -- Helka ja Elma pitivät lujasti kiinni
toistensa käsistä, ja heitä oikein pöyristytti. Meerin silmät
säteilivät, ja hänen mielestään Vihtori oli oikea sankari.
-- Noh, miten sitte kävi? -- kysyi hän uteliaana.
-- Ilta oli jotenkin pimeä, sillä kuu peittyi pilviin; me hiivimme
muutamien katajapensaiden taakse ja tirkistelimme tutkivin silmin
koivumetsään päin, joka huhun mukaan oli kummituksen pesäpaikka. Juuri
kun siinä makasimme, kuiskasi toverini korvaani: näetkö mitään?
Minä käännyin, ja siinä, tuskin parikymmentä askelta meistä, seisoi
valkoinen olento, ikäänkuin se olisi maasta noussut. Kuu, joka samassa
tuli esiin pilvistä, valaisi selvästi tuon eriskummallisen olennon.
Hitaasti se hiipi eteenpäin ja hapuili ilmaa ulospäin levitetyillä
käsillään. Me emme juuri olleet pelonarkoja, mutta minun täytyy
tunnustaa, että sydämmeni sykki kovin, kun kummitus läheni ikäänkuin
viitaten meille tuossa epäselvässä kuuvalossa.
-- Ja sitte se lähestyi ja tarttui sinuun jääkylmällä kourallaan --
lausui Freedrik hymyillen.
-- Ei, päinvastoin, juuri kuin olimme toisiamme ihan lähellä, katosi se
äkki-arvaamatta suuren kiven taakse, ja silloin me rupesimme
aavistamaan, että tässä oli vallaton leikki. Maksu riensi perässä aika
kyytiä, ja minä samaten minkä ennätin, ja muutaman silmänräpäyksen
perästä olimme tarttuneet pahantekiän kaulukseen kiinni. Se oli vallaton
ylioppilasnulikka, joka oli huvitellut itseään tuolla tuhmalla
aaveilemisella pelotellaksensa kahta nuorta tyttöä, jotka olivat häntä
suututtaneet. Hän ei ollut saanut mitään vihiä meidän päätöksestämme
ottaa sinä iltana selkoa asiasta, vaan toivoi vieläkin voivansa pelottaa
muutamia jänismäisiä raukkoja, mutta joutuikin samalla itse pihtiin. Me
annoimme hänelle kyytiä hänen tuhmuudestaan, ja seuraavana päivänä hän
joutui kaikkein naisten naurun ja pilkan esineeksi. Kyllä hän rukoili,
ettemme puhuisi asiasta, mutta jotakin rangaistusta hänen täytyi saada
tyhmästä leikistään, ja kiireimmiten hän jo ensi laivalla lähti tiehensä
suotuisammille aloille.
Meeri henkäsi syvään. -- Tämä oli sukkela lorun loppu -- nauroi hän.
-- Alku kuului niin kammottavalta -- sanoi Helka, tuntien vielä vähäisen
pöyristyksen selässään -- mutta hauska oli, että kaikki kävi hyvin
lopulta.
-- Huih -- sanoi Elma -- minä vain en milloinkaan olisi uskaltanut mennä
tuohon hakaan kuuvalossa. -- Mutta nyt Iineksen täytyy kertoa meille
todellinen kummitushistoria; tuo, tiedäthän, tuosta tanssivasta
luurangosta autiossa linnassa!
-- Ei, älä millään muotoa -- pyysi Helka -- se kuuluu liian hirveältä!
-- Oikein hiukset pystyyn nousevat -- lisäsi Freedrik.
-- Mistä te niin innokkaasti keskustelette? -- kysyi Lotta täti, joka
juuri astui huoneeseen.
-- Me kerromme kummituksista, ja se on niin kovin hauskaa; siitä saa
oikein miellyttäviä pöyristyksiä selkäänsä.
-- Todellako? Helka on mielestäni ihan kalpea.
-- Hän on aina niin arka -- sanoi Bruuno ylimielisesti.
-- Täti kulta, tule nyt tänne meidän luoksemme istumaan ja juttelemaan
jotakin erinomaista! Sinä olet varmaankin maailmassa nähnyt monta
kummallista tapahtumaa.
-- Luuletko niin? -- sanoi neiti Furumark. -- Aaveitten kanssa minulla
tosiaan ei ole ollut mitään tekemistä, lapsi kullat, mutta yhtä ja
toista, joka ei ole aivan tavallista, on kaiketi jokainen ihminen
elämässään nähnyt. Iso-äiti tuolla ylhäällä seinällä oli sitävastoin
kovin taika-uskoinen, se kuului ajan henkeen; hän uskoi enteisiin ja
näki näkyjä. Eräänä yönä, kun hän heräsi, luuli hän näkevänsä rinnallaan
sukulaisen, joka asui Ranskanmaalla eikä ollut milloinkaan Suomessa
käynyt. Iso-äiti nousi istumaan vuoteellensa ja kysyi: "Mitä minulta
tahdot?" -- Mutta olento viittasi vain kädellään ja katosi. Monta
viikkoa myöhemmin hän sai kuulla, että tämä sukulainen oli kuollut
samana yönä ja samalla kellonlyönnillä, jolloin hän oli nähnyt hänet
vuoteensa ääressä. "Hän tuli hyvästi jättämään" -- oli iso-äidin tapana
sanoa, kun hän meille kertoi tämän tapauksen.
-- Niin kummallista! Mutta eikö se ollut juuri tädin iso-äiti, joka aina
edeltäkäsin tiesi tunnin, milloin hänen miehensä saapui kotiin oltuaan
poissa matkoilla?
-- Oli kyllä. Neljänneksen tuntia edeltäkäsin hän kuuli
hevosenkavioitten kapsetta sillalta, joka on kujanteessa, ja silloin hän
antoi sytyttää kynttilät joka huoneeseen, ovet avattiin, ja palveliain
täytyi seisoa portailla valmiina ottamaan vastaan herraansa.
-- Ja tuliko hän todellakin viidentoista minuutin perästä?
-- Iso-äiti ei milloinkaan erehtynyt.
-- Kummallista!
-- Niin, siltä näyttää, mutta nykyajan ajatusten lukiat voisivat
varmaankin selittää tuollaisia kokemuksia aivan luonnollisella tavalla.
Iso-äidin ajatukset olivat niin yksin-omaan kiinnitetyt siihen, milloin
hänen miehensä kotiin saapuisi, että hän siitä sai tuon varman tiedon.
-- Mutta jättäkäämme nyt kaikki nuot salaperäisyydet, ja tulkaa
katsomaan, minkä yllätyksen teille olen valmistanut iso-isän saliin.
Kaikki kiirehtivät pois, valmiina seuraamaan Lotta tätiä, joka
salaperäisesti viittoi heitä eteenpäin pitkää käytävää myöten, jonka
äärimmäisessä päässä ovet äkkiä avattiin. Siellä sisällä keskellä
valomerta, joka levisi kynttilöistä, kruunuista ja seinälampuista, joita
huoneen suuret, vanhan-aikuiset kuvastimet monistivat, seisoi
jättiläismäinen joulukuusi.
Samassa hetkessä kuului piilossa olevasta pianosta iloisen polskan
sävelet, ja nyt sekä nuoret että vanhat muodostivat piirin joulukuusen
ympäri. Kun sitte mitä iloisimmalla mielellä oli pyöritty ympäri hetken
aikaa, tarjosi punalakkinen tonttu kopastaan numerolippuja jokaiselle,
ja silloin havaittiin, että kuusi oli päästä päähän täynnä
arpajaisvoittoja. Tästä nyt syntyi pakina ja sekamelska, kun kaikki
tunkeilivat joulukuusen ympärille etsimään, mitä kullekin oli sattunut,
ja suuri ilo heräsi, kun sattuma jakoi lahjat sopimattomasti. Meeri sai
nimittäin saappaanvetimen ja herra Kontio ompelukopan, Freedrik
kyökki-esiliinan ja Helka paperossirasian. Lotta täti nauroi niin, että
kyyneleet silmistä vierivät, ja kaikki kiittivät häntä hänen hauskan
keksintönsä vuoksi. Sitte seurasi vilkas vaihtokauppa, joka oli kaikkein
hauskinta, ja sen kautta sai jokainen vähintäin kolme pientä somaa
kappaletta muistoksi tästä hupaisesta päivästä. Teenjuonnin jälkeen
lähtivät kaikki kotiin.
-- Tervetultua Kerttulaan huomenna aamupäivällä -- sanoi rouva
Bergendahl hyvästijättäessään pappilan nuorisolle. -- Herra Kontiolla on
mainio kelkkamäki tarjottavana, ja Bruuno kiittää luistinrataansa;
tulkaa nyt niitä koettelemaan. Teidän täytyy sitte jäädä päivälliselle
ja nähdä torpparien lasten joulu-iloa iltapäivällä.
-- Tuhansia kiitoksia! -- Olihan iloa edelleenkin joulunpyhinä.
-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
Seuraavana aamuna lapset tuskin saivat silmänsä auki, ennenkuin
rupesivat puhumaan kelkkamäestä, ja aikaisin aamupäivällä seisahtui
pappilan reki portaitten eteen.
-- Heijoo, nyt sitä hauskaa pidetään -- kerskasi Bruuno, syöksähtäen
ulos sanomaan tervetuliaisia vieraille. -- Olen koko aamun lakaissut
luistinrataani venetalaan lahdella, ja ne, jotka eivät tahdo laskea
mäkeä, saavat luistella.
-- Oivallista, siitä minä olen huvitettu -- sanoi Iines, joka oli
tunnettu luokkansa parhaaksi luisteliaksi.
Ruokasalissa he joivat sitte kahvia ja söivät joulukaakkusia ja
torttuja, ja sitte koko joukko lähti iloiten kelkkoineen, potkureineen
ja luistimineen rantaan. Bruuno luisti kelkalla alas mäestä ja vei Elman
mukanaan, Freedrik ohjasi Helkan kelkkaa, ja pikku tytöt huusivat
ilosta, kun kelkat liukuivat semmoista vauhtia, että korvat suhisivat,
ja pojat lensivät kuin lumipallot tehden kuperikeikkoja.
Sillä välin Vihtori, Iines ja Meeri olivat koettelemassa luistinrataa,
jonka havaitsivat olevan mainiossa kunnossa. Iines lensi eteenpäin kuten
lokki levitetyin siivin, eikä Meerikään jäänyt jälkeen, ja Vihtori
esiintyi turkkireunusteisessa lyhyessä nutussa ja pieni nahkalakki
keikarimaisesti asetettuna vähän vinoon hänen tummankiharaiseen
päähänsä. Hän käyttäytyi erittäin somasti ja osasi tehdä jos
jonkinmoisia koukeroita luistimillaan. Asessorin rouva oli myöskin
tullut ulos Lillin kanssa, kun ilma oli erittäin leuto ja ihana. Hänkin
tahtoi nähdä, kuinka nuoret huvittelivat. Lilli oli puettu valkoiseen
päällysnuttuun ja lakkiin joka oli reunustettu joutsenen untuvilla,
joten häntä syystä sopi nimittää "Lumikoksi", -- niin hieno ja puhdas
hän oli, ja hänen poskensa olivat vienosti rusottuneet raittiista
ilmasta. Isä itse laski mäkeä lastensa kanssa ja liikkui yhtä reippaasti
kuin joku heistä. Se oli reipasta, raitista huvitusta, ja kaikki olivat
ihan punaposkisia, kun he vihdoin tulivat sisään päivällistä syömään.
-- Tämä on ollut ihana aamupäivä -- sanoi Iines, heilutellen
käsivarrellaan olevia luistimia.
-- Hauskempi ehkä kuin kaupungin radalla, vai miten? -- sanoi Freedrik.
-- Paras on venetalaslahti täällä kotona -- vakuutti Meeri.
-- Niin, ihanaa on olla maalla -- myönsi Vihtori.
-- Sitä minäkin, onhan se toki toista kuin "Espiksellä" kulkeminen --
tuumaili Bruuno -- ja sitte täällä on nälkäinen kuin susi, ja kun saa
lihapallukoita ja riisiputinkia ja keitettyjä omenia, niin se vasta
maistuu!
-- Sinä olet varmaankin saanut tietosi vanhalta Marilta -- sanoi
Freedrik. -- Tänään en luule kenenkään meistä juoksevan pakoon
päivällisistä, raitis ilma antaa kyllä ruokahalua.
Aterian jälkeen tuli nuorison koristaa joulukuusi suureen väentupaan,
joka iltaa varten oli somisteltu katajaköynnöksillä ja varustettu ovien
sekä ikkunain yläpuolelle asetetuilla kynttiläkaarilla. Tänne kokoontui
pian lukuisa lapsiparvi talon kaikista torpista ja tuvista; keskellä
joukkoa seisoi rouva Bergendahl ja puhui pienokaisille, niinkuin
ainoastaan äiti voi puhua. Hän puhui Jeesuslapsesta, joka seimessä
makasi, Betlehemin paimenista ja enkelien laulusta jouluyön
hiljaisuudessa, ja miten kaikki ihmiset jouluna iloitsevat sanomasta,
että Vapahtaja on tullut näyttämään tietä taivaaseen sekä vanhoille että
nuorille. Pienet vieraat käsittivät jokaisen sanan, siinä kun he
seisoivat piirissä hänen ympärillään tarkasti kuunnellen, mitä hän
heille kertoi. Sitte he lauloivat yhdessä kauniin joululaulun:
"Tervehtii jo meitä
Joulu armahin..."
ja joulukuusen kynttilät heijastuivat lasten onnesta säteilevissä
silmissä.
Laulun jälkeen tarjottiin kahvia nisusten kera, ja Freedrik sekä Bruuno
jakoivat omenia ja kaakkuja puusta. Sitte alkoivat leikit ilolla ja
riemulla. "Lainattiin tulta" ja "leikattiin kauraa", "kudottiin sarkaa"
ja "lähdettiin viheriälle niitylle", ja ilo oli kattoon asti. Talon
nuoriso oli aina mukana leikkiä ohjaamassa, ja pikku tytöt varsinkin
olivat etupäässä.
Viimeiseksi lapset saivat suuret voileivät, ja ennenkuin he lähtivät,
sai jokainen pienen lahjansa sekä joululehden. Rouva Bergendahl kätteli
heitä kaikkia ja kehoitti heitä tulemaan kiltiksi lapsiksi, jotta
olisivat iloksi Jumalalle ja vanhemmillensa.
Nyt lapset läksivät, isot pannukaakkupytkyt nenäliinoihin sidottuina
säästöksi kotiväelle; mutta talossa vietetty joulujuhla loisti heidän
mielessään kuten aurinko koko vuoden ajan. Oi joulu, ken kyllin voi
kiittää ihanuuttasi!
Uusi vuosi.
Bruuno oli koettanut uusia suksiansa ja potkukelkkaa, ja Haarald ja
Pentti olivat uudistaneet luistimensa; kaikki olivat sydämmen pohjasta
huvitelleet tässä rakkaassa kodissa, ja nyt oli vuoden viimeinen päivä
käsissä.
Tuli leiskui kodikkaasti ruokasalin uunissa, ja perhe oli kokoontunut
sen ääreen. Freedrik rikkoi pähkinöitä lapsille, ja tytöt paistoivat
omenia pitkissä langoissa lieden edessä, missä heidän omat poskensa
paistuivat punaisemmiksi kuin heidän omenansa.
Kun puut olivat palaneet hiilelle, otti Bruuno sulatuskauhan ja
tinapytkyn valaaksensa uudenvuoden onnea kaikille. Lapset pitivät tätä
tointa hyvin tärkeänä, ja he kokoontuivat kuten varpuset uunin ääreen.
-- Loiskis -- siinä meni ensi panos vesimaljaan. -- Siinä on Gerdan
onni, pikku Gerdan, joka on niin kaukana.
-- No nähkääs nyt, Gerda saa matkustaa laivalla tänä vuonna! Tuossahan
on laiva piippuineen ja kaikki tyyni.
-- Niin tietysti, hänenhän täytyy tulla kotiin yli meren. Miten totta
tuo onnen tina saattoi puhua!
Sitten tuon valetun kappaleen varjoa täytyi katsella kaikilta puolin,
siksi että jokainen oli sanonut mielipiteensä.
Helkan "onni" oli kuin kukkamalja, ja Meerin kuin morsiamen kruunu. Oli
varsin kummallista nähdä, miten monta eri muotoista kappaletta Bruuno
otti ylös maljasta. Kun kaikki olivat saaneet osansa, valettiin vielä
viimeisestä tinapytkystä "kotihaltian" onneksi.
-- Eläköön, eläköön kotionni! -- huusivat lapset.
-- Miten kauniisti se loistaa lampun valossa!
Kaikki katsoivat ihaellen Bruunon viimeistä mestariteosta, jota kasööri
Lange tarkasteli.
-- Mitä setä siitä tuumaa? -- kysyi Bruuno uteliaasti.
-- Minusta se näyttää olevan kaunis puu, jossa on tuuheat oksat ja monta
pientä vesaa.
-- Todellakin, sitte se on kuvaannollinen onni -- sanoi asessori. --
Antakaa minun katsoa, -- oikein! Puu se onkin, ja puu merkitsee
perhettä, jonka levitetyt oksat tahtovat suojella ja hoitaa nuoria
vesoja. -- Hän laski käsivartensa vaimonsa vyötäisille ja katsoi
ympärillään olevaa perhettänsä. -- Niin tulee olla! Jos ollaan kaukana
taikka lähellä, tulee kodin helman aina tuntua turvallisimmalta ja
lämpimimmältä satamalta. Jumalan kiitos hyvästä kodista!
Freedrikin silmä kohtasi isän silmää, sitte hän painoi suudelman äitinsä
kädelle. -- Kun minä kerran rakennan oman pesän, otan kaikessa
esikuvaksi lapsuudenkotini -- sanoi hän hiljaa.
"Kotihaltian onni" pantiin ylös astiakaapin päälle, jossa jokainen
saattoi sen nähdä. Sitte viskattiin kenkiä ja sytytettiin kynttilää
saksanpähkinän kuoressa, jotta saataisiin tietää tulevan vuoden
tapahtumia. Vihdoin Roosa täti ripusti vihkisormuksensa hiuskarvaan,
pudotti tämän juomalasiin, ja toisella kädellään pitäen kiinni Meerin
kädestä hän luki seuraavat sanat:
"Mikä Meerin kohtalo?
Sormus kulta, kerro jo!
Kunniaa,
Mainetta,
Vaunuja ja kartanoita,
Rahoja ja tavaroita,
Rikkautta, onnea,
Köyhyyttä ja puutetta,
Uskoa,
Toivoa?"
Viimeisten sanain kaikuessa kilahti sormus hiljaa ja sointuvasti lasin
syrjää vasten, ja se oli tädin sanojen mukaan ennustus Meerin uudelle
vuodelle. Nyt piti kaikkien vuorostaan koettaa samaa temppua. Freedrik
sai "kunniaa" ja Helka "rahoja ja tavaroita", herra Kontio "mainetta" ja
Bruuno "vaunuja ja kartanoita", ja hän sanoi heti sen ennustuksen
todistavan, että hänestä tulisi hyvinvoipa maanviljeliä. Illalliseksi
tarjottiin vielä kerran jouluruokaa, ja Freedrik sai mantelin
puurovadista.
-- Lyyryn saat keväällä -- ennusti isä, ja äiti hymyili toivoa
ilmaisevaa hymyilyä, sillä hän tiesi kyllä poikansa tekevän parastaan.
Ennenkuin lapset menivät levolle, kokosi isä heidät vielä kerran yhteen
vuoden viimeisenä päivänä.
-- Jokainen uudenvuoden-aatto on kuten tienpylväs -- sanoi hän -- siihen
seisahdutaan ja katsellaan taaksepäin matkaa, joka on kuljettu, ja sitte
katsotaan taas eteenpäin kohti toista tienpylvästä. Se näyttää olevan
kaukana, niin kaukana, mutta aika rientää kuten unennäkö. Kun siinä
sitte seisotaan, muistaa sydän kiitollisuudella kaikkea hyvää, mitä
Jumala on lahjoittanut menneinä vuosina. Talven iloiset leikit, kevään
valoisat päivät ja kesän runsaat riemut, samaten kuin syksyn työ,
kaikki, kaikki ovat Hänen armolahjojansa. Mutta näitä muistaessa tulee
myöskin mieleen kaikki ne hyvät päätökset ja aikomukset, joita olemme
unohtaneet panna täytäntöön, kaikki viat ja puutteet. Hyvä ja paha ovat
ainaisessa taistelussa sydämmessämme. Rukoilkaamme Jumalaa tämän uuden
vuoden alkaessa auttamaan meitä voittamaan itsemme siten, että hyvyys
lopulta voiton saavuttaisi. Ja nyt hyvää yötä! Jumala siunatkoon pieniä
taimiani!
Eedit ja Ester kiirehtivät ensin isän syliin ja sitte äidin, sitte tuli
kaksoisten vuoro, ja sitte tahtoivat isot siskot myöskin olla mukana,
siksi että he kaikin muodostivat suuren piirin isän ja äidin ympäri
tuossa suuressa uudenvuodensyleilyssä.
Pikku lasten poismentyä istuivat vanhemmat vielä keskustelemassa
entisistä ja tulevaisista asioista, sillä muisto ja toivohan ovat ne
renkaat, jotka yhdistävät menneisyyden tulevaisuuteen. Kun ruokasalin
suuri seinäkello juhlallisesti löi kaksitoista lyöntiänsä, nousivat
kaikki istualta ja toivottivat toisilleen onnellista uutta vuotta.
-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
Uuden vuoden aamu oli kylmä ja tuulinen, mutta huurre kimalteli puissa
auringonpaisteessa ja maailma näytti siltä, kuin sekin olisi noussut
nuortuneena yön hämärästä uutta vuotta vastaan ottamaan. Freedrik lähti
isänsä ja setänsä mukana kirkkoon, mutta naisväki jäi kotiin pakkasen
takia, ja senkin vuoksi, että heidän iltapäivällä jälleen tuli ajaa sama
tie pappilaan onnellista uutta vuotta toivottamaan.
Lotta täti, joka ei milloinkaan pelännyt ilmaa, oli se minkälainen
hyvänsä, tuli kuitenkin Kerttulaan ja toi uudenvuodenlahjaksi täydessä
kukassa olevan atsalean, joka oli kääritty pumpuliin ja pantu suureen
koppaan. Sitäpaitsi hän toi mukanaan Heikin valokuvan, jonka
päällekirjoituksena oli: "Ystävilleni Kerttulassa sydämmellisimmät
onnentoivotukseni tulevaa vuotta varten".
Täti antoi houkutella itsensä jäämään päivälliselle naapuriensa luo, ja
sitte hän tarjosi Helkalle paikan reessään pappilan matkalle. Vanhan
ystävällisen tädin vieressä Helka sai istua pehmeitten
karhunnahkavällyjen sisällä, ja tädin harmaat hevoset laukkasivat
eteenpäin tietä pitkin semmoisella vauhdilla, että oikein riemulla sitä
katseli; mutta sellaisia juoksioita kuin Santaniemen kartanossa ei
löytynytkään likimailla.
Pappilaan oli joukko pitäjäläisiä kokoontunut, ja nuoriso huvitteli
suuressa tilavassa salissa, jossa Vihtori liikkui kohteliaana isäntänä
nuorten keskellä ja Elma koetti parastaan emäntänä. Meeri soitti
muutamia kappaleita, ja Vihtori lauloi kauneimpia laulujansa. Pruustinna
tarjosi komean illallisen, jonka jälkeen kaikki lauloivat ehtoovirren,
kuten pappilassa aina oli tapana.
Kun vieraat läksivät kotiin, oli tuuli yltynyt ja lumi putoili suurissa
hiutaleissa; metsässä suhisi ja vinkui, ja herrat vetivät
turkinkauluksensa korviensa yli.
Seuraavana päivänä täytyi yhtä mittaa istua sisällä, sillä korkeat
kinokset täyttivät sekä maantiet että kaikki polut. Bruuno lapioitsi
lunta koko päivän, sillä välin kuin toiset olivat ruokasalissa koossa ja
lukivat ääneensä uusista joululahjakirjoistaan. Hämyssä leikittiin
lasten huviksi "piilosta" sekä "kettua ja hanhea".
Pari päivää myöhemmin matkustivat Helkan vanhemmat pois, mutta Helka sai
jäädä siksi kunnes loma-aika loppui. Aika kului kuin siivillä, ja joka
päivä tarjosi aina jotakin uutta täällä kotona Kerttulassa. Mutta pian
jo lähestyi "Nuutti, joulun loppu", ja silloin täytyi nuorison lähteä
kaupunkiin jälleen lukujansa hoitamaan.
-- Voi, nyt on tämä ihana joululoma ohitse -- sanoi Bruuno huoaten
illalla ennen lähtöänsä.
-- Niin, kyllä tuntuukin ikävältä jättää koti -- myönsi Meeri -- mutta
hauskaa on taas päästä kouluun ja tavata kaikki toverit.
Freedrik oli samaa mieltä. Kotona nautitun levon jälkeen oli hänestäkin
taas hauska käydä työhön käsiksi.
-- Loma-aika on koululle sama kuin sunnuntai työviikolle, ne tarvitaan
molemmat -- sanoi äiti. -- Lakkaamaton työ painaa sielun voimat lamaan,
ja lakkaamaton lepo veltostuttaa ihmistä. Ymmärrän varsin hyvin, että te
lukukauden alussa halajatte käydä käsiksi kirjoihinne, sillä
maanantai-aamuna minä aina tunnen suurta halua ryhtyä uuden viikon
töihin. Mutta sitte on taas niin herttaista, kun lauantai-ilta tulee
rauhallisena muistuttaen sabbatin suloista lepoa. "Muistakaa pyhittää
lepopäivää", lapset! Sitä käskyä älkää milloinkaan unhottako.
-- Minun mielestäni pyhäpäivän rauhasta jotakin jää äitiin koko viikoksi
-- sanoi Freedrik hellästi hyväillen äitiään.