teemme jokaisen päivän Herran päiväksi. -- Jokaisena tuntina ja hetkenä
voimme puhua Jumalan kanssa; jos olemme kotona taikka muualla, voimme
kiittää ja ylistää häntä. Tämän meidän sisällisen sunnuntai-elämämme
täytyy sitte jokapäiväisessä elämässämme kantaa hedelmiä, niin että me
kärsivällisinä, rakastavaisina ja itsekieltävinä palvelemme toisiamme.
-- Tulevaisuus on valoisena ja hymyilevänä edessänne, rakkaat lapseni,
iloitkaa siitä. Neljä pientä sanaa tahdon teroittaa mieleenne
jättäissäni teidät hyvästi: "Sinä, Jumala, näet minut". Pitäkää ne
muistissanne, niin saatte nähdä, että suuri voima on niissä sanoissa.
Jos me aina muistaisimme, että me kuljemme Jumalan silmien edessä,
kuinka toisin me silloin eläisimme tässä maailmassa!
Kaikki istuivat ääneti miettimässä äidin sanoja. Niiden muisto oli aina
yhdistyvä siihen muistoon, joka heillä oli oleva tästä viimeisestä,
suloisesta illasta heidän rakkaassa kodissansa. -- Sitte lapset tulivat
sanomaan hyvää yötä; Lilliä nostettiin tavallisuuden mukaan sylistä
syliin, ja jokainen häntä hyväili.
-- Kasva suureksi ja vahvaksi, pikku sisar -- sanoi Freedrik, kohottaen
hänet käsivarrellaan aina kattoon asti.
-- Lilli tattoo katvaa ylöt taivaateen.
-- Silloinhan tulet jättiläistytöksi, pitemmäksi kuin pisin joulukuusi
metsässä!
-- Ei, ei, Lilli lentää näin! -- Tuo pieni keijukainen levitti
käsivartensa ja heilutti pieniä käsiänsä ilmassa.
-- Älä lennä liian kauaksi meistä, pieni enkeli -- kuiskasi veli,
sulkien hänet hellästi syliinsä.
Lilli hyppäsi iloisena hänen polveltaan seurataksensa hoitajaansa
lastenkammariin. Kynnykseltä hän kääntyi vielä takaisin ja heitti
veitikkamaisesti sormisuukkosen kaikille sekä hiipi sitten hymyillen
huoneesta. Tämä oli hänen hyvästijättönsä, ja siskojen oli kyllin syytä
pitää näitä jäähyväisiä rakkaassa muistissa jäljestäkin päin.
Seuraavana aamuna, kun pimeys vielä peitti meret ja manteret, veivät
Kerttulan reippaat juoksiat talon nuorison laukkuineen kamssuineen
asemalle, sillä nyt oli joululoma loppunut ja uusi vuosi töineen
velvollisuuksineen oli odottamassa.
Talvihuvit kaupungissa.
Elämä kaupungissa meni taas tavallista rataansa, ja koululapset hyörivät
ympäri kuten iloiset mehiläiset, jotka lentävät edestakaisin.
Lauantaikokoukset Langella olivat myöskin uutta vauhtia alkaneet, sitte
kuin Meeri ja muutamat muut luokkalaiset olivat ruvenneet julkaisemaan
pientä sanomalehteä. Se painettiin hehtograafilla ja sen nimi oli
"Meteoori", joka olikin erittäin sopiva nimi, koska se ei ilmaantunut
säännöllisesti, vaan ainoastaan silloin, kun satuttiin saamaan oikein
onnistuneita kirjoituksia. Sen jälkeen kuin Vihtori ensi numeroon oli
kirjoittanut oikein näppärän runomittaisen tilaus-ilmoituksen,
varrottiin Meteooria mitä hartaimmasti koko luokalla, jonka piirissä
sillä oli useimmat tilaajansa. Myöskin Kerttulassa odotettiin mitä
suurimmalla uteliaisuudella jokaista numeroa, vieläpä Gerdan ja
Heikinkin luo löysi tuo lentolehti tiensä.
Lauantaikokouksissa keskusteltiin sanomalehteä koskevista asioista.
Iines Stormbom kirjoitti kronikat jokaiseen numeroon, ja kummallista
oli, kuinka paljo hauskaa hänellä oli kerrottavaa kaikesta, mitä oli
tapahtunut toveripiirissä. Meerillä oli uutis-osasto toimitettavana, ja
hän etsi pieniä ja hauskoja uutisia suurella innolla; hän pani myöskin
muistiin kaskuja ja sukkelia kokkapuheita, jotka saivat yhteiseksi
otsakirjoituksekseen "Kaikenlaista". Helkassa oli vähän runoilijan
vikaa; hän kirjoitti kesä-illan kauneudesta ja rekimatkoista
sydäntalvella, ja Freedrik kirjoitti tieteellisiä kyhäelmiä
mieli-aineittensa alalta. Kotoisen tekiän kirjoittama novelli piti
myöskin olla, sillä se oli päätetty, ettei mikään toisista lehdistä
otettu saanut kelvata. Toivo Stenberg hoiti hehtograafia ja Meeri lehden
jakamista. Tämä pieni sanomalehtipuuha huvitti suuresti kaikkia
osaa-ottavia.
Kun nyt ei ollut mitään joululahjoja laitettavana, päättivät tytöt
lauantai-iltoina ommella vaatteita muutamille köyhille lapsille, joitten
äidin rouva Lange tunsi. Sillä välin kuin he tekivät työtä, lukivat
pojat vuorotellen ääneensä; siten heidän pieni seuransa tuotti
todellisempaa tyydytystä, kun se ei ollut olemassa ainoastaan heidän
omaa huviansa varten, vaan myöskin muiden hyödyksi. Roosa täti johti
lasten ompelusta ja leikkasi sellaisia vaatteita, joita hän tiesi
parhaiten tarvittavan köyhissä kodeissa.
Kaikkina kauniina päivinä, kun päivällinen oli ohitse, kulkivat Meeri,
Helka ja pojat luistimineen luistinradalle, missä tavallisesti tapasivat
Toivon, Iineksen, Elman ja monta muuta toveria. Heidän oli silloin
tapana kilpailla luistelussa taikka luistella käsi kädessä, joka myöskin
oli "hirveän hauskaa".
-- Minä ajattelen kuitenkin usein kaipauksella luistinrataa kotona
venetalaslahdella -- oli Helkan tapana sanoa, kun Freedrik auttoi häntä
pysymään luistimilla, joilla hän oli vähän tottumaton liikkumaan ja
sitäpaitsi jotenkin "arkamainen", kuten Meeri sanoi. -- Siellä ei tehnyt
mitään, jos kaatuikin välistä ja oli vähän kömpelö, mutta täällä olen
niin ujo, kun oppimiseni käy niin hitaasti.
-- Älä huoli, en luule, että täällä kukaan joutuu niin tarkkaan
katselemaan toista -- lohdutti serkku, kurottaen hänelle vahvan kätensä
tueksi, jotta hän saisi rohkeutta lähteä radalle, jossa Meeri ja Toivo
lensivät tuulen nopeudella.
Kello seitsemän täytyi tämän iloisen huvin kuitenkin loppua, jos tahtoi
tarkasti lukea huomispäivän läksyt, ja pian reippaat luisteliat
olivatkin jo ajatuksineen syvästi vaipuneet luettaviinsa, Bruunokin
vanhaan pöpöönsä, matematiikkaan. -- Lukukauden kuluessa he olivat
monesti käyneet raajarikkoisten koulussa Jannea katsomassa. Varsinkin
Freedrik otti hyvin lämpimästi osaa pojan kohtaloon ja iloitsi hänen
edistymisestään; hän oli mielestään jonkinmoisessa edesvastuussa heidän
yhteisestä turvatistaan, jonka hyväksi he vielä jokainen uhrasivat osan
kuukausirahoistaan. Myöskin Bruuno ajatteli pikku Jannea, kun hän
urhoollisesti riensi Fazerin myymälän ohitse akkunaan katsahtamatta.
Vanhemmat eivät olleet kieltäneet lapsia menemästä kutsuihin toveriensa
luo, elleivät kutsut olleet sitä laatua, että ne vaikuttivat
häiritsevästi heidän koulutyöhönsä. Eräänä päivänä tytöt tulivat kotiin
aivan ihastuksissaan ja kertoivat, että Iines Stormbom seuraavana
päivänä viettäisi syntymäpäiväänsä sekä että hän oli vanhemmiltaan
saanut luvan kutsua koko luokkansa luokseen.
Helka oli hyvin mielissään, kun sai ottaa yllensä uuden sinisen
hameensa, ja Meerikin, joka ei yleensä paljon välittänyt puvustaan, oli
nyt salavihkaa poikkinaisella kivikynänpätkällä polttanut kiharoita
otsalleen.
-- Sinähän olet kuten kerimätön lammas -- sanoi Bruuno, kun tytöt
valmiiksi puettuina astuivat ruokasaliin; ja Meeri raukka oli aivan
häpeillään poltettujen kiharoittensa takia ja olisi hartaasti halunnut
juosta kamariinsa pistääkseen päänsä pesuvatiin, jotta hiukset olisivat
oientuneet.
Siihen ei nyt kuitenkaan ollut aikaa, vaan hänen täytyi alakuloisena
lähteä matkalle. Kun myöskin Toivo veti suutansa nauruun hänet
nähdessään, päätti Meeri pyhästi, ettei hän enää milloinkaan tuolla
tapaa pahentaisi komeata tukkaansa.
Tuomari Stormbom asui suuressa kauniissa rakennuksessa Unioninkadun
varrella, ja hänen hauskassa salissaan oli lukuisa joukko nuoria poikia
ja tyttöjä koossa, kun Helka, Meeri ja Bruuno astuivat sisään. Iines,
talon tytär ja päivän sankaritar, oli valkoiseen pukuun puettuna.
"Oikein sievä", tuumasivat pojat. Toivo, joka oli luvannut tehdä isännän
virkaa, oli kutsunut hänet ensimmäiseen tanssiin. Eeva näytti myöskin
hyvin suloiselta, vaikka hän aina pysyi syrjemmällä, antaen vanhemman
sisarensa olla ikäänkuin johdossa ja etupäässä, ja Ossi ajatteli vain,
miten hän tarjottaissa virkistyksiä saisi runsaan osan itselleen.
Tänään hän saikin ahmia kylläkseen, sillä ruokasalin pitkä pöytä oli
katettu täyteen kaikenlaisia herkkuja: siellä oli kahvia, leipiä, omenia
ja marmelaadeja sekä rusinoita ja manteleita suurissa lasi-astioissa.
Iines oli aamulla saanut kaksi kukoistavaa ruusua sekä kopallisen
hyasintteja ja kieloja; ne koristivat nyt komeata pitopöytää, jonka
ääreen seura kokoontui kuten mehiläisparvi hunajakukkien ympäri.
Salissa soitti Iineksen vanhempi sisar iloista säveltä, ja Toivo oli
Iineksen kanssa ensimmäisenä parina "jenkkaa" tanssimassa. Helka ja Eeva
istuivat tavallisuuden mukaan nurkassa ja katselivat valokuvia, mutta
vihdoin hekin uskalsivat tulla lattialle, ja heidän oli hyvin hauska,
kun kerran pääsivät alkuun.
Useimmat huvittelivat oikein sydämmestään, mutta sohvassa istui muutamia
suurempia tyttöjä, jotka nyrpistivät nenäänsä; he olivat olleet
tanssiaisissa monta kertaa ennenkin ja heidän mielestään nämät olivat
ihan epä-onnistuneet, sillä ei yksikään herroista tanssinut hansikat
kädessä, ja lisäksihän ne olivat pelkkiä lapsia ja pikkupoikia. He
löyhyttelivät itseään suurilla viuhkoilla ja nauroivat, kun voileipiä
tarjottiin teen mukana. -- Uih, niin sietämättömän ikävä ilta tämä oli!
Toista mieltä olivat kuitenkin muut seuralaiset, sillä he olivat
leikkineet ja tanssineet, kunnes posket punaisina hehkuivat ja sydän
vilkkaasti sykähteli. Nuot tyytymättömät neidet saivat häiritsemättä
istua, sillä ei yksikään pojista huolinut pyytää heitä tanssimaan.
-- Me olemme vain pikku poikia heidän mielestään -- sanoi Toivo nauraen
-- antaa heidän olla; tämä ei ole mikään "paali", vaan pienet huvit,
joissa vähän pyörielemme jalkojamme notkeammiksi näin luokkatoverien
kesken.
-- Niin, yhden-ikäiset sopivat parhaiten leikkitovereiksi -- sanoi rouva
Stormbom. -- Emme enää milloinkaan kutsu Bergmanin eikä Winterin
tyttöjä, sillä eivät he huoli leikkiä teidän kanssanne, senhän näkee
varsin selvään. Lapsi parat, he ovat vanhentuneet ennen aikojaan. Millä
he itseään huvittavat, kun tulevat isoiksi?
Etehisessä oli aika liuta, kun illalla erottiin.
-- Hyvää yötä, Meeri! -- Menemmekö "potkimaan" huomenna iltapäivällä?
-- Kyllä, sopiihan se, kun on lupapäivä.
-- Me tapaamme siis toisemme radalla!
-- Ylihuomennahan meillä taas on tuo ilkeä "matti!" Nyt lähden! Hyvää
yötä!
-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
Seuraavana päivänä tytöt makasivat puoleen aamupäivään asti, ja Bruunoa
oli melkein mahdoton saada hereille. Oli se hyvä, että Iineksellä ei
ollut muuta kuin yksi syntymäpäivä vuodessa.
Sitte tuli Roosa täti kuulustelemaan, minkälaista heillä oli pidoissa
ollut, ja kaikki kerrottiin juurta jaksain, sekä kahvileivistä että
nimipäivälahjoista ja kotimatkasta ja puheliaasta issikasta, jonka
sattuivat saamaan. Hauskaa oli pidoissa ollut, ja se ilo oli kyllä
heidän muistossaan säilyvä.
-- Mutta nyt vihdoin täytyy nousta vuoteesta -- tuumasi Helka oikaisten
sääriään. -- Hyvin sitä väsyttää tällaisten huvien jälkeen.
-- Mitä vielä -- sanoi Meeri -- iltapäivällä minä menen Toivon ja
Bruunon kanssa koettelemaan uutta potkuriani; se vie tuota hätää
väsymyksen ruumiistani. Tule sinäkin mukaan!
Kaikenlainen talvi-urheilu oli Meerille mieluista, ja vaikka pakkanen
puri nenänpäähän, läksi hän kuitenkin aina raittiiseen ilmaan. Helka
sitävastoin ei aina ollut yhtä urhea, ja monesti, milloin luistinrata
houkutteli, jäi hän kotiin kylmällä vedellä hautomaan äitinsä kipeää
otsaa tahi muuten pitämään hänelle seuraa, kun hän makasi väsyneenä. Ei
mikään huvi ollut hänelle niin mieluinen, kuin oleminen äidin pienenä
apulaisena kodissa.
Kevät-talvesta, kun aurinko jo rupesi sulattamaan jäätä katonräystäistä,
sattui Helka kylmettymään, ja hänen täytyi olla sisällä muutamia
viikkoja. Kun hän jälleen pääsi ulos, oli jo melkein kevät. Nuoret
rupesivat nyt nousemaan aikaisin vuoteelta sunnuntaisin, menivät sitte
kävelemään aina Eläintarhaan asti ja tulivat kotiin kädet täynnä
"palmuja" eli "pajukissoja", jotka niin lupaavina ilmoittivat, että
kevät todellakin oli tulossa. Ja aurinko paistoi, ja lumikinokset
sulivat, ja sitten oli jo pääsiäinen.
Kotiin pääsiäiseksi.
Kun oli viikko pääsiäislupaa, niin kukapa meidän nuorista ei silloin
olisi mielellään lähtenyt kotiin Kerttulaan. -- Vanhemmat kyllä
tiesivät, että lapset hartaasti halasivat kotiin, ja siksi olikin
luvattu, että he pääsiäiseksi pääsisivät. Myöskin Helkan piti tulla
mukaan, sillä "hän on juuri kuin meikäläisiä", arveltiin Kerttulassa, ja
Roosa täti luuli, että maailma tekisi hänelle hyvää pitkällisen yskän
perästä.
Iloisina ja toivoa täynnä he istuivat junaan, ja ajatukset riensivät
kilpaa höyryhevon kanssa päämaalia kohti. Mutta kun he ennättivät
koti-asemalle, ei isä ollutkaan kuten tavallisesti heitä vastassa, vaan
ainoastaan tallirenki, joka näytti vakaalta ja alakuloiselta.
-- Mitä oli tapahtunut kotona? -- Lilli makasi sairaana, ja tohtori oli
sanonut, että hän oli kovin huono. -- Voi, nyt meni heidän aurinkonsa
pilviin, ja äänettöminä ja surullisina he istuivat rekeen. Äiti oli
kyllä kirjoittanut, että Lilli kauan oli ollut yskässä ja että hän oli
heikko, mutta ei heistä kukaan käsittänyt sen olleen vaarallista.
Tuo rakas pieni auringonsäde, pitikö hänen nyt mennä pois heidän
luotaan? Sitä he eivät ensinkään tahtoneet uskoa.
Isä tuli heitä vastaan verannassa.
-- Oi isä, mikä meidän Lilliä vaivaa?
-- Hän sairastui kolme päivää sitte keuhkotulehdukseen, kuume on kova,
ja hän on usein tainnoton -- vastasi asessori surullisena.
Meeri kietoi nyyhkyttäen kätensä hänen kaulansa ympäri.
-- Tottahan vielä on toivoa?
Isä pudisti vakavasti päätään; näkyi selvästi, ettei hän tahtonut heihin
synnyttää turhaa toivoa. Kaikki kulkivat hiljaa varpaillaan; ei kukaan
puhunut ääneen, ja koko talo oli niin hiljainen, ikäänkuin ei siellä
asukkaita olisi ollutkaan. Makuuhuoneessa pienellä vuoteellaan kamppaili
pienoinen olento viimeistä kamppaustansa, eikä mikään ihmisvoima enää
voinut tehdä mitään hänen puolestaan, kodin lemmikin, jonka lyhyttä
lapsuudenpäivää jokainen oli koettanut sulostuttaa.
Vuoteen ääressä istui äiti, niin tyvenen ja kärsivällisen näköisenä,
että oikein oli rauhoittavaa katsella häntä, ja piti Lillin kuumeista
kättä omassaan. Nytkin, koetuksen hetkenä, oli äidillä tervetuliaishymy
ja hellä katse rakkaille matkustajille; sitte hän antoi heidän kaikkien
tulla vuorotellen hyväilemään pientä vaaleata päätä, joka levottomana
vääntelihe pään-aluksella. Pikku Lilli raukka, hän kärsi paljon, sydän
oikein tahtoi särkyä hänen tuskiaan nähdessä, ja kuitenkin jokainen
siinä seisoi voimatta mitään.
Kaikki tahtoivat niin mielellään auttaa sairaanhoidossa, tytöt tahtoivat
välttämättömästi valvoa, mutta äiti ei antanut, heidän täytyi levätä
matkansa jälkeen.
Seuraavana päivänä oli pitkäperjantai. Se oli surullinen, synkkä päivä,
taivas oli pilvessä, ja tunnelma yleensä surullinen tässä ennen niin
iloisessa kodissa. Kun äiti tuli ulos sairashuoneesta, kokoontuivat
kaikki hänen ympärilleen ja katsoivat häneen levottomin ja kyyneleisin
silmin.
-- Te olette tottuneet auringonpaisteeseen ja iloisiin päiviin -- sanoi
hän hellästi -- mutta älkäämme pimeinä hetkinä unhottako Jumalan
hyvyyttä. Tänään Kristus riippui ristinpuussa meidän syntiemme tähden,
oppikaamme Hänestä kantamaan ristiämme kärsivällisyydellä ja toivolla.
Illalla juuri auringonlaskun aikaan lensi tuo pieni lapsenhenki
maallisesta majastaan. -- Äiti, ota Lilli -- olivat hänen viimeiset
sanansa kuumehoureessa, ja suljettuna äitinsä syliin hän veti viimeisen
henkäyksensä.
Kun siskot tulivat huoneeseen, makasi hän valkoisessa vuoteessaan, hieno
poski keveästi leväten patjaa vasten ja kädet ristissä peitteen päällä.
Siinä oli pieni uinuva enkeli, joka oli palannut ijäiseen kotiinsa.
-- Herra antoi, Herra otti, siunattu olkoon Herran nimi -- sanoi isä
juhlallisesti, ja yksitellen he menivät sitte sanomaan hyvästi
pienokaiselle.
Kodissa vallitsi suuri hiljaisuus koko pääsiäisaikana; Lillin iloinen
hymyily ei enää luonut auringonpaistettaan sinne, mutta oli ikäänkuin
hänen henkensä olisi levittänyt pyhän rauhan kaikkialle ja kaikkiin.
Pilvisen pitkäperjantain perästä muuttui ilma, ja pääsiäispäivänä
aurinko nousi loistavana kirkkaalle taivaalle. Koko luonnossa oli
kevättä ja uudistusta, ikäänkuin sekin olisi tahtonut yhtyä livertävien
lintujen kanssa laulamaan pääsiäisvirttä.
Vaikka vanhemmat surivat pientä kuollutta, muistivat he kuitenkin
rakkaudella elossa olevia lapsiansa ja koettivat kaikin tavoin lieventää
heidän katkeraa kaipaustansa. Lotta täti tuli, hyvänä ja osaa-ottavana
kuten aina, koristamaan valkoisilla ruusuilla ja kieloilla Lillin
viimeistä vuodetta, ja pikku Jannen äiti laski kiitollisena poikansa
tähden vuoden ensimmäiset sinivuokot pienokaisen jalkojen ääreen
valkoiseen arkkuun.
Muutamia päiviä myöhemmin arkku vietiin pois kirkkomaahan ja laskettiin
mullan poveen suuren koivun juurelle. Siellä kevään linnut lauloivat
iloisia liverryksiään. Provasti puhui haudalla niin kauniisti
ylösnousemuksen toivosta; nuorten kyynelet vuotivat tulvanaan, ja
myöskin isän silmät olivat kosteina, mutta äiti itki niin hiljaa kuin
kaste laskee kesän kukkasille. Hän saattoi kesken surunsa kiittää
Jumalaa siitä, että hänen pieni lapsensa oli päässyt "hyvän paimenen"
helmaan. Sitte he läksivät kaikin kotiin, eivätkä lapset saattaneet
ymmärtää, että heidän todella täytyi jättää Lilli yksin niin kauas;
mutta pikku Ester kiipesi äitinsä syliin, painoi poskensa äitinsä poskea
vasten ja kuiskasi ujosti: -- Nyt minä tulen äidin pikku, pikku tytöksi
enkä ole koskaan enää paha.
Äiti suuteli hellästi pientä tyttöänsä. Jumalalle kiitos, että hänellä
vielä oli hellittävänä monta rakasta, joitten hyväksi hän saattoi elää.
-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
-- Tämä on ollut surullinen pääsiäislupa -- sanoi Meeri viimeisenä
päivänä, minkä he olivat kotona -- mutta en kuitenkaan millään ehdolla
olisi tahtonut olla poissa. Gerda raukka, joka ei enää milloinkaan saa
nähdä Lilliä!
-- Hän tahtoi lentää -- sanoi Freedrik -- nyt hän on saanut siivet.
Meeri itki katkerasti, mutta hänen äitinsä istui hänen viereensä ja
silitteli hiljaa hänen päätänsä. -- Olemme viettäneet raskaita päiviä
yhdessä -- sanoi hän -- mutta minä toivon, että koetus ei ole mennyt
ohitsemme jälkiä jättämättä, tuottamatta siunausta tulevaisuudelle. Suru
vetää meitä ylöspäin, ja siellä on meidän päämaalimme! -- Mutta katsokaa
nyt, kuinka aurinko loistaa lämpimästi tuolla ulkona, menkää sinne ja
kävelkää kauan raittiissa ilmassa, niin Marin mämmi maistuu teille
oikein hyvältä. Se aivan loukkaa muijan hyvää sydäntä, ettei teistä
kukaan tänä vuonna ole siitä välittänyt. -- Hän noikkasi lempeästi
hymyillen heille, ja äidillisessä huolenpidossaan heidän hyvästään hän
unhotti oman katkeran surunsa.
Niin, siellä oli todellakin ihana ilma; lumi oli melkein kokonaan
sulanut, ja umput puissa paisuivat auringon lämmössä. Nuoret kulkivat
hitaasti puistoa pitkin ja hengittivät leppoisaa ilmaa syvin siemauksin.
Kaukana metsässä kevätpurot iloisesti kohisten virtailivat alas vuorten
rinteitä, ja korkealla taivaan kannen alla liiteli leivonen liverrellen
riemulaulujaan.
Siellä täällä mäenrinteillä pistäytyi jo esiin joku ruohonkorsi
menneenvuotisten ruskeitten lehtien lomista. Nuo pienet esikoiset
kurkistivat pelokkaina esiin, sillä olivathan he vain rikkaamman
vehreyden arkoja ennustajia, toivon kirkkaaseen väriin puettuja kesän
sanansaattajia.
Freedrik kumartui maata kohti ja katseli miettivänä noita pieniä lehtiä,
mutta äkkiä hänen muotonsa kirkastui, hän kohotti päänsä, ikäänkuin hän
olisi unesta herännyt.
-- Katsokaa näitä pieniä lehtiä ja umppuja! Ne ovat meidän kaltaisiamme,
nämä kevään enteet -- sanoi hän. -- Me olemme vielä samanlaisia kuin ne,
kevätkylvöä, isän ja äidin tulevaisuudentoivoa, mutta me tahdomme
eteenpäin pyrkiä, eikö niin? Jumalan avulla tahdomme tulla heidän
onnekseen ja ilokseen koko elin-ajaksemme.
-- Niin, niin, sitä me tahdomme! -- vakuuttivat kaikki.
-- Me olemme nuoret ja raittiit kuin kevät. Katsokaa, kuinka se versoo
ympärillämme; kuulkaa, kuinka ilmassa suhisee meidän päämme päällä! Se
tahtoo muistuttaa meitä käyttämään voimiamme elämän työssä, jotta emme
tuhlaisi aikaamme. Oi, ihanaa on elää! -- Freedrik heilutti innokkaasti
lakkiansa ilmassa.
-- Minä toivoisin, että nyt jo olisi kesä -- sanoi Meeri.
-- Niin, sitte saisimme jo jäädä tänne -- tuumasi Bruuno.
-- Vielä täytyy meillä olla vähän kärsivällisyyttä -- sanoi Freedrik. --
Isä ja äitikin odottavat hiljaisuudessa hedelmää kevät-oraistaan. Kevät
antaa niin monta rikasta lupausta; toteuttakoon kesä ne kaikki! --
Katso, Helka, kuinka täällä on hiljaista ja kaunista metsässä! Oi, miten
meidän köyhä Suomemme sentään on kauneudesta rikas!
Läpi vihertyvän puiston läksivät nuoret takaisin Kerttulaan.