kääröön ja pakattavat matkalaukkuihin muitten kamssujen muassa. Vielä
viimeisessä hetkessä täytyi ostaa jotakin, joka oli unhottumaisillaan,
ja sitte täytyi heidän vielä mennä sanomaan jäähyväisiä Jannelle,
saadaksensa oikein tuoreita terveisiä kotiin. Heidän pikku turvattinsa
tunsi itsensä onnelliseksi koulussaan kumppanien parissa, ja hän oli jo
oppinut valmistamaan koko joukon hyödyllisiä kapineita. Opettajattaret
olivat niin herttaisen hyviä häntä kohtaan -- sanoi hän -- ja jalat
olivat tulleet paljon paremmiksi. Luulipa tohtori, että hän
vastaisuudessa saattaisi ruveta liikkumaan kainalosauvojen avulla.
Pelkkiä hyviä uutisia oli siis vietävänä; näytti olevan hyvä päätös tuo,
että Janne kouluun vietiin. Kaikilla lapsilla oli mukanaan hänelle pieni
joululahja, ja Lotta täti oli lähettänyt ison käärön, joka näytti hyvin
lupaavalta. Joulu-aattona piti oleman juhla koululla, sellaista joulua
ei Janne milloinkaan ennen ollut viettänyt, ja tuo häämöittävä ilo
säteili jo hänen kirkkaissa lapsensilmissään.
Freedrik laski suojelevasti käsivartensa hänen hennon ruumiinsa ympäri,
sanoen: -- Voi nyt hyvin, pikku Janne, kyllä me viemme terveisiä äidille
ja ilahutamme häntä sillä tiedolla, että sinun on täällä hyvä olla.
-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
Seuraavana aamuna nuoret läksivät.
-- Hyvästi, äiti rakas! Tervetultua jäljestäpäin! --
Näin jätti Helka hyvästi äitinsä hänen vuoteensa ääressä lähtöhetkenä
aamulla, ja sitte kiirehdittiin asemalle, jonne kasööri heitä saattoi,
nähdäkseen, että kaikki oikein tulivat vaunuihin. Siellä vasta olikin
sekamelskaa asemasillalla, ja vaunuihin tunkeili koululapsia
kaiken-ikäisiä. Vihdoin tulivat kuitenkin kaikki matkalaukut, mytyt ja
kääröt paikoilleen, asemakello soi, ja pitkä vaunujono lähti liikkeelle,
kiitäen pois kylmässä talvi-ilmassa, ohi Kaisaniemen lehdettömien
puitten ja Eläintarhan alastomien lehtojen.
Alussa oli vaunuissa niin ahdasta, että kaikki käytävät sohvien välissä
olivat täynnä, istuttiin neljä ja viisikin yhdellä penkillä, ja sohina
vaunuissa kuului ikäänkuin meri olisi pauhannut myrskyssä. Siinä
puhuttiin ja syötiin; kukin tarjosi toisille, mitä hänellä oli
laukussaan. Elmalla oli valmiiksi riksityitä pähkinöitä mukanaan..
Meerillä oli karamelleja ja Helkalla suklaatipastilleja. Bruuno piti
tarkkaa huolta voileipäpussista, ja Iines Stormbom, jonka oli määrä
viettää joulua Elman kodissa, tarjosi ameriikkalaisia omenia. Freedrik
luki päivän sanomalehteä, jonka hän oli ostanut asemalla, ja Vihtori
pysyi tupakkavaunussa.
Kaikki olivat niin iloisia ja onnellisia, kuin saattaa olla ainoastaan
lähtiessä kotiin jouluksi, kuten Meeri sanoi; kaikki ajattelivat ja
puhuivat vain jouluillasta. Jokainen mytty tai käärö, jonka uudet
väliasemilta tulleet matkustajat asettivat hyllyille tai sohvien alle,
oli nuorten mielestä välttämättömästi joululahja, ja käärön muodon
mukaan koetettiin arvata, mitä se mahdollisesti sisältäisi.
Juna seisahtui asemille ja pysäkeille, jättäen tavaraa ja matkustajia,
mutta vaunut eivät sittekään käyneet paljoakaan väljemmiksi, niin
täpötäynnään ne olivat alusta alkaen. Ja niin kuljettiin eteenpäin, yhä
eteenpäin.
Niin, puhise sinä, vanha rehellinen veturi; sinä et tiedä, kuinka monta
sydäntä kiivaasti sykähtelee kärsimättömässä innossa päästäksensä pian,
pian rakastettuun päämaaliin!
-- Isä tulee itse meitä vastaan asemalle -- sanoi Meeri.
-- Hänellä on Oiva ja Rusko mukanaan, ja Ruskoa minä ajan. -- Bruuno
hieroi tyytyväisenä käsiään.
-- Luulenpa että nukut, Helka?
-- En suinkaan!
-- Niin, mutta nyt meidän kuitenkin vähän täytyy nukkua, jotta aika
rientää paremmin. Katsos, nyt hämärtää jo, meillä ei enää ole erittäin
pitkästi matkaa jäljellä.
Mutta Helka ei nukkunut, vaikka hän istui ihan hiljaa liikkumattomana,
niin että Meeri saattoi nojata päänsä hänen olkaansa vasten. Hän katseli
lakkaamatta ulos vaunun-ikkunoista noita lumella peitettyjä metsiä,
jotka niin kiireesti näyttivät kulkevan ohitse; ne tuntuivat niin
taikamaisilta hämärässä ja muodostivat vasten talvitaivasta
kummannäköisiä kuvioita. Ratavartiain mökeistä vilkutti valo niin
ystävällisesti ulos pimeyteen, että oikein sydäntä lämmitti; lapsien
päitä näkyi ikkunoissa, ne kurkistivat uteliaina ulos ja katosivat taas,
kuten unikuvat. Asemat olivat kuten suuret lyhdyt loistavine
akkunariveineen, ja keveitten harsouutimien takaa näkyi kukkia, ja
sisällä istui naisia, jotka ompelivat ruusuhuntuisten lamppujen valossa.
Toinen taulu vaihtui toiseen, ja ne kutoutuivat Helkan muistiin
kirjavana satuna, kauniimpana kuin mitä hän milloinkaan oli lukenut.
Näin kuluivat tunnit, ja nyt ilmoitti konduktööri, että oltiin F:n
asemalla. Meeri syöksähti unen pöperössä kapineittensa kimppuun, ja
pojat kokoilivat kiireesti matkalaukkuja.
-- Nyt siis todellakin ollaan perillä!
-- Olemme niin, tuolla seisoo isä asemasillalla.
-- Tervetultua, tervetultua! -- Asessori Bergendahl syleili heitä
kaikkia. Sitte pojat kiirehtivät ottamaan selkoa matkatavaroista, sillä
välin kuin tytöt odotussalissa käärivät ympärilleen lämpimiä
villahuiveja ja päällysnuttuja, joita äiti oli heille lähettänyt.
-- Ovatko kaikki kodissa terveitä?
-- Ovat, Jumalan kiitos, -- teitä odotetaan kovin. Kontio on lasten
avulla laittanut hyvän kelkkamäen, ja vanha Mari on leiponut koko
päivän. Nyt olemme valmiit lähtemään, luullakseni.
Oiva ylpeili ja ravisti kaunista päätänsä niin, että kaikki kulkuset
luokkavarustuksessa helisivät. Asessori otti Helkan omaan rekeensä,
Bruuno oli Freedrikin ja Meerin ajajana. Pappilan kuski, vanha Juntunen,
ajoi kolmatta rekeä. Hän oli käärinyt Vihtorin ja Elman vahvoihin
nahkavällyihin ja istui sitte itse ajajan paikalle, ja niin mentiin
asemapihalta ulos huurteiseen metsään.
Iloisesti helisivät kulkuset raittiissa talvi-ilmassa, ja kirkkaina
loistivat tähdet tummansinisellä taivaalla. Helka hengitti syvään
turkinkauluksensa takana. -- Oi, kuinka tämä oli ihanaa!
-- Onko sinun vilu, tyttöseni?
-- Ei, eno hyvä!
-- Hyvä, sittehän voit vähän nukkua, jos tahdot.
Mutta Helkan ei tehnyt mieli nukkua. Hän istui siinä hyvin varustettuna
lämpimissä vaatteissa ja nautti kulkusten kilinästä, sillä hänen
korvissaan ne soivat ikäänkuin olisivat laulaneet: "kotiin, kotiin,
kotiin, kotiin jouluksi". Kukapa olisi voinut nukkua tuollaista laulua
kuullessaan!
Tuossa näkyi kirkko äänetönnä ja kunnioitusta herättävänä
hiljaisuudessaan, ja valo pappilan akkunoista viittoi tervetuloa.
-- Hyvästi, hyvästi! -- huusivat Vihtori ja Elma, kun poikkesivat
tienhaarasta pappilaan päin, ja Juntunen nosti arvokkaasti
lammasnahkaista lakkiaan.
-- Näetkö valoa pajasta? -- huusi Meeri.
-- Siellä taotaan joulukenkiä Ruskolle ja Oivalle sekä Pekalle ja koko
joukolle.
-- Katsoppas, tuolla jo on veräjätupa! Oi kuinka kauniit nuot koivut
kujanteessa ovat!
-- Noh, jouduppas nyt Rusko, vanha poika, sillä nyt kohta jo olemme
perillä Kerttulassa!
Niin, siinä nyt todellakin oli tuo suuri, kaunis kartano, loistaen kuten
taikalinna monine kynttilöineen, jotka oli sytytetty kotiin tuliain
kunniaksi. Tusse hyppäsi iloissaan, ja herra Kontio seisoi verannalla
heiluttaen lakkiaan.
-- Ptro, ptro, Rusko ja Oiva, seisokaa nyt! Hyvää päivää, Miina ja Mari
-- noh Tusse lomppi, poikaseni, hyvää päivää, hyvää päivää!
Etehisen ovi lensi auki, ja siellä jo Freedrik samalla oli äitiä
syleilemässä.
-- Tervetuloa, rakkaat, rakkaat lapseni! -- tervehti äiti.
Iloinen tuli räiskyi ruokasalin uunissa, ja lattian keskellä seisoi
katettu teepöytä, jossa oli tutut siniset kupit ja kukkuralliset kopat
täynnä lämmintä leipää sekä tuoreita, vastakuivatuita korppuja,
sellaisia, joita ei löytynyt missään muualla maailmassa kuin täällä
kotona. Kiiltävä teekyökki porisi pöydän päässä, missä äiti kaatoi
kullekin tuota lämmittävää nestettä. Ester hyppäsi tasajalkaa tuolinsa
edessä, ja Lilli istui hiljaa ja onnellisena ison veljen sylissä. Heidän
välinsä oli erittäin hyvä; pienokainen tahtoi kastaa leipänsä ison
veljen kuppiin ja myöskin murentaa korppua hänelle.
-- Jumalan kiitos, että teidät taas näen täällä kaikki terveinä! --
Äidin katse lensi hellänä pöydän ympärillä istuviin, toisesta toiseen.
-- Freedrik näyttää vähän kalpealta, mutta Meerillä ja Bruunolla on
kyllä voimat tallella. Pikku Helka on varmaan kasvanut, eikö niin, herra
Kontio? -- Saattepa uskoa, että täällä on ollut hommaa, ennenkuin olemme
saaneet kaikki kuntoon teidän tuloanne varten. Herra Kontio on oikein
kiitettävällä innolla auttanut minua.
-- Hm, sehän on aivan vähän, mitä minä olen voinut tehdä -- nuori mies
punastui korviaan myöten kainoudessaan.
-- Me olemme laittaneet kelkkamäen -- alkoi Haarald.
-- Se menee suorastaan korkealta mäeltä venetalaslahteen -- selitti
Pentti.
-- Olen jo kolmasti luistanut kumoon -- sanoi Eedit.
Noin puhuivat he kaikin melkein yhtähaavaa ja kertoivat hevosista,
lehmistä, lampaista ja kanoista. Bruunon rakkaasta Virkusta, joka oli
tullut niin hirveän korkeaksi, sekä Tusse paran jalasta, joka oli ollut
kipeänä kolme viikkoa.
-- Nyt jauhaa perhemylly -- sanoi asessori leikillisesti rouvallensa.
-- Se soi minun korviini kuin kaunein musiikki -- vastasi äiti loistavin
silmin.
-- Minä kaipaan vain Gerdan ääntä tekemään sitä täysisointuiseksi.
-- Me olemme ommelleet niin hirveän paljon joululahjoja -- kertoi Eedit
jälleen. -- Isä saa ... ei, ei, minä en saata sitä puhua, hän ei saa
sitä kuulla, mutta minä kuiskaan korvaasi...
-- Meeri saa jotakin neliskulmaista, joka alkaa -- -- en sano!
-- Kerro nyt heti, olen hyvin utelias!
-- En, en -- mutta Bruunon joululahja on soikea ja Freedrikin on maton
muotoinen, ei, tyynyn muotoinen se on.
-- Et saa sanoa enempää, ole nyt jo vaiti!
Pikku tyttöjen salaisuudet kuiskattiin korvasta korvaan, kunnes kaikki
pöydän ympärillä olevat hyvin tiesivät, mitä lahjaksi saisivat; mutta
mitäpä se teki, lahjat olivat yhtä rakkaat kuitenkin.
Tuli uunissa loppui vähitellen, nuo valoisat huoneet olivat niin
lämpöiset, ja vilkas puhe hiljeni aina sen mukaan kuin toinen toisensa
perästä lähti väsyneenä makuuhuoneeseensa. Ihanalta tuntui pitkän matkan
jälkeen päästä pehmoisiin vuoteisiin, jotka odottivat valmiiksi
pöyhittyinä, ottaakseen heitä lämpimään helmaansa. Sitte tuli äiti ja
istui hetken jokaisen vuoteen laidalla, antaen lapsille siunauksensa
yöhyväisiksi. Vihdoin oli kaikki ympäristössä aivan äänetöntä; ei mitään
ratasten jyrinää eikä meluavia ääniä kuulunut, kuten tavallisesti
kaupungissa. Tussekin makasi kopissaan oljilla, tähdet yksin valvoivat
yön hiljaisuudessa, ja Kerttulassa nuoriso turvallisesti nukkui kodin
suojelevassa satamassa.
Joulu-aatto.
-- Hauskaa joulua, hauskaa joulua! -- kuului vaihtelevissa ääni-asteissa
läpi koko talon, sillä välin kuin luonto vielä oli aamuhämärän verhossa
ja kahvitarjottimet kilisivät huoneesta huoneeseen. Oli nimittäin vanha
tapa Kerttulassa, että sekä vanhat että nuoret jouluaattopäivänä joivat
kahvia vuoteessaan, sytytettyjen lamppujen ja ratisevan pesävalkean
valossa, ja tämä harvinainen nautinto oli varsinkin lasten mielestä
suuri-arvoinen.
Edellisenä iltana Helkan vanhemmat olivat saapuneet, ja nyt vasta oli
hänen joulu-ilonsa täydellinen, kun hänellä oli kaikki rakkaansa
Kerttulan katon alla. Mitäpä hän vielä olisi voinut pyytää?
Vankan aamiaisen syötyään lähtivät kaikki nuoret, varustettuina kopilla,
joissa oli kauroja ja leivänpalasia, viemään ylimääräistä herkku-ateriaa
navetan ja tallin asukkaille, siten toivottaaksensa niille hyvää joulua.
Hauska oli nähdä Eeditin ja Esterin iloa, kun kanat nokkivat jyviä
heidän käsistään. Lammasläävässä he ottivat karitsat syliinsä, ja niitä
täytyi sitte Helkan ja ison siskon ihailla.
Mutta tallissa oli Bruuno isäntänä. Tänään hän jo monta kertaa oli
käynyt kurkistamassa lemmikkiänsä Virkkua, joka vielä seisoi
varsakarsinassa, mutta jota talven aikana piti opetettaman valjaissa
juoksemaan. Tyttöjen täytyi nyt nähdä, miten taitavasti se otti
sokeripalan Bruunon kädestä samalla kuin hän toisella hyväili sen
kaulaa. -- Oi sitä Virkkua, se oli varmaan yhtä viisas kuin ihminen!
Puut kujannekäytävässä olivat juhlaksi pukeutuneet mitä hienoimpaan
härmäiseen juhlapukuun, joka kimalteli ja loisti auringon paisteessa, ja
ympäri suuren olkilyhteen, jonka tallirenki oli ripustanut pihaportin
pylvääseen, kokoontui joukko lavertelevia pikkulintuja. Tämä oli niin
kaunista, että Freedrik ja Helka joutuivat väittelyyn, oliko Kerttula
kauniimpi kesällä vaiko talvella.
Sisään tultuansa he saivat nähdä komean, kauniin joulukuusen seisovan
keskellä salin lattiaa, ja sen koristamiseen tarvittiin nyt nuorten
käsiä. Äiti toi esiin kaikkein parhaat talvi-omenansa, ja herra Kontio
oli kullannut pähkinöitä syksyn kuluessa. Lippuja ja hopealankoja,
konvehteja, piparikaakkuja ja kaikenlaista kimaltelevaa tavaraa ja
koristusta oli pantu täydentämään puun komeutta, ja sitäpaitsi vielä
lukemattomia kynttilöitä, jotka valollaan saivat lapset ilosta
huutamaan. Joulu-aatto oli kuitenkin kaikkein hauskin päivä koko
vuodessa!
Päivällisen jälkeen ajettiin hevoset portaitten eteen, ja Helka, Meeri,
Freedrik sekä "maisteri" lähtivät kiertomatkalle talon kaikkiin
torppiin, viedäksensä lämmintä leipää eukoille ja kutsuaksensa torpan
väkeä joulupitoihin herraskartanoon kolmantena joulupäivänä. Ilokseen he
katselivat näitä pieniä koteja, sillä kaikkialla oli siivottu ja
puhdistettu ja lattiat huuhdottu valkoisiksi; takatkin olivat
valkoisiksi kalkitut, ja puhtaat uutimet riippuivat akkunain edessä.
Lasten silmät kiilsivät ilosta, kun he ajattelivat sitä iloa, mikä
heillä oli odotettavissa. Ei milloinkaan sydän ole niin lämmin, ei
milloinkaan niin altis valmistamaan muille pientä iloa, kuin
joulu-aattona. -- Metsä seisoi hiljaisena ja juhlallisena, ja lumi
lepäsi hienona ja pehmeänä teillä ja poluilla, ja kaikki vihreät kuuset
olivat ikäänkuin joulukuusia, kun ne niin härmäisinä kimaltelivat.
Nuorten tullessa kotiin oli teepöytä jo katettuna ja koristettuna
kirjavilla tulpaaneilla ja tuoksuvilla narsissakukilla, jotka olivat
kasvaneet Santaniemen ansarissa; ne olivat Lotta tädin tervehdyksenä
hänen rakkaille naapureillensa.
Nyt kynttilät loistivat kaikista kruunuista, ja valaistun kuusen
ympärille kokoontuivat, isäntäväki ja palveliat, vanhat ja nuoret, ja
kaikki yhtyivät veisaamaan hyvin tunnettua jouluvirttä:
Enkeli taivaan lausui näin:
Miks hämmästyitte säikähtäin?
Mä suuren ilon ilmoitan
Maan kansoille nyt tulevan.
Joulukuusen ääressä luettiin Gerdan kirje. Hän kirjoitti:
"Sydämmestäni ajattelen teitä, rakastettujani, ja syleilen teitä
hengessäni. Kiitoksia siitä runsaasta rakkaudesta, joka lapsuudestani
asti on tehnyt kaikki joulu-aatot minulle niin valoisiksi ja
onnellisiksi, että muisto niistä sulostuttaa yksinäisen jouluni täällä
vieraassa maassakin. Täällä on minulla kuitenkin yksi ystävä, joka
kaikin tavoin on koettanut auttaa minua ja yhäti on tukenani kuin paras
veli, -- se on Heikki. Sanokaa se rakkaalle Lotta tädille, se häntä
ilahuttaa. Kaikki täällä kasvatuslaitoksessa ovat myöskin erittäin hyviä
minulle, ja meilläkin vietetään joulua siten, että jaetaan pieniä
lahjoja. Heikki on myöskin kutsuttu vieraaksi luoksemme, ja yhdessä me
sitte muistelemme teitä ja juttelemme kodista ja kotolaisista. Heikki
pyysi minua lähettämään teille kaikille paljon terveisiä ja toivotti
lapsille monta lahjaa. Erittäinkin toivoi hän, ettei vanha pukki vain
unhottaisi hänen suosikkiansa pikku Lilliä, vaan muistaisi häntä
kaikella, mitä hän hartaimmin on toivonut saavansa. -- Ellei Heikki
olisi täällä, luulen että välistä kärsisin koti-ikävästä, mutta me
olemme jotenkin usein yhdessä, ja hän on ollut mukana pienillä
huvimatkoillamme, joita olemme tehneet lähiseutuihin. Hänen lukunsa
menestyvät hyvin, ja hänen toverinsa pitävät paljon hänestä. --
Ajatuksissani olen luonanne joulu-aattona, kun luette tämän kirjeeni;
näen niin selvästi teidän kaikkien kasvot edessäni ja kuusenne ja
jouluriemunne sekä isänmaani valkoisessa juhlapuvussaan. Sydämmeni
pohjasta toivotan teille kaikille hyvää joulua -- Ajatelkaa rakkaudessa
_Gerdaanne_".
Äiti seisoi käsi isän olalla, sillä välin kuin isä luki kirjeen, ja
hänen hyvät ja ystävälliset silmänsä kiilsivät kosteina, sillä muisto
poissa-olevasta tyttärestä ja hänen tyhjä paikkansa perhepiirissä oli
ainoa asia, joka toi varjon tähän iloiseen jouluun.
Mutta nyt koputti joulupukki lunta saappaistaan porstuassa ja tuli
sisälle takkuisessa turkissaan, kantaen suurta koppaa, joka oli täynnä
joululahjoja.
-- Onko täällä kilttejä lapsia?
Pikku tytöt piiloutuivat iloisesti pelästyen äitinsä hameen taakse
eivätkä uskaltaneet puhua eikä vastata, mutta Haarald vakuutti
miehekkäästi, että hän tunsi joulupukin saappaat, ne oli Kalle saanut
juuri ennen joulua aivan uusina. Lilli istui turvallisesti isän
käsivarrella ja hymyili iloisesti "putti jautalle, jota oli täynyt niin
pittän mattan ja tantanut niin tuujen topan". Niin, hän kurotti pienen
kätensä ja tahtoi "tilittää tilttiä puttia". Sitte pukki laski alas
koppansa ja jätti sen lattialle kaikkine salaisine kääröineen ja sanoi
hyvästi seuraavaksi jouluksi.
Lapset huusivat: -- Tervetultua takaisin! -- ja Lilli taputti käsiään
ihastuksissaan, mutta hän ei huutanut eikä melunnut kuten toiset lapset.
Hän hiipi valkoisessa puvussaan joulukuusen ympäri ja nousi varpailleen
ulottuakseen ottamaan kuusesta jonkun karamellin.
-- Hän on kuten pieni joulu-enkeli -- sanoi Roosa täti, kun tuo pieni
keijukainen hyppi hänen ohitsensa -- ja katsokaa, miten hänen silmänsä
säteilevät, aivan kuin tähdet. En milloinkaan ole nähnyt suloisempaa
lasta!
Äiti otti Lillin syliinsä painaen hänen ruusuisen poskensa poveansa
vasten. -- Sydänkäpyni -- sanoi hän -- ja lisäsi häntä hellästi
katsellen: -- hän on meille niin kallis, mutta niin hento ja heikko,
ettei hän kestä tuulenleyhkääkään.
-- Niin, pienokaisemme tarvitsisi istua pumpulissa lasikaapissa -- sanoi
asessori Bergendahl leikillisesti.
-- Pojat ja pikku tytöt näyttävät sen sijasta terveiltä ja tukevilta --
tuumasi Roosa täti.
-- Kyllä, Jumalan kiitos, sitä kyllä syystäkin voi sanoa -- vastasi äiti
hymyillen -- heillä onkin ihmeen hyvä ruokahalu, ja maitoa he juovat
kilpaa parhaitten vasikkojeni kanssa.
-- Katsoppas Lilli, ota kiinni, tuolla tulee sinulle jälleen käärö. Mitä
siinä on päällekirjoituksena? Katsokaapas! "Pikku Lumikko prinsessalle".
-- Hohho, miten monta nimeä sillä tytöllä on -- nauroi isä, joka auttoi
sinettiä avatessa -- äsken oli nukke "Neiti talvikukkaselle" ja tuleva
käärö on "Pikku auringonsäteelle".
Mutta Lillin mielestä tämä ei ollut mitään kummallista, hän piti
osotteet kaikki ihan oikeina.
-- Rakkaalla lapsella on monta nimeä, -- sanoi kasööri setä.
Pian oli koko salin lattia täynnä papereita ja käärylankoja, ja
tuoleilla, sohvilla ja pöydillä oli mitä kirjavin joukko kaikenlaisia
esineitä. Helka ja Meeri saivat kumpikin valkoiset turkisreunukset,
pikku pojat saivat luistimet ja Bruuno oivalliset sukset sekä toivotun
potkukelkan, jonka talon taitavin käsityöntekiä oli valmistanut. Pikku
tytöt iloitsivat äärettömästi pienestä somasta nukenhellasta, jonka
olivat saaneet kaikkine keittokaluineen. Freedrik ja "maisteri"
selailivat uusia kirjojaan; kaikki olivat saaneet juuri sitä, mitä
toivoivat. Iloisia katseita ja kiitoksia vaihdettiin kuusen ympärillä,
jonka kynttilät vähitellen sammuivat toinen toisensa perästä, kunnes
latvalyhty oli ainoa, joka levitti valonsa hopeahuurteen ja pumpulilumen
ylitse.
Lilli nukahti äitinsä syliin keskellä iloisinta leikkiään, lempinukke
hellästi painettuna rintaansa vasten. Mutta toiset lapset koettivat
pysyä valveilla siksi kuin illallista syötiin, jotta saisivat
lipeäkalaa, joulukinkkua ja riisiryynipuuroa sekä torttuja
omenatäytteineen.
Kun puuroa syötiin, oli tapana lausua loppusointuisia säkeitä. Bruuno
pääsi asiasta sillä, että lausui, ottaessaan puuroa kolmannen kerran
eteensä: -- "Puuroa mä ahmin, se on ruoka vahvin". -- Että tässä
seurassa oltiin iloisia, se oli tietty asia.
Sitte tuli hiljainen yö ja suloinen uni sivelemään lasten väsyneitä
silmiä kiinni. Tähdet loistivat, ei tuulenleyhkää liikkunut, ja koko
luonto lepäsi pyhässä rauhassa, ikäänkuin ensimmäisenä joulu-yönä,
jolloin enkelit lauloivat:
"Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa,
maassa rauha,
ihmisille hyvä tahto".
-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
Myöhään illalla oli maata menty, ja aikaisin tuli jälleen olla
liikkeellä, jos tahtoi ehtiä aamukirkkoon. Kello viisi olivat kaikki jo
jalkeilla. Kynttilöitä ja lamppuja sytytettiin kaikkialla, kahvipannu
höyrysi ruokasalin pöydällä, ja kaikki kiiruhtivat saamaan kupillisen
kahvia, ennenkuin kirkkoon lähdettiin. Oiva ja Rusko, Polle ja Pekka
seisoivat jo valjastettuina; koko talon väki sai tänään ajaa kirkolle,
ja niin sitte lähdettiin ulos talvi-aamun hämärään.
Oi, miten kaunis Kerttula oli nyt täydessä valossa, kun kääntyi sitä
katselemaan kujanteesta! Jokaisesta pienimmästäkin mökistä tien
vierustalla loisti valo, ja Santaniemi oli kuten palava linna tuolla
lahden toisella puolen; mutta kaunein oli kuitenkin vanha kirkko, joka
loisti ikäänkuin kaukaa tervehtien kirkkoon pyrkijöitä.
Kansaa kulki eteenpäin kaikilla teillä, ja kun nuot tummat joukot
tulivat kirkon ovien sisäpuolelle, soi urkujen ihana ääni vanhojen
holvien alla kutsuvasti heitä vastaan. Helka ei muistanut milloinkaan
nähneensä mitään niin kaunista, kuin aamukirkko maalla jouluna. Noista
lukemattomista kynttilöistä nousi savu keveinä hattaroina yli rukoukseen
kumartuneen kansan. Ylöspäin, ylöspäin, kuten hartaitten rukoukset!
Helkan mielestä oli ikäänkuin Vapahtajan kuva tuosta tummasta
alttaritaulusta olisi savuhunnun lävitse katsellut lempeästi ja
rakastettavasti juuri häneen, ja aivan kuten hänen pyhät huulensa juuri
olisivat lausuneet ne siunatut sanat, jotka olivat kuvan alle
kirjoitetut: _"Tulkaat minun tyköni kaikki"!_
Niin, hän oli kyllä yksi, joka tahtoi tulla, hän tahtoi niin mielellään
seurata Jeesusta ja palvella häntä. Kovin heikko hän oli, mutta Herra
oli väkevä, ja hän tiesi, että mitä sydämmessään rukoili, sitä Jumala
oli luvannut antaa. Sen vuoksi hän painoi päänsä penkkiin, rukoili
juhannus-rukouksensa uudestaan, pyytäen saada olla Jumalan lapsena
elämässä ja kuolemassa.
Joulunpyhinä.
Toisena joulupäivänä oli Lotta tädillä suuret päivälliset, mutta
pikkulapset jäivät kotiin keittämään rusinakeittoa ja paistamaan lättyjä
uudessa nukenhellassa, sillä aikaa kuin isä, äiti ja isot siskot mitä
kauneimmassa talvi-ilmassa ajoivat Santaniemeen. Matkalla sattuivat
pappilalaiset yhteen, ja sitte he ajoivat kaikin yhtä jonoa vanhan
puiston läpi, jäätyneen joutsenlammikon ja oljilla peitettyjen
ruusupensaitten ohi pääkäytävää pitkin portaitten eteen.
Komealta näyttivät Santaniemen korkeat huoneet kalliine vanhan-aikaisine
kalustoineen. Oikein olisi tuntenut itsensä ujoksi ja hämmästyneeksi,
ellei Lotta täti olisi ollut siellä emäntänä. Mutta kun näki hänen
loistavan iloiset silmänsä ja ystävällisen hymynsä, haihtui ujous pois,
ja ilo ja hauskuus täytti mielen.
Päivällispöydässä, jota koristivat mitä kauneimmat ansarikukat, oli
jokaisella vieraalla kukkanen lautasensa vieressä, ja kaikki nuoret oli
pantu istumaan rinnakkain, joten saattoivat rohkeasti jutella toistensa
kanssa; ei kukaan saattanut asettaa niin hyvin vieraitansa varten kuin
Lotta täti. Itse hän istui pöydän päässä eli kunniaistuimella ja säteili
hyväntahtoisuudesta, sillä välin kuin kukkurallisia vateja kannettiin
ympäri.
Mieli-ala yleensä oli mitä paras. Asessori Bergendahl piti puheen
emännälle vieraitten puolesta ja Lotta täti vastasi siihen heti
leikillisesti ja näppärästi. Herra Kontio hämmästytti seuraa hauskasti
lukemalla sievän runon, ja Vihtori tulkitsi nuorten syvän kiitollisuuden
kunnioitettua tätiä kohtaan, joka heidän lapsuuden-ajoistaan asti aina
oli tahtonut valmistaa heille iloa ja hauskuutta. Hän puhui niin
lämpimästi, että kyyneleet tulivat Lotta tädin silmiin, eikä yksikään
pöydässä olioista ollut toista mieltä kuin puhuja.
Meeri katsoi häneen ihastuneena. -- Niin, se Vihtori saattoi esittää
mitä vain kulloinkin tarvittiin!