yhdessä; ja Gerda viipotti nenäliinaansa siellä kun hän istui isänsä
vieressä vaunuissa, mutta vastata hän ei saattanut. Nyt hoputettiin
hevosia, vaunujen pyörät vierivät ratisten santaisen pihan yli, ja
hetken perästä matkustajat näkyivät alhaalla lehtokujassa katoavana
tummana pilkkuna vain.
-- Nyt Gerda käy niin pieneksi, niin pieneksi -- huusi Ester, jonka oli
onnistunut herätä ja päästä esiin sängystänsä juuri siksi kuin Gerda
lähti.
-- Niin, etäisyys vähentää, se on luonnon laki -- sanoi herra Kontio.
-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
Tuskin oli viikko kulunut Gerdan lähdöstä, kun jo taas laitettiin
toisten lasten matkasäkit ja laukut kuntoon, ja silloin oli heidän
vuoronsa sanoa hyvästi kaikille mielipaikoille sekä lehmille, hevosille
ja kanoille. Niitähän ei saataisi nähdä ennenkuin jouluna, ja siihen oli
vielä niin hirveän pitkä aika.
Helka ajatteli onnellista kesäänsä ja kävi alakuloiseksi. Hänen oli
myöskin ikävä lähteä, vaikka hän niin mielellään tahtoikin jälleen nähdä
isää ja äitiä.
Sitte tuli viimeinen päivä. Heidän piti matkustaa höyrylaivalla kello
yksitoista, ja sen vuoksi vanha Mari valmisti vahvan aamiaisen, sillä
välin kuin asessorin rouva laittoi voileipiä eväskoppaan.
Bruunolla ja Meerillä oli täysi työ saada matkalaukkunsa kiinni, sillä
niin täyteen oli niihin ahdattu päärynöitä, omenoita ja muita herkkuja
-- ainahan matkoilla tulee hyvä nälkä. Freedrik pisti reppuunsa muutamia
kirjoja luettavakseen, ja Helka sitoi vihoksi joukon kukkia, jotka
Piilin muija omakätisesti oli hänelle antanut. Tämä oli ystävyyden
osotus, jota Helka täydellisesti ymmärsi pitää arvossa. Jokaisella oli
kiire viimeiseen asti, ja heitä täytyi vielä hoputtaa, jotta eivät
myöhästyisi. Oi tuota rakasta kotia, kovinpa vaikea oli siitä erota!
Vihdoinkin lähti koko seurue alas laiturille, missä pikku Janne jo istui
odottamassa, ja hänen äitinsä kyynelsilmin oli katselevinaan
höyry-alusta, jotta poika ei huomaisi, kuinka vaikea hänen oli erota
lapsestaan. Olihan hänellä suuri ilo siitä, että Janne pääsi kaupunkiin
ja sai ruveta koulua käymään ja oppimaan, eikä hän milloinkaan kyllin
saattanut kiittää nuorta herrasväkeä siitä huolenpidosta, mikä heillä
oli ollut hänestä, mutta ero tuntui vaikealta sentään. Hän oli kuitenkin
levollinen poikansa puolesta, kun hän katsoi Freedrik herraa, joka oli
ottanut Jannen erityiseen hoitoonsa ja suojaansa; hän kyllä oli pitävä
lapsesta huolen myöskin matkalla, sen hän varmaan tiesi.
Paljo sanottavaa oli vielä viimeisessä hetkessä, mutta kuitenkin jäi
suurin osa sanomatta, sillä tuolla tuli jo laiva, ja täytyi kiirehtiä
siihen, jotta ei se jättäisi.
-- Monet tuhannet kiitokset, rakas eno ja täti -- kuiskasi Helka
kyynelsilmin.
-- Isä, pidä huolta Virkusta, jotta se aikalailla kasvaisi ja lihoisi
jouluksi!
-- Äiti kulta, lähetä meille vähän omenia syksympänä!
-- Kyllä, kyllä, sen kyllä lupaan. Pitäkää huolta Jannesta ja käärikää
vaippa hyvin hänen ympärilleen, jos merellä puhaltaa. -- Jumala teitä
suojelkoon, rakkaat lapset!
-- Hyvästi, hyvästi nyt kaikki tyyni! -- kuului vuorotellen laiturilta
ja höyrylaivan kannelta, missä Helka ja Meeri seisoivat käsitysten.
Freedrik nojasi laivan laiteeseen ja Bruuno viipotti lakkiaan voimiensa
takaa. Rantaporras vedettiin laivaan, alus rupesi hiljakseen liikkumaan,
ja matka laiturin ja laivan välillä kävi yhä pitemmäksi. Vielä kerran
heilutettiin lakkeja ja nenäliinoja viimeisiksi jäähyväisiksi
vanhemmille ja siskoille sekä herra Kontiolle, joka seisoi siinä niin
surullisena, ettei saanut sanaakaan suustaan. Propelli jyskytti, rannat
liukuivat pian ohitse, ja monet kaipaavat katseet tähdättiin kohti
rakasta Kerttulaa.
Kaupungissa.
Nyt oli todellakin syksy; puut pääkaupungin puistoissa olivat
lehdettömiä, ja sade virtaili alas harmaalta, pilviseltä taivaalta.
Mennyt kesä auringonpaisteineen, kukkineen ja linnunlauluineen oli kuten
unennäkö kaukana etäisyydessä tuon raskaan pilviseinän takana, joka nyt
aina riippui torien ja katujen yli.
Sisällä kotona oli sitä hauskempaa ja kodikkaampaa, kun sisä-akkunat
olivat jo paikoillaan ja matot lattialla lämmittämässä. Helkan isä,
kasööri Lange, asui perheineen mukavassa huoneustossa pohjoissatamassa.
Siinä oli Freedrikillä ja Bruunolla huone etehisen vieressä, ja Meeri
asui yhdessä Helkan kanssa. Edellisenä vuotena orpanat olivat asuneet
vieraan luona, sillä Langen herrasväellä ei silloin ollut tarpeeksi
huoneita, mutta kun Helkan äiti halusi saada rakkaan veljensä lapset
kotiinsa, olivat he nyt vuokranneet suuremman huoneuston.
Helkalle oli tämä suuri ilo, sillä hän oli usein kaivannut yhdenikäistä
seuraa, ja Kerttulan nuorista tuntui, ikäänkuin he olisivat tulleet
kodista kotiin.
Pikku Roosa täti, joka aina kärsi hermo-päänsärkyä ja alituista
katarria, ei tosin ollut heidän levollinen, väsymätön, rakastettu
äitinsä, mutta hän kulki kuitenkin ympäri hellän levottomana, huolehtien
siitä, miten hän voisi asettaa kaikki oikein hauskaksi heille. Sen
vuoksi he pitivät häntä oikein sydämmestään hyvänä, ja kasööri Lange,
joka oli mitä rauhallisin ja hiljaisin ihminen, ei tehnyt haittaa
matosellekkaan, niin vakuutti ainakin Meeri.
Helkan koti oli aina ollut kovin hiljainen, ja rouva Lange oli usein
huolehtinut sitä, että hänen tyttärensä kaipasi ilostuttavaa seuraa.
Siitä syystä hän nyt oli mielissään, kun talossa oli vilkasta elämää.
Myöskin silloin, kun hän särkevin ohimoin makasi sohvallaan, iloitsi hän
kuullessaan nuot nuoret hilpeät äänet ruokasalista, joka oli perheen
tavallinen kokoushuone.
Päiväjärjestys oli yksinkertainen ja säännöllinen.
Kello 1/2 7 soi herätyskello armottomasti poikain huoneessa, ja samaan
aikaan tuli vanha uskollinen palveliatar Vappu tyttöjen kammariin. Meeri
nousi heti vikkelästi vuoteeltaan, mutta Helka rukoili surkeasti: --
viisi minuuttia vielä, vaan viisi minuuttia, -- ja Bruuno nukkui
säännöllisesti, niin pian kuin pikku herättäjä oli soinut loppuun asti,
ja sitte oli veljellä vastus saada hänet hereille.
Kahvin juonti ruokasalissa kävi kiireimmän kautta, ja sitte kuljettiin
sumussa ja sateessa tai auringonpaisteessa pitkä matka yhteiskouluun.
Aamiaiseksi nuoret tulivat sitte kotia hyvin nälkäisinä ja virkistyneinä
aamupäivän oppitunneista. Roosa täti oli silloin jo ylhäällä ja
puettuna, piti heille ahkerasti seuraa ja kuunteli tarkasti ja
mieltymyksellä heidän vilkasta keskusteluaan. Hänelle saattoi kertoa
pienimmästäkin asiasta, sen lapset kyllä tiesivät, sillä niin oli
Helkankin tapana aina tehdä.
Päivällisen jälkeen, joka aina oli maukas ja hyvin valmistettu, sillä
vanha Vappu oli mainio keittäjä, istuttiin lukemaan seuraavan päivän
läksyjä; niin tekivät kaikki muut, paitsi Bruuno, joka säännöllisesti
meni kävelemään hämärässä naapuritalon poikien kanssa. Freedrikin täytyi
ehtimiseen muistuttaa veljeänsä ehdoista, jotka edellisenä kesänä olivat
tuottaneet hänelle monta ikävää hetkeä.
Iso veli oli oikea kirjatoukka, eivätkä läksyt milloinkaan häneltä
joutuneet unohduksiin. Meerillä oli hyvä pää, hän käsitti helposti
opittavansa, eikä hänen siis tarvinnut paljon aikaa panna luettavaansa;
Helka ei oppinut yhtä pian, mutta oli tavattoman tunnollinen oppilas,
jonka kunnianhimo ei sallinut hänen jäädä muista kumppaneistaan jälkeen.
Kello kahdeksan syötiin illallista, ja kun pöydästä oli ruoka viety
pois, istuttiin vielä tunnin verran yhdessä juttelemassa, ennenkuin
erottiin ja sanottiin hyvää yötä toisilleen, sillä "aikaisin ylös
aamulla ja varhain vuoteelle illalla", se oli jokapäiväisenä sääntönä.
Freedrik, jolla oli luokallaan paljo luettavaa, istui kuitenkin
mieluummin pari tuntia illalla valveilla, kuin antoi herättää itsensä
aikaisin aamulla, sillä hänen oli vaikea uskoa, että pimeällä
syksylläkin "aamuhetki on kullan kallis".
Viikko kului ahkerassa lukemisessa, kunnes lauantai-ilta joutui, jolloin
pyhäpäivän lepo oli edessä. Tämän vapaan iltapäivän oli Langen nuoriso
määrännyt "Lauantaiyhdistyksensä" kokouspäiväksi. Näihin kokouksiin
tulivat säännöllisesti Elma ja Stormbomin tytöt sekä väliin myöskin
Vihtori. Silloin paistettiin omenia ja syötiin pähkinöitä
suunnattomasti, ja kun lamppu sytytettiin, ottivat tytöt esille
käsityönsä, jotka olivat aiotut joululahjoiksi kotolaisille. Bruuno
veisteli jotakin somaa esinettä samaa tarkoitusta varten, ja Freedrik
luki ääneensä. Jos Vihtori oli muassa, leikittiin jonkunlaisia
mietelmäleikkejä, koetettiin arvata arvoituksia tahi otettiin selkoa
vaikeista laskuista; muutamia kertoja lukukaudessa Vihtori myöskin pani
toimeen ja järjesteli kuvaelmia tahi jotakin muuta hauskaa, mitä keksi.
Kaikessa sellaisessa hän oli mestari, ja hänellä oli erinomainen taito
saada itsensä toisen näköiseksi kuin hän oli. Poltetulla korkilla kun
veti muutaman viivan kasvoihinsa, niin hän oli aivan tuntematon
muodoltaan, ja silloin hän tuota pikaa ilmaantui hyytelöryssänä
pyttyineen tahi posetiivin soittajana marakatti olalla tahi
"arkkiviisujen" laulajana. Kaikkia tuollaisia temppuja suoritti hän niin
mainiosti ja niin nauruhermoja kiihottavalla tavalla, että koko seurue
taputti käsiään ihastuksesta.
Lauantain iltapäivä oli viikon hauskin hetki; mutta sen kanssa kilpaili
sunnuntai-aamu, jolloin heräsi siinä suloisessa tiedossa, että nyt ei
tarvinnutkaan heti nousta, vaan sai kääntyä toiselle korvalle ja nukkua
vielä hetkisen. Mitä saattoikaan tähän verrata?
Oli niin ihanaa maata siellä ja kuunnella miten valkea räiskyi uunissa
sillä välin kuin ajatukset lensivät omaisten luo Kerttulaan. Helka
muisteli mielellään sunnuntai-aamuja maalla, jolloin aurinko loi
säteitään kukkasiin ja pani kastehelmet kimaltelemaan, ja lapset
leikkivät sannoitetun pihan äsken haravoituilla käytävillä, puhtaissa
kesäpuvuissaan. Ne, jotka halusivat, saivat lähteä kirkkoon, mutta
kotona-oliat kokoontuivat isän ja äidin ympärille kuuntelemaan saarnaa,
jota luettiin kirjasta "Evankeliumi lapsille", sillä sitä kaikki
lapsetkin niin hyvin ymmärsivät. Pieni Lillikin kiipesi isän tai äidin
syliin, eikä hänen mielestään ollut oikein pyhäkään, ellei hän saanut
olla kodin jumalanpalveluksessa mukana. Siellä oli niin hiljaista ja
rauhallista koko talossa; työväki lähti kirkolle tahi lepäsi viikon
vaivoista vapaana, ja työhevoset olivat laitumella. Siellä tunsi, että
pyhäpäivä oli lepopäivä sekä ihmisille että eläimille.
Kaupungissa kulki elämä tavallista rataansa melussa ja tohinassa, toinen
päivä oli toisensa kaltainen, ja monta koulutoveria löytyi, jotka koko
vuotena tuskin kertaakaan olivat käyneet kirkossa, eivätkä he mistään
pyhäpäivälukemisesta tietäneet kotonakaan. Rouva Lange jaksoi harvoin
itse mennä kirkkoon, mutta hänen miehensä meni säännöllisesti
"kahdentoista" jumalanpalvelukseen, ja tavallisesti oli joku nuorista
hänen mukanaan. Muut istuivat Roosa tädin luona, jolloin Helka tai Meeri
luki ääneensä saarnan; Helka varsinkin oli tottunut olemaan
ääneen-lukiana, sillä niin pitkälle kuin hän muisti, oli äidillä aina
ollut arka kurkku. Tämä hiljainen hetki kotona muodosti pyhäpäivän
myöskin kaupungissa toisenlaiseksi kuin arkipäivät. Kun ilma oli kaunis,
menivät nuoret setänsä kanssa päivällisen edellä kävelemään joko
Eläintarhaan tahi Kaivopuistoon, jossa saivat ihailla meren suurenmoista
kauneutta. Iltasilla oli kasööri Langen tapana soittaa viulua, jota
Meeri, joka oli sangen musikaalinen, säesti pianolla. Hän lauloi myöskin
veljiensä kanssa yhdessä pieniä kolmiäänisiä lauluja, ja Helka, jolla ei
ollut ääntä ja joka ei myöskään ollut oppinut soittamaan, kuunteli hyvin
mielellään näitä pieniä taiteilioita.
Rouva Langella ei ollut mitään sitä vastaan, että nuoret joutohetkinään
kävivät vieraissa koulutovereittensa luona; mutta halukkaammin hän
kuitenkin näki, että he ottivat tovereitaan vastaan kodissa, ja hän oli
iloinen siitä, että he siellä viihtyivätkin parhaiten eivätkä usein
menneet muualle, elleivät terveytensä vuoksi lähteneet ulos kävelylle.
Meeri ja Iines Stormbom olivat kieltämättä luokan etevimmät terävän
käsityksensä puolesta, mutta Helka sai usein kiitosta siitä, että hän
oli tarkkuudella luettavansa lukenut ja saattoi siis antaa selviä
vastauksia. Hän oli käynyt miettiväiseksi ja vanhaksi ennenaikojaan,
syystä että oli ollut kivulloisen äidin ainoana seuralaisena. Mutta
pienen Elma Brobergin oli vaikea tulla toimeen luokallaan, sillä vaikka
hän oli kovin ahkera, olivat laskut aina niin vaikeat, etteivät ne
tahtoneet mahtua hänen pyöreään päähänsä. Eeva Stormbom ja hänen
veljensä Ossi sekä Bruuno olivat luokkatovereita. Ossi oli vallaton
veitikka, josta ei kukaan toveri oikein pitänyt, sillä hän oli kova
ahmaaja ja kielikello. Toivo Stenberg, Meerin sivukumppani, oli
sitävastoin iloinen kelpo poika. Hänestä kaikki yleensä pitivät, ja hän
oli aina ensimmäisenä kaikissa leikeissä, joita koulupihassa leikittiin.
Hän oli myöskin valittu Lauantaiyhdistykseen Langelle ja tuotti aina
paljon hauskuutta.
Tavallisesti tytöt tulivat yhdessä kotia koulusta, mutta Bruuno juoksi
välistä sinne ja välistä tänne, joten hänestä ei milloinkaan ollut
tietoa, missä oli.
-- Mihin sinä nyt taas riennät, Bruuno? -- huusi Meeri eräänä päivänä
veljellensä, kun heidän tuli lähteä kotiin päivälliselle ja veli pötki
toisaalle. -- Sinä olet viime aikoina monasti tullut liian myöhään
aterialle.
-- Lorua vain! -- Bruuno teki kädellään liikkeen ilmaan ja meni menojaan
toisten poikien kanssa.
-- Pojat ovat aina niin huolettomia ja ajattelemattomia -- sanoi Iines.
-- He eivät milloinkaan voi kulkea kadulla hyppäämättä katu-ojissa
taikka viheltämättä koirille. -- Tuo pieni itseensä tyytyväinen fariseus
nosti hienon nenänsä ilmaan. Iines saattoi kyllä toisinaan itsekkin olla
hyvin poikamainen, mutta hän tiesi olevansa sievä ja oli sen vuoksi
vähän olevinansa siinä kun käveli Toivon rinnalla.
-- Niin, te tytöt olette varmaan kymmenen vertaa viisaammat, kuin me
tyhmät pojat! -- Toivo nauroi virnistellen.
-- Bruuno on nyt kahden viikon kuluessa tuhlannut taskurahansa niin,
etten voi käsittää mihin ne ovat menneet -- sanoi Freedrik samana
päivänä Meerille ja Helkalle.
-- Ehkä hän on ne lainannut jollekin toverille.
-- Niin, saattaapa niinkin olla, mutta minun täytyy joka tapauksessa
kysyä häneltä sitä, sillä isä toivoo, että me tarkkaan kirjoittaisimme
muistiin kaikki menomme, jotta sitte voisimme niistä tehdä hänelle
selkoa.
-- Minun äitini on myöskin antanut minulle pienen muistiinpanokirjan,
nyt kun olen saanut omat kuukausirahat käyttääkseni -- sanoi Helka.
-- Minä voin todistaa, että sinä säännöllisesti kirjoitat laskuihisi
joka pennin -- vakuutti Meeri.
-- Luulisin, että se on hyvä oppi vastaisuutta varten -- virkkoi
Freedrik.
Muutama päivä myöhemmin tuli Meeri aika tohinalla ruokasaliin, jossa
Bruuno istui lukemassa, pää nojautuneena käsiä vastaan.
-- Nyt tiedän, missä sinä tuhlaat rahasi -- huudahti hän. -- Sinä menet
Fazerille syömään makeisia! Hyi sinua! Ossi Stormbom on sanonut sen
Iinekselle.
-- Semmoinen kantelia! -- Bruuno viskasi harmistuneena kirjansa sivulle
päin.
-- Teetkö mielestäsi oikein, sinä, joka saat niin paljon hyvää täällä
kotona, kun kehtaat sittekin mennä rahojasi kuluttamaan torttuihin? --
Meeri oli oikein tullut vauhtiin ja oli innosta punaisena.
-- Olenko minä velvollinen sinulle tekemään selkoa siitä, miten rahojani
käytän? -- tiuskasi Bruuno.
-- Et, mutta olenhan sinua vanhempi.
-- Ikäänkuin sinä aina hoitaisit rahojasi niin mallikelpoisesti! Varo
vain itseäsi! Muistatko kellonvitjoja ja hienoa rosettia, jolla komeilit
menneenä vuonna!
-- Oih kun sinä olet ikävä! Sehän oli ihan toista.
-- En saata sanoa!
-- Mikä nyt on? -- kysyi Roosa täti, joka samassa astui sisälle. Hän oli
hämmästynyt tuosta äänekkäästä keskustelusta, mutta kun ei kukaan
vastannut ja Bruuno otti jälleen kirjansa, samalla kun Meeri laski pois
koululaukkunsa, oli tätikin vaiti. Hän piti viisaimpana olla
sekaantumatta nuorten kinaan, vaan antoi heidän selvittää asioitansa
omin neuvoin.
Kun Bruunon illalla piti panna maata, istui hän pitkän aikaa vuoteensa
syrjällä ja näytti tuumaavalta; vihdoin hän virkkoi:
-- Meeri on kaiketi tuonut esiin minun ansioluetteloni, vai kuinka?
-- Ei, hän ei ole mitään sanonut -- vastasi Freedrik.
-- Katsoppas, asian laita oli semmoinen, että -- Bruuno keskeytti
puheensa, hämillään kun oli -- että -- niin, Ossi ja minä sekä pari
muuta poikaa olemme koululla muodostaneet neliapilan, ja me olemme
pysyneet yhdessä koko lukukauden. Senhän sinä kaiketi tiedät?
Freedrik nyökähytti myöntävästi päätään.
-- Noh, me olemme vähän peuhanneet ja pitäneet hauskaa yhdessä ja sitte
olemme pistäytyneet Fazerille välistä.
Freedrik ei vastannut mitään.
-- Olihan se tuhmaa, mutta omenatortut ovat niin hirveän hyviä eivätkä
maksa enemmän kuin 10 penniä kappale.
-- Niin, eihän se niin paljolta tunnu.
-- Ei, mutta se on hullumpi, että kun vain maistaa sellaista, niin ei
tyydy enää yhteen ja kahteen, vaan yhtäkkiä on syönyt neljälläkymmenellä
tai viidelläkymmenellä pennillä.
-- No niin, kerran se kyllä saattaa käydä!
-- Mitä vielä! Tietysti me olemme käyneet siellä montakin kertaa ja --
niin se nyt on yhtäkaikki, mutta rahani ovat nyt lopussa, ja minä olen
lainannut 50 penniä Ossilta.
-- Ne sinun täytyy heti huomenna maksaa pois -- sanoi Freedrik
päättävästi. -- Minä annan sinulle kassastani. Tiedäthän, että isä
ankarasti on kieltänyt ja varoittanut meitä ottamasta pieniä lainoja
tovereiltamme.
Bruuno oli vähän nolon näköinen. -- Sinä olet kunnon poika, Freedrik,
kun autat minua tästä pälkähästä -- sanoi hän vihdoin.
-- Onhan se luonnollista; mutta nyt sinun myöskin täytyy luvata minulle,
että vastaisuudessa olet lujempi, kun tuollaiset kiusaukset sinua
vaivaavat, ja jos tulisit pinteeseen, niin puhu heti asiasta minulle.
-- Sen tahdon tehdä; sinun kanssasi onkin niin hyvä puhua, mutta Meeri
käy päälle kuin mikäkin porokello ja on aina olevinaan niin viisas ja
uljas.
-- Kuulin kyllä kinanne päivällä; Meeri oli vähän kiivas, mutta ei hän
mitään pahaa sentään tarkoita.
-- Ehkä ei, mutta paljon melua hän sentään tekee. -- Näin sanoen Bruuno
veti peiton korviinsa asti ja tunsi sydämmensä oikein keveäksi
tunnustuksensa perästä.
-- Kuka noputtaa ovea? -- Freedrik kurkisti ulos. -- Mitä tahdot, Meeri?
-- Nukkuuko Bruuno jo?
-- Melkein.
-- Noh, herätä hänet sitte ja sano, että minä olin äkäpussi päivällä,
huomenna olen taas lempeä kuin kyyhkynen.
-- Hyvä -- huusi Bruuno vuoteestaan -- minä suon sinulle anteeksi --
sinähän olet vain tyttö!
-- Hyi, sinä ilkeä poika, minä sinua vielä opetan! -- Hän lähti
matkoihinsa kiireesti, niin että tohvelien klipin klapina vain kuului
käytävien korkkimatoilta.
Joulutuumia ja kotimatka.
-- Aika kuluu toki hyvin pian -- sanoi Meeri eräänä päivänä -- nyt ei
meillä enää ole muuta kuin kolme viikkoa jouluun eikä muuta kuin
kuusitoista päivää siksi kuin lähdemme kotiin.
-- Miten kauniilta Kerttula nyt näyttänee talvipuvussaan -- sanoi Helka.
-- Ajattelen sitä usein ja toivon että sen näkisin todellisuudessa.
-- Sedällä ja minulla on yhteinen salaisuus, sinä kyllä saat sen
aikoinasi kuulla -- sanoi Meeri, joka samalla näytti hyvin
salaperäiseltä.
-- Varmaankin on kysymys jostakin joululahjasta -- tuumaili Helka, mutta
Meeri vain nauroi.
Kaikki mitä näinä viikkoina tehtiin tai puhuttiin, koski aina toivottua
joulua, joka koko syksyn ikäänkuin etäisyydessä olevana valopilkkuna oli
häämöittänyt nuorten mielessä. Kadut olivat täynnä kiirehtiviä ihmisiä,
ja kauppapuodit hohtivat illoin mitä komeimmassa sähkövalossa, jotta
uhkeat joulunäyttelyt esiintyisivät niin loistavina kuin mahdollista.
Kyllä siellä ostettavaa löytyi, kun vain rahaa oli kukkarossa.
Kerttulan lapset olivat jo aikoja sitte laatineet toivomusluettelonsa.
Kaksoisveljekset toivoivat saavansa uudet luistimet, kelkat ja
lampaannahkaiset lakit. Eedit oli pyytänyt lastenlehteä tulevaa vuotta
varten ja nukkepöydän kaluston. Ester toivoi nukenhellaa
keittoastioineen. Myöskin Lilli oli äitinsä avustamana kirjoittanut:
"monta monta nuttea ja suuji hevonen", ja isä oli lupaavasti hymyillen
pistänyt listan lompakkoonsa muiden mukaan.
Freedrikin joululuettelo oli yhtä järjestyksellinen kuin hän itse:
N:o 1. Yksi vaatekerta.
" 2. Uusi kartasto.
" 3. Saksalainen sanakirja.
N:o 4. "Välskärin kertomukset" korukansissa.
" 5. Uusi kukkapuserrin.
" 6. Pari hansikoita.
" 7. Kirjahylly.
" 8. Kalossit.
" 9. Kirjesalkku.
" 10. Paperiveitsi.
Bruuno oli toivonut itselleen kajaanilaiset sukset sekä potkukelkan,
jonkun joululehden ja vähintäin parikymmentä muuta kapinetta. Meerin
listalla oli sikin sokin: hajuvesipulloja, uusi nahkareunus, kengät ja
hansikat, hauskoja kirjoja ja marsipaanikaramelleja; mutta Helka ei
pyytänyt muuta kuin kirjoitusneuvot ja nahkalakin.
Toivomuslistat antoivat aihetta monenlaiseen puheeseen ja tuumaan
joutohetkinä, ja sitte jokainen hiljaisuudessa laski varojansa,
ennenkuin lähti ostoksille, sillä monta oli, joille tuli antaa, eikä
kukaan saanut jäädä ilman.
Meeri oli ommellut kirjoitusmaton isälleen sekä työlaukun äidilleen;
setä Langen piti saada kynänpyyhin, ja Roosa tädille hänen oli aikomus
valmistaa munasäiliö, ja nyt täytyi joka vapaahetkenä olla ahkera, jotta
kaikki tulisi aikanaan tehdyksi. Hän ja Bruuno laskivat kilvan sekä
päivät että tunnit, mitkä vielä olivat jäljellä ennen kotimatkaa, ja
Helka kuunteli heidän puhettaan vähän surumielisenä. Tietysti joulu
kaupungissakin tavallaan oli hauska -- tuumi hän -- mutta ettei se ollut
sellainen kuin joulunpyhät kotona Kerttulassa, sen hän kyllä käsitti
serkkujen innostuneista kertomuksista.
-- Mitä sinä siitä pitäisit, jos saisit lähteä serkkujesi kanssa maalle?
-- kysyi hänen äitinsä päivää ennen kuin toisten piti lähteä.
Helka hätkähti. -- Oi, miten hauskaa se olisi -- huudahti hän -- mutta
-- minä en tahtoisi olla erotettuna isästä ja äidistä joulu-iltana. --
Hän kietoi käsivartensa äidin kaulan ympäri ja hyväili häntä
sydämmellisesti.
-- Nyt täytyy kaiketi sedän tuoda esiin meidän salaisuutemme -- sanoi
Meeri hyvin puhuvin katsein.
Kasööri lykkäsi tukkaansa otsalta ja asetti paremmin kuntoon
silmälasinsa. -- Professori luulee maa-ilman vahvistavan äidin hermoja;
lähde vain serkkujesi muassa, tyttöseni, me tulemme kyllä perässä päivää
ennen joulua.
-- Onko se oikein totta? -- Helka katsoi kysyvänä toisesta toiseen.
-- Niin, niin, sinä seuraat meitä, sen setä ja minä olemme jo aikaa
päättäneet -- sanoi Meeri iloiten ja pyörieli serkkunsa kanssa riemuiten
ympäri salia. -- Sinä vietät joulua Kerttulassa, ja meille tulee niin
hauskaa, niin hauskaa!
Setä Lange silitteli tyttärensä lyhyttä tukkaa, ja Roosa tädin
ystävälliset silmät kiilsivät kosteina; molemmat olivat iloisia siitä,
että saattoivat valmistaa tyttärellensä suuren joulu-ilon.