suuri valkoinen koira, joka haukkui, -- tuo komea eläin, joka seurasi
isäntäänsä kaikkialle ja näytti yhtä luotettavalta ja uskolliselta kuin
hänkin? Mikähän ovi narahti? Nyt varmaankin joku kulki ulkona
käytävässä! Ei, kyllä se vain oli mielikuvitusta, kaikki varmaan jo
nukkuivat, ja sitäpä hänenkin piti tehdä.
Helka sulki silmänsä päättäen varmasti nukkua, mutta tulevassa hetkessä
hän jälleen makasi ihan valveilla tuijottaen valoisaan säteeseen, joka
laskeutui suoraan seinällä olevaan kuvaan. Mikähän valo se oli? Se
näytti aivan ihmeelliseltä. Vapisevana hän kiipesi vuoteeltaan ja riensi
akkunan luo. Siellä ulkona näkyi vanha puutarha kauniina ja
rauhallisena, ja täysikuu levitti hopeavaloansa sen ylitse, luoden
valosäteen myöskin viheriään kammariin, jossa Helka valvoi. Tämä
rauhallinen näkö-ala viihdytti heti Helkan mielen, ja hän palasi
takaisin, mutta seisahtui hetkeksi pastellimaalauksen eteen, joka
hymyillen näytti noikkaavan hänelle "hyvää yötä". Kun Helka sitte painoi
päänsä patjaan, hän tuskin ehti hartaasti rukoilla: "Jumala varjele isää
ja äitiä", ennenkuin uni hänet vei höyhensaarille.
Kun tytöt seuraavana aamuna heräsivät, tuli Lotta täti heille hyvää
huomenta sanomaan sekä puhumaan hetken heidän kanssaan.
-- Noh, miten nyt olette nukkuneet, pikku ystäväni? -- kysyi hän
ystävällisesti ja istahti vuoteen syrjälle.
-- Suloisesti, oikein hyvin! -- vakuutti Meeri innokkaasti.
-- Sepä hauskaa; tietysti te myöskin olette nähneet unta täällä
viheriässä kammarissa?
Helka hymyili. -- Kyllä minä uneksin jotakin hauskaa -- sanoi hän --
mutta nyt en muista mitään.
-- Niinpä aina käy -- nauroi Lotta täti -- iloiset unelmat istuvat
piilossa tuolla vuoteen verhoissa, ja niin pian kuin unetar painaa
silmät kiinni, lentävät ne alas keveinä, mutta eipä kukaan niitä vielä
ole voinut minulle kertoa. Sepä juuri on viheriän kammarin salaisuus.
Krapuretki.
Heikki Furumark tuli joka päivä Kerttulaan, ja Helka piti joka kerta
hänestä yhä enemmän. Heikki ei milloinkaan väsynyt leikkimästä lasten
kanssa, ja Lilli valitsi hänet heti suosikikseen. Vaikka hän tuntui
jotenkin hiljaiselta ja harvapuheiselta, ei hän milloinkaan ollut äreä
eikä ynseä, vaan päin vastoin levollisuus ja hyvänsävyisyys olivat
hänessä huomattavimpina ominaisuuksina.
Gerdan kanssa hänellä oli paljo keskusteltavaa Dresdenistä, jossa Gerdan
oli määrä viettää seuraava syksy ja talvi eräässä kiitetyssä
asumakoulussa, ja molemmat he iloitsivat siitä, että välistä saisivat
tavata toisiansa siellä vieraassa maassa ja voisivat keskenään jutella
kodistansa.
Eräänä päivänä, kun tavallisuuden mukaan Heikki oli Kerttulassa ja he
kaikin istuivat verannassa, astui Vihtori sisään. Hän toi terveisiä
kotoväeltä sekä ehdotti, että Heikki ja Kerttulan nuoret ajaisivat
iltapäivällä pappilaan, jotta yhdessä lähdettäisiin joelle koettelemaan
krapu-onnea. Pruustinna kutsui kahville, ja ilma näytti olevan suotuisa.
Ehdotus otettiin tietysti vastaan suurella mieltymyksellä, ja kun
Vihtorin kutsumus myöskin ulottui pikku lapsiin, niin ilo nousi
ylimmilleen. Niin pian kuin päivällinen oli syöty, rupesi seurue
laittamaan itseänsä kuntoon ja etsimään keppejä ja haaveja matkaa
varten.
Bruuno oli ajajana vanhoissa, keltaisiksi maalatuissa, nelipyöräisissä
ajoneuvoissa, joita käytettiin ainoastaan silloin, kun koko lapsilauma
oli mukana, ja Heikki ajoi Gerdan kanssa Lotta tädin pienissä vaunuissa.
Matka kului nopeaan iloisesti juteltaessa, kunnes ehdittiin pappilaan,
johon hevoset jätettiin. Vaan nuoriso lähti kravunpyydyksineen,
kahvipannuineen ja leipäkoppineen niitylle, jonka läpi vähäinen joki
luikerteli.
Tultuansa perille hajaantui seura eri ryhmiin. Osa siitä lähti panemaan
syöttejä keppeihin ja laskemaan niitä pitkin joen vartta, toiset menivät
valitsemaan sopivaa paikkaa, johon asettuisivat kahvia keittämään.
Muutamia nokisia kiviä, joita ennenkin oli tällaisissa
huvitilaisuuksissa käytetty, asetettiin tilapäiseksi takaksi, ja
kuivista risuista ja katajasta laittoivat tytöt pian iloisen tulen
pannun alle.
-- No Helka, jätä nyt kyökkitoimet hetkeksi ja tule minun kanssani --
huusi Freedrik; ja serkku, joka ei milloinkaan ennen ollut kravustusta
nähnyt, oli heti valmis noudattamaan hänen pyyntöänsä. Suurella
jännityksellä katseli Helka nyt, miten Freedrik varovaisesti laski
haavin alas veteen ja nosti sen nopeasti ylös. Tuossa meni aika junkkari
pohjaan, mutta kaksi makasi kuitenkin verkossa vuoroin aukaisten ja
sulkien saksiansa.
Hyi, miten rumia ne olivat! Helka pelkäsi niitä niin, että hän kirkasi,
kun serkku tarttui niitä niskaan viskatakseen ne koppaan; mutta hauska
oli kuitenkin katsella ja nostaa keppiä kepin perästä. Onneksi oli
joessa niin paljo krapuja, että harvoin pyydyksiltä palattiin ilman
täysinäistä koppaa. Freedrik ja Heikki olivat levollisimmat, ja heillä
oli aina paras onni. Bruuno oli liian liukas liikkeissään, ja Meerin
sekä Elman oli laita samoin, joten he useimmiten pelottivat suurimmat
kravut mutaan takaisin. Lapset myöskin ilohuudoillaan pelästyttivät
noita vauhkoja eläviä.
Vihtori oli mainio isäntä. Aina hän oli valmis parantamaan rikkunutta
haavia tahi asettamaan uutta keppiä kuntoon; sitäpaitsi hänellä oli
aikaa auttaa Gerdaa, joka oli ottanut koko kahvikomennon haltuunsa.
Herra Kontio sitävastoin loikoili ruohostossa ja lausui runoja toisen
toisensa perästä mukaan otetusta runovihosta.
Valkoinen pöytäliina levitettiin nurmelle, ja sitte rupesi Gerda
ottamaan esiin koppien sisällystä. Kuppeja, sokeria ja kermaa
lukuunottamatta oli siinä pehmeätä leipää, korppuja, mustikka-paistosta,
hunaja-- ja piparikaakkuja. Pruustinna tiesi kyllä, mikä nuorille
hyvältä maistui huvimatkalla. Gerda nosti varovasti kahvipannun kantta
ja tuumi, että se oli jo kyllin kiehunutta, ja pian Vihtorin ääni kutsui
innostuneet kravustajat katetun nurmipöydän ympäri sijoittumaan ja
siihen asetettuja herkkuja nauttimaan.
Raitis ilma antoi hyvän ruokahalun, ja Vihtori, joka tavallisella
sujuvuudellaan hoiteli "kahvi-Kaisaa", sai tavantakaa täyttää
tyhjennettyjä kuppeja, sillä välin kuin Gerda levitti voileipiä
ruokahaluisille lapsille.
-- Tämä tosiaankin on hauskaa -- sanoi Heikki laskeutuessaan alas
nurmelle levitettyjen vaippojen päälle. -- Vahinko, ettei minulla ole
mukana valokuvauskonetta, olisinhan voinut ikuistuttaa teidät
kaikkityyni siinä, kun istutte kahvipöydän ympärillä. -- Vihtori ei
puhunut mitään, vaan otti äkkiä pienen kirjan taskustaan ja piirsi
reippaasti onnistuneen kuvan nurmikolla istuvasta seurasta.
Lapset, Bruuno ja Elma palasivat pian jälleen joelle kravustamaan, mutta
toiset jäivät leirivalkean luo, joka vielä hiljakseen paloi. Iltapäivä
oli tyven ja kaunis, joen toisella puolella leikkasi pappilan väki
suviviljaa ja haravoitsi sitä kokoon pieniksi kuhilaiksi. Työntekiöitten
laulu ja puhe kuului heleänä kirkkaassa, tyvenessä ilmassa. Kaikki oli
niin kaunista ja sopusointuisaa, mutta kuitenkin tuntui vieno syksyn
suruvoittoisa tuulahdus liehuvan läpi luonnon. Kenties se vaikutti
seuraankin, koska se kävi yhä hiljaisemmaksi. Jokainen nähtävästi vaipui
omiin ajatuksiinsa.
-- Tästä kuukauden perästä olen jo Dresdenissä -- sanoi Gerda katsellen
haaveksivasti eteensä.
-- Ja me olemme keskellä koulu-olojamme -- lisäsi Meeri. -- Mitä sinä,
Vihtori, aiot toimittaa tänä syksynä?
-- Aion käydä taideyhdistyksen piirustuskoulua. Tiedäthän, että aina
olen halunnut taiteilijan uralle, mutta isäni tahtoi, että ensin tulisin
ylioppilaaksi; vaan nyt olen vapaa seuraamaan omaa taipumustani.
-- Ja jonakuna päivänä hämmästytät meitä sillä että lähdet ulkomaille ja
palaat suurena taiteilijana -- virkkoi Freedrik nauraen.
-- Silloin minä maalaan uuden alttaritaulun kirkkoomme; vanha taulu
tummine kuvineen on jo kauan ollut silmätikkunani.
-- Hyvä vain, kunpa minullakin olisi tulevaisuuteni ohjelma noin
selvillä!
-- Oohoh, sinä Freedrik, joka aina olet ollut niin erittäin
päättäväinen?
-- En voi saada selville, mihin minun tulee pyrkiä. Opin-uralle minä
kaiketi sentään viimeksi joudun.
-- Sinä kyllä lopetat urasi tulemalla kasvitieteen professoriksi meidän
yliopistoomme -- ennusti Heikki.
-- Minä olen tuuminut tulla kansanopistoon opettajaksi, taikka kentiesi
minä haen opettajaksi johonkin seminaariin -- sanoi herra Kontio
kainolla itsetietoisuudella, katsoen huoaten Gerdaan.
-- Minä ajattelen tulevia oppilaita, joita kuvittelen saavani hyvin
paljon, kun nyt ensin Dresdenissä tulen oikein varmaksi
saksankielessäni.
-- No sitä voimme toivoa; minä näen sinut jo vapaudestasi nauttivana
naisena, lyhyttukkaisena ja prillit nenällä -- sanoi Freedrik,
silitellen hyväilevästi sisarensa vaaleita kiharoita. Hän oli kuitenkin
kaikin puolin ylpeä sisarestaan.
-- Niin pian kuin koulunkäyntini lopetan, lähden minä Ruotsiin
tullakseni taitavaksi voimistelunopettajaksi. -- Meeri nosti kerskaillen
pienen pystynenänsä ilmaan. -- Kyllä minä sitte ilmaiseksi hieron,
nipistän ja koputan teitä kaikkia voimieni takaa.
-- Kiitos hyvästä lupauksestasi! -- sanoi Freedrik hymyillen. -- Mutta
mitä sinä, Vihtori, tuumaat, sinä varmaankin uneksit jotakin kaunista
taiteilia-unelmaa?
Nuori ylioppilas hymyili. -- Olisipa ihanaa voida saada aikaan taideteos
niin suurenmoinen ja vaikuttava, että jokainen katselia ihastuneena
seisahtaisi sen eteen -- huudahti hän innostuneena.
-- Niin, siten sinä myöskin tuottaisit kunniaa maallesi -- sanoi
Freedrik. -- Minä en voi ajatella mitään ihanampaa, kuin saada koko
voimallani tehdä työtä isänmaan puolesta. Sitä vasta elämäksi saatan
sanoa!
Helka katsoi ihaellen serkkuansa.
-- "Maan eestä kuolisitko tään?" -- sanoi Heikki hiljaa.
-- Onko se sinun tulevaisuutesi päämaali, veliseni? -- Freedrik laski
hymyillen käsivartensa tuon rotevan nuorukaisen olalle.
-- En tiedä, ansaitsisinko niin ihanan onnen osakseni -- vastasi Heikki
miettiväisenä -- mutta sen tiedän, että rakastan isänmaatani enemmän
kuin itseäni sekä että tahtoisin sitä palvella voimieni takaa. "Maani
lähinnä Jumalaa" on hyvä mielilause.
-- Entä koti? -- kysyi Gerda lempeästi.
-- Kodin suljen hartaimmasti isänmaanrakkauteeni -- vastasi Heikki
levollisella, luotettavalla tavallaan.
-- Olemme saaneet viisisataa krapua -- huusivat lapset -- Bruuno on ne
jo jakanut ja Elma lähetti toiset puolet pappilaan, sillä pruustinna
täti on luvannut keittää ne illalliseksi.
-- Ajatelkaa, kuinka me olemme laiskotelleet, olemme vain haaveilleet
täällä aikamme hukkaan -- sanoi Freedrik. -- Nuo toiset saavat nyt ottaa
suurimmat kiitokset kaikesta.
-- Mutta tämä on ollut hyvin suloinen hetki -- sanoi Gerda katsellen
haaveilevasti ympärilleen.
-- Nimitämmekö tätä paikkaa "unelmien kummuksi?" -- kysyi Vihtori, ja
kaikki pitivät nimen erittäin sopivana. Sitte tytöt rupesivat asettamaan
kahvikuppeja ja vateja koppiin, sillä välin kuin pojat kokosivat haavit
ja kepit. Kaipauksella lähdettiin joen rannalta hauskasta leiripaikasta,
jossa äsken niin monta valoisaa tulevaisuuden suunnitelmaa oli tehty.
Pappilassa oli illallispöytä katettu, kun huvimatkailiat ehtivät
perille, ja kukkuralliset vadit keitettyjä krapuja kannettiin kyökistä
sisälle. Nyt syötiin ja juteltiin aikalailla, ja kun hevoset vihdoin
ajettiin portaitten eteen, oli kuu jo noussut taivaalle.
-- Meillä on ollut kovin hauska matka -- sanoi Helka kotiin tultuansa.
-- Niin, se täytyy myöntää -- sanoi Meeri ja suuteli äitiänsä, joka oli
istunut valveilla heitä odottamassa.
-- Jos huomenna sataa, niin meidän täytyy kuivata viimeiset kukkasemme.
-- Niin, sen teemmekin, ja iltapäivällä minä lähden lukemaan sokealle
Leenalle; hän ilostuu aina, kun minä tulen -- sanoi Helka.
Rouva Bergendahl noikkasi hyvästi. -- Kuusimäen muori on ollut täällä
sillä aikaa kuin te olitte poissa. Muija näytti varsin reippaalta ja toi
suuren tuokkosellisen mustikoita teille kiitokseksi hyvästä avusta, jota
hän teiltä sai sairautensa aikana. Lapset olivat ahkerasti poimineet
marjoja ja kaikin he olivat teihin kovin ihastuneet.
-- Me olemme sentään varsin vähän voineet tehdä heidän hyväkseen --
sanoi Gerda.
-- Tyttöseni, ei se riipu avun suuruudesta, vaan tavasta, miten apua
annetaan -- vastasi äiti lempeästi. -- Vesipikaria Jeesuksen nimessä Hän
ei jätä palkitsematta.
Kun Helka painoi päänsä patjaan, ajatteli hän: -- Pieni rakkauden työ
tehty siinä, missä sitä voi tehdä, on kaiketi myöskin kansan ja isänmaan
palvelemista, josta äsken niin kauniisti puhuttiin siellä rannalla. --
Hän ei sitä vielä oikein täydellisesti ymmärtänyt, mutta kyllä kaiketi
asia kuitenkin oli juuri sillä tavalla.
Syksy ja hyvästit.
Päivät olivat vielä valoisat ja kauniit, mutta aamut sumuiset ja illat
pimeät. Vaikka kuinka hartaasti olisi toivonut, että kesää olisi
kestänyt, täytyi kuitenkin huomata, että syksy teki tuloa.
Kerttulan puutarha oli mitä ihanimpia hedelmiä täynnä, omenia,
päärynöitä ja luumuja kaikenvärisiä ja -muotoisia. Varstojen pauke
kuului luhista, ja puolukan kyljet hohtivat punaisina metsänrinteillä.
Nuoriso hyörieli ympäri maita ja metsiä tavallisuuden mukaan, nauttien
maalais-elämän ihanaa vapautta. Jokainen tunsi, että tämä aika pian oli
loppuva; keskellä iloa tunkeusi sydämiin surun voittoisa tunne, joka
hiipi sinne, kuten luontoon tuo sininen usva, joka tavan takaa kääri
seudun hentoon harsoonsa.
Vanhalla Marilla oli täysi työ, joutuakseen käyttää syksyn runsaita
tuotteita, ja tytöt auttoivat häntä uskollisesti herneitten
silpomisessa, papujen kuivaamisessa ja omenien kuorimisessa. Hauskempaa
työtä heillä kuitenkin oli puutarhassa, jossa saivat koota puitten
runsaat hedelmät. Lapsilla oli jonkunlainen pelon-alainen kunnioitus
Piilin muijaa, puutarhan vanhaa, harmaatukkaista ja teräväsilmäistä
hoitajaa kohtaan. Helkan oli kuitenkin jo alusta onnistunut voittaa
muijan suosio jollakin pienellä avuliaisuuden osotuksella, ja tätä muija
palkitsi tuon tuostakin kauniilla kukalla, hyvällä omenalla tai
päärynällä ja välistä maukkaalla porkkanallakin, joka ei myöskään ollut
ylenkatsottava. Vaikka vanha Piilin muija ulkomuodoltaan olikin vähän
karkea ja jäykkä, oli hän kuitenkin suuri kukkien rakastaja. Hän
vartioitsi jokaista pientä nuppua, ikäänkuin se olisi ollut hänen
silmäteränsä, ja hänen ihastuksensa jokaisesta kukasta, joka puhkesi,
oli oikein liikuttava. Hedelmien alas-otossa oli muija kuitenkin
nuorison avusta hyvin kiitollinen, ja tavallisesti Bruuno silloin kävi
työn etupäässä. Hän oli väsymätön seisomaan tikapuilla ottamassa
hedelmiä alas, sillä välin kuin tytöt poimivat koppiinsa, mitä maasta
ylettyivät saamaan. -- Kauneimpia omenia täytyy varjella kuten jalokiviä
-- sanoi Piilin muija, eikä hän itse koskenut niihin, ellei hänellä
ollut villasormikkaat kädessä.
Kun viimeiset hedelmät otettiin alas ja ravistettiin puita, koska oli
vaikea ulettua niihin, silloin lapset riensivät maasta poimimaan kaikki
omenat ja päärynät. Ne, joita ei pistetty koppiin, katosivat erinomaisen
nopeasti heidän terveitten hampaittensa väliin. Heidän pienet vatsansa
näyttivät olevan pohjattomia, milloin puutarhan herkkuja oli tarjona,
niin vakuutti ainakin asessori Bergendahl, ja sitä eivät lapsetkaan
voineet kieltää.
Kun hedelmät olivat otetut alas, järjestettiin ne huolellisesti
suuruutensa, kypsyytensä ja säilyväisyytensä mukaan suuriin, mataliin
koppiin. Melkoiset määrät myytiin kaupunkiin hedelmäkauppiaille, osa
määrättiin syötäväksi syksyn kuluessa ja loput talletettiin
omenakammarissa talven varaksi.
Helkan mielestä oli mitä hauskinta kulkea omenakammarissa, jonka ilma
oli täynnä hedelmäntuoksua, ja tarkastella noita erilaisia hedelmiä,
jotka olivat hänen enonsa ylpeytenä. Siellä oli päärynöitä nyrkin
kokoisia, sekä punaisia, keltaisia ja viheriäisiä luumuja, niin
herkullisia, että oikein oli vähällä syödä niitä liiaksi. Ulkona
kurkkupenkereet vivahtivat viheriäiseltä ja keltaiselta, ja meloonit
riippuivat keltaisina, suurina kuten lapsen päät, villavilla varsillaan,
tuuheiden lehtiensä välissä. Niin, oli se Kerttulan puutarha oikea
paratiisi!
Asessorin rouva istui päiväkaudet ompelukoneen ääressä, sillä paljo oli,
jota täytyi parantaa, ja myöskin oli uutta ommeltavaa ennen lasten
lähtöä kouluihin, joten hänen ahkerat sormensa olivat lakkaamatta
toimessa. Miina neitsy kantoi pakan toisensa perästä tärkättyjä ja
silitettyjä häikäisevän valkoisia paitoja sisään silityskammiosta;
kaiken täytyi olla kunnossa lukukauden varalle, joka nyt läheni suurin
askelin. Gerdan matkaa varten oli myöskin paljo hommaa; hänen piti
matkustaa muutamia päiviä ennen kuin muut. Kaikki ilmaisi pian
tapahtuvaa poislähtöä, kaikki kertoi että tämä iloinen piiri kodin
helmasta kohta hajaantuisi. Nuorista oli ainoastaan herra Kontio jäävä
Kerttulaan Haaraldin ja Pentin opettamista varten.
Mutta alhaalla kalastajamökissä oli toinen matka tulossa. Siellä
nimittäin makasi vanha Leena lievänlaisessa kuumeessa, joka kulutti
hänen heikkoja voimiansa, ja lääkäri, joka oli kutsuttu sairaan luo, ei
antanut mitään paranemisen toivoa. -- Hän sammuu kuten loppuun palanut
kynttilä -- sanoi lääkäri.
Joka päivä kävi joku talosta tuossa pienessä mökissä. Kaikki pitivät
muijasta, ja aina hänen kurttuisilla kasvoillaan näkyi sama lempeä,
kiitollinen ilme.
Leenalla ei ollut monta sanaa sanottavana ystävilleen, mutta hän tunsi
heidät kaikki käynnistä, askeleitten äänestä ja tavasta millä he
tarttuivat oven ripaan, ja kun Helka tuli, tahtoi Leena kuulla jonkun
virren tai raamatusta muutaman värsyn. -- Se virvoittaa sieluani ja
tulee evääksi pitkälle matkalleni -- oli hänen tapana sanoa.
Jooseppi ukko kulki surullisena ulos ja sisälle jälleen, ja ruoka seisoi
usein liikuttamatta toisesta ateriasta toiseen. Kaikki oli hiljaista
tässä matalassa majassa, jossa odotettiin korkeinta käskyä, mikä pian
tulikin.
Kun rouva Bergendahl ja Helka sekä Meeri eräänä päivänä astuivat
mökkiin, näyttivät Leenan kasvot tavallista kalpeammilta ja ikäänkuin
kirkastetuilta. Kuolema oli selvästi painanut leimansa hänen otsalleen.
-- Miten Leena tänään voi? -- kysyi asessorin rouva osaa-ottavasti ja
kumartui vuoteelle päin.
-- Luulen, että pian saan muuttaa -- vastasi vanhus. -- Kentiesi rakkaat
nuoret neidit saavat ikävän muiston elin-ajakseen, jos ovat täällä, kun
minä nukun?
-- Täytyyhän meidän kaikkien kuolla, sekä nuorten että vanhojen -- sanoi
rouva Bergendahl vakavasti. -- Leena rakas, olethan sinä tyytyväinen
lähtemään?
-- Olen, olen, sen tietää kyllä Jumala, minun Vapahtajani -- huokaili
muija.
Hän makasi kauan ääneti, kädet ristissä rinnalla, ja läsnä-oliat tuskin
uskalsivat hengittää, jotta eivät häiritsisi sielun lentoa ruumiin
kahleista.
-- On niin valoisaa -- sanoi hän äkkiä, nousten istualle vuoteellensa.
-- "Ole näkevä, uskosi auttoi sinua, mene rauhaan" -- sanoi hän ääneensä
ja vaipui sitten raskaasti takaisin patjoille.
Rouva Bergendahl laski hiljaa kätensä hänen sydämmellensä. Se ei
sykkinyt enää.
-- Nyt on Leena näkevä -- sanoi hän juhlallisesti. -- Sinä olet hänen
lunastanut, Herra, Sinä uskollinen Jumala.
Puoli tuntia tämän jälkeen kulki äiti molempien tyttöjen keralla
hiljakseen puiston läpi; asessorin rouva oli vakaa, ja nuoret hyvin
liikutettuina.
-- Olisitteko mieluummin lähteneet ennen loppua? -- kysyi äiti
ystävällisesti.
-- Oi ei, äitini -- sanoi Meeri nyyhkyttäen -- olihan suloista nähdä
Leenan nukkuvan aivan kuten väsynyt lapsi; en milloinkaan unohda tuota
hetkeä.
Myöskin Helkan kyyneleet vierivät taajaan, ja hän sanoi:
-- Kun olin pieni tyttö, näin nuoremman veljeni pantavan mustaan
arkkuun, ja siitä asti olen kammolla ajatellut kuolemaa, mutta Leenan
loppu karkoitti minusta tuon pelon, sen tunnen varmaan.
-- Autuaat ovat ne, jotka Herrassa nukkuvat, -- sanoi rouva Bergendahl.
-- Uskon voimalla pitäen kiinni Jeesuksesta käy matka turvallisesti
pimeän virran yli tuntemattomaan maahan. Missä paras ystävämme on,
siellä emme milloinkaan voi tuntea itseämme yksinäisiksi emmekä
vieraiksi, ja sen tiesi vanha Leenakin.
-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
Seuraavana sunnuntaina kätkettiin sokean ruumis kirkkomaan helmaan, ja
Kerttulan nuoret koristivat haudan syksyn kauneimmilla kukilla. Tämä oli
heidän kiitollisuutensa vanhan Leenan hurskaasta uskosta ja iloisesta
tyytyväisyydestä, jonka hän oli jättänyt heille noudatettavaksi
esimerkiksi. Maallisessa pimeydessään oli hän saanut olla monelle
tien-oppaana taivaan iankaikkiseen valoon. Monet hyvät aikomukset
mielessä palasivat nuoret haudalta. He toivoivat vain, että työssä ja
toimessa saisivat niitä toteuttaa.
Ei siemen rakkauden
Jää multahan milloinkaan,
Kevät kerran nostavi sen
Sadon kultia tuottamaan.
Tämä sunnuntai oli viimeinen, jona Gerda tällä erää oli kotona, ja
hiljainen vakavuus vallitsi koko talossa. Lotta täti tuli hänelle
sanomaan jäähyväisiä ja toi hänelle lahjaksi mitä somimman matkasälykön,
joka sisälsi kaikkea, mitä mahdollisesti tarvittiin matkalla. Siinä oli
kammat, harjat, neulat, sakset ja langat y. m., ja kaikki niin hienoa ja
sievää, kuin tädin aina oli tapana hankkia, milloin hän lahjoja antoi.
Myöskin Vihtori ilmaantui, tuoden tuoksuvan, ruusuista ja reseedoista
tehdyn kukkavihon Gerdalle, jolle hän sitä paitsi piti pienen puheen,
kiittäen häntä hyvästä seurasta kesän iloisina päivinä.
Kaikki kodissa koettivat sulostuttaa Gerdan viimeistä yhdessä-oloa
kotolaisten kanssa. Jokainen tahtoi osottaa hänelle jonkun pienen
palveluksen, ja illalliseksi valmistettiin pelkkiä hänen mieliruokiansa.
Aikaisin seuraavana aamuna tuli hänen lähteä asemalle, ja sen vuoksi hän
jo illalla sanoi hyvästi lapsille, istuen hetken jokaisen vuoteen
ääressä; mutta ennenkuin hän läksi pois, palasi hän vielä kerran Lillin
vuoteen luo.
-- Katsoppas, äiti, hän makaa jo niin makeassa unessa, pieni käsi posken
alla -- kuiskasi hän. -- Kuinka suloinen hän on, tuo pieni kulta, aivan
kuten hieno, kaunis kukka.
-- Niin, hento pieni taimi tosiaankin -- vastasi äiti.
-- Miten äiti tarkoittaa?
-- Että meidän nuorimpamme on kallis laina, jonka minä pelkään Herran
piankin vaativan takaisin; mutta älä itke, tyttöseni, kaikki on Jumalan
hallussa. Hän antaa ja ottaa sen mukaan kuin meille parasta on. Hänen
suojaansa jätän nyt myöskin sinut, ja ole varma siitä, että äitisi
rukoukset seuraavat sinua joka päivä siellä vieraassa maassa.
Gerda kietoi hellästi käsivartensa äidin kaulan ympäri, ja kun hän
illalla nukkui, oli hänen pään-aluksensa kyyneleistä kosteana.
-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
Seuraavana päivänä aurinko paistoi kirkkaana, kun Rusko ja Oiva
kaappivat maata portaiden edessä. Kastehelmet kimaltelivat kukkasissa ja
puissa, ja elämä heräsi vähitellen unen helmoista päivän työhön. Äiti
kaasi kahvia kuppeihin ruokasalissa, ja isä oli jo matkapuvussaan;
täytyi kiirehtiä, jotta jouduttaisiin aikanaan junalle. Siellä tuli
Bruuno puoli unisena aika kopinalla alas ylikerran portaita, ja herra
Kontio ilmaantui myöskin, takki visusti napitettuna ylös asti,
tavallisuuden mukaan. Ei kukaan tahtonut olla sanomatta jäähyväisiä
Gerdalle.