kuitenkin lopullisesti on käynyt hyvin. Kun loppu on hyvä, on kaikki
hyvää. Hätä opettaa meitä turvaamaan Häneen, joka yksin taitaa hädässä
auttaa, mutta jonka me niin helposti unhotamme hyvänä ja valoisana
päivänä.
-- Niin on, äiti rakas! -- Freedrik kumartui suutelemaan äitinsä kättä.
-- Nyt minä menen uimaan -- huudahti Bruuno.
-- Äiti hyvä, anna Marin laittaa valmiiksi päivällinen siksi kuin
tulemme takaisin, sillä nyt minun on niin nälkä, että syön kuin kymmenen
sutta!
Urheiluhuvia.
Freedrik oli kovin innokas palkovene-urheilia. Joka aamu nähtiin hänen
valkoiseksi maalatun "pähkinänkuorensa", kuten vanhan Marin oli tapana
sitä nimittää, kiitävän ulos lahdesta, eikä hän ainoanakaan kauniina
iltana laiminlyönyt tätä lempihuviansa. Bruunoa huvitti taas
polkupyörällä ajaminen. Hän oli säästörahoillaan ostanut vanhan
polkupyörän, joka aluksi oli aivan tarpeeksi hyvä hänelle, koska hän
vielä oli tottumaton; mutta hän toivoi varmasti, että hän kerran
polkupyörän käyttämisessä tulisi niin taitavaksi, että hänen isänsä,
annetun lupauksensa mukaan, ostaisi hänelle oikein hyvän, uusimman
mallin mukaisen pyörän.
Helkan taito uimisessa oli mennyt paljon eteenpäin; hän uskalsi jo
lähteä hyvän matkan rannasta, vaikka ei hän vielä läheskään voinut
kilpailla Gerdan ja Meerin kanssa. Oikein ihanalta tuntui, kun aallot
häntä kannattivat ja hän saattoi levätä veden päällä ja tuntea miten
pienet salakat hyppivät hänen ympärillään, ihan koskien hänen
kyynärpäähänsä. Jos hän nyt joutuisi merihätään, niin hän kyllä omin
voimin voisi pysyttää itseänsä veden päällä hyvän aikaa; se nyt oli toki
hyvä asia, ja äiti oli tuleva iloiseksi siitä, että hän oli oppinut
jotakin hyödyllistä pitkänä kesä-aikana maalla.
Välistä tuli Lillikin vanhan hoitajansa kanssa uimahuoneelle katselemaan
miten uimajoukko teki temppujaan järvessä. Silloin piti häneltä
otettaman sukat ja kengät jalasta, ja hänen pienet jalkansa pulikoivat
vedessä rannan hienolla santapohjalla. Kauemmaksi hän ei uskaltanut. --
"Lilli ei uttalla, tiellä on niin märtää" -- oli hänen tapana sanoa.
Mutta Tusse koira ainakaan ei märkää pelännyt. Se seurasi useimmiten
Lilliä ja juoksi oitis rannalle ehdittyään, mielissään järveen, niin
että vesi roiskui sen vahvan turkin ympärillä. Tusse paran täytyi koko
päivän kärsiä kuumuutta, se makasi tavallisesti ruohikossa läähättäen
kieli pitkänä, ja siksi vilvoittava vesi aina välillä tuntui sille niin
hyvältä.
Uimatunti oli lapsille päivän hauskin hetki, ja sen jälkeen he vain
ehtivät vähän kävellä, ennenkuin soitettiin päivälliselle. Sitte he
kaikessa rauhassa saattoivat maata riippumatoissa ja lukea jotakin
kirjaa "nuorisonkirjastosta", joksi isä nimitti ruokasalissa olevaa
hyvin varustettua kirjakaappia.
Siinä oli yllin kyllin hyvää lukemista kaikenkaltaista. Siellä oli
"lukemista nuorille tytöille" ja jännittäviä kertomuksia intiaaneista,
hauskoja luonnonkuvauksia ja matkakertomuksia y. m. Vuosittain ostettiin
uusia kirjoja noille kauniisti järjestetyille hyllyille, ja kaikki talon
nuoret saivat valita tästä yltäkylläisyydestä oman mielensä mukaan.
Kahta ehtoa täytyi heidän kuitenkin noudattaa, nimittäin, ettei yhtään
kirjaa saanut lupaa pyytämättä lainata pois, sekä että jokainen kirja,
sitten kuin se oli luettu, pantiin samaan paikkaan, josta se oli otettu.
-- Ainoastaan sillä tavalla saattaa hyvän kirjaston pitää hyvässä
kunnossa -- vakuutti isä, joka ei milloinkaan kärsinyt nähdä kirjoja,
joitten selät olivat rikki väännetyt ja kansissa likapilkkuja, ja jotka
sinne tänne viskattuina nurkissa venyivät.
Iltasin, jolloin ilma oli vilpoisempi, lähti nuoriso tavallisesti
pitemmälle kävelylle jollekin vuorelle, jolta oli kaunis näköala, taikka
lahdelle soutelemaan. Kukkien poimiminen, tutkiminen ja kuivaaminen oli
samalla sekä hauskaa että hyödyllistä, ja sitä ahkerasti muistettiin
tehdä. Freedrik ja Kontio olivat uutteria kalastajia, ja he saivat monet
kauniit hauet ja ahvenet, jotka sitte makuisana ruokana tarjottiin
seuralle.
Vanhemmat näkivät mielellään, että lapset harjoittivat huvikseen
kaikenlaista hyödyllistä urheilua; mutta etenkin he pitivät hyödyllisinä
jalkamatkoja, eikä ainoakaan kesä kulunut, jolloin ei isä kerran tahi
useamminkin lähtenyt nuoren joukkonsa etupäässä omin jaloin matkalle,
vaikka Kerttulan talli oli hyvillä juoksioilla varustettu. Väliin oli
joku vanha kirkko, väliin luonnonihana paikka tahi uusi tehdas
katsottavana ja heidän jalkamatkansa päämääränä. Aina oli ollut hauskaa,
ja kotiin tultiin iloisina ja reipastuneina, vaikka ilmakin välistä teki
matkailioille joitakin kepposia.
Koska Helka ei milloinkaan ollut nähnyt rautatehdasta, päätettiin tänä
vuonna lähteä 25 kilometrin matkalle, jotta hän saisi tämän huvin.
Eräänä kauniina Heinäkuun päivänä seisoi asessori Bergendahl ja hänen
kolme tyttöänsä, pojat ja "maisteri" pihalla. Heillä oli laukut ja
kävelykepit kullakin, ja lapset häärivät heidän ympärillään sanoakseen
heille jäähyväiset, sillä välin kuin äiti vielä viimeisessä hetkessä
pani muutamia herkkupaloja heille eväiksi.
Bruuno katsoi kaipaavin silmin rakasta polkupyöräänsä. Hän ei näet juuri
mielellään kävellyt, ainakaan ennenkuin oli oikein alkuun päässyt, vaan
olisi ennemmin lähtenyt polkupyörällä tahi hevosella; mutta tässä ei
mikään vastustaminen auttanut, kun isä itse oli yrityksen etupäässä.
Aaltoilevien laihojen yli, jotka jo rupesivat kellastumaan, puhalteli
viileä tuuli, ja kuumuus ei siis ollut aivan vaivaava
jalkamatkailioille, jotka isän neuvon mukaan eivät alussa kulkeneet
varsin kovaa. -- Tulihan sitäpaitsi kulkea niin, että jotakin ennätti
nähdä -- tuumi hän. Oli hyödyllistä katsoa yli oman aitansa, jotta
tietäisi miten muitten oli tapana elää. -- Siis he astelivat hiljaa
eteenpäin, iloisella mielellä ja keveätä taakkaa kantaen, valmiina
nauttimaan kaikesta uudesta ja ihanasta, mitä heidän eteensä sattuisi.
Rautatehtaalla, johon he aikoivat, oli hyvin kaunis asema, ja siksi se
oli erittäin sopiva päämaaliksi jalkamatkailioille. Heidän aikomuksensa
oli päästä perille samana päivänä, sitte levätä lähellä olevassa
talonpoikaistalossa sekä palata seuraavana päivänä.
Kun kello läheni kahtatoista, rupesivat jo muutamat katselemaan
etsivästi tietä pitkin, sillä isä oli äsken sanonut, että
seisahduttaisiin ensimmäiselle ihmis-asunnolle, jossa saisi ostaa maitoa
mukana olevien voileipien lisäksi. Seutu oli synkkä. Mihinkä ikänä
katsoi, näki ainoastaan hoikkaa jouhimetsää, puitten ruskeat rungot
seisoivat oikoisina kuten pylväät rivi riviltä molemmin puolin
maantietä. Vihdoin he huomasivat jyrkän vuoren juuressa sammaltuneen
mökin, jonka pieniruutuiset lasi-ikkunat olivat vanhuudesta
monivärisiksi tulleet ja vinossa olevan oven saranat ruostuneet. --
Tässä asui nuoruudessani ukko, jota nimitettiin Viulu-Jaakoksi, koska
hän kaikissa kylän tansseissa ja häissä soitti viulua -- sanoi isä. --
Menkää sinne joku katsomaan, kuka nyt on muuttanut tuohon huonoon
koppiin.
Helka ja Gerda ohjasivat heti kulkunsa tupaa kohti. He viipyivät siellä
kuitenkin niin kauan, että Meeri kävi levottomaksi ja Bruuno rupesi
avaamaan eväskääröänsä, joka sisälsi kahdeksan vahvaa voileipää läski-
ja juustoliuskoineen. Vihdoin näkyivät tytöt palaavan takaisin.
-- Oi isä! -- Gerda oli oikein liikutettu.
-- Noh, mitä olette nähneet siellä? -- kysyivät kaikki yht'aikaa.
-- Erään raajarikko raukan, pojan, joka ei saata seisoa eikä kävellä --
vastasivat tytöt. -- Hän näytti niin kiltiltä, tuo pieni vaivainen,
siellä kun hän istui huonossa vuoteessaan. Hänellä on ainoastaan toinen
käsi, ja jalat ovat melkein aivan hervottomat. Me puhuimme vähän aikaa
hänen äitinsä kanssa, mutta mitään maitoa emme voineet saada, ja siellä
näytti kovin köyhältä.
-- Ihmisparat, minä menen sinne nyt vuorostani juttelemaan heidän
kanssaan vähän -- sanoi asessori ja nousi pystyyn. -- Te nuoret saatatte
sillä välin leiriytyä tähän tien syrjään.
Kun asessori oli mennyt, alkoivat toiset seurata Bruunon esimerkkiä ja
aukaista eväskääröjänsä, mutta samassa Gerda ja Helka katsoivat
tarkoittavasti toisiinsa. -- Entä jos tuo sairas poika tuolla mökissäkin
haluaisi saada voileivän.
-- Aivan varmaan!
Seuraavassa hetkessä olivat kaikki antaneet osan eväistään, toiset
enemmän, toiset vähemmän pienelle raajarikolle, ja kun isä tuli takaisin
köyhän muijan seuraamana, niin Gerda laski kaikkityyni, mitä olivat
koonneet, muijan vyöliinaan, sekä vielä lisäksi piparkaakkuja ja
rinkilöitä, joita oli runsas vara heidän laukuissaan.
Kaikki menivät sitte vuorotellen tervehtimään pientä raajarikkoa, joka
ei ensinkään ollut ujo, vaan vastasi iloisesti ja viisaasti heidän
kysymyksiinsä. Hän oli kymmenen vuoden vanha, vaikka tuskin olisi
luullut hänen täyttäneen kahdeksan, niin kuihtunut ja laiha oli hänen
raihnas ruumiinsa. Mutta silmät olivat kirkkaat ja älykkäät, ja hänen
äitinsä näytti tyytyväisenä muutamia pieniä tuohikoppia, joita pikku
Janne oli palmikoinnut ainoalla kädellään.
Tämä käynti köyhässä mökissä antoi runsasta aihetta keskusteluun
matkailioille ja Janneen oli tällä haavaa heidän kaikkien ajatukset
kiintyneet.
Köyhä vaimo oli kertonut asessorille, että hänen miehensä kauvan oli
ollut työssä etäisissä pitäjissä, joilla matkoilla hän edellisenä
talvena oli kuollut. Kun vaimo sitte jäi yksin sairaan poikansa kanssa,
oli hän muuttanut takaisin kotipitäjäänsä saadaksensa pojalle jotakin
apua vaivaishoidolta, ja se oli antanut tämän huonon mökin heidän
asuttavakseen.
-- Kuinka somasti hän on palmikoinnut kokoon tuon kopan, ja vain yhdellä
kädellä! -- ihmetteli Meeri.
-- Niin, raajarikot saavat usein meidät, joilla on terveet jäsenet,
häpeämään -- sanoi isä.
-- Entis-vuonna olin joulun edellä äidin keralla raajarikkoisten
myyjäisissä Helsingissä, ja oikein ihmetytti nähdä, miten somia töitä
oppilaat olivat osanneet laittaa; olen myöskin monta kertaa nähnyt, kun
he ovat tehneet työtä -- kertoi Helka.
-- Eiköhän voisi jotakin tehdä tämän pojan hyväksi -- tuumaili Freedrik.
-- Hän näkyy olevan viisas lapsi, ja sen vuoksi olisi kyllä syytä
koettaa saada hänelle jotakin opetusta -- sanoi isä -- mutta minä
tiedän, että kunta tällä haavaa ylläpitää monta puutteen-alaista, enkä
siis ole varma, onko se altis auttamaan tätä uutta pientä
tulokas-raukkaa.
Kaikki kulkivat eteenpäin äänettöminä ja miettiväisinä, ja matka joutui
nopeasti, niin että he jo saattoivat nähdä etäältä tehtaan korkeat
savupiiput. Seura asettui nyt lähimpään taloon, jossa emäntä heti lupasi
heille sekä päivällistä että yösijaa. Viilipiimä sekä äsken leivottu
ruisleipä maistuivat mainion hyviltä. Sitäpaitsi oli vielä kalaa, munia
ja kahvia jälkiruoaksi.
Virkistyneinä ja tarpeeksi levänneinä he kävelivät kaikin alas
tehtaalle, jota aiottiin tarkastaa ennen iltaa. Asessori tunsi tehtaan
hoitajan, eikä heidän siis ollut vaikeata päästä katsomaan kaikkea, mitä
tehtaassa oli nähtävää. Hoitaja päin vastoin seurasi heitä kaikkialle.
Aina raaka-aineesta asti he saivat nähdä, miten rautaa valmistettiin; he
näkivät ensin suuret malmiläjät rannalla ja lopuksi varastomakasiinin,
jossa oli kauniit valin-tavarat valmiina ulosvietäviksi.
Tehtaan eri osissa koko joukko kuunteli innostuneena kertomuksia raudan
muuttumisesta siihen tilaan, missä se jalostettuna heidän silmiensä
edessä nyt oli. Freedrik, joka tavallisesti oli huvitettu asiain
kaikista erityiskohdista, tahtoi nähdä hienotaonta-verstaan ja
tarkastella niitä monia eri asteita, joiden läpi pienimmänkin ruuvin
täytyi käydä, ennenkuin se oli valmis asetettavaksi paikalleen
rataslaitokseen. Tytöt olivat ihastuneet valssilaitokseen eivätkä olisi
malttaneet lähteä sen suurilta uuneilta, joista pitkät, vahvat, nokiset
miehet vetivät tulipunaisia rautajuntikoita, valssaten niitä sitte ulos
ja sisälle noihin suriseviin koneisiin, kunnes rauta tuli kankina niistä
ulos. Tämä oli heidän mielestään näytelmä, johon ei voinut väsyä.
Mutta kuitenkin, kun he olivat kulkeneet rakennuksesta rakennukseen
alituisessa liikkeessä olevien koneiden välissä, he olivat kaikin
tyytyväisiä päästessään jälleen ulos vapaaseen ilmaan, jättäen taakseen
nokiset, meluavat koneet.
Kauan he sitten istuivat lähellä olevalla kunnaalla kesä-illan
tyvenessä. Meri oli peili-kirkkaana heidän edessään, ja aurinko meni
mailleen luotojen väliin. Tänne ylös tunki työn surina vain kuten
hiljennetty kaiku; lehmänkello kalkutteli kaukana metsässä ja ikäänkuin
näkymättömien siipien kannattamana kuului paimentytön lapsellinen ääni
illan hiljaisuudessa:
"Lapsen sydän ilon saa,
Kun se uskoo, rakastaa.
Kiitä Herraa, sieluni!
Hän on osas, onnesi."
-- Hän sepittää sanat ja sävelen luonnon suureen ehtoovirteen -- sanoi
asessori. -- Kaikki ympärillämme kiittää tavallaan Luojaa.
Kun he palasivat talonpoikaistaloon, laski emäntä juuri par'aikaa
höyryävän puurovadin pöydälle, ja syömisen jälkeen mentiin kaikin
levolle, asessori parhaaseen huoneeseen ja tytöt suureen ulosvedettävään
vuoteeseen porstuakammariin. Nuoret herrat sijoitettiin saliin, jossa he
päivän kävelyistä väsyneinä makasivat niin makeasti heinäsäkkien päällä,
kuin jos ne olisivat olleet parhaita untuvapatjoja.
Seuraavana päivänä he läksivät vielä tehtaalle nähdäksensä "raudan
laskua" eli sulatus-uunin purkamista ja sulatetun raudan valamista
upokkaaseen. Tätä näköä tuskin kukaan katselioista oli unohtava. Sitte
käännyttiin paluumatkalle samalla hyvällä mielellä kuin ennenkin ja
virkistynein voimin yön levon jälkeen. Heidän hyväntahtoinen emäntänsä
oli varustanut heidän laukkunsa uusilla eväillä, ja nyt päätettiin,
ettei syötäisi, ennenkuin tultaisiin pienen tupasen luo, jossa
raajarikko asui.
Pikku Janne oikein vilkastui, kun hän jälleen näki nuo ystävälliset
nuoret, ja myöskin tällä kertaa hän sai runsaan osansa eväistä. Asessori
puhui kauan äidin kanssa ja lupasi tehdä mitä hän voi pojan puolesta;
ensi aluksi hän lupasi lähettää lapsen seudun lääkärin luo, ja köyhä
vaimo kiitti kyynelsilmin heitä kaikkia heidän ystävällisyydestään.
Nyt matkailiat kulkivat hitaasti eteenpäin. Tuossa oli jo honkametsä
oikoisine runkoineen, ja pihkainen tuoksu tuntui voimakkaalta ja
virkistyttävältä. Sitte tulivat vainiot, joiden laihot olivat
kypsymäisillään, ja sitte mylly tuolla mäenvierulla ja mustat porsaat
veräjätuvalla -- kaikki oli kuten eilen, ja kuitenkin näytti kaikki niin
toisenlaiselta nyt iltapäivän lempeässä valossa.
-- Nyt näen Kerttulan viirin!
-- Ja minä näen navetan katon!
-- Kauniiltapa se näyttää, kun katselee sitä vasten koivumetsää ja noita
reheviä vainioita.
Muutamia minuutteja myöhemmin olivat kaikki taas Kerttulan
auringonloisteisessa pihassa, jossa äiti ja pikkulapset sanoivat heille
tervetuliaiset ja Tusse hyppi ja haukkui iloissaan siitä, että jälleen
sai heidät nähdä.
-- Pieni jalkamatka tuottaa sentään paljon hyvää -- sanoi isä, katsellen
hymyillen ympärilleen. -- Näkee uusia seutuja ja uusia ihmisiä, saa
uusia vaikutelmia ja oppii tuntemaan uusia oloja, sanalla sanoen,
rikastuttaa näköalojansa, ja päällisten päätteeksi oppii tuntemaan
todeksi vanhan sananlaskun, joka sanoo: "Kylässä hyvä, mutta kotona
parempi".
-- Niin kyllä -- sanoi Meeri -- Kerttula ei koskaan ole minun mielestäni
niin kaunis ja hauska kuin oltuani poissa jonkun aikaa ja palatessani
kotiin jälleen.
-- Aivan niin, rakas lapseni, meillä täytyy olla myöskin täällä
maailmassa eläessämme juurensijamme, kotimme, isänmaamme. Kosmopoliitta
on tuuli-ajolla oleva raukka valtameren kuohuvilla aalloilla.
-- Hyvällä kodilla täällä alhaalla on myöskin toinen tehtävä -- sanoi
äiti vakavasti. -- Sen tulee alituisesti muistuttaa meitä iankaikkisesta
kodistamme, sillä taivas on oikea kotimme ja meidän kaikkien todellinen
isänmaa.
Rakkaudentöitä.
-- Mitä täti niin ahkeraan tekee? -- kysyi Helka, kun hän eräänä aamuna
tuli ulos verannalle.
-- Ompelen kolttua Kuusimäen muijan pikku pojalle. Akka parka, joka
kauan on ollut heikko ja huono, pelästyi niin, kun hän näki kulovalkean
uhkaavan hänen kotiaan, ettei hänellä siitä asti ole ollut tervettä
päivää. Entisviikolla hän tuli vuoteen omaksi, ja hänen kodissaan näytti
surkealta, kun minä tässä eräänä päivänä kävin häntä tervehtimässä.
Hänen neljä lastansa olivat likaisia ja pukemattomia ja koko koti
huonossa hoidossa; mies keittää puuroa tahi perunoita, kun hän iltasin
palaa kotiin työstä, ja siinä on se lämmin ruoka, mitä heidän on
mahdollista saada. Kuusimäki on myöskin niin yksinäisellä paikalla, että
naapurien on vaikea usein käydä heitä katsomassa.
-- Ihmisparat! Ja nyt täti ompelee heille vaatteita?
-- Niin, sillä nuorin lapsi oli melkein alasti. Minulla on täällä
joitakuita pikku tyttöjen pukuja, jotka ovat heille tulleet liian
ahtaiksi, mutta muutamia täytyisi vähän muodostaa toisin ja toisia
täytyisi paikata. Entä jos panisimme toimeen pienet ompelutalkoot nyt
tässä aamupäivällä?
-- Se olisi hauskaa -- vastasivat Meeri ja Helka yhtä haavaa, ja Gerda
läksi heti tuomaan ompelukoppaansa.
-- Vahinko, että käteni vielä on vähän kipeä, jotta en voi teitä auttaa
-- sanoi Freedrik, joka oli seuraan yhtynyt. -- Niin, sinä näytät niin
epäilevältä, Helka, mutta kysy äidiltä, enkö osaa välttävästi käyttää
silmäneulaa.
-- Kyllä, kyllä, ei sinulta ompelu käy aivan huonosti -- myönsi äiti
hymyillen. -- Freedrik ompeli kerran koulun loma-aikana itselleen paidan
ja Bruuno kutoi tumpit. Hyvä on osata vähän yhtä ja toista tässä
maailmassa.
-- Niin, eihän tiedä, mitä tarvitsee tehdä. Saattaahan tulla viskatuksi
asumattomalle luodolle, kuten Roobinpoika -- tuumaili Meeri.
-- Epätietoista vaan on, löytyykö tuolla saarella mitään ompelukaluja --
sanoi Freedrik naurahtaen. -- Mutta minun ompelutaitoni on jo monta
kertaa ollut minulle hyödyksi, kun joku paidan nappi on höltynyt tahi
kun sukkaani on ilmestynyt reikä. Usein ei heti voi saada apua, ja
silloin on hyvä olla muista riippumaton ja tuntea, että "kelpo mies voi
itseänsä auttaa". Monesti olen ollut kiitollinen sadepäivistä ja niiden
työhetkistä. -- Ja Freedrik suuteli hartaasti äitinsä ahkeria käsiä. --
Nyt minä rupean lukemaan teille ääneen, niin työ käy nopeammin.
-- Kiitoksia vain, on sekin tavallaan hyvä apu.
-- Pitääkö panna laskos tähän hameeseen, äiti?
-- Pitää, ja kaulus punaiseen pumpulileninkiin.
-- Hyvä, aletaan nyt sitte vaan. -- Freedrik luki, ja silmäneulat
kulkivat nopeasti edestakaisin kankaan läpi, siksi että kello soitti
päivälliselle; silloin oli työ valmis ja pantu kääröön vanhaan
pyyhinliinaan.
-- Meneekö äiti Kuusimäkeen tänään iltapäivällä?
-- Luultavasti.
-- Saanko tulla mukaan? -- kysyi Helka.
-- Saat aivan mielellään.
-- Minä myöskin tulen -- sanoi Gerda. Meeri oli vaiti, sillä "Andreas
Jelkyn merkilliset elämänvaiheet", jotka olivat hänen kammarinsa
pöydällä, houkuttelivat häntä vastustamattomalla voimalla jäämään
kotiin.
Rouva Bergendahlilla oli vielä aterian jälkeen paljon tehtävää, niin
että hän vasta vähän myöhempään saattoi molempien tyttöjen seuraamana
lähteä matkaan.
Helkan mieleen tuli niin selvästi se muistettava päivä, jolloin hän
kulovalkean riehuessa oli kävellyt tätä tietä. Nyt hän näki käyrän
männyn jo kaukaa, eikä siinä mitenkään voinut eksyä tiestä. Jumalan
kiitos, että nuo kauhistuttavat hetket nyt olivat pelkkänä muistona.
Paitsi Freedrikin kättä, joka hitaasti parantui, ei heillä ollut palosta
mitään pahaa. Helka ei ensinkään surrut kadotettua palmikkoansa, sillä
kesäkuumassa tuntui vain hyvältä ja vilpoiselta, kun se oli poissa.
Nyt haukkui pieni koira metsässä, ilmoittaen, että he olivat
päämaaliinsa ennättäneet. Näkyi kyllä, että torpan emäntä oli sairas,
sillä porstua oli lakaisematon ja kissan maitokuppi seisoi
keskilattialla, niin että asessorin rouva oli siihen kompastumaisillaan.
Tuvan kynnyksellä istui tyttö ja poika sormet suussa; vanhin tyttö tuuti
nuorinta lasta, niin että tuvan epätasainen lattia jyskyi, ja vuoteella
makasi äiti silmät puoli ummessa.
-- Hyvää päivää, Anna -- tervehti asessorin rouva ystävällisesti. --
Kuinka voit tänään?
-- Ehkä vähän paremmin, voimistuin mielestäni niin liharuoasta, jota
talosta minulle tuotiin eilen.
-- Sepä hauskaa; nyt meillä on sinulle mukanamme vähän hedelmäruokaa.
Ota tuo kivivati, Helka, ja lusikka tuolta hyllyltä, niin Anna saa heti
maistaa.
-- Oi kuinka se on hyvää -- sairas nielasi lusikallisen toisensa perästä
hedelmäkeittoa, joka nähtävästi maistui hänelle hyvältä. -- Meillä on
kyllä ruokaa, niin ettei minun sovi valittaa siitä syystä, mutta kun on
sairas, tekee mieli jotakin uutta.
Rouva Bergendahl avasi vaatekäärön. -- Näetkös, tämän koltun olen
ommellut pikku pojalle -- sanoi hän. -- Miten hauskalta hän näyttänee,
kun hän saa sen yllensä! Luulenpa, että hän nyt on hereillä; nosta hänet
ylös, Gerda, ja tuo hänet tänne luokseni. Katsoppas vain, mikä reipas
lapsi -- huudahti hän, kun lapsi makasi hänen sylissään ja katsoi päin
kattoa kirkkailla sinisillä silmillään.
-- Raukkaa ei ole kylvetetty moneen viikkoon -- vaikeroi äiti. --
Mustansuon Liisa oli täällä eräänä päivänä leipomassa, mutta hänellä oli
jo kyllin tehtävää, ennenkuin sai kaiken muun kuntoon, mitä täällä oli
laiminlyöty.
-- Jos Helka tuo vähän vettä kivivatiin, niin minä pesen lapsen tuota
pikaa -- sanoi rouva Bergendahl. -- Tässä on minulla vaatteitten
ympärillä vanha pyyhinliina, jota sopii käyttää. Sinä pikkarainen, --
katsokaa, miten hän tyytyväisenä oikaisee itseänsä, hän pitää siitä,
että pääsee puhtaaksi. Kukkuu, pikku ystäväni, -- ja nyt puetaan lapsi
uuteen kolttuun. Katsoppas nyt tänne, äiti! -- Rouva nosti lapsen
käsivarrelleen ja hypytti häntä äidin ihastuneitten silmien edessä.
-- Kuules, Gerda, entä jos koettaisit tuota punaista leninkiä pikku
Maijan päälle? Tule lapsi tänne!
Tyttö istui kynnyksellä eikä liikkunut paikaltaan, mutta Gerda otti
hameen ja meni hänen luokseen. Pian näkyi hän tulleen lasten
tuttavuuteen, vaikka olivatkin ujoja, ja nyt otti hänkin vuorostaan
vettä ja pyyhinliinan, jolla hieroi Maijan ja Kallen pyöreät naamat niin
puhtaiksi, että kiilsivät.
-- Täällä on kampa akkunalla -- sanoi Helka, joka koko ajan oli
tarkannut ja auttanut serkkuansa puhdistustyössä.
Gerda vähän nyrpisti nenäänsä, mutta tarttui kuitenkin innokkaasti ja
päättävästi kampaan, äitinsä kehoittavan katseen johdosta.
-- Tuskin enää tunnen omat lapseni -- sanoi sairas hymyillen.
-- Noh, tulet kyllä pian terveeksi ja voit itse hoitaa lapsiasi, Anna
hyvä -- sanoi asessorin rouva lohdutellen.
-- Helka, koetappas, osaatko tehdä takkaan tulta; Maija ja Hilta
löytävät kyllä muutamia risuja ja lastuja. Minä näen, että perunat ovat
padassa valmiina keitettäväksi.
-- Niin, lapset poimivat keiton erän maasta, ja isän pitäisi ne keittää,
kun hän päivätyöstään palaa -- sanoi vaimo.
-- Tänään voimme säästää häntä tuosta vaivasta, hänellä on kyllä työtä
jo ilman sitä, ennenkuin saa lehmän lypsetyksi ja tuoduksi vettä ja
puita sisälle.
-- Niin, hyvä hän kyllä on, meidän isä.
-- Tämä on hyvin suuri ilo ja onni sinulle, että sinulla on kelpo mies.
Katsoppas, nyt valkea palaa oikein hyvin.
Gerda kaatoi vettä perunain päälle ja ripusti padan hahlaimiin
valkealle; sitte pyyhkivät he akkunan alla olevan pöydän ja kattoivat
sen illalliseksi ottaen veitset ja lautaset seinähyllyltä. Kun kaikki
oli kunnossa ja perunat alkoivat kypsyä, rupesi rouva Bergendahl
tekemään lähtöä.
-- Onpa nyt isä varmaankin ihmeissään, kun hän kotiin palaa -- sanoi
sairas ilosta loistavin silmin.