kirkkaalta pilvettömältä taivaalta, ja keveinä kuten hengettäret
sipsuttivat Helka ja Meeri alas portaita, yhtyäksensä toisiin, jotka
olivat koossa Gerdan akkunan alla. Meeri oli purskahtamaisillaan
nauruun, juuri kuin heidän piti ääntä ottaman, ja uninen Bruuno lauloi
silmät vielä puoli ummessa; mutta laulu kävi kuitenkin välttävästi. Kun
he olivat lopettaneet, hämmästytti Gerda heitä sillä, että hän täysin
puettuna ilmaantui akkunan eteen kätten taputuksella heitä kiittämään.
Turhaa oli ollut koettaa häntä herättää!
Verannalla seisoi koristettu nimipäiväpöytä kukkineen ja lehtineen.
Siinä oli äidin kaakku ja vanhan Marin pöhöinen rusinarinkeli. Lahjoja
oli myöskin sekä pienempiä että suurempia. Oli korukantinen saksalainen
runokokoelma, jonka vanhemmat olivat antaneet; Freedrikiltä oli valokuva
ja herra Kontiolta hänen runonsa kauniisti piirrettynä ruusunpunaiselle
paperille. Haarald ja Pentti lahjoittivat kopallisen kauniita
mansikoita, ja sokea Leena oli tuonut tuokkosellisen tuoreita munia.
Kaikki olivat muistaneet Gerdan syntymäpäivää, ja Gerda oli oikein
liikutettu, kun hän katseli koristettua pöytää ja näki, miten siinä
ilmaantui paljo rakkautta.
-- Näetkö, miten kaakku näyttää keltaiselta ja makealta -- sanoi Ester.
-- Etpä tietänyt, että me olimme mansikoita poimimassa eilen --
uhoilivat kaksoiset.
-- En ollenkaan!
-- Lilli on itte palmitoinnut maton -- kertoi nuorin lapsi.
-- Todellakin, pikku kultani! Monta tuhatta kiitosta teille kaikille! --
Gerda kurkotti kätensä kaikille ympärillä oleville ja näytti niin
iloiselta ja hyvältä, kuin nuoren onnellisen tytön aina tulisi olla.
Nyt tuli asessori Bergendahl kävelyltään, hän kun tavallisesti aamusin
oli maitaan tarkastelemassa. Gerda juoksi häntä vastaan.
-- Jumala siunatkoon pikku, ei, isoa tyttöäni!
-- Isä kulta, sinulle olen kuitenkin aina pikku Gerdasi.
Aamiaishetki oli hyvin iloinen tänä päivänä. Aamupäivällä saivat sitte
kaikki lapset kahvia ja sekä rusinaleipää että kaakkua. Lotta täti oli
aikaisin aamulla lähettänyt ison kopan hyötymansikoita ja oivallisen
meloonin. Päivälliseksi hän tuli itse tuoden mukanaan komean kukkavihon,
jossa oli kahdeksantoista lajia ruusuja, sekä pienen hajuvesipullon
hopeasuullisineen. Ei kukaan antanut halukkaammin kuin Lotta täti, ja
aina hän keksi erittäin somia lahjoja.
Kaikilla tytöillä oli tänään rinnassa kukkasia, joita olivat puutarhasta
poimineet, mutta Gerda, joka oli päivän sankaritar, oli koristettu
kokonaisella kiehkuralla, ja se oikein somistutti hänen valkoista
kesäpukuansa. Ilo oli ylimmillään, kun pappilan vaunut ajoivat pihaan.
Elma tarttui oitis Meerin käsikynään ja rupesi tuttavallisesti
kuiskailemaan hänen kanssaan, sillä välin kuin hänen serkkunsa, ujo
Eeva, turvautui Helkaan.
-- Tuolla tytöt taas kulkevat kuiskaillen ja virnistellen -- sanoi
Bruuno. -- Tule Iines, sinä joka olet viisas ihminen, katsomaan kaunista
varsaani; sain sen jouluksi isältäni, ja nyt se on kasvanut niin
suunnattomasti.
-- Niin, menkäämme oitis -- huudahti reipas Iines, ja he kiirehtivät
pois.
Gerda puhui sekä nuorten että vanhojen kanssa, ja Vihtori valkoiset
liivit yllä ja hansikkaat käsissä oli hänen ainainen ritarinsa,
kohtelias ja hieno tavallisuuden mukaan. -- Hän näyttelee osaansa aina
tottuneesti, ei hämmenny, milloinkaan -- arveli Lotta täti, joka vähän
hymyili hänen keikarimaisuuttaan. Mutta avuliaampaa ja kohteliaampaa
nuorukaista tuskin saattoi tavata, sen täti halusta myönsi, vaikka teki
mieli vähän ivata hänen lapsellista turhamaisuuttaan.
Kun kaikki olivat juoneet kahvia, kokoontuivat nuoret pihamaalle. Siellä
seisottiin ryhmissä katselemassa miten Vihtori ja Freedrik Gerdan kanssa
pelasivat lawn-tennistä; mutta Lotta täti, joka aina tahtoi eloa ja
vilkkautta seuraan, kehoitti heitä juoksuleikkeihin.
-- Voi niin, leikitään, leikitään! -- lapset huusivat innostuneina, ja
yks kaks oli koko joukko asettunut leskisille. Nyt syntyi eloa ja
vilkkautta toden takaa. Pikku tytöt juoksivat kuin varsat laitumella, ja
Lilli, istuen ison veljen olalla, otti osaa leikkiin ja oli äärettömän
ihastunut asemaansa. Meerin lyhyet hiukset lensivät hänen päänsä ympäri
kuten sädekehänä, siinä kuin hän juoksi täyttä vauhtia, jotta ei jäisi
viimeiseksi, ja Vihtori sekä herra Kontio sattuivat lyömään päänsä
yhteen, kun koettivat saada kiinni Gerdaa, joka huolimatta
kahdeksastatoista vuodestaan kuitenkin oli vikkelin tässä iloisessa
kilpajuoksussa.
Lämpiminä ja hengästyneinä tulivat kaikki vihdoin verantaan, jossa äiti
tarjosi vaarainmehua ja jäänsekaista vettä sekä hyötymansikoita ja
kermaa. Vieläpä siinä oli tarjona Lotta tädin makuisaa meloonia, jota
kaikki kiittivät. Vihtori leyhytti palmunlehtiviuhkalla viileyttä päivän
kuningattarelle ja tarjosi aina välimiten hedelmiä ja mehua tytöille.
Sillä aikaa Bruuno ja Ossi Stormbom eräässä nurkassa ahmivat suuret
lautaselliset marjoja ja niitten mukana runsaasti sokeria ja kermaa.
Lotta täti istui keskellä nuorten piiriä ja kertoi muutamista
syntymäpäiväpidoista viisikymmentä vuotta sitte; hänellä oli aina niin
paljo hauskaa puhuttavaa, että kaikki yhtyivät hänen ympärilleen. Sitte
piti Gerdan soittaa, ja Vihtori lauloi laulut "Vanha mummo" ja "Tuoll'
leijuu lummekukka" niin kauniisti, että melkein täytyi heltyä itkemään.
Runollisen puolen perästä tuli sitte proosallinen komean ja runsaan
illallisen muodossa, johon kuului uusia perunoita, kananpojan paistia ja
kermajäätelöä.
Nuoriso istui verantaan, ja Gerdalle kannettiin ruokaa niin, ettei hänen
tarvinnut paikastaan liikkua.
-- Tulkaa nyt, Iines ja Elma, ruvetaan yhteen ruokaan, Meerillä on
tuolla pöytä juuri neljää varten. Te ette varmaankaan vielä ole syöneet
pappilassa uusia perunoita. Nyt me pidämme oikein vallattoman hauskaa.
-- Annappas tietä, Helka!
-- Mitenkä saatat olla noin epäkohtelias serkkuasi kohtaan -- nuhteli
Freedrik.
-- Noh, hänpä on omainen talossa ja saattaa kyllä itse hankkia paikan
itselleen -- vastusteli huoleton Bruuno. Mutta Freedrik tarjosi
ritarillisesti Helkalle paikan Gerdan sivulle pöydän päähän ja hankki
hänen lautaselleen runsaasti kaikenlaista hyvää. -- Sanottiin usein,
että Freedrik oli hajamielinen eikä käyttänyt silmiään, ja kuitenkin
juuri hän aina huomasi, jos jotakuta laiminlyötiin -- ajatteli Helka. --
Tuossa hän taas toi esiin ujon Eevan, joka ei vielä ollut hankkinut
itselleen muuta kuin tyhjän lautasen. -- Miten kelpo poika se Freedrik
sentään oli! Syvässä kiitollisuuden tunnossaan valmisti Helka puolestaan
Freedrikille paikan viereensä.
Tuolla ulkona oli luonto jo hämärän verhossa, sillä taivas oli mennyt
pilveen, mutta ilma oli sanomattoman lauhkea, ja ruusuista ja resedoista
nousi viehättävä tuoksu.
-- Meilläpä tänään on ollut kovin hauskaa, eikö totta, Freedrik?
-- Kyllä varmaan, ja niin erittäin kaunista ilmaakin aamusta asti; nyt
on syntynyt pilviä taivaalle ikäänkuin tilaamalla.
-- Sinä tuumaat meidän kuvaelmaamme ja bengaalitulta?
-- Niin kyllä, tarvitaanhan vähän pimeyttä -- Freedrik puhui
hiljaisemmalla äänellä. -- Vihtori valmistaa vieläkin erään
odottamattoman hauskuuden myöhemmin illalla. Pysy hereillä, niin saat
kuulla!
-- Sehän on hauskaa; en ole tietävinäni mistään.
-- Nyt Meeri viittoo, ehkä se koskee kuvaelmaa -- sanoi Helka ja
kiirehti pois.
Puoli tuntia tämän jälkeen pyydettiin seuraa kävelemään puutarhaan. Isä
itse tarjosi käsivartensa Gerdalle, ja juuri kun kaikki olivat joutuneet
perille lehtimajan luo, vedettiin esirippu sivullepäin, ja katsojain
eteen ilmaantui bengaalitulen valossa ryhmä keveitä olentoja löyhyävissä
pilventapaisissa puvuissa. Toivon haltiatar seisoi ensimmäisenä tarjoten
laakeriseppelettä päivän kuningattarelle, ja sillä välin toiset
viskasivat ruusuja hänen jalkojensa eteen.
-- Tämä on tulevaisuuden ennustus -- selitti isä. -- Laakeri ja ruusut
merkitsevät kunniaa ja onnea yhdistettyinä. Mitä enempää saatat toivoa,
pikku tyttöni?
-- Mutta katsokaapas, miten Lilli on enkelin näköinen tuolla kaikkein
korkeimmalla, ja Helka seppeleineen on varsin viehättävä.
Nyt sammui valo ja verho vedettiin eteen. Yleisö taputteli käsiään, ja
kaikki kiittivät Vihtoria, jolle koko kunnia tuli tästä onnistuneesta
esityksestä.
Pruustinna, joka ennusti sekä sadetta että ukkos-ilmaa, kehoitti
lähtemään pois, ja monet kiitokset lausuttuaan ja sydämmelliset hyvästit
sanottuaan istuivat vieraat taas ajoneuvoihinsa, tyytyväisinä hauskaan
iltaan.
-- Toivoisin että huomenna taas olisi jonkun syntymäpäivä -- sanoi pikku
Ester, kun lapset sanoivat yöhyväiset.
-- Jos kaikki päivät olisivat juhlapäiviä, niin ne kyllä pian tulisivat
ikäviksi, siitä saat olla varma -- vastasi isä hymyillen ja taputti
häntä poskelle. -- Leikillä ja vakavuudella pitää olla aikansa
elämässämme; hyvää yötä nyt, pikku väki! Hyvää yötä, Gerda. Uneksi
haltiattaristasi!
Helka oli tänä iltana puuhaavinaan kaikenmoisissa tarpeettomissa
askareissa odottaessaan luvattua hauskaa yllätystä, mutta Meeri, jolla
ei ollut asiasta vihiä, pani mitään aavistamatta levolle. Pitkäksi
odotus ei kuitenkaan tullut, sillä tuskin oli serkku painanut päänsä
patjaan ja Gerda huutanut heille hyvää yötä, ennenkuin lempeät sävelet
kuuluivat illan tyyneydessä Gerdan akkunan alta vielä toisen kerran tänä
muistorikkaana päivänä.
"Helmi kallis, loistavainen", lauloi hyvin harjoitettu kvartetti, ja
Vihtorin kaunis tenori kaikui sopusointuisesti Freedrikin puhtaan basson
kanssa yhdessä, joten ei huomattu, että herra Kontion ääni oli käynyt
vähän karkeaksi ja että Bruunolla paraikaa oli äänenmurros.
Äiti, jolle asiasta oli kerrottu, tuli ylös, tuoden kaksi sytytettyä
kynttilää muassaan, ja tytöt istuivat kaikki lattialla sillä aikaa kuin
laulajat lauloivat: "Tähti kirkas" ja "Miks' kaukana niin olet".
Hyvästiksi he lauloivat vielä: "Nuku armas", ja sitte sävelet etenivät
vähitellen ja haihtuivat vihdoin kuten väreilevät aallot yön hämärään.
Ei milloinkaan ennen Gerda ollut saanut niin paljon kunnian-osotuksia
kuin tänä syntymäpäivänä.
Kulovalkea.
Isä oli sanonut tosisanat. Leikki ja elämän vakavat toimet käyvät aina
käsi kädessä täällä maailmassa.
Kun tytöt seuraavana päivänä heräsivät, saivat he kuulla sen kammottavan
uutisen, että kulovalkea oli syttynyt Kerttulan metsään. Tummat pilvet
olivat vain heittäneet muutamia pisaroita auringonpaahteen kuivaamaan
maahan, ja jostakin varomattomasti poisviskatusta tulitikusta oli valkea
syttynyt, ruveten pelottavassa määrässä riehumaan.
Asessori Bergendahl oli Freedrikin ja Bruunon kanssa heti kiirehtinyt
paikalle, missä tuho oli alkanut, asettuaksensa sammutustyön eturiviin,
ja jokainen mies talosta oli mukana. Ilma tuntui painostavalta koko
talossa ja kaikki oli niin hiljaista kuin pyhäpäivänä.
Äiti ja tytöt sekä herra Kontio istuivat alakuloisina verannalla, eikä
työ eikä keskustelu tahtonut mitenkään sujua.
-- Isä raukka, joka tuskin ennätti syödä suupalaa aamiaiseksi -- sanoi
äiti päivällispöydässä. -- Ja miten nälkäisiä pojatkin lienevät!
-- Eikö heille mitenkään voisi lähettää ruokaa? -- kysyi Gerda.
-- Vaikea on tietää, missä he ovat, sillä he menevät sinne tänne, missä
valkea eniten uhkaa.
-- Olisipa hyvin hauskaa nähdä kulovalkeata vähän lähemmältä -- tuumi
Helka.
-- Jumala varjelkoon sinua lapsi noin kammottavasta näystä -- sanoi
rouva Bergendahl. -- Kerran olen kaukaa katsellut tuollaista paloa, ja
sitä näkyä en milloinkaan unohda.
-- Miten olisi, jos me lähtisimme viemään ruokakoppaa Kuusimäen
torppaan; sieltä korkealta mäeltä me kyllä näkisimme palopaikan savun,
ja ehkäpä isä ja pojat kuulisivat, jos puhaltaisimme torveen aikalailla
-- sanoi Meeri, joka aina oli valmis suunnitelmia tekemään.
-- Ei, lapsi kullat, en minä uskalla antaa teidän lähteä.
-- Mutta, äiti rakas, eihän Kuusimäki ole tuulen alla, vaan päinvastoin.
Ehkä siellä tapaamme jonkun miehistä, joka voisi viedä kopan eteenpäin.
-- Se kyllä saattaisi olla mahdollista, mutta kaikissa tapauksissa -- --
-- Jos minä menisin mukaan -- ehdotti maisteri. Meeri tuumi itsekseen,
että he yhtä hyvin olisivat voineet ottaa pikku Pentin ritarikseen,
sillä niin epäkäytännöllinen ja "hoksaamaton" herra Kontio oli, mutta
äiti arveli toisin.
-- No niin, jos tytöt saavat maisterin seuraansa, niin saavat he koettaa
mennä Kuusimäkeen, mutta ei askeltakaan kauvemmaksi.
-- Se on tietty, me kyllä palajamme takaisin, ellemme tapaa ketään, joka
veisi heille kopan -- vakuutti Meeri.
-- Löydätkö oikein varmaan uuden tien? Tiedäthän, että isä antoi perata
suon siitä kohden, josta käytiin yli ennen; nyt polku menee suoraan
vasemmalle, erään käyrän männyn kohdalta.
-- Meninhän minä siitä viime viikolla isän kanssa!
-- Noh, tule sitte Gerda auttamaan minua voileipien levittämisessä!
Vanha Mari saa laittaa kuntoon pienen läkkihinkan ja panna siihen hyvää
maitoa. Se virkistää heidän kuivia kurkkujansa.
Pian he kaikin olivat toimessa; Meeri ripusti jahtitorven olallensa,
herra Kontiolle uskottiin maitohinkka ja Helka otti viedäkseen kopan,
jossa voileivät olivat.
-- Äiti, nyt olemme valmiit hyvästi nyt, älä ole levoton, eihän ole
mitään vaaraa yhtään!
-- Ei, ei, sitä minäkin toivon.
-- Ehkä isä ja pojat tulevat meitä vastaan, -- sanoi Meeri, astuen
rivakkaasti pienen seuran etupäässä.
Koko luonto oli verhottuna hienoon savuun, joka tuli palopaikalta, ja
ilma tuntui sakealta, niin että oli raskas hengittää. Nuo kolme kulkijaa
kiirehtivät reippaasti eteenpäin, tuhlaamatta aikaa keskusteluun, puhuen
ainoastaan silloin tällöin jonkun yksityisen sanan.
Kuusimäkeen oli Kerttulasta oikeastaan vaan pari kilometriä, mutta
uutisviljelys, joka oli jotensakin lavea, oli pidentänyt tietä
melkoisesti.
-- Tässä on suo, tuossa kulki ennen polku ja kun siihen asti pääsi, oli
jo pian perillä -- kertoi Meeri. -- Näkövuorelta Kuusiniemen luota näkee
kauas, niin kauas. Sieltä näkee kirkontorninkin, jonka huippu pistäytyy
esiin kuusenlatvojen välistä.
-- Saatatko nähdä, missä käyrä mänty on? -- kysyi Helka.
-- Tietysti se löytyy!
-- Ilma on niin harmaata, että tuskin näen käteni silmieni edessä --
sanoi herra Kontio, joka oli hyvin likinäköinen, ja tirkisteli
innokkaasti ympärilleen lasisilmiensä lävitse.
-- Täällä on vanha kuusi, mutta en minä mitään käyrää mäntyä näe.
-- En minäkään. Rupeanpa uskomaan, ettei äidin varoitus ollutkaan suotta
annettu. Varmaankin olen kulkenut polun ohi; se on vielä niin vähän
sotkettu, etten ole sitä huomannut. Mutta älä sen vuoksi pelkää, serkku,
kiivetään lähimmälle vuorelle, niin saamme kyllä selvää siitä, missä
olemme.
He kulkivat pensastojen läpi ja kiipesivät kaatuneitten puitten yli,
hyppäsivät kiveltä kivelle ja kapusivat vuoren jyrkännettä ylös. Mutta
tultuansa huipulle he eivät nähneet Kuusimäkeä missään eikä muutakaan
torppaa, sillä koko seutu oli niin sakean savun verhossa, ettei
ympäristöstä näkynyt mitään.
-- Mitä meidän nyt tulee tehdä? -- kysyi Helka surullisena.
-- Älä pelkää -- vastasi Meeri, joka aina oli urhokas. -- Minä puhallan
jahtitorveen, niin saamme ehkä vastauksen jostakin päin!
-- Hoolihoi! -- Hän puhalsi puhaltamistaan minkä jaksoi, mutta sakea
ilma näytti estävän äänen kaikumasta, niin heikolta se kuului. Meeri
koetti yhä uudestaan, mutta kun ei mitään vastausta kuulunut, ehdotti
hän, että he palaisivat takaisin kotiinsa. Turhaa oli kulkea täällä
savussa, eivätkä he ketään myöskään olleet tavanneet.
Mutta eipä ollutkaan helppo asia löytää takaisin polulle. He kulkivat
mäkiä ylös ja alas, ja kukin ihmetteli itsekseen, ettei metsästä loppua
tullut. Vihdoin heitä pelästytti ratiseva ääni, jonka he kuulivat päänsä
päältä.
-- Mitä se on? --Meeri katsoi äkkiä taaksensa. -- Se on valkea -- sanoi
hän hiljaa -- tuuli on varmaankin kääntynyt, taikka ehkä me olemme
pyörineet ympäri. Eksyneet me ainakin olemme ja kulovalkea on
kintereillämme.
-- Tuolla ylhäällä suuressa männyssä palaa jo valkea.
Helka, joka äsken oli toivonut saavansa ihailla kulovalkeata, oli nyt
saanut toivonsa tyydytetyksi odottamattomalla tavalla; äänettömänä
kauhusta hän oli laskenut kätensä kovasti tykyttävälle sydämmelleen.
Valkea ratisi heidän päänsä päällä, ja salaman nopeudella kipinät
lensivät toisesta puunlatvasta toiseen. Juuri kun he luulivat olevansa
turvassa, kuului rätinä taas heidän lähellään, ja kipinät sinkoilivat
heidän vaatteisiinsa ja polttivat läpiä heidän olkihattuihinsa.
He kulkivat ja juoksivat sinne tänne savussa, ja herra Kontio, joka ei
voinut mitään erottaa, seurasi tarkasti heidän jälkiänsä; hän oli aivan
pyörällä päin, sillä näin pahassa pulassa hän ei ollut milloinkaan ennen
ollut. Ei Meeri eikä Helka ollut tietänyt, mitä todellinen hengenvaara
on, mutta nyt he sen tunsivat ensi kerran elämässään, ja he käsittivät
kuinka mitättömäksi ihmisvoima käy hädän hetkenä.
-- Luuletko, että meidän täytyy joutua tulen uhriksi? -- kysyi Helka
vapisevin huulin.
-- Koetan vielä kerran puhaltaa torveen -- vastasi serkku.
Helka seisoi hetkisen hiljaa ristissä käsin. -- Herra, älä anna meidän
menehtyä -- rukoili hän sydämmensä syvyydestä. -- Jeesus, tule auttamaan
meitä heikkoja lapsia!
Meeri kietoi käsivartensa Helkan ympäri. -- Kiitos siitä, että muistutit
minua Hänestä, joka yksin voi auttaa meitä tästä hädästä -- kuiskasi
hän. -- Katso, minusta näyttää kuin savu vähän kääntyisi poispäin!
Odotappas, eikö kuulukkin ääniä! -- He kuuntelivat kaikin jännitetyllä
mielellä.
-- Haloo, haloo! -- kaikui ääni kumeasti etäisyydestä.
-- Haloo! -- huusi Meeri niin kovaa kuin saattoi, ja muutamia minuutteja
myöhemmin kuului tuttu ääni aivan läheltä. Se oli Freedrikin ääni. --
Kuinka, hyvänen aika, olette tänne tulleet?
-- Meidän oli aikomuksemme lähteä Kuusimäkeen viemään ruokakoppaa teille
-- vastasi Meeri, joka heti sai takaisin rohkeutensa, kun pelastus oli
lähellä.
-- Lapsi kulta, tuuli on kääntynyt, ja me olemme juuri suurella vaivalla
saaneet pelastetuksi torpan valkean vaarasta -- sanoi isä, joka nyt
myöskin oli ehtinyt paikalle. -- Mikä Jumalan armo, että olette
pelastuneet tässä vaaran keskellä!
-- Miten levoton äiti olisi ollut, jos hän olisi voinut aavistaa, että
me niin pahasti eksyimme täällä -- sanoi Meeri. -- Me aioimme kyllä
palata takaisin heti, kun minä huomasin, että olin erehtynyt oikeasta
tiestä, mutta savu oli niin sakea ympärillämme joka puolella, ettemme
tietäneet minne mennä.
Herra Kontio pyyhki hien otsastaan nenäliinallaan, mutta Helka itki ja
painoi päänsä vasten enonsa olkaa.
-- Sinä pieni raukka! Vai niin, te olisitte tuoneet muonaa meille, se
oli kyllä kiltisti tehty, mutta se hyvä työ olisi sen pahempi voinut
päättyä kovin surullisesti. Katsokaa, miten uskollisesti Helka yhä vielä
pitää ruokakoppaa pienessä nokisessa kädessään. -- Asessori otti tuon
keveän pajukopan ja kurotti tarkoittavin katsein sitä Bruunolle.
-- Sinä kaiketi olet nälissäsi kuten karhu?
-- Täällä on maitoa hinkassa!
-- Ei, Kontio hyvä, ei pisaraakaan! -- Kansi oli pudonnut pois matkalla
ja astia oli tyhjä. Maisteri seisoi siinä hämillään, mutta asessori
lohdutteli häntä sillä, että tuollainen vahinko helposti voi tapahtua,
kun juoksee henkensä puolesta, ja tarkoitus oli kuitenkin ollut hyvä.
Sitten hän ehdotti, että he istuutuisivat pikku hetkeksi ja jakaisivat
kristillisesti voileivät.
-- Onko vaara nyt jo ohitse, isä? -- kysyi Meeri.
-- On se ainakin tällä haavaa. Me olimme juuri matkalla kotiin, ja polku
käy tästä aivan läheltä.
-- Todellakin! Kuinka kamalilta me mahdamme näyttää kaikki tyyni; Bruuno
on saanut nokiviikset!
-- Sama se, kun vaan saan ruokaa, vatsani on jo kirkunut monta tuntia --
sanoi poika ja haukkasi voileipäänsä valkoisilla terveillä hampaillaan.
-- Niin, se maistuu todellakin mainion hyvältä -- myönsi isä.
-- Oi Freedrik, sinähän olet loukannut kätesi, sehän näyttää oikein
hirveältä -- huudahti Helka pelästyneenä.
-- Hoh, ei se mitään ole. Palava oksa sitä vaan vähän raapasi -- vastasi
Freedrik.
-- Molemmat pojat ovat olleet oikein reippaita eivätkä yhtään säästäneet
itseään -- sanoi isä hyväksyen. -- Tuntui oikein hauskalta, kun oli
kaksi reipasta poikaa rinnallani, mutta jos olisin aavistanut, että te,
pikku tyttöseni, myöskin olitte mukana vaarassa, en tosiaankaan olisi
ollut aivan levollinen. -- Asessori kietoi hellästi käsivartensa
molempien tyttöjen ympäri.
-- Nyt meidän täytyy kiirehtiä kotiin päin, koppa on tyhjennetty, ja
äiti odottaa varmaankin kuulumisia.
-- Kenpä nyt jo olisi järvessä -- sanoi Freedrik. -- Kuumuuden ja kaiken
savun ja noen perästä tuntuisi kylmä kylpy ihanalta. En minä vain
mielelläni olisi noen nuohooja enkä myöskään seppä -- lisäsi hän
hymyillen ja katseli nokisia käsiään.
Kaikki olivat nyt iloisia, ja Helka kulki tyytyväisenä enonsa rinnalla.
Matka taloon oli pian kuljettu, ja kohta olivat kaikki jälleen koossa
verannalla, jossa äiti ja Gerda levottomina olivat heitä odottaneet. Nyt
syntyi kysymyksiä ja selityksiä loppumattomiin asti. Äiti kalpeni
kauhistuksesta, kun hän sai kuulla tyttöjen seikkailusta ja näki
Freedrikin haavoitetun käden.
-- Kuinka hirveästi mahdoittekaan pelätä -- sanoi Gerda.
-- Niin, kyllähän minä hetken olin vähän hämilläni -- myönsi Meeri --
mutta Helka, hän muisti hädän hetkenä rukoilla. Sen minä olin unhottanut
ja ajattelin vain miten pääsisimme pois savusta.
-- Sinun huutosi se kuitenkin Freedrikiä opasti.
-- "Rukoile Jumalaa avuksi ja tee sitte kaikki mitä voit". Se oli vanhan
iso-isän neuvo, ja hyvä neuvo se tosiaan oli -- sanoi asessori vakaasti.
-- No mutta katsokaapas tänne! -- Gerda oli ottanut Helkan päästä hänen
pahoin pilaantuneen hattunsa, ja samalla putosi serkun vahva ruskea
palmikko hänen käteensä; joku palava säkene oli sytyttänyt palmikon ja
polttanut sen.
-- Etkö ollenkaan tuntenut siitä mitään, Helka?
-- Kyllä kerran kirventeli niskassa, ja minä painoin käsivarteni lujasti
kipeää paikkaa vasten -- vastasi tyttö, katsoen hämmästyneenä hävitettyä
päänkoristettaan.
-- Olipa hyvä, että tukehutit valkean, muuten olisi koko tukka saattanut
mennä saman tien -- tuumasi Bruuno.
Lapset uikuttivat oikeita valitusvirsiä, ja osanottoa kuului kaikkialta.
-- Voi mitä nyt sanonevat setä ja täti -- virkkoi vihdoin pieni Ester.
Mutta silloin Helka rupesi nauramaan.
-- Kyllä palmikko pian jälleen kasvaa -- vastasi hän iloisesti.
-- Oikein, tyttöseni, hyvä on, että vahinkosi kärsit noin tyynellä
mielellä. Meillä on kuitenkin suuri syy kiittää Jumalaa, joka varjeli
teitä suuremmasta vaarasta metsässä. Kulovalkeakin hävitti vähemmän kuin
ensi aluksi saattoi uskoa. Ei ainoatakaan ihmishenkeä ole hukkaan
mennyt, ja vaaran uhkaamat torpat ovat kaikki pelastuneet. Tietysti
vieläkin täytyy valkeata vartioida, ettei se saa laveammalle levitä.
-- Me kyllä myöskin menemme huomenna vartiopiiriin -- sanoivat molemmat
pojat yht'aikaa.
-- Muista kipeää kättäsi, Freedrik -- varoitti Helka.
-- Se kyllä pian jälleen tulee terveeksi; äiti on hoitanut sitä niin
hyvin. Pahempi on sinun komean palmikkosi laita -- ja Freedrik otti sen
käteensä melkein hellän varovaisesti. -- Minä tallennan tämän muistona
tästä vaiherikkaasta päivästä. Mutta tule nyt Bruuno alas järvelle, ja
sinä Kontio myöskin; sinullahan on oikea nokiparta.
-- Niin, kyllä se oli vaivalloinen kyyti -- myönsi maisteri -- ja huono
puolustaja minä olin tytöille. Olinhan melkein kuin tyrmistynyt, jotta
tuskin tiesin mitä tehdä.
-- Niin, sen vain tiedän, ettei hyvää tahtoa puuttunut -- sanoi rouva
Bergendahl ystävällisesti.