laulu oli laannut, heiluttivat tytöt nenäliinojaan ja Vihtori valkoista
lakkiaan kiitokseksi. Pian tämän jälkeen vastasivat he kansanlaululla:
"Tuoll' on mun kultani".
Tämä vuorolaulu illan tyvenessä kuului kauniilta, ja äiti, joka oli
ottanut unisen Esterin syliinsä, viittoi ympärillään olevia jatkamaan
lauluansa.
-- En tietänyt enon laulavan -- sanoi Helka Freedrikille, kun molemmat
olivat valkeata korjaamassa.
-- Isä on aikoinaan ollut parhaimpia laulajia yliopistossa.
-- No eipä ihme, että laulumme kaikui niin erittäin kauniilta tänä
iltana. Mutta näetkö veneen tuolla? Vihtori nojautuu taaksepäin ja hänen
kätensä lepää toisen airon päällä.
-- Hän näyttää sievältä vaaleassa puvussaan.
-- Sen hän kyllä itsekin tietää, ja se ei ensinkään näytä sievältä minun
mielestäni.
-- No niin, kyllä hän tosin vähän liiaksi näkee vaivaa vaatetuksestaan
-- tuumasi Freedrik hyväntahtoisesti -- mutta pohjaltaan hän kuitenkin
on kelpo poika, ja hänellä on oiva luonne.
Helka vaikeni hieman nolona, sillä hän tiesi kyllä äsken vähän
loukkaantuneensa Vihtorin armollisesta kohteliaisuudesta nuorempia
tyttöjä kohtaan, joten hän ei oikein puolueettomasti voinut häntä
arvostella; mutta että Meeri saattoi häntä ihastella -- sitä hän ei
voinut käsittää.
Aika oli rientänyt lentämällä, ja äiti rupesi muistuttamaan, että lasten
täytyi päästä höyhensaarille.
-- Vielä meidän täytyy laulaa, ennenkuin erkanemme -- sanoi asessori --
yhtykäämme kaikin laulamaan "Maamme".
-- Niin, niin, tehkäämme niin -- huudahtivat nuoret; ja valoisassa
kesä-yössä kajahteli rakastettu kotimaan laulu laajalle avarien vesien
ja lehtevien saarien yli, päättäen sopusointuisesti kesän juhlallisimman
illan.
-- Hyvästi, hyvästi! -- kuului veneistä, kun erottiin, ja pappilan
vähäinen purjevene kiiti pois.
-- Me tapaamme toisemme huomenna kirkossa, -- ei, tänään, sillä kello on
kohta yksi -- hyvää huomenta, hyvää huomenta!
-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
-- Aikaisin kaiketi meiltä kirkkoon mennään -- sanoi Helka kotiin
tultuaan.
-- Se riippuu siitä, mitä sinä aikaisena pidät -- vastasi asessori
hymyillen. -- Kello kymmenen olisi Bruunon mielestä aivan aikaista, vai
miten?
-- Kyllä minäkin melkein joka aamu olen unikeko, mutta niin kauan me
tytöt emme sentään makaa milloinkaan.
-- No siis, jos olet valmiina kello yhdeksän, niin meillä on hyvä aika.
Hyvää yötä nyt, ystäväiseni, nukkukaa hyvin kaikki tyyni!
-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
-- Meeri, miksi et ota vaatteita yltäsi?
-- Ole vaiti, minä odotan, että pojat menisivät huoneeseensa. Tuo Kontio
nyt puhuu iankaikkisesti tuolla ulkona. Etkö muista, että meidän piti
poimia yhdeksää lajia kukkasia tänä iltana ja laskea ne pään-aluksen
alle.
-- Kyllä, kyllä, mutta mistä me ne nyt enää löydämme?
-- Minä kyllä tiedän, mistä me ne löydämme; sitä paitsi päivä jo
sarastaa. Ota kengät jalastasi, että pääsemme hiljaa hiipimään, muuten
Bruuno saattaisi tulla ulos ja tehdä meille kiusaa. -- No nyt meidän
täytyy mennä!
Hiljaa kun hiiret hiipivät molemmat tytöt ulos portaita pitkin, ottivat
ovisalvan auki ja olivat pian puutarhassa, jossa vieno sumu leijaili
pensaitten ja kukkaryhmien yli.
-- Tässä on sinulle apila ja harakankukka, tuosta saat sireenikukan ja
narsissan. -- Yksi, kolme, kuusi, kahdeksan, yhdeksän -- nyt luulen,
että minulla on tarpeeksi, laske nyt sinäkin kukkasesi, niin olemme
valmiit.
Muutama minuutti myöhemmin makasivat tytöt vuoteissaan kukkavihot
pään-aluksen alla.
-- Mitä nyt uneksimme tänä yönä, se tapahtuu -- sanoi Meeri ja viskasi
käsivartensa päänsä yli.
-- Minä en milloinkaan uneksi -- tuumasi Helka. -- Oikeammin sanoen, se
tapahtuu kuitenkin ani harvoin -- lisäsi hän hyvin tunnontarkasti.
-- Sitte uneksit varmaankin nyt juhannus-yönä -- sanoi Meeri
leikillisesti. -- Nyt meidän täytyy nukkua, muuten heräämme liian
myöhään huomenna.
Meeri oli unien suhteen ennustanut oikein. Kun Helka heräsi aamulla ja
näki auringon loistavan sisään vaaleanpunaisten uutimien läpi, näki hän
aivan selvästi edessään tien, jota hän unissaan oli kävellyt, kauniin
tien, joka kulki lehevien puitten ja taajojen pensaitten välitse. Valo
tunkihe oksien lomitse, lintu viserteli korkealla hänen päänsä
yläpuolella, ja vanamo tuoksui hänen lähellään. Hänen rinnallaan kulki
joku, joka taivutti sivulle päin hänen edessään riippuvan oksan ja poimi
kaikki pienet kivet pois epätasaiselta polulta. Mutta kun hän kumartui
katsoakseen, kenen näköinen tuo henkilö oli, niin hän heräsi. Kyllä hän
varmaan luuli, että Freedrikin olkihattu se unessa leijaili hänen
edessään, vaikka tuhmaahan se oli semmoinen.
Alhaalla kuului kello lyövän jo kahdeksan. Helka hyppäsi reippaasti
vuoteeltaan ja huusi Meeriä, joka haukotellen tirkisteli toisella
silmällään.
-- Joudu, Meeri, me olemme nukkuneet liiaksi!
-- Ois, miksi minua herätit, olin juuri rupeamaisillani näkemään unta.
-- Se olisi ollut ihan liian myöhäistä -- nauroi Helka, joka juuri pisti
kasvonsa pesuvatiin. -- Minä suoritin sen asian jo aikaisemmin ja tein
kävelyretken metsään. Kuinkahan pitkälle minun tänään vielä täytynee
kulkea?
-- Tuhmahan olet! Eihän juhannus-yön unen heti tarvitse toteen mennä.
Vasta vuosien takaa saattaa se vielä toteutua.
-- Kiitoksia, ennustaja, nyt lähden alas aamiaista syömään enoni kanssa
-- sanoi Helka. Ohimennen hän naputti Bruunon ovelle varoittaen:
-- Nouse jo, Nukku-Matti, muuten lähdemme ja jätämme sinut!
Ainoana vastauksena oli epäselvä mörinä, joka kuului puolittain patjan
helmasta. Bruuno ei vain joutunut kirkkoon sinä päivänä, sen Helka
arvasi.
Vaan kaikki muut läksivät rilloissa ja isoissa vaunuissa kirkolle, joka
sijaitsi kauniilla paikalla ja oli nyt täynnä sireenikukkien ja kielojen
tuoksua, sillä rippikoululapset olivat tänään laskettavat Herran
ehtoolliselle. Heidän puolestaan vanhempien hartaat rukoukset nousivat
Kaikkivaltiaan luo.
Juhlallista oli nähdä nuorta joukkoa tuolla alttarikehän ympärillä, --
siltä ainakin tuntui Helkan mielestä. Edellisenä vuotena olivat Gerda ja
Freedrik seisoneet siellä toisten parissa. Hän katsoi serkkuihinsa;
Gerdan silmistä valui kyyneleitä, ja Freedrikin levollinen muoto näytti
juhlallisen vakavalta.
Helka painoi päänsä penkkiin ja sulki silmänsä.
-- Oi Jeesus -- rukoili hän hiljaa -- minulla on niin paljon
taisteltavaa, olen usein paha, tyytymätön ja kiittämätön, vaikka olet
antanut minulle niin paljon hyvää. Auta minua oikein sydämessäni Sinua
kiittämään ja auta minua tulemaan lapseksesi täällä ja
iankaikkisuudessa.
Urkujen soitto kaikui mahtavasti kirkon vanhoissa holveissa, ja
seurakunta veisasi hartaudella: "Sun haltuus, rakas Isäni, mä annan aina
itseni, mun sielun', ruumiin', tavaran', ne ota, Herra vastahan".
Helka kohotti päänsä ja rupesi veisaamaan mukana. Hänen sydämmensä
tuntui nyt niin kevyeltä ja luottavalta, ja siksipä tuon virren sanat
olivat ikäänkuin häntä varten kirjoitetut. Ei hän milloinkaan ollut
unohtava tätä jumalanpalvelusta tässä kukkasilla koristetussa
temppelissä, johon kesäiset lauhkeat tuulahdukset virtailivat auki
olevista ikkunoista ja auringon valo laskihe seurakunnan yli; -- niin,
ei milloinkaan!
Sadetta ja päänsärkyä.
Litis, latis, loiskis, loiskis!
-- Mitä lotinaa minä kuulen? -- kysyi Meeri eräänä aamuna unisella
äänellä.
-- Siellä sataa, luulen minä -- kuului vastaus.
Meeri kääntyi toiselle kyljelle ja nukkui uudestaan, mutta hänen
serkkunsa makasi valveilla ja kuuli miten sadepisarat ratisivat
ikkunoita vasten ja miten vesi lorisi alas kattokourua pitkin. Ensi
kerran nyt satoi, sitte kuin Helka oli Kerttulaan tullut.
Lapset olivat kaikin vähän nurpealla tuulella aamiaista syödessään.
Pikku tytöt aikoivat juuri tänään panna toimeen nukkiensa
vaatteidenpesun, ja pojat olivat aikoneet tehdä suurenmoisen lammikon
kaivon luona olevaan isoon ojaan, mutta kun nyt satoi, ei voinut ryhtyä
mihinkään.
-- Meidän täytyy jättää pyrola unifloran poimiminen toiseen aikaan --
sanoi Freedrik tarkastaessaan pilvistä taivasta.
-- Ois tuota sadetta, kun se nyt tulikin -- valitti Meeri. -- Tänään
meidän piti lähteä Lotta-tädin luo ja olla siellä koko päivä.
-- Sade on hyvää perunoille ja kauran-oraille -- tuumasi Bruuno hyvin
viisaan näköisenä -- siitä isä iloitsee.
-- Kyllä niin, se tuli juuri parahiksi, sillä nyt on laiho kukkinut, ja
kaikki kasvit janosivat vettä.
-- Puutarhapenkereet myöskin hyvästyvät tästä sateesta -- sanoi äiti. --
Piilin muija on jo kauan valittanut kovaa kuivuutta.
-- Vaihtelua täytyy olla sekä luonnossa että elämässä kehityksen tähden
-- sanoi asessori. -- Tämä on sopiva päivä käyttää kirjoituksiin, joita
olen lykännyt tuonnemmaksi.
Gerda hymyili hänelle. -- Ajattelin juuri tuota, isä. Kun sataa, silloin
ei ensinkään tee mieli lähteä ulos aikaansa tuhlaamaan.
-- Älä toki liiaksi työtä tee, tyttöseni -- isä veti hänet hellästi
luoksensa -- me ihmislapset olemme kuten nuoret hevoset, toista täytyy
hopottaa menemään, toista täytyy pidättää kulussaan. En koskaan uskonut,
että pikku linnustani tulisi tuollainen kirjatoukka!
-- Tahdon hyvin valmistaa itseäni, isäseni, kallista oloani varten
Dresdenissä, jonne sinä minut kustannat syksyllä.
-- Tunnollinen, hyvä tyttöni! -- Hän suuteli sydämellisesti tyttärensä
otsaa ja läksi huoneesta.
Äiti otti avainkimppunsa ja katosi kyökkitoimiin. Haarald ja Pentti
joutuivat kinaan veitsestä, Eedit rummutti akkunalle ja Ester kierieli
lattialla. Helka meni ulos verannalle ja näki miten sade oli tehnyt
pieniä puroja santaan ja miten sireenien oksat vedestä raskaina
taipuivat maahan asti. Vahinko, ettei aina saattanut olla kaunista
ilmaa!
Nyt tuli äiti takaisin. -- Nouse pystyyn, Ester pieni, miksi siinä
makaat?
-- Siksi että sataa enkä tiedä mitä tekisin.
-- No sen äiti kyllä tietää! Reipastukaa nyt, lapset, olettehan
ikäänkuin olisitte kaupattavanne myyneet ja rahanne hukanneet. Tänäänhän
on työpäivä, tulkaa nyt käsityötä tekemään, niin minä luen teille oikein
hauskan kertomuksen.
-- Sepä hauskaa! -- Tyytymättömyys oli kuin poispuhallettu. Pojat
asettivat tuoleja pöydän ympärille, ja jokainen kiirehti etsimään
työnsä. Haarald ja Pentti kutoivat tomuliinoja, Eedit ompeli
koululaukkua ja Ester päärmäsi nenäliinaa. Lillin korkea tuoli
asetettiin äidin viereen ja hänelle annettiin paperi ja kynä, joten hän
saattoi piirtää "uttoja". Bruuno etsi esiin puolivalmiin kalakassinsa ja
Meerillä oli käsissään sekainen virkkaus.
-- Hauskaltapa täällä näyttää -- sanoi Helka, kun hän verannalta tullen
astui sisälle. -- Täälläpä luullakseni on lukuseura; saanko tulla
mukaan?
-- Tietysti, eikö sinulla ole mitään työtä?
-- Kyllä minulla on pöytäliina, joka ei tullut valmiiksi lukukauden
aikana.
-- Sehän sopii mainiosti, nyt otamme sen esiin.
Hetken perästä oli myöskin Helka joukossa, ja kaikki kuuntelivat
tarkkuudella Amanda Kerfstedtin kertomuksia "Pienokaiset ja suuret",
joita äiti luki ääneensä. Lapset olivat niin ihastuneet kertomuksen
"pienokaisiin", että he unhottivat koko sade-ilman, ja aamupäivä kului
kuten uni.
-- Äiti kulta, lue vielä kappale, yksi ainoa vain, -- näin aina
huudettiin, kun luvusta uhkasi tulla loppu; mutta vihdoin siitä
kuitenkin tuli loppu. Rouva Bergendahl oli luja ja sanoi heidän istuneen
tarpeeksi kauan alallaan tällä kertaa; nyt saattoivat kaikin panna
työnsä pois päivällisiin asti, ja pikku tyttöjen tuli lähteä
kanahuoneeseen katsomaan, olivatko Korkeajalka ja Helmikana jo munineet.
-- Miten aika on rientänyt -- sanoi Helka, kun hän huolellisesti pani
kokoon pöytäliinansa. -- Tunnit ovat oikein lentäneet, sillä välin kun
täti on lukenut.
-- Niin äiti aina tekee, kun sataa, ja myöskin muuten, jos hänellä on
aikaa. Hänen mielestään lapsille on terveellistä tehdä hyödyllistä
käsityötä leikkien välillä.
-- Kuinka täti sentään on viisas -- sanoi Helka ihaellen -- hän
ajattelee kaikkea!
Päivällisen jälkeen menivät lapset ullakkoon palloa heittämään, sillä
sadetta kesti vain yhäti koko päivän. Meeri oli saanut käsiinsä kirjan
"Tytöistä parhain" ja luki sitä innokkaasti.
-- Tarvitsisin vähän apua näitten sokeriherneitten perkaamiseen -- sanoi
rouva Bergendahl astuessaan sisälle täysinäinen koppa käsivarrella. --
Vanha Mari kuivaa korppuja ja Fiina on silittämässä vaatteita.
Meeri ei liikahtanut paikaltaan.
-- Minä tulen -- huudahti Helka salista, jossa hän oli selaillut
valokuvakirjaa.
Meeri katsahti pois kirjasta, mutta rupesi jälleen kahta innokkaammin
lukemaan.
-- Siellä kyökissä on muija, joka tahtoisi puhutella asessorin rouvaa.
-- Vai niin; sano, Fiina, että tulen kohta. Nyt saat yksin suoria noita
herneitä, Helka hyvä.
-- Ei sillä väliä ole!
-- Ois, niin ilkeätä; ei milloinkaan saa lukea rauhassa. --
Harmistuneena pisti Meeri kirjan kainaloonsa ja läksi saliin.
Nyt palasi rouva Bergendahl. -- Tänään on aivan hullusti -- sanoi hän
hymyillen -- kun toinen lähtee, tulee taas toinen sijaan. -- Tuossa näen
Joosepin tulevan kalakoppineen kyökkiin. Pelkäänpä, että yksin saat
hoitaa tätä koppaa loppuun asti.
Kalastajan jälkeen tuli pieni tyttö tuoden tuohisellisen mansikoita.
Sitten pikku Ester oli langennut ja saanut kuhlon otsaansa, jota äidin
täytyi voidella; ja pojat pyysivät lupaa saada mennä miesten kanssa
hakaan hankkimaan vastaksia. -- Asessorin rouva oli aivan hengästynyt,
ennenkuin hän oli saanut tyydytetyksi kaikki, jotka häntä tarvitsivat,
ja Helka, joka oli tehnyt ahkeraan työtä, rupesi vähitellen toivomaan,
että tuon tyhjentymättömän hernekopan pohja jo näkyisi.
Tuossa nyt tuli Meeri, joka kärtyisen näköisenä laski kirjansa kaappiin.
Hän oli sen lukenut loppuun ja aikoi vihdoin tulla auttamaan Helkaa;
mutta kopassa ei ollutkaan enää muuta kuin kolme palkoa jäljellä.
-- Oikein hauskaa, kun tämä työ nyt on tieltä poissa -- sanoi äiti ja
tyhjensi roskat kopasta leveään talousvyöliinaansa. -- Kiitos hyvästä
avusta, Helka.
Helka kiirehti portaita ylös pestäksensä käsiänsä kammarissaan. Hän
ajatteli, miltähän Meeristä nyt tuntui, siinä kun hän seisoi katsellen
akkunasta sade-ilmaa. Omasta katkerasta kokemuksestaan hän tiesi, ettei
sydän milloinkaan tuntunut keveältä silloin, kun oli poikennut pois
velvollisuuden tieltä.
Kun tytöt illalla panivat maata, tuli äiti heidän luoksensa ja istui
vuoteitten laidalle muutamaksi minuutiksi. Hänen oli tapana aina joka
ilta käydä kaikkia lapsiansa katsomassa ja sanoa heille yöhyväiset,
ennenkuin hän itse meni levolle.
-- Hyvää yötä, täti kulta!
-- Hyvää yötä, lapseni!
-- Hyvää yötä, äiti! -- Meerin käsivarret olivat kovasti kiedotut äidin
kaulan ympäri ja hänen huulensa kuiskasivat kauan äidin korvaan.
-- Nukkukaa makeasti, pikku tytöt; nyt menen Gerdan luo.
Meeri makasi hetken ääneti; sitte hän kääntyi äkkiä serkkuunsa päin ja
kurkoitti hänelle kätensä. -- Enkö ole häijy, kun saatan olla auttamatta
sellaista äitiä kuin minulla on -- sanoi hän katuen. -- Hyi, kuinka
sietämättömän tuhma minä olin tässä iltapäivällä, ja sinä raukkakin sait
kärsiä minun laiskuuteni tähden.
-- Minusta ei puhettakaan! -- Helka pudisti sydämmellisesti Meerin
kättä.
-- Jumalan kiitos, nyt voin rauhassa nukkua -- sanoi Meeri ja oikaisi
itseänsä. -- Kun vielä olin pieni enkä tahtonut pyytää anteeksi, vaikka
olin ollut hyvin paha, silloin opetti äitini minulle raamatunlauseen,
joka ei sittemmin milloinkaan ole mielestäni mennyt: "Älkää antako
auringon laskea vihanne ylitse".
-- Niin, sitä on kyllä hyvä muistaa -- tuumasi Helka. -- Ei kuitenkaan
saa rauhaa sydämmeensä, ennenkuin vikansa on tunnustanut.
-- Niinpä on -- vastasi Meeri hiljaa.
Seuraavana päivänä satoi yhä. Mikä lieneekin vaikuttanut, tämä ruma
ilmako vai yhtämittainen sisälläolo, -- ainakin pakotti Helkan päätä ja
hänen oli vilu, kun hän läksi alas aamiaiselle.
Aamupäivällä tuli Lotta täti kävellen suuri sateenvarjo kädessä, ja hän
oli niin iloinen ja leikillinen, että Helka melkein unhotti päänkipunsa,
kun kuunteli hänen hauskoja kertomuksiansa. Lotta täti kokosi aina
nuorison ympärilleen; "hänessä oli joku erityinen vetovoima heihin
nähden", sanoi asessori.
Mutta kun Lotta täti oli lähtenyt ja päivällinen oli ohitse, rupesi
päänsärky jälleen tuntumaan. Asessorin rouva kehoitti silloin Helkaa
menemään ylös kammariinsa ja panemaan maata. Hän lähti mielellään.
Suloiselta tuntui saada painaa polttavia ohimoitaan viileätä patjaa
vasten. Korkeat lehmukset humisivat nukuttavasti akkunain ulkopuolella,
ja kaikki äänet alhaalta tunkivat vain heikosti tänne ylös. Hänen
väsynyt katseensa seurasi koneentapaisesti kärpästä, joka kömpi hitaasti
alas pitkin uudinta, ja vähän päästä oli hän nukkunut syvään,
levolliseen uneen.
Hänen herättyään tuntui otsa vilpoiselta. Rouva Bergendahl oli Helkan
nukkuessa pannut jäähdyttävän kääreen hänen otsalleen ja istui nyt
sukkaa kutoen hänen vuoteensa ääressä.
-- Onko täti istunut täällä minun luonani koko iltapäivän?
-- En, ainoastaan välimmiten, kun olen joutunut. Olet saanut oikein
hyvin nukkua, tyttöseni, ja nyt on paha ilmakin ohitse. Pilvet ovat nyt
melkein haihtuneet, ja minä luulen, että saamme ihanan auringonlaskun.
-- Oi niin hauskaa, näen jo vähän sinitaivasta tuolta lehmusten oksien
välistä. Pääni on jo melkein terve, tunnen itseni vain vähän väsyneeksi.
-- Se on aivan luonnollista tuollaisen päänkivun perästä, makaa nyt vain
aivan hiljaa, älä myöskään tule alas illalliselle; annan tyttöjen tuoda
sinulle kupillisen teetä ja voileivän.
-- Kiitoksia, täti! Ihanaa on katsella täältä tuonne ulos.
Kultaliepeiset pilvet näyttävät nyt niin keveiltä. Välistä tuumaan, mikä
lienee kauniimpi, kesä-aamu vaiko kesä-ilta, jolloin aurinko mailleen
menee.
-- Kyllä aamuhetki on kaunis, sillä silloin koko luonto herää uuteen
eloon. Kaikki lapset siitä pitävät, koska päivä on heidän edessään
leikkeineen ja kaikenlaisine huveineen; mutta meille vanhoille on ehkä
auringonlasku suloisempi, se kun tuottaa rauhaa ja lepoa päivän työn ja
puuhan jälkeen. Vuorokauden vaiheet muistuttavat ihmis-elämän eri
ajanjaksoja. Oletko milloinkaan ennen tullut ajatelleeksi sitä.
-- En, mutta se on kyllä totta!
-- Eikä illan tarvitse aina juuri tarkoittaa vanhuuden-aikaa, näetkös.
Se saattaa myöskin muistuttaa meille elämämme viimeistä iltaa, joka voi
tulla yhtä hyvin nuoruudessa kuin vanhuudessa. Ihanaa olisi, jos
päivämme laskeutuisi rauhassa, sillä kuoleman illan jälkeen tulee
iäisyyden valoisa aamu.
Hän laski hellästi kätensä Helkan otsalle. -- Nyt soitetaan
illalliselle!
Helka tarttui tätinsä käteen ja suuteli sitä kuiskaten: -- Kiitoksia,
kiitoksia kaikesta!
Gerdan syntymäpäivä.
-- Miten nyt viettäisimme Gerdan syntymäpäivää? -- kysyi Meeri, kun
nuoret eräänä päivänä istuivat koivujen suojassa pihalla.
-- Kuulleeko hän mistä me juttelemme?
-- Ei, hän pani juuri akkunan kiinni tuolla ylhäällä.
-- Ommelkaa hänet kiinni vuoteeseensa -- neuvoi Bruuno.
-- Kyllä kai, hänpä meistä on aikaisin nousemaan aamusilla; mutta
muistanpa neuvoasi, jahka sinun vuorosi tulee, veli kulta!
-- Vietetään se siten, että lähdemme huvimatkalle ja syömme päivällistä
ulkona -- ehdotti Freedrik.
-- Viilipiimää ja kermamunkkeja -- Bruuno mauskutti suutaan.
-- Niin proosallista! Ei, jotakin hienompaa täytyy olla.
-- Meidän pitäisi harjoitella jotakin laulua, jolla hänet herättäisimme
aamulla; sinä Kontio saatat kyllä kyhätä kokoon muutamia somia värsyjä
-- tuumasi Freedrik.
-- No enpä juuri tiedä, enhän minä -- maisteri näytti olevan hämillään.
-- Se oli hyvä keksintö, mutta jotakin muuta juhlallista tarvittaisiin
vielä.
-- Vieraita tulee, vieraita tulee -- huusivat lapset. -- Ne ovat
pappilalaiset!
-- He tulevat ihan kuin heitä olisi kutsuttu -- virkkoi Meeri. --
Vihtorin täytyy antaa meille hyviä neuvoja, hän keksii kyllä jotakin
sievää.
-- Tietysti! -- Freedrik hymyili.
Koska Gerda ei ollut huomannut vieraitten saapumista, pyydettiin
vastatulleita nuoria heti ottamaan osaa neuvotteluun. Sitte kuin siinä
monta ehdotusta oli tehty ja hylätty, päätettiin vihdoin Gerdan
kunniaksi panna toimeen kuvaelma lehtimajassa, ja Vihtori lupasi ottaa
toimekseen koko asian. Pikku tytöt pistivät uteliaina esiin pienet
pääkkösensä, sillä hekin tahtoivat olla vähän mukana noin tärkeässä
neuvottelussa, ja koska Vihtorin juuri oli aikomus käyttää heitä
haltiattarina kuvaelmassa, saivat he suureksi ihastuksekseen kuulla koko
asian, sillä ehdolla, etteivät siitä puhuisi kenellekään muulle kuin
äidille.
-- Ajatelkaapas, että Gerda jo täyttää kahdeksantoista vuotta huomenna
-- sanoi asessori, kun aamiaista syötiin. -- Muistan vielä niin selvään,
kuin jos se olisi ollut eilen, kun sinä istuit polvellani ja pistit
leivänmurenoita suuhuni. Niin pian aika joutuu!
-- Lotta täti aikoo tänne päivällisille huomenna -- kertoi äiti -- ja
pappilalaiset ovat luvanneet tulla iltapäivällä. Elman orpanat,
Stormbomin tytöt, tulevat mukaan. Olette kaiketi kuulleet, että he ovat
vieraisilla pappilassa?
-- Hauskaa, hauskaa! -- kirkasi Meeri.
-- Iines Stormbom on sievä tyttö -- virkkoi Bruuno -- mutta Eeva on
laappa.
-- Hyi, olet oikein tuhma, kun puhut tuolla tavalla herttaisesta
Eevasta, joka vain on vähän ujoluonteinen -- torui Gerda veljeänsä.
-- No, sittenhän meitä tulee olemaan koko suuri seura huomenna, äitiseni
-- sanoi Freedrik, joka istui äitinsä vieressä. -- Näytät väsyneeltä,
äiti!
-- Lilli yski yöllä ja piti minua hereillä -- vastasi rouva Bergendahl
ja katsoi ystävällisesti vanhimpaan poikaansa. He ymmärsivät aina hyvin
toisiansa.
-- Mistä on Lilli voinut saada yskää keskikesällä? Mielestäni äiti ja
hoitaja vartioitsevat häntä aamusta iltaan.
-- Vain viime viikon kosteasta ilmasta. Hän on sellainen heikko olento.
-- Yöt päivät on äidillä meistä muretta, et koskaan, äiti kulta, väsy
uhraamasta itseäsi lastesi hyväksi.
-- Rakas poikani, luuletko äidin rakkauden pitävän sellaista minään
uhrina?
Freedrikin katse kohtasi äidin katsetta, ja syvä kiitollisuus kuvautui
siinä. -- Suokoon Jumala, ettet milloinkaan saisi meistä surua, äiti,
kun aina meistä kaikista vaivojasi säästämättä pidät huolta -- sanoi
hän, -- ei kenelläkään maailmassa ole niin hyvää äitiä kuin meillä.
Gerdan syntymäpäivän johdosta oli Kerttulassa nyt paljo puuhaa, ja
Gerda, joka aavisti jotakin olevan tekeillä, pysyi kiltisti huoneessaan.
Vanha Mari leipoi syntymäpäivärinkelin, ja asessorin rouva kulki vispilä
kädessään ja näytti tuumivalta; se kyllä koski tuota tavallista kaakkua,
jonka jokainen lapsi oli tottunut saamaan nimi- ja syntymäpäivänään.
Meeri ja Helka leipoivat pieniä rinkeliä ja muita pikkuleipiä ja pitivät
sitä paitsi salaisia neuvotteluja Vihtorin kanssa, joka tuli tuon
tuostakin harjoittamaan pientä kööriä, jota oikeastaan maisteri johti.
"Oi terve sinä impi suloinen,
Sä kukka elon keväimen!
Oi terve sulle, joka nyt
Oot kahdeksantoista täyttänyt!"
Näin alkoi Gerdan kunniaksi sepitetty komea runo, jota laulettiin
tutulla nuotilla. Jotta päivän sankaritar ei kuulisi laulua ennen
aikaansa, täytyi harjoitukset pitää leivintuvassa leipälautojen ja
taikina-astioiden välissä. Mutta tuollaisia jokapäiväisiä asioita ei
kukaan ajatellut, kaikkein vähimmän nuori johtaja, joka hiki päässä
käytti leipäpistintä tahtipuikkona kädessään. Vähätpä siitä, kun kaikki
vain kävi "lennokkaasti".
Asiat olivat hyvin järjestetyt huomispäivää varten. Nyt riippui
menestyminen ainoastaan siitä, tulisiko ilma kauniiksi. Paljo
ennusteltiin illallista syödessä, ja monta levotonta katsetta tähdättiin
taivasta kohden. Hyvä, että aurinko kuitenkin laskeutui kultaan ja
purppuraan.