-- Käykäämme sisälle häntä katsomaan -- sanoi Meeri. -- Hän

Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed

Proofreaders Europe

Kotona Kerttulassa.

Kertomus nuorisolle.

Kirjoittanut

Aina [Edith Forssman].

Suomentanut

Th. Yrjö-Koskinen.

Ensimmäisen kerran julkaissut

G. W. Edlund 1903.

Nuorille lukijoilleni.

_Luettuani "Ainan" "*Hemma på Gretaby*", ihastuin kirjaan, tekijän

puhtaan hengen ja sujuvan kirjoitustavan vuoksi, ja ajattelin, että

tämähän olisi meidän suomalaisellekkin nuorisolle sopivaa lukemista.

Koska aina olen rakastanut nuorisoa, päätin kääntää yllämainitun kirjan

suomeksi. Kauppaneuvos G. W. Edlund otti sen hyväntahtoisesti

kustantaaksensa, joten se nyt suomalaisessa asussaan, nimellä "*Kotona

Kerttulassa*", tarjotaan Teille luettavaksi._

_Toivoen Teille, nuorille lukijoilleni, siitä paljon hyödyllistä huvia,

piirrän_

_vanha ystävänne

*Th. Yrjö-Koskinen*._

Enon ja tädin luona.

_Äiti rakas!_

Täällä nyt siis olen terveenä ja raittiina rakkaassa lapsuudenkodissasi

Kerttulassa, ja tämäpä todellakin on ihan sellainen, jommoiseksi sitä

olet kuvannut, miellyttävin paikka mitä maailmassa löytyy. Muistoni

siitä ovat hyvin hämärät, sen huomasin heti, ja mitäpä neljänvuotiaasta

saattaisikaan muistaa. Senpä vuoksi kaikki täällä onkin melkein kuin

uutta minulle.

Eno ja Meeri olivat minua vastassa asemalla. Olisinhan saattanut tulla

tänne laivallakin kahta päivää myöhemmin, täällä kun on oma

laivalaituri, mutta junamatka oli myöskin varsin hauska. Satuin

tutustumaan erääseen rouvaan, jolla oli kolme vilkasta lasta. Minä

rupesin näitten lasten kanssa leikkimään, jotta äiti sai hetkeksi lepoa,

ja tiedätkö, äiti, hän erotessamme oikein kiitti minua tuosta

vähäpätöisestä avusta.

Eno itse ajoi ja Meeri ja minä istuimme takaistuimella vähäisissä

nelipyöräisissä troskan tapaisissa ajoneuvoissa, ja hevonen -- sen nimi

oli Oiva -- se nyt oli oikein komea elukka, tumman ruuni,

tuuheaharjainen ja -häntäinen. En koskaan ole nähnyt jalompaa hepoa. Eno

sanoo asemalta olevan 14 kilometriä Kerttulaan, mutta minusta tämä matka

kului niin nopeaan kuin tanssi, sillä minulla oli niin paljo nähtävää ja

kuultavaa. Kyllähän ennenmuinoin Koivulassa vanhan iso-äidin luonakin

oli hauskaa, mutta tämä seutu metsäisine vuorineen, järvineen ja

lampineen on kuitenkin paljon ihanampi. Vedet välkkyvät sinisilminä

tuolla vehreyden keskellä.

Minä muistin setä Topelius'en kaikki kauniit kertomukset ihanasta

synnyinmaastamme Suomesta ja sydämmeni rupesi taajempaan sykkimään.

Tiedätkö, äiti kultani, kyllä minä tunnen, että rakastan kotimaatani,

vaikka tähän asti en kentiesi ole sitä oikein käsittänyt. -- Meeri oli

iloinen, kun näki minun ihastukseni, hän oikein ylpeileekin siitä, että

hän on suomalainen, ja eno hymyili ystävällisesti meille. -- Hyvä on,

että olette isänmaallisia, rakkaat tyttöseni -- sanoi hän -- mutta

teidän tulee myöskin aina työssänne ja toimessanne elämässä osottaa,

että isänmaan menestys on pyrkimystenne päämaali, sillä se on oikeata

isänmaanrakkautta. --

Aurinko läheni jo laskuaan, kun me ajoimme pitkin Kerttulaan vievää

lehtokujaa, jossa lehevät koivut levittivät varjoansa. Ne sinä

varmaankin vielä muistat, äiti kulta, vaikka ne tietysti ovat paljon

kasvaneet sinun nuoruutesi ajoilta. Piha näyttää somalta, kun tie

jakautuu kahtaalle, kiertäen kukkaryhmillä koristettua ruohonurmikkoa.

Kun sitten ajetaan portaitten eteen, näyttää Kerttulan vaalea

kahdenkertainen rakennus erittäin kodikkaalta ruskeine akkunapuitteineen

ja sievine kattokoristeineen.

Veranta tänne on laitettu lisää sittekuin sinä olit täällä. Se on niin

iso, että koko perhe mahtuu siinä päivällistä syömään, vieläpä

vieraitakin lisäksi. -- Täti otti minut vastaan avosylin; hän näytti

niin hyvältä ja hauskalta; voi, en saata kuvata häntä kuten tahtoisin,

mutta sinä, äiti, kyllä muistat hänet. Hän on ikäänkuin Gerdan vanhempi

sisar. Gerda täyttääkin jo pian kahdeksantoista vuotta ja Fredrik

seitsemäntoista sekä Meeri viisitoista, -- Meeri ja minähän olemme ihan

yhden-ikäiset, kuten tiedät, -- ja Bruuno on kolmentoista vuotias. Sitte

täällä vielä on kaksoisveljekset Haarald ja Pentti, jotka makasivat

kehdossa minun viimein täällä ollessani, sitte Eedit ja Ester, "pikku

tytöt", joiksi heitä nimitetään, ja viimeiseksi kaikkein herttaisin

kultanuppu, pieni Lilli, joka ei vielä osaa selvästi puhua.

Meitä on niin monta, että täällä surisee kuten mehiläispesässä, kun

olemme kaikki koossa, mutta täällä Kerttulassa on niin hyvää tilaa,

ettei milloinkaan tunnu ahtaalta. -- "Missä sydän antaa tilaa, löytyy

kyllä makuusijaa", sanoo täti, vaikka hänellä olisi kuinkakin monta

majoitettavaa, eikä hän myöskään näytä rasittuneelta, vaikka me miten

hääräisimme ja teuhaisimme hänen ympärillään.

Pojilla on tänä vuonna opettaja, eräs herra Kontio, joka näyttää vähän

puhkilukeneelta. Bruunohan sai keväällä ehdot matematiikassa. Fredrik

tutkii kasveja ahkerasti, hänestä tulee varmaankin luonnontutkia -- ja

maisteri tekee samoin; heitä tuskin vielä olen nähnyt. -- Sitten en

myöskään saa unhottaa kertoa äidille kaikkien lemmikistä, vanhasta

Tussesta -- suuresta newfoundlantilaisesta mustaturkkisesta koirasta,

jolla on viisaat ruskeat silmät ja pitkät pörhöiset korvat. Se seuraa

lapsia kaikkialle sekä on heidän rakkahin leikkikumppaninsa, ja kun se

loikoilee pihassa auringon paisteessa, niin ei voi olla taputtamatta

tätä uskollista, oivallista talonvartiaa.

Serkut ovat jo tehneet kaikenmoisia hauskoja suunnitelmia kesää varten;

me aiomme soudella ja ajella, kylpeä ja kävellä, ja minä tiedän, että

minun tulee hyvin hauska, joll'et sinä, rakas äiti, vain minua siellä

Ruotsissa liiaksi kaipaa. Jospa sinä nyt oikein voisit kylpeä pois pahan

päänkivistyksesi ja tulisit oikein terveeksi ja reippaaksi. Sano

terveisiä rakkaalle isälleni ja muista joka päivä omaa

_Helkaasi_.

-- No nyt on kirje valmis! -- Helka piirsi nimensä viimeiselle sivulle

tehden vallattoman koukeron lopulle, otti sitten kirjekotelon käteensä

ja juoksi portaita alas. Hän naputti hiljaa etehisestä vasemmalle

menevää ovea. -- Eno! --

-- Noh, mitä tahdot, pikku ystäväni? Astu sisään vain! --

-- Tuon kirjettä äidilleni. --

-- Se on oikein tehty. Laske se tuonne hyllypöydälle muitten joukkoon,

minun täytyy vielä kirjoittaa yksi, ennenkuin posti lähtee. Äiti on,

näenmä, saanut sinulta pitkän jutun; se tulee häntä huvittamaan

suuresti, kun hän siellä istuu yksinäisyydessä kaipaillen ainoaa

lastansa -- sanoi asessori Bergendahl ystävällisesti. -- Kunpa nyt vain

viihtyisit Kerttulassa, rakas Helkaseni!

-- Hoh, sen tunnen varmasti, -- vastasi Helka katsellen suurilla

ruskeilla silmillään suoraan enoonsa. -- Olen jo vuosikausia toivonut

tänne, sillä silloin kun olin pieni, kertoi äitini tuontuostakin minulle

rakkaasta lapsuudenkodistaan, mutta kun me asuimme niin kaukana, emme

tulleet matkustaneeksi tänne, ei senkään vuoksi, että äiti oli kovin

heikko, eikä hän uskaltanut antaa minun lähteä yksin.

Asessori nyökkäsi myöntävästi päätään.

-- Kun sitte muutimme Helsinkiin ja minä tutustuin serkkuihin ja tulin

heidän koulutoveriksensa, silloin minä yhä enemmän rupesin halajamaan

tänne, ja sitte vanhempani lupasivat, että pääsisin tänne tänä kesänä.

-- Niin, ja nyt siis olet täällä tädin ja enon luona vanhassa

Kerttulassa -- sanoi asessori ja taputti sydämmellisesti

sisarentytärtään olalle. -- Huvittele nyt serkkujesi kanssa miten

parhaiten saatat; silloin tulet pian, toivon minä, yhtä ahvettuneeksi

kuin Meeri ja tunnet itsesi oikein kodistuneeksi luonamme.

-- Kiitoksia, eno hyvä, sen kyllä uskon... Nyt Meeri minua huutaa...

Ja poissa oli tyttö.

Arki-elämää.

-- Missä olet, serkkuseni? Noh, hyvä että sain sinut käsiini, tule nyt

kaikella muotoa! Gerda on jo mennyt hyvän matkaa rannalle päin lasten

kanssa. -- Meeri tarttui kiihkeästi Helkan käteen ja vei hänet mukaansa.

Meren lahti sijaitsi noin viiden minuutin matkan päässä

asuinrakennuksesta, tie kulki puiston kautta ja sitte kauniin lehti- ja

hakometsikön läpi, ja sitte oltiin jo heti perillä keltaiseksi maalatun

kylpyhuoneen luona, jota tuuheakasvuinen niemi suojasi aavemmalta

tulevaa tuulta vastaan. Täällä meressä oli lapsilla iloisimmat hetkensä.

Pikku tytöt olivat jo vedessä, jossa potkielivat niin, että vesi roiskui

kauas heidän ympärillään, ja Gerda seisoi lautalla asettaen nutturalle

pitkää palmikkoansa, Meeri viskasi äkkipäätä vaatteet yltään ja

molskahti veteen kuin suuri sammakko, mutta Gerda laskeutui alas kuten

kaunis valkoinen kalalokki; siltä hän ainakin näytti Helkan mielestä,

joka seisoi portailla pöyristellen kastaen paljaita jalkojansa kylmään

veteen. Ester ja Eedit koettivat oppia uimaan; he makasivat poikittain

kuivatuitten kahilakimppujen ja korkkityynyjen päällä. Meeri tuli varsin

hyvin toimeen vedessä, ja Helka ihmetteli Gerdaa, joka uiskenteli sinne

tänne niin taitavasti, että tuskin näki hänen liikuttavan käsiään tai

jalkojaan.

Hui, ui, nyt täytyi Helkankin mennä veteen. Se tuntui niin kylmältä kuin

jää, hänen kuumaa ruumistansa vasten, mutta kun ensi vastenmielisyys oli

voitettu, ihastui hän niin tuohon kirkkaaseen veteen, että hän rupesi

piirisille lasten kanssa ja lupasi pyytää Gerdaa opettamaan hänellekin

uimataitoa.

Kaikkien mielestä uiminen oli mitä hauskinta, ja vaikea oli saada

pikkutyttöjä vedestä pois. Meeri nuhteli ja Gerda varoitti levollisella,

hiljaisella tavallaan, mutta aina he vastasivat: -- Me kastamme itseämme

vain kerran vielä, katsoppas nyt, tämä käy oikein taiteellisesti -- yks,

kaks, kolme! -- Ja noin he kastoivat itseään monta monituista kertaa,

kunnes heidän oli niin vilu, että hampaat kalisivat, ja silloin he aivan

sinikalpeina riensivät uimahuoneeseen. Siellä oli jokaisella määrätty

paikkansa ja vaatevaarnansa. Kerttulassa oli kaikki huolellisen käden

järjestämää, sen huomasi heti. Eedit auttoi pikku Esteriä, joka ei vielä

tullut toimeen nappiensa ja nauhojensa kiinnittämisessä. Tullaksensa

lämpimiksi uimisen jälkeen, lapset lähtivät juosten kotiin, mutta isot

tytöt istuivat vielä kauan puolipuettuina juttelemassa, suureksi

harmiksi Bruunolle, joka jo maltittomasti halusi päästä uimaan.

Poikain oli tapana juosta oitis aamulla noustuaan järveen kylpemään,

mutta he menivät sitte jo taas toistamiseen ennen päivällistä. Pikku

tytöt eivät sitä saaneet tehdä, heillä kun oli ollut talvella hinkua.

Päivällislepoa vietettiin pihalla riippumatoissa koivujen alla tahi

vaahterikossa puutarhassa. Jokainen etsi mielipaikkansa, sillä välin

kuin isä luki sanomalehtiä kammarissaan ja äiti nautti hetken lepoa

verannan sohvannurkassa. Hänen vapaahetkensä olivat harvat, ja usein

hänet kutsuttiin pois kesken hänen lyhyttä lepoansa.

-- Täti ei saa olla viittä minuuttia rauhassa, luulen minä -- sanoi

Helka eräänä päivänä -- nyt jo kolmannen kerran tätiä huudetaan, sitte

kuin tänne istuimme.

-- Olet kyllä oikeassa -- myönsi Meeri -- hän tekee kaikki meidän

kaikkien puolesta, ja me olemme niin ajattelemattomia, että usein

unohdamme auttaa häntä, milloin sitä voisimme tehdä. En tiedä miten aika

joutuu niin nopeaan, ikäänkuin sillä olisi siivet, ja aina loma-aika

tuntuu liian lyhyeltä.

-- Gerda hakkaa kuitenkin kaiken sokerin, mitä talossa tarvitaan.

-- Sen hän kyllä tekee, ja minä olen ottanut tehtäväkseni kukkien

kastamisen; Freedrik ja Bruuno auttavat puutarhassa Piilin muijan

johdolla; hän on meidän puutarhurimme.

-- Niin -- sanoi Bruuno -- ellen sitä tekisi äitini tähden, niin minä

varmaan juoksisin tieheni, sillä ikävämpää tehtävää en tiedä, kuin maata

nelinryömin porkkanasaroissa ja nyhtää pois rikkaruohoa, niin pientä,

että sitä tuskin saa hyppysiinsä.

Tytöt nauroivat. -- Kyllä näkyy missä Bruuno on liikkunut, Freedrik on

paljon säännöllisempi, niin sanoo Piilin muijakin -- arveli Meeri.

-- Niin, kun muija on niin kovasti säntillinen, ja mitenkä sitä saisi

niin perattua, että jokainen pieni korsi tulisi mukaan poikki menemättä.

Mutta Freedrik on sen sijasta kovin hidas, sillä hän näkee jokaisessa

rikkaruohossa kasvitieteellisen harvinaisuuden, ja sitä, näes, täytyy

tutkia, ja siihen menee aikaa, ymmärräthän sen.

-- Mutta nyt emme saa laiminlyödä kukkien kuivaamista niin kauan kuin on

kevätkukkien aika -- sanoi Helka.

-- Mennään jo tänään poimimaan -- vastasi Meeri.

Helka ja Meeri olivat sivukumppaneita koulussa, Bruuno oli yhtä luokkaa

alempana ja Gerda oli tänä keväänä lopettanut koulunkäyntinsä, joten hän

nyt ensi kerran käytti valkoista ylioppilaslakkia kiiltävine lyyryineen.

-- Oih, kuinka tuo kukkasten kuivaaminen on ilkeätä! -- Bruuno laski

kätensä päänsä alle ja loikoili pitkänään ruohikossa Meerin jalkojen

edessä. -- Eihän sitä koskaan saa olla rauhassa, ei edes loma-aikana.

-- Hyi sinua, laiskuri -- torui Meeri ja pisti veljeänsä niskaan

kastikkeen kärjellä.

-- Äs, oletko ilkiö taas niskassani!

-- Noh, älä suutu noin vähästä, Bruuno hyvä -- sanoi Meeri, mutta Bruuno

käänsi selkänsä ja oli suutuksissa olevinaan.

-- Sain kiitosta kukistani menneenä vuonna -- sanoi Helka, johdattaen

puhetta toisaalle -- mutta se oli varmaankin ansaitsematonta, sillä

omasta mielestäni ne eivät ensinkään olleet onnistuneita enkä minä

myöskään löytänyt niitä paljoa sieltä huvilan luota, jossa me asuimme.

-- Oi raukkaa sinua, joka asuit huvilassa, sehän oli melkein kuin olisi

täytynyt istua teljettynä kaupunkipuutarhaan, jossa on rakennuksia ja

aitauksia kaikkialla minne vain kääntyy.

-- Eipä siellä yhtään ollut paha oltava, kuten sinä kuvittelet.

Ikkunoista emme nähneet edes lähimpiä naapureitamme, sillä siinä oli

kaksi suurta vaahteraa ja pensas-aita rakennusten välillä.

-- Suurenmoista tosiaan! Olisin mielestäni kuten sidottu vasikka, ellen

saisi olla oikein maalla kesällä -- sanoi Bruuno vähän päätään

nostattaen. -- Ajatteles, kun ei pääsisi kertaakaan juoksemaan

tarpeeksensa, ellei tulisi aitaus vastaan tahi ellei jo olisi toisen

huvilan alueella. Sitte ei siellä ole hevosia eikä lehmiä, tuskin

kanaakaan. Ei, toista täällä maalla on. Tämä vasta on jotakin! Tätä minä

kiitän.

-- Ja Kerttulaa ensi sijassa -- lisäsi Meeri. -- Täällä sinä kyllä

asuskelisit vuodet ympärinsä.

-- Sen kyllä myönnän! Kun tässä nyt olen kuhnustellut koulun läpi,

rupeankin maanviljelystä harjoittelemaan, sen isä jo minulle on

luvannut, ja sitte tulen kentiesi vielä Kerttulan pehtooriksi.

-- Tule vain minun puolestani! En aio minäkään tässä laiskan tointa

pitää, sen saat nähdä, minä aion ruveta voimistelun-opettajaksi, ja

Helka aikoo tulla veistotyön-opettajaksi!

-- Onneksi olkoon! Vai niin, teistä ei siis kumpikaan aio naimisiin

mennä, ehkä se on olevinaan vanhanaikuista; mutta minä aion hankkia

itselleni rouvan, ja kaunis hänen täytyy olla.

-- Niin, ehkei pappilan Elma riitäkään -- ivaili Meeri, joka mielellään

vähän kiusotteli veljeään.

-- Täällä pihalla on niin kuuma, että tulee elävänä paistetuksi --

mutisi Bruuno ja siirtyi lehtimajaan vaahterain siimekseen.

-- Hänen tulee aina kuuma, kun puhutaan hänen entisestä suosikistansa --

sanoi vallaton Meeri hymyillen ja meni jälleen loikoilemaan

riippumattoon. -- Nyt on Iines Stormbom taas hänen paras

leikkikumppaninsa.

-- Vanhako on Elma Broberg? -- kysyi Helka.

-- Talvella täytti neljätoista; hänestä tulet pitämään, hän on oikein

oiva tyttö, ja hänen veljensä Vihtori on myöskin oikein hyvä poika.

-- Hän kaiketi tuli ylioppilaaksi menneenä vuonna?

-- Tuli niin, ja hän on niin taitava käytökseltään ja käyttää

pincenez'tä, joka tekee hänet oikein soman näköiseksi, ja sitten hänellä

vielä on sievät viikset.

-- Minä luulen hänessä olevan vähän keikarin vikaa -- sanoi Helka --

siltä minusta näytti silloin, kuin hänet näin teidän asunnossanne

kaupungissa.

-- En minä juuri sitä tiedä, mutta kyllä hän aina käy hienommassa

puvussa kuin Freedrik ja herra Kontio. -- Tiedätkö, että Elma tulee

meidän kouluumme syksyllä. -- Pian täältä lähdemme pappilaan, joten saat

tehdä naapuriemme tuttavuutta. Santaniemeen meidän myöskin täytyy mennä

tervehtimään Lotta tätiä. Hänellä, tiedätkö, on niin kovasti hauska ja

kaunis koti, ja hän niin mielellään tahtoo nähdä nuorta väkeä

ympärillään. Santaniemi on komein kartano meidän pitäjässä.

-- Hauskempi kuin Kerttula ei se kuitenkaan saata olla -- intti Helka

päättävästi. -- Mutta kerroppas nyt vielä jotakin Lotta tädistä!

-- Aivan mielelläni; mutta hän ei suinkaan ole ainoastaan minun; vaan

meidän kaikkien herttainen täti, ensimmäinen henkilö, jota minä voin

muistaa aikaisesta lapsuudestani. Silloin eli vielä hänen äitinsä, joka

oli kovin vanha, mutta nyt on täti yksin rakkaassa Santaniemessään ja

hallitsee ja asettelee siellä kaikkea paremmin kuin paras isäntä. Kaikki

alustalaiset katsovat kunnioittaen häneen, ikään kuin hän olisi heidän

äitinsä. Isä sanoo, että hän on niin hyvä, ettei hän milloinkaan anna

vasemman käden tietää, mitä oikea tekee. Siellä on niin kummallisia

vanhoja kapineita, siellä Santaniemessä, ja niin kauniita

vierashuoneita, joissa on valkoiseksi maalatut paneilit ja perhekuvia

seinillä. Puutarhassa kasvaa omenapuita satamäärin, ja marjapensaat

seisovat siellä pitkissä jaksoissa kuten sotamiehet rivissä. Sitte

siellä on huvihuone ja keinu ja talli, jossa on mitä komeimpia hevosia;

ne ovat Lotta tädin lemmikkejä. Niin, kyllä me olemme leikkineet ja

pitäneet hauskaa senkin seitsemän kertaa Santaniemessä ennen, jolloin

tädin veljenpoika, Heikki, lapsena asui siellä. Nyt hän jo on suuri

mies, jo yli kahdenkymmenen, eikä hän olekkaan pitkiin aikoihin

oleskellut Santaniemessä muuta kuin pari viikkoa erästään. Hänestä tulee

insinööri ja hän lueskelee paraikaa eräässä oppilaitoksessa Dresdenissä.

Heikki on erinomaisen hyvä ja vakava poika, vaikka hän on vähän

hiljainen ja harvapuheinen. Lotta täti onkin häneen hyvin kiintynyt; hän

on tädin ainoa elossa oleva sukulainen. Oikein hauskaa saada sinut

tutustumaan Santaniemeen ja Lotta tätiin... Mutta tule nyt, äiti jo

verannasta viittoo meitä luoksensa.

Molemmat tytöt kiirehtivät portaitten luo.

-- Täällä on ollut Santaniemestä joku, joka on tuonut kopallisen hyvää

lämmintä leipää, ja minä panin Fiinan kattamaan kahvipöydän tänne ulos

-- sanoi rouva Bergendahl iloisesti; hän oli aina tyytyväinen, kun

hänellä oli hauskoja uutisia kerrottavana ja kun hän saattoi asettaa

hauskuutta ympäristöllensä. -- Isä tulee kohta, nyt soitan poikia ja

Gerdaa tulemaan myöskin!

Kellon tuttu ääni kutsui perheen jäseniä "keskus-asemalle", joksi Bruuno

hyvin sattuvasti nimitti verantaa, joka kesällä oli tavallisena

kokouspaikkana.

Pää täynnänsä saksalaisia lauselmia ja sananparsia, tuli Gerda alas

ylikerrassa sijaitsevasta huoneestaan; hän luki innokkaasti voidaksensa

syksyllä lähteä ulkomaille täydentämään siellä opintojansa

saksankielessä, joka oli hänen pää-aineensa. Bruuno, joka oli nukkunut

makeasti siimehikkäässä lehtimajassa, hieroi par'aikaa unta silmistään.

Freedrik ja herra Kontio olivat laittaneet kuntoon muutamia harvinaisia

kuivattuja kasveja; ja "maisteri" näytti siltä, kuin hän vielä olisi

oleskellut "tieteiden esikartanoissa", kuiskasi Meeri Helkalle, sillä

hänen vaalea tukkansa oli pystyssä ja katse kaukaisuudessa, aina siihen

asti kuin Gerdan sointuva ääni kuului joukosta, jolloin hän ikäänkuin

unesta hätkähti hereille.

Freedrik oli pitkä, vaalea ja hyvin solakka, hänellä oli aattehikas otsa

ja suuret sinisenharmaat silmät, ja hän oli ihan vastakohta Bruunolle,

joka oli lyhytkasvuinen, mustatukkainen ja hyvin tanakka. Bruunon

vilkkaat silmät saattoivat välistä välähtää salaman tapaan, kun joku

häntä vastusteli, mutta Freedrikin luonteessa oli jotakin levollista ja

vakavaa, ja ainoastaan silloin, kun hän hymyili, kirkastuivat hänen

kasvonsa ihmeellisesti. Hän oli äitinsä näköinen; heillä oli sama lämmin

katse ja yhtä miellyttävä hymyily.

-- Olemme aikoneet mennä uistinta soutamaan tänä iltana, haluttaako

teitä tulla mukaan? -- kysyi Freedrik.

-- Tietysti!

-- Me myöskin tahdomme tulla mukaan! -- huusivat pikku tytöt ja

kaksoiset.

-- Te ette voi olla ääneti -- sanoi Meeri.

-- Vene ei kannata niin monta -- mutisi Bruuno.

-- Saatammehan ottaa ison ruuhen -- esitti Freedrik, joka ei tahtonut

saattaa mielipahaa pikkusiskoille.

-- Me pääsemme mukaan, me pääsemme mukaan! -- huusivat lapset riemuiten

ja keräytyivät vanhimman veljen ympärille, hän kun aina oli kiltti heitä

kohtaan.

Nuorison iloinen pakina kuului verannassa niin äänekkäästi, että seinät

kajahtivat. Vanhemmat katselivat hymyillen toisiaan. -- Jumalan kiitos,

kyllä talossa eloa ja iloa oli!

Parin tunnin kuluttua nähtiin vilkkaan joukon rientävän venerantaan,

joka oli kauniin lahdelman pohjukassa, missä myöskin laivalaituri

sijaitsi; ja leikillisesti jutellen asetettiin siimat ja kopat

veneeseen, jonne nuoret vihdoin itsekin kiipesivät.

-- Jollei teillä ole kala-onnea, niin poiketkaa vanhan Joosepin luo

paluumatkallanne -- sanoi äiti -- hänellä varmaankin on joku hauki

kalasäiliössään.

-- Kyllä, kyllä, äiti -- kuului vastaus, mutta kaikki he toivoivat

runsasta kalansaalista.

Herra Kontio, joka aina oli pitkäveteinen esityksissään, kertoi laveasti

Gerdalle eräästä uudenlaatuisesta ongenvavasta, joka juuri oli tullut

perille höyryaluksella, ja Freedrik pani kuntoon uistinta, sillä aikaa

kuin Bruuno hiljaa souteli eteenpäin. Kaikki koettivat olla niin hiljaa

kuin mahdollista, mutta siinäpä lensi sorsaparvi ylös kahilistosta, ja

taas näkyi joku vene ulkona ulapalla; kaikki nämät vetivät nuorten

huomiota puoleensa, ja niin eivät enään muistaneetkaan olla vaiti, vaan

juttelivat täyttä vauhtia. Miten nyt soutelivatkin oikealle ja

vasemmalle ja suoraan Kaijakan saarelle, niin eipä kertaakaan kala

uistimeen tarttunut.

-- Semmoista se on, kun on vene täynnä lörpötteleviä lapsinulikoita --

sanoi Bruuno ollen vähän aikaa soutamatta.

-- Minun mielestäni me vanhemmat emme ensinkään ole olleet hiljaisempia

kuin lapset -- sanoi Freedrik nauraen. -- Mitä kalan väliä on, annetaan

sen uida; niin kauniina iltana kuin tämä, tuntuu kuitenkin

ihastuttavalta olla ulkona lahdella.

-- Kyllä tosiaan on ihanaa -- sanoi Helka -- lahti on tyyni ja kirkas

kuin kuvastin!

Hän oli oikeassa; oli niin tyyntä, ettei pienintä värettäkään näkynyt

sen kiiltävällä pinnalla, ja kaukana ulapan tuolla puolen laskeutui

ilta-aurinko. Kaikki veneessä olijat kävivät vähitellen äänettömiksi,

heihinkin vaikutti valtavasti luonnon juhlallinen iltarauha.

-- Oi sinä kirkas iltarauha -- sanoi Freedrik hiljaa.

-- Emmekö laulaisi jotakin -- kysyi Gerda. He olivat kaikki musikaalisia

ja heidän oli usein tapana laulaa yhdessä varsinkin kesäisin ulkona

ollessaan, ja pian kajahteli lahden yli: "Kultaisessa kartanossa elää

Ahti syvällä aalloissa", "Sä kasvoit neito" y. m. tunnetuita lauluja.

Kun he vihdoin suuntasivat venheensä kotiapäin, olisi koko seurue

unohtanut sen ikävän seikan, ettei heidän kopassaan hyppinyt ainoatakaan

kalaa, ellei pieni Eedit pikku viisaasti olisi muistuttanut: -- Tästä

käy tie Joosepin tupaan.

Meeri ja Helka lähtivät kalastajan luo saadaksensa äidin asian toimeen,

mutta toiset jatkoivat matkaansa kotiin päin. Muutaman hetken perästä

tytöt seisoivat lahden pohjukassa pienen punaisen tuvan luona, jonka

edustalla vanha Jooseppi verkkojansa selitteli. Hän lupasi seuraavana

aamuna tuoda kalan ja hymyili vähän ivallisesti herrasväen kala-onnelle.

-- Miten Leena tänään voi?

-- Kuten tavallisesti, arvaan minä -- tuumasi ukko.

-- Käykäämme sisälle häntä katsomaan -- sanoi Meeri. -- Hän on vanhan

Joosepin sokea vaimo, kuten tiedät. -- Hyvää iltaa, hyvää iltaa! --

Meeri avasi rohkeasti tuvan oven.

-- Hyvää iltaa, pikku neiti, minä tunsin teidät oitis äänestänne. --

Sokea tuli empimättä suoraan heitä kohti. -- Täällä on joku vielä lisää,

luulen minä!

-- On, Helka serkkuni Helsingistä.

-- No hyvänen aika, Roosa rouvan tytär! Häntä minä olisin mielelläni

tahtonut nähdä, jos sen Jumala olisi suonut sillä hänen äitinsä oli niin

harvinaisen hyvä ihminen nuoruudessaan.

-- Äiti on kyllä kertonut kalastajatuvasta, sekä miten heidän täällä oli

tapana keittää takassa kahvia, jota sitten alhaalla rannassa juotiin.

-- Jumala hänen hyvää muistiansa siunatkoon; mutta siihen aikaan minä en

vielä ollut pimeydessä, kuten nyt.

-- Niin, Leena parka, kyllä teidän on vaikea oltava -- sanoi Meeri.

-- Ei saa valittaa, pikku neiti; Jumala itse on pannut ristin päälleni,

ja hän tietää, mikä meille paras on. Minulla on myöskin niin paljo,

josta minun tulee olla kiitollinen; ensiksikin on ukkoni kovin hyvä ja

auttaa minua kaikin tavoin; sitte minulla on niin hyvää isäntäväkeä,

joka ei milloinkaan väsy osottamasta minulle hyvyyttä, ja vieläpä

minulla on katto pääni päällä ja jokapäiväinen leipä Herran armosta,

ilman mitään ansiota. Olen kuten kukkanen kedolla ja kuten taivaan

lintu, minä en kehrää enkä kylvä, mutta saan kuitenkin osani tämän

maailman hyvyydestä. Niin, niin, nuoret neitini, vanha Leena on kaikin

tavoin tyytyväinen.

-- Hyvästi nyt taas tällä kertaa!

-- Hyvästi, ja kiitoksia paljo, kun tulitte katsomaan! On niin

ilahuttavaa sydämmelleni, kun muistetaan minua. -- Muija noikkasi ja

kurkoitti tyytyväisenä pienet kurttuiset kätensä hyvästiksi.

-- Miten hyvä ja kiltti vanha muija tuo Leena on -- sanoi Helka ihan

liikutettuna, kun kotiin lähtivät.

-- Niin -- sanoi Meeri -- luulenpa että hän on tyytyväisin ja

kiitollisin ihminen mitä minä tunnen. Äidin on tapana sanoa, että Leena

on monta kertaa antanut hänelle neuvoa kärsivällisyyteen esimerkkinsä

kautta.

-- Varmaankin hänestä voisi paljon oppia -- sanoi Helka miettiväisesti.

Pihalta kuului samassa kellojen iloinen kilinä, ja tytöt rupesivat

juoksemaan kilpaa joutuakseen aikanaan illalliselle.

Naapurimme.

-- Tänään aiomme lähteä ajamaan pappilaan -- sanoi asessori eräänä

aamuna aamiaista syödessään -- äidillä on suuri siivoominen

juhannusjuhlaa varten, ja hän näkee varmaankin mielellään, että

siirrymme pois muutamaksi tunniksi.

-- Mitkä hevoset otetaan, isä?

-- Rusko ja Pekka; siitä sinä Bruuno saat huolta pitää.

Poika lähti nuolen nopeudella; hän ei milloinkaan tällaisissa asioissa

vitkastellut. Tytöt riensivät pukemaan itseänsä matkaa varten. Meeri ja

Helka asuivat yhdessä eräässä kammarissa yläkerrassa, ja Gerda, joka

kesän ajaksi oli jättänyt vuoteensa orpanalleen, oli muuttanut pieneen

vieraskammioon, jossa hän sai olla häiritsemättä kirjoineen. Pojat ja

herra Kontio asuivat ylikerran porstuan toisella puolen, ja lapset

makasivat alhaalla isän ja äidin luona.

Kaikki huoneet talossa olivat korkeat ja valoisat, ja huolimatta

yksinkertaisuudestaan olivat ne kuitenkin hyvin hauskat ja kodikkaat.

Helka oli vallan ihastunut tyttöjen kammariin, jossa kaikki huonekalut

olivat valkoisiksi maalatut ja päällystetyt vaaleanpunaisella

kukillisella kretongilla. Valkoisten akkunauudinten yläpuolelle oli

somasti laskotettu samanlaatuista kangasta, ja myöskin pienen

pukeumapöydän ympärille, joka sijaitsi huoneen nurkassa ja jolle

tyttöjen kaikkein kauniimmat koristeet olivat aistikkaasti asetetut.

Molemmilla oli oma piironkinsa ja pesukaappinsa; hauska kirjoituspöytä

oli akkunan ääressä, ja huoneitten välikäytävässä oli tilava vaatehuone.

"Yksinkertaista, mutta mukavaa" -- se sananparsi näkyi tulleen

pääsäännöksi Kerttulassa.

-- Otan raitaisen kretonkihameeni ylleni -- sanoi Meeri, joka

kiireimmiten harjasi lyhyeksi leikattuja hiuksiansa. Hän ei milloinkaan

tuhlannut aikaa ajatellaksensa pukuansa.

-- Täti neuvoi minua ottamaan sinisen puseroni ja mustan hameeni --

kertoi Helka. -- Hiukseni ovat jo aivan pörröisinä, minun täytyy ne

uudestaan kammata, ja sitte panen sinisen nauhan palmikkooni, että se

pysyy siistinä.

-- Sievänä, tarkoitat kaiketi -- sanoi Meeri hymyillen, hän kun

mielellään laski leikkiä serkkunsa halusta käydä sievästi puettuna.

Helka näytti vähän nololta, sillä hän muisti, että äiti oli varoittanut

häntä turhamaisuudesta; mutta samassa tuokiossa hän jo jälleen koetteli,

miten somasti hopeainen rintasolki soveltuisi siniseen puseroon.

-- Oletteko pian puettuina, tytöt -- kysyi Gerda, jolla jo oli hattu

päässä. -- Hevoset ajetaan kohta portaitten eteen eikä isä tahdo

mielellään odottaa.

-- Kohta, kohta! -- Meeri etsi suurimmassa tuskassa käsineitään ja

nenäliinaansa; hänen kapineillaan oli omituinen taipumus kadota juuri

viimeisessä hetkessä. "Hamssu" sanaa, jota hän usein sai kuulla nimensä

sijasta mainittavan, ei hänelle aivan syyttömästi sanottu.

-- Hyvästi äiti, hyvästi pikku tytöt!

Asessori ja Helka istuivat nelipyöräisten rattaitten taka-istuimelle.

Bruuno ajoi, Meeri istui hänen rinnallaan, ja muilla oli hyvä tila

linjaalirattailla.

Seura oli iloinen, ja matka oli hauska kauniissa kesä-ilmassa.

Molemmissa ajoneuvoissa juteltiin niin vilkkaasti, ettei kukaan muu kuin

Bruuno ajatellut sitä, kuinka pian Rusko ja Pekka veivät heitä määrän

päähän. Mutta hän kyllä uskollisesti valvoi ja piti surua

matkakumppaneistaankin. Joka mäessä ja jokaisen sillan luona hän muisti

huutaa maisterille, joka molemmin käsin piteli ohjaksia ja katseli

Gerdaa enemmän kuin hevosta: -- Pitäkää nyt silmät auki!

Pappila oli vihantain puiden keskellä vähäisen järven rannalla. Se oli

punaiseksi maalattu, ja akkunapuitteet olivat valkoiset. Suuret

vanhan-aikuiset portaat näyttivät varsin hauskoilta.

-- Tervetultua, tervetultua! -- Pieni pyöreä olento kepsahti kuten

tuulispää yli pihan avataksensa veräjät selkiselälleen; se oli Elma.

Provasti ja pruustinna seisoivat portailla vieraita vastassa, ja nuori

Vihtori herra tervehti neitosia niin kohteliaalla kumarruksella, että se

kyllä riitti heille kaikille kolmelle.

-- Olemme koko viikon odottaneet teitä -- sanoi pruustinna. -- Elma on

katsellut maantielle päin joka päivä. Mutta nyt teidän täytyy, hyvät

ystäväni, välttämättömästi jäädä päivällistä syömään meille, minulla on

aivan tuore kuha tarjottavana. Istukaa nyt tänne ulos, täällä on

vilpoista, kahvi tulee ihan kohta. -- Pieni hyväntahtoinen pruustinna

riensi pois, innostunut kun oli, toimittamaan virvokkeita vieraillensa.

Provasti ja asessori olivat sillä välin sytyttäneet sikarinsa sekä

istuneet nurkassa olevaan sälesohvaan, ja nuoret asettuivat portaille

istumaan, kuten aina oli tapana pappilassa. Elmalla oli kaikenmoista

kerrottavaa, hänen pieni suunsa liikkui lakkaamatta, niin ettei Helka

saattanut olla hymyilemättä; mutta sitähän Elma juuri tahtoikin, sillä

hänestä oli hauska, kun ihmiset näyttivät iloisilta. Siksipä hän

ansaitsikin hyväilynimen "auringonsäde", jonka hänen isänsä oli hänelle

antanut.

Vihtori oli hiljaisempi, mutta paljon kauniimpi kuin sisarensa. --

Oikein hieno ja sievä nuori ylioppilas -- sanoi Meeri.

Niin pian kuin oli kahvia juotu pruustinna tädin kiitettyjen ja

tunnettujen kuminakaakkujen kera, vei Elma vieraansa hakaan katselemaan

komeaa ayrshire-vasikkaa, joka äsken oli saanut palkinnon eräässä

karjanäyttelyssä. Sitte heidän täytyi tarkastaa kanahuonetta ja

kyyhkyslakkaa, jotka olivat Elman erityisessä hoidossa. Hän kyllä tunsi

jokaisen kyyhkysen ja pienimmänkin kananpoikasen nimen, vaikka ne Helkan

tottumattomissa silmissä olivat kaikki yhdennäköisiä. Kaikki oli uutta

ja hauskaa nähdä, ja kun oli kuljettu ympäri kaikkialla, yhdyttiin

seuran toisiin jäseniin ja ruvettiin kaikin krokettia pelaamaan

pihamaalla, joka portaitten edestä oli tasoitettu sileäksi kentäksi.

Helka ja Freedrik sekä Bruuno ja Elma olivat yhtä puoluetta, herra

Kontio ja Vihtori sekä Gerda ja Meeri toista. Kaikki viimeksimainitut

pelasivat erittäin hyvin, ja vähän epätasaisen taistelun perästä heidän

onnistui voittajina päästä sodasta. Väsyneinä ja lämpöisinä nuoret

tulivat päivälliselle ja olivat vielä täydessä keskustelussa pelistään,

jota Bruuno ehdotti jatkettavaksi päivällisen jälkeen. Siitä tytöt eivät

kuitenkaan olleet huvitettuja, vaan he tahtoivat mieluummin istua

siimeksessä keinulavitsalla provastin ikkunan alla. Siinä piti

tuumattaman miten juhannus-iltaa vietettäisiin, ja monta suunnitelmaa

tehtiin, kunnes vihdoin kaikki yhtyivät asessori Bergendahlin

ehdotukseen, että he tänä vuonna soutaisivat Kaijakkasaareen ja

polttaisivat kokkoa saaren äärimmäisen niemen päässä.

Vihtori oli puhelias ja vieraille hyvin kohtelias. Hän kertoi tytöille

pieniä kaskuja pääkaupungista ja tarjosi nuorille herroille papirosseja;

mutta ei Freedrik eikä herra Kontio polttanut. Bruuno kurkisti

salavihkaa avoinna olevaan ikkunaan ja otti sitte äkkiä kotelosta

papirossin. Muutaman hetken kuluttua sattui asessori kurkistamaan ulos

provastin kammarin ikkunasta. Hänen tarkka silmänsä havaitsi heti

suitsevan papirossin Bruunon huulien välissä, mutta hän ei maininnut

siitä mitään; hänen tyyni ilmehikäs katseensa puhui kuitenkin tarpeeksi

Bruunolle, joka heti viskasi pois puoleksi poltetun papirossi-pätkän.

Hän tunsi kyllä isänsä mielipiteen, ettei poikien sopinut polttaa,

ennenkuin he itse olivat ansainneet rahaa tuohon tarpeettomaan huviin,

ja kaikkein vähimmin -- sen tiesi Bruuno -- sopi kolmentoista vuotiaan

koulupojan polttaa papirossia. Hän oli vain ollut liika veltto

vastustamaan kiusausta; oli tuntunut hauskalta koettaa, miltä tuollainen

maistui. Vaan nyt hän oli pahalla mielellä. Iloinen seura ei häntä enää

huvittanut, ja hän oli tyytyväinen, kun vihdoinkin tuli aika lähteä

pois, ja hän pääsi toimittamaan hevosia valjaisiin. Koko kotimatkan hän

istui synkkänä ja ääneti; mutta kun Helka ja Meeri olivat astuneet alas

ajoneuvoista, tarttui Bruuno äkkiä isänsä käteen kuiskaten: -- Isä, suo

anteeksi!

-- Sen olen jo suonut, poikani -- vastasi isä lempeästi, ja siten oli

pilvi haihtunut Bruunon taivaalta.

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Muutamia päiviä myöhemmin näkivät tytöt äidin panevan kutimensa

vähäiseen työlaukkuun.

-- Mitä tuo merkitsee, äiti?

-- Sitä vain, että minä aion vieraisille Santaniemeen ja ajattelin

ehdottaa, että sinä Meeri ja Helka tulisitte seurakseni.

-- Ai, niin hauskaa, niin hauskaa -- huusi Meeri, joka rakasti

seuraelämää ja vieraisilla oloa, varsinkin kun oli kysymys lähdöstä

Lotta tädin luo.

Matka molempien maakartanoitten välillä ei ollut pitkä, kun hevosella

ajettiin, mutta vielä lyhempi, jos kuljettiin pientä polkua metsän läpi.

Tavallisesti naapurit käyttivät tätä oikotietä, jos ilma oli kaunis. Nyt

siis rouva Bergendahl ja tytöt lähtivät jalkaisin, ja Tusse seurasi

mukana. Hyppien ja ilakoiden se heilutti tuuheaa häntäänsä, kun oli

päässyt mukaan.

Taivas oli kirkkaan sininen, ainoastaan kevyet pilvenhattarat liikkuivat

siellä ylhäällä ikäänkuin valkoiset pumpulihahtuvat, ja metsässä

vanamokukat tuoksuivat. Helkan täytyi ehtimiseen seisahtua niitä

poimimaan, joten hän jäi koko pitkästi toisten jälkeen; mutta mikäpä

olisi ollut hauskempaa, kuin poimia noita pieniä kukkakellosia ja

leppoisena kesäiltana suhisevien hakopuiden siimeksessä nauttia niiden

tuoksua.

-- No katsoppas, nyt tulemme jo heti kartanoon -- huudahti Meeri, ja

hänen orpanansa kiirehti yhtymään heihin talon komeitten rautaporttien

luona, jotka johtivat vanhaan, hyvin hoidettuun puistoon, missä suuret

lehmukset ja saarnipuut levittivät tuuheita oksiaan.

-- Santaniemi on monessa polvessa kuulunut neiti Furumarkin suvulle --

kertoi rouva Bergendahl, sillä välin kuin he kulkivat leveätä

sannoitettua ajotietä pitkin. -- Kaikki täällä onkin hyvin säilynyttä ja

kunnossa pidettyä vanhoista ajoista asti, niin että sitä oikein

mielikseen katselee. Tuossa nyt näet talon päärakennuksen suoraan

edessäsi.

-- Täti, sehän on ihan linnan näköinen -- huudahti Helka kiinnittäessään

katseensa tuohon valkoiseen kulmakattoiseen komeaan kolmikerroksiseen

kivikartanoon.

-- Täällä asuu Lotta täti kuten prinsessa! -- Rouva Bergendahl hymyili.

-- Katsos, tuolla hän itse seisoo ja viittaa meille tervetuliaisia.

Portailla seisoi kullatun vaakunan alla pitkävartaloinen, vielä

nuorennäköinen nainen, harmaaseen silkkihameeseen puettuna ja musta

pitsisolmuke vähän harmahtavissa hiuksissaan. Tämä nainen oli Lotta täti

omassa persoonassaan, ja kun vieraat tulivat lähemmäksi, riensi hän

reippaasti heitä vastaan.

-- Tervetultua! Hauska kun saan teitä nähdä, hyvät ystäväni. Ja sinäkin,

pieni kaupungin tyttö, tervetultuasi Santaniemeen! -- sanoi hän

sointuvalla äänellään ja suuteli Helkaa otsalle. -- Meidän täytyy heti

alusta tulla hyviksi ystäviksi, muista se!

Vilpoinen oli tuo suuri hämärä porraskäytävä ja seinillä kummalliset

maalaukset; täällä saattoi olla vilu keskikesälläkin. Leveällä

akkunalaudalla seisoi jäällä jäähdytettyä vettä, joka maistui ihanalta

lämmittävän kävelyretken perästä. Lotta täti ehdotti että Meeri, joka

oli tuttu talossa, näyttäisi Helkalle kaikki talon huoneet ja yleensä

mitä nähtävää oli. Siinä syntyi sitten oikea huonetarkastus. He

juoksivat portaita ylös ja alas ja pitkin kapeita pitkiä käytäviä ja

taas sieviin vierashuoneisiin, joista Meeri ennen oli kertonut; sitte

ylös ullakkoon näkö-alaa ihailemaan ja taas alas synkkiin

kellariholveihin, joissa talon väki sanoi aaveitten kulkevan. Helka ei

milloinkaan ollut huvittavampaa nähnyt.

Alikerrassa olivat juhlahuoneet, kuten emäntä niitä nimitti. Siellä oli

iso sali komeine kalustoineen: pitkine sohvineen, joissa oli punaiset

tamastipäälliset, korkeanojaisine tuoleineen ja pöytineen, joiden jalat

olivat taitehikkaissa kiemuroissa. Keltaisessa vierashuoneessa olivat

sekä huonekalujen päälliset että uutimet mitä vahvimpaa silkkibrokaatia,

ja kiinalaisessa kammiossa oli jos jonkinmoisia kiinalaisia

porsliinikapineita hyllyillä, kaappien ja pöytien päällä. Tämä oli aivan

kuin joku museo.

Viimeiseksi he tulivat ruokasaliin, pitkään, kapeaan huoneeseen, jossa

oli tummat paneilit, vanhat mahonkikaapit ja perhekuvia kaikilla

seinillä. Siellä istuivat nyt Lotta täti ja rouva Bergendahl juomassa

suklaatia, ja kun Helka ihastuneena kertoi kaikesta, mitä hän oli

nähnyt, sanoi emäntä:

-- Teidän täytyy tulla olemaan täällä kokonainen päivä, silloin vasta

pikku ystäväni oikein kodistuu Santaniemessä, ja sitte teidän täytyy

jäädä yöksi ja maata viheriäisessä kammarissa -- tiedäthän Meeri --

siellä, jossa seinissä naksahtelee ja jossa aina uneksitaan hauskoja

unia.

-- Tuhansia kiitoksia, hyvä tätiseni, en tiedä mitään hauskempaa --

huudahti Meeri. -- Tuo viheriä kammari vaikuttaa aina niin lumoavasti

minuun.

-- Hyvä, asia on siis varma! -- Menkää nyt alas puutarhaan kukkasia

katsomaan, ansareissa ei näin kesä-aikaan ole paljon nähtävää. Sitte me

kaikin lähdemme lammikolle katselemaan joutsenten toissapäivänä

valmistunutta asuntoa.

-- Joutsenia, onko täällä todellakin joutsenia?

-- On kyllä, neljä kappaletta. Ne uivat pitkin päivää lammikossaan.

Meeri vei Helkan mukaansa talon komeita ansareita katsomaan. Kun olivat

tarpeekseen katselleet kukkasia ja saaneet puutarhurilta suuret

kukkavihot, läksivät he emännän ja rouva Bergendahlin parissa vähän

edemmäksi puistoon ja tulivat pienen viehättävän lammikon luo, joka

kirkkaana kuvastimena oli heidän edessään. Lammikon keskellä oli

keinotekoinen pieni saari, johon ennenmainittu joutsenten uusi huone oli

rakennettu kiinalaisen pagodin tapaan, koristettuna pykäharjalla ja

tornilla. Kirkkaan lammikon pinnalla uiskentelivat joutsenet

majesteettisen arvokkaasti.

Lotta täti oli ottanut leipää mukaansa tyttöjen murennettavaksi noille

kauniille eläimille, jotka niin sievästi kurkoittivat pitkää kaulaansa,

ottaakseen heille viskattuja herkkupaloja.

Pieni lammikko vanhojen jättiläislehmusten siimeksessä muodosti

sanomattoman kauniin taulun, eikä Helka väsynyt sitä katselemasta, siinä

kun hän seisoi nojautuneena vähäisen sillan rautakaidepuita vasten.

Tädit istuivat sohvalla lähellä keinotekoista kanavaa, joka johti veden

lammikkoon. Myöhemmin he vielä kävivät tallia tarkastamassa sekä

ihailemassa hevosia ja pientä varsaa, joka oli täysveristä

englantilaista rotua ja emännän erityinen suosikki. Vihdoin vieraat

jälleen lähtivät paluumatkalle, ja Lotta täti seurasi heitä

puistoveräjälle. -- Tänne minä nyt jään, omalle yksityiselle alalleni --

sanoi hän iloisesti noikaten hyvästijätöksi -- tulkaa pian jälleen ja

ottakaa kaikki Kerttulan nuoret mukaanne, sillä hyötymansikat kypsyvät

jo pian ja teidän täytyy auttaa minua niitten syömisessä. -- Hän viittoi

vielä heille viimeiset jäähyväiset, ennenkuin he katosivat metsään.

Juhannus.

-- Nyt on juhannus, nyt viettää kesä häitään kautta koko Suomen --

lausui Meeri, kun hän muitten nuorten kanssa sitoili pihamaalla

köynnöksiä verantaa varten.

-- Juhannus muistuttaa aina joulua -- sanoi hän. -- Tänään ajattelen:

"mitenkähän vietämme joulua", ja joulu-aattona muistelen juhannuskokkoa;

ne ovat kuten kaksi rajakiveä puolivuosien välillä.

-- Niin, mutta joulu-aatto on kuitenkin hauskempi kuin juhannus-aatto --

sanoi pieni Ester, joka auttoi tyttöjä antamalla kukkia ja oksia

köynnöksiin.

-- Niin minunkin mielestäni -- vakuutti Eedit.

-- Louluputti tytyy "onto tilttiä laptia" -- huusi Lilli, joka myöskin

tahtoi jotakin joukkoon puhua, ja hänen pikku mansikka suunsa näytti

niin suloiselta, että Helka orpanan täytyi viskata köynnös syrjään ja

siepata pieni tyttö syliinsä häntä syleilläkseen.

-- Lilli tattoo olla tiltti, Lilli pitää louluputitta -- löperteli

lapsi.

-- Oi, ei hän sinua unhota, pikku kultunen, siitä olen varma.

-- Voi, jos saisit viettää joulua täällä, Helka, ehkä täti ja setä

suostuisivat tulemaan tänne, -- tuumi Meeri.

-- Se kyllä olisi hauskaa; mutta monet tuulet ennättävät sitä ennen

puhaltaa, -- niin on meidän vanhan Vapun tapana sanoa.

-- Niinhän se on. -- Hurraa, nyt on minun köynnökseni valmis! Noh, pikku

tytöt, etsikää nyt pian pojat tänne, heidän täytyy kuitenkin auttaa

meitä koristuspuuhissamme asettamalla näitä paikoilleen, koska me yksin

olemme saaneet niitä sitoa.

Eedit ja Ester lähtivät juoksemaan, niin että heidän valkoiset

palmikkonsa tuulessa heiluivat. He olivat kuten vaunuhevoset, niin

yhtäläiset, ja posket punottivat ja silmät loistivat ilosta, ja aina he

olivat toistensa kaikuna. Pian ilmestyivätkin Freedrik ja Bruuno, ja

monen keskustelun ja tuuman perästä saatiin köynnökset kiinnitetyiksi

somiin kiemuroihin verannan ympärille. Se oli Bruunon näppärien sormien

ja ison veljen hyvän tahdon ansio.

-- Nyt tässä vasta oikein juhannukselta näyttää -- sanoi Meeri

tyytyväisenä. -- Vähän vaivaahan meillä on ollut, mutta tuntuu

juhlalliselta, kun on vähän viheriää sisällä juhannus-iltana.

-- Suo anteeksi, että unohdin tulla apuun! -- Freedrik näytti olevan

pahoillaan. -- Tulin viipyneeksi metsässä.

-- Minä kävin isän kanssa opettamassa Liinaharjaa -- sanoi Bruuno

mahtipontisesti.

-- Katsokaapas Helkan sormia, niistä tippuu verta! -- huudahtivat

lapset.

-- Sain muutamia naarmuja katajan havuista -- sanoi hän ja koetti

hymyillen piilottaa käsiänsä, jotka olivat punaiset ja täynnä

riipaleita.

-- Helkalla on liika hieno nahka, toista ovat minun kourani -- nauroi

Meeri ja pisti esiin tukevat, ruskeat kätensä.

-- Tuollaiset pienet käsiraukat! -- Freedrik veti esiin Helkan kädet ja

tarkasteli noita lukemattomia naarmuja. -- "Paremmat ovat hyödylliset

kuin kauniit kädet", on äidin tapana sanoa -- lisäsi hän ystävällisesti.

-- Kyllä se onkin niin, täti on aina oikeassa.

-- Mene nyt kylmässä vedessä hautomaan prinsessa-sormiasi, niin

äilehtiminen kyllä niistä katoaa.

-- Kiitos hyvästä neuvosta! -- Helka riensi hymyillen ylös portaita. --

Miten hyvä sydän Freedrikillä sentään oli.

Teetä juotiin ulkona pihalla koivujen alla; se oli vanha tapa aina ilman

ollessa niin kaunis kuin tänä juhannus-aattona. Nuoret pelasivat

lawn-tennista ja lapset hyppäsivät ympäri ruohostossa kuten pienet

vohlat, jotka ensi kerran ovat päässeet laitumelle. Eedit ja Ester

juoksivat kilpaa kaksoisten kanssa, jotka lihavuuteen nähden

muistuttivat Bruuno veljeä; mutta Lilli oli "toista lajia", kuten

lapsenhoitajan oli tapana sanoa.

Kun toiset mellastivat ja painiskelivat keskenänsä hurjassa leikissä,

liikkui hän kuten pieni keijukainen vähän varpaitaan maahan kosketellen.

Hänen pitkät vaaleat kiharansa, valkoinen ihonsa ja siniset silmänsä

antoivat hänelle enkelintapaisen muodon, joka täytti äidin sydämen

surullisilla aavistuksilla. Tuo hento olento, kestäisikö hän täällä

siksi, että varttuisi vahvaksi?...

Illallisen jälkeen sälytettiin kaksi suurta koppaa täyteen kahvikaluja

ja leivoksia, jotka sisäneitsyt Fiina ja Kalle kuski veivät veneellä

Kaijakkasaareen, minne pojat Kallen avulla jo monta päivää olivat

kuljettaneet kuivia risuja ja katajia. Lilli oli sanonut yöhyväiset ja

mennyt vanhan hoitajansa saattamana levolle, mutta kaikki muut läksivät

mitä iloisimmalla juhlatuulella alas rantaan, jossa suuri vene oli

valmiina heitä odottamassa.

Pojat soutivat ja isä istui itse perää pitämässä tällä lyhyellä matkalla

saareen, jossa Fiina jo rantakivien välille oli pannut tulta kahvipannun

alle, sillä välin kuin Kalle laski salmeen tyhjiä tervatynnyreitä, jotka

olivat täytetyt vanhalla sälyllä.

-- Tuolla tulevat pappilalaiset! -- huudahti Bruuno, ja oikeinpa todella

siellä näkyikin vähäinen valkoiseksi maalattu purjevene tulevan esiin

niemen takaa. Vihtori oli innokas purjehtia ja palkoveneen meloja,

vaikka hänellä pappilasta oli kahden kilometrin matka venerantaan.

Veneessä istuivat Elma ja Iines Stormbom. Vihtori istui purjenuorat

kädessä "vallattoman sievästi", kuten Meeri sanoi. Hänen paitansa rinnus

oli vaalearaitainen, kaulus oli alaspäin käännetty ja punainen silkki

sievästi solmittu kaulan ympäri. Hän oli oikein taiteilian näköinen

Helkan mielestä, mutta näyttipä siltäkin, kuin hän olisi tahtonut

herättää vähän huomiota, arveli hän; ja ehkäpä Helka kyllä olikin

oikeassa.

Nuoret kiirehtivät nyt saaren korkeimmalle huipulle. Siinä asessori

Bergendahl jo parasta aikaa sytytti kokkoa, joka pian lasten suureksi

huviksi leimusi korkealle taivasta kohti. Tuli oli erittäin kaunis.

Tervatynnyrit alkoivat nyt myöskin leimahtaa ilmi tuleen, ja siellä

täällä pitkin rantoja näkyi juhannuskokkoja etäämmältäkin kesä-illan

hämärässä.

Äiti, joka auttoi Fiinaa kahvinkeitossa, tuli nyt myöskin ylös muitten

joukkoon ja rupesi tyttöjen avulla kattamaan tilapäistä kahvipöytää

tasaiselle paikalle kallioiden väliin, joiden reunalla kukin sai valita

paikan itselleen mielensä mukaan. Sitten tuli Fiina kantaen kahta suurta

kuparipannua, ja tämän makuisan juoman tuoksu sekaantui miellyttävästi

kokosta suitsuvaan katajansavuun. Lapsetkin nyt joivat kaksi kuppia

illan kunniaksi, ja vaikka olikin syöty aimo illallinen, katosi

leipäkoppien sisällys kuten lumi päivänpaisteessa.

Kun valkea rupesi hämärtämään, meni osa nuorisoa niemeltä etsimään

risuja lisää; toiset lähtivät järvelle Vihtorin veneellä, josta pian

kuului laulu: "On tyyni yö".

-- Meidän täytyy vastata heille -- sanoi asessori Bergendahl, kun nuoret

palasivat tuoden suuret kantamukset risuja.

-- Mitä sitten laulaisimme? --

-- Suomen laulun!