Sisältö: Rukoukset. Niemeläisten luku. Lahtelaisten luku. Levakko
mies. Sutelaisten luku. Laiska Olli. Niemelän Kaisan ja Lippolan
Juhanan keskustelu. Joutoherrat. Lasten ulkoluku. Aikaihmisten
ulkoluku ja kristillisyyden käsitys. Luvun arvostelu. Lukusten
päätös.
-- Kylänvanhin saa sanoa kinkeriväelle, että tulevat tupaan,
niin aloitetaan toimitus, käski rovasti. Kylänvanhin teki kuten
käskettiin. Sillä aikaa oli pari koiraa omin lupinsa pistäytynyt
tupaan ja ne talon isäntä ajoi ulos. Rahvas tuli tupaan ja asettui
seisomaan: naiset ovensuun puolelle ja miehet peräpuolelle, lapset
keskilattialle.
-- Aukaiskaa reppana, ettei tulisi liian vari! käski kanttori.
Mauno-setä aukaisi reppanan ja otti lattialta pudonneen hatun ja
sovitti sen uunin patsaassa olevaan naulaan.
Rovasti nousi seisomaan pöydänpäähän. Lukkari ja koulumestari tekivät
samoin ja edellinen sanoi:
-- Veisataan virrestä satayhdeksän kolme viimeistä värssyä. Sitten
hän rykäisi pari kertaa "rikkaan yskää" ja alkoi veisata.
-- Kuinka sen virren numero olikaan? Kun kanttori sanoi, en yhtään
hoksannut, kysyi Lahtelan Liisa Niemelän Mari-tädiltä.
-- Se oli yksi sata on yhdeksän ja kolme viimeistä värssyä, vastasi
Mari-täti.
Veisun loputtua kävi rovasti istumaan pöydänpään penkille. Lukkari
ja koulumestari tekivät samaten pöydän takana. Muu rahvas kävi
polvilleen lattialle.
Rukouksen loputtua nousivat kaikki seisaalleen ja kanttori sanoi:
-- Veisataan virrestä kolmesataaviisikymmentä viimeinen värssy.
Laukkasen Pärtty-ukko lataili kirjaa eikä tahtonut löytää virttä.
-- Ota numero kolmesataaviisikymmentä on, sanoi Mauno-setä, -- ja
laula värssystä ykskymmentä on.
Pärtty koetteli hakea mutta ei kerennyt löytää, ennen kuin laulu oli
lopussa.
Rukousten jälkeen kumarsivat talonisäntä, Holttolan kirkonmies ja
kylänvanhin rovastille, kanttorille ja koulumestarille kiitokseksi.
-- Minä luetan itse lapset ja kanttori luettaa aikaihmiset sisältä.
Sitten minä kuulustelen aikaihmisten ulkolukua ja kristinopin
käsitystä, jolla aikaa koulumestari luettaa lapsia ulkoa naapurin
tuvassa, määräsi rovasti.
-- Ensin tulee Niemelän kylä, joista tämän talon perhe tulee ensinnä.
Aikaihmiset menevät kanttorin luo ja lapset tulevat tänne minun
luokseni, käski rovasti.
Lautamies luki kanttorin edessä ja Kaisa luki rovastin edessä. Kun
Kaisa oli lopettanut lukunsa, sanoi rovasti:
-- Katrinan on tultava tänä keväänä rippiskouluun.
Kun isännän joukko oli luetettu, luki sitten Yrjön joukko. Sitten
seurasi Mauno-setä, sen jälkeen ukko-Lauri, joka ei sanonut näkevänsä
lukea. Viimeksi luki Mari-ämmän joukko. Rovasti kiitti Niemeläisten
lukua sanoen että siitä olisi muidenkin otettava esimerkkiä, mitä
ahkeruus ja rakkaus Sanan viljelemiseen myötänsä tuo. Aikaihmisistä
oppivat lapset ja sikäli sitten toinen toisestaan lukutaidon. Missä
talossa eivät aikaihmiset taida lukea, siinä eivät voi lapsetkaan
oppia. Siksi tulee vanhempain näyttää tässäkin asiassa hyvää
esimerkkiä lapsilleen. Ja esimerkki vaikuttaa enemmän kuin opetus.
-- Sitten seuraa Niemelän kylästä Lahtelan talo. Poika Juhana tulee
minun luokseni ja aikaihmiset isännästä alkain menevät kanttorin
eteen lukemaan, määräsi rovasti.
Juhana tuli ja alkoi tavata:
-- A sanoo a, ällä, alasti.
-- Ei se ole oikein, katsopas tarkemmin, virkkoi rovasti.
-- A sanoo a, ällä, alati.
-- Ei ole niinkään, huomautti rovasti.
-- A sanoo a, ällä, alla.
-- Ei sinnepäinkään, virkkoi rovasti.
-- Miten se sitten on? kysyi Juhana hätäisesti ja hikikarpalot
kiehuivat otsasta.
-- Se on: alussa, sanoi rovasti.
-- Niin, niin, alussa se onkin, vaikka minä en tuota huomannut,
kertoi Juhana.
Sitten Juhana koetteli lukea eteenpäin, mutta se ei onnistunut.
-- Suuri poika eikä vielä osaa sisältä lukea, sanoi rovasti. Tässä on
ollut laiskuus estämässä, jahka minä sitä karistelen.
Sen sanottuaan hän otti Juhanaa tukasta ja nurusti vähän aikaa.
Sitten hän torui vanhempia, kun eivät opeta lapsia lukemaan.
-- Sitten seuraa Juhanan sisar Helena, virkkoi rovasti.
Kun Helena näki, mitä veikolle tapahtui, hän pelkäsi kovin lukemaan
mennessään. Sen huomasi rovasti ja sanoi lauhkealla äänellä:
-- Tule vain, lapseni, äläkä pelkää mitään. Ei täällä muita
tukisteta kuin laiskoja; ethän sinä laiska ole, muistanhan minä sen
entuudestaan.
Helena tuli ja luki vapisevalla äänellä:
-- "Niin hän nousi ja otti lapsen äitinensä yöllä tykönsä ja pakeni
Epkyyttiin."
-- Sano, lapseni, hyvästi: Egyptiin, kehotti rovasti.
-- Niin minä sanoin: Epkyyttiin, vakuutti tyttö ja oli iloinen, kun
lukunsa sujui.
-- Kyllä hän muuten lukee hyvästi, vaan ne nimet ovat hänestä vielä
liian kankeat, sanoi tytön äiti.
-- Niinhän ne tahtovat olla etenkin talonpoikaisille ihmisille,
todisti rovasti, silitti tytön päätä, antoi hänelle kirjan ja jatkoi:
-- Kas niin, kiltti lapseni, tässä saat kehotukseksi kauniin kirjan.
Ole vastakin ahkera, niin opit nimetkin oikein lukemaan.
Helena kumarsi ja niiasi yht'aikaa, tuli äitinsä luo, näytti kirjansa
ja sanoi:
-- Rovasti ei minua kutsunutkaan Helkaksi, niin kuin muut ihmiset,
vaan sanoi Helenaksi, silitti päätäni ja antoi minulle tämän kirjan.
-- Se on hyvä, lapseni, ole vastakin ahkera! virkkoi äiti hyvillä
mielin.
-- Ja sitten seuraa lukemaan Maria, sanoi rovasti.
Maria mennä talluroitti esille päällään äitinsä lyhyt sarkainen
viitta, joka oli säärisiteellä vyötetty ja hihat käännetty kaksin
kerroin.
-- Mitä, pikku lapseni, osaat lukea? kysyi rovasti leppeästi.
-- Aapista minä olen lukenut, vastasi pieni lukija.
Rovasti otti aapisen ja käski Marin lukemaan aamurukousta. Mari alkoi:
-- "Sinun siunattuun nimeesi sinä kristiin naulittu..."
-- Älä, lapseni, sano kristiin vaan ristiin, neuvoi rovasti.
-- Niinhän minä sanoin: kristiin naulittu, etkös kuullut? virkkoi
Mari.
Rovasti silitti tytön päätä ja sanoi:
-- Alku on hyvä, pidä vain ahkeraan päälle, niin kyllä sinusta tulee
aikaa voittain hyvä lukija.
Hyvillä mielin meni pieni lukija äitinsä luokse ja kertoi mitä pappi
sanoi.
Rovasti nousi seisoalleen, katsahti ympäri tupaa ja sanoi:
-- Kah, onhan Pietari Myllyskin täällä. Tulepas esille, vieläkös sinä
osaat yhtään lukea?
Pietari tuli esille ja sanoi tullessaan:
-- Täällä kylillä olen kävellyt kolistelemassa isävainajani vanhoja
velkoja ja nyt, kun yhdyin kylälukutaloon, niin ajattelin, jos häntä
menisi pappia katsomaan; eihän tuo päätä haukanne, vaikken mikään
erittäin varma lukija ole, ja niin tulin kuin tulinkin tupaan.
-- Vieläkös sinä osaat yhtään lukea? kysyi rovasti.
Pietari kävi pöytärahille istumaan ja vastasi:
-- Kyllähän minä, hyvä kirkkoherra, osasin paimenessa käydessäni
lukea aina sataan asti, vaan en nyt voi taata, jos häntä enää
muistanen kymmeneenkään saakka. Saishan tuota koittaa?
-- Anna nyt olla sellaiset lukusi, sanoi rovasti huoaten.
-- Eihän sillä raukalla ole täyttä järkeä ja siksi se puhuu mitä
mieleen jylkähtää, ilmoitti kylänvanhin.
-- Senhän minä tiedän, vastasi rovasti. Se on paljon vailla, joka on
mieltä vailla. Mene nyt vain, Pietari parka, toisten luokse ja ole
siivosti. Saathan ehkä kuulla Jumalan sanaa, kun toiset lukevat.
-- Siivosti, siivosti niin kuin karitsa karsinassa, sanoi Pietari
mennessään.
Kun Niemelän kylän väki oli luetettu, niin kutsui rovasti esille
Sutelan kyläläiset. Ensimmäisessä talossa kun ei ollut yhtään lasta,
niin jousi rovasti kuuntelemaan aikaihmisten lukua. Isäntä, emäntä ja
vanhin poika lukivat tavallisesti; ei luvussa ollut mitään erinäistä
muistutusta.
-- Nyt tulee lukemaan miniä Elli, huusi rovasti.
Elli tulla sipsutti kevein askelin kanttorin luokse, kyyristäysi
vähän, ojensi päänsä ja alkoi lukea:
-- "... tulivat hien t, he, hevvis, ällä, o, ännä, hevoislonikkaan,
jossa juutalaisten synnit go, synnit koossa oli."
Koulumestari ja kanttori rehahtivat nauramaan ja saman teki koko
lukurahvas. Mutta rovasti sanoi päätänsä pudistaen:
-- Tuolla tavallahan kun lukee, niin kyllä sitten tulee selko Sanasta.
Elli punastui kuin leppälastu eikä saanut enää sanaa suustansa.
Vihdoin naurun tauottua sanoi kanttori:
-- Näinhän kirjassa seisoo: "Tulivat he Thessalonikaan, jossa
juutalaisten synagoga oli."
-- Nyt tulee Olli lukemaan, kutsui rovasti.
Olli tuli esille punakkana ja pyyhkäisi hiuksiansa korvan taakse.
-- No saammehan nyt nähdä, miten Olli on edistynyt sitten viime
syksyn. Osaatko sinä tätä kirjaa lukea? kysyi kanttori.
-- En osaa, vastasi Olli, -- mutta luenhan minä virsikirjasta
tutumpia paikkoja.
-- Eipäs ole Olli tainnut kirjaa käteensä ottaa sitten kun viime
syksynä pääsi rippikoulusta, kaipasi Laurin Kaisa.
Olli katsahti vihaisesti naisiin, sillä aikaa kun kanttori haki
virsikirjasta tutun paikan.
-- Lue synnintunnustus, sen pitäisi olla tuttu, käski kanttori.
Olli alkoi lukea:
-- "Minä vaivainen, sinä syntinen ihminen... jos minun pitäis sinua
niin tuomitseman kuin sinun kova oikeutes vaatii ja sinun syntis
ansainneet ovat..."
-- Jo piisaa, sanoi kanttori ja veti kirjan syrjään.
-- Oh hoh, virkkoi rovasti, -- siinäkös sinun lupaukses onkin,
Olli? Kun sinä kuusi vuotta kävit rippikoulua ja minä viime syksynä
armoillani päästin sinut ripille, niin lupasit harjoittaa lukuasi.
Missä ovat nyt ne hyvät lupaukset?
-- Milloinkas sitä joudetaan lukemaan, kun pyhäpäivät kävellään
talosta taloon ja kylästä kylään, kaipasi vielä Laurin Kaisa. Olkoon
mitä rehkajaisia hyvänsä niin kuin tupakaisia, kihlajaisia tahi
talkoita, kas siellä on Olli eellimmäinen mies, mutta Jumalan sanan
viljelemiseen ei ole aikaa.
Olli loi vihaisen katseensa Kaisaan ja murnisti suutaan.
-- Kaikki on aivan niin kuin Kaisa sanoo, virkkoivat useimmat naiset.
Nyt loppui Ollin kärsivällisyys. Hän käännäisiin naisiin päin,
polkaisi jalkaa ja tiuskaisi vihaisesti:
-- Takaväki vaiti, on tässä eessäkin tekemistä!
-- Eikö ehk'edes pitäisi sinun kujeitasi esivallalle ilmoittaa,
virkkoi kylänvanhin. Kaikki on totta, aivan totta, mitä Kaisa ja muut
naiset sanovat.
-- Minä olen puolestani koettanut häntä neuvoa, miten olen parhaiten
ymmärtänyt, vaan eihän panentamieli kestä päässä eikä kannantavesi
kaivossa, sanoi rovasti pahoilla mielin.
-- Mutta jos hänelle koettaisi antaa ruumiillista kuritusta, kun ei
muu näy auttavan, ehdotteli kylänvanhin.
-- Minut on lähetetty ilmoittamaan rauhan ja rakkauden evankeliumia
eikä piiskurin virkaa toimittamaan, vastasi rovasti. Ja paitse sitä
en luule vitsan mitään vaikuttavan noin isossa ja täyskasvuisessa
miehessä. Sillä raamattu sanoo: "Jos sinä tyhmän huhmareessa
survoisit niin kuin grynyt, niin ei hänen hulluutensa sittenkään
luovu hänestä." Ainoa keino minusta on se, ettei perheenhaltija laske
häntä kylille, ja jos ei hän hyvää tottele, niin perheen tuumasta
saisi antaa hänelle huonekurin. Ehkä hän sitten vähitellen taipuisi
pysymään kotona, jossa ehkä ikävissään ottaisi kirjan käteensä.
-- Minä tahdon koettaa seurata rovastin neuvoa, lupasi Sutelan isäntä.
-- Jos ei se keino auta, niin minun täytyy Olli erottaa kristillisen
seurakunnan yhteydestä pahentavaisen elämänsä ja Jumalan sanan
laiminlyömisen tähden siksi, kunnes hän itsensä parantaa, virkkoi
rovasti.
Kun Ollin asia oli lopullisesti ratkaistu, niin kutsuttiin
lukemaan toisen talon Matti, joka sovitettuansa vaskisankaiset ja
rihmaperäiset lasit silmillensä alkoi lukea kanttorin näyttämästä
paikasta:
-- "Minä olen enemmän nainut ja en taida sen tähden tulla."
-- Vai niin, oletkos sinä muita veiterämpi? virkkoi kanttori.
Katsopas tarkemmin!
Matti otti lasit silmiltään, pyyhki niitä ja luki uudestaan:
-- "Minä olen emännän nainut ja en taida sen tähden tulla."
-- Nyt se on vasta oikein, todisti kanttori.
-- Ja minä en ennen hairahtanut lukeissani, sanoi Matti. Mutta nyt,
kun en enää hyvästi näe, niin tulee joskus hairaus.
-- Kyllähän sinä olet ollut tavallisen hyvä lukija ja niinhän
merkitkin täällä kirjassa todistavat, lohdutti rovasti Mattia.
-- Tulkoon nyt Matin vaimo Maria lukemaan, kutsui rovasti.
Maria tuli ja alkoi lukea:
-- "Mutta Tohmas, yksi kahtestatoistakymmenestä..."
-- Ei se ole Tohmas vaan se on Toomas, neuvoi kanttori.
-- Jottapas siinä on h, sanoi Maria.
-- Vaikka vain; th luetaan niinkuin t ja h jätetään pois, neuvoi
kanttori.
-- En minä sitten ymmärrä, mitäs varten se h siinä onkaan, kun sitä
ei lueta. Vastahan minä kuulen tuon ensi kerran elämässäni, virkkoi
Maria.
-- Niin se on, päätti kanttori. Muista Maria, älä vasta lue Tohmas
vaan Toomas äläkä muuta h:ta tavauksen loppuun, vaikka se on alussa.
Sitten rovasti alkoi taas luettaa lapsia. Ensin luki Matinpoika Pekka
aapista, jonka hän jotenkin osasi. Luvun loputtua sanoi rovasti:
-- Sinun täytyy ruveta ruveta lukemaan katekismusta ja niin
vähitellen valmistella itseäsi rippiskouluun. Sinun lukusi sietää
parannusta.
Pekka ei virkannut mitään, mutta päästyänsä toisten poikain luo hän
sanoi:
-- Minua jo käskettiin katekismusta lukemaan ja minä ajattelin
itsekseni: sekö tamppu niitä kirjoja niin paljon kirjoitellee! Kuka
heidät kaikki jaksaa lukea?
-- Onhan niitä joutilaita herroja jotka kirjoittelevat ja Renkkeli
sitten niitä ränttää, vastasi Mattilan Simo.
-- Nyt tulee Heikki lukemaan, kutsui rovasti.
-- Heikki sanoi olevansa vähävointinen eikä sanonut jaksavansa tulla
kylänlukuihin, selitti Matti.
-- Herra rovasti, ilmoitti koulumestari. Heikki ei ole tänäkään
vuonna lukusissa. Mitä sille miehelle oikein tehdään? Hän ei ole
viiteen vuoteen ollut saapuvilla. Milloin hän on matkoilla, milloin
sairaana.
Rovasti mietti vähän aikaa ja sanoi sitten:
-- Kylänvanhin käyköön ilmoittamassa Heikille, että hänen täytyy
terveeksi tultuansa tulla pappilaan lukemaan, muuten minä haetan
hänet kruununmiehen kanssa luokseni ja hän saa maksaa kruununmiehelle
jalkaverot.
-- Hyvä on, kyllä minä käskyn toimitan vierastenmiesten läsnä
ollessa, lupasi kylänvanhin.
-- Ei Heikkiä taida muu vaivata kuin laiskuus, virkkoi Matti. Onhan
se mies ennenkin heittäytynyt kipeäksi kylänlukupäivänä, ja sen
ohitse mentyä hän on terve kuin petäjän pahka.
-- Kyllä minä näytän miten laiskasuoni katkeaa, sanoi rovasti. Hänen
täytyy tulla lukemaan pappilaan, tahtoo taikka ei. Hänen pitää oppia
ymmärtämään, että työläs on potkia tutkainta vastaan. Heikin veli
Tuomas tulkoon lukemaan.
Tuomas tuli, kurkisti kirjaan ja hänen huulensa höpisivät. Vihdoin
hän sai äänensä ulos ja luki:
-- "Heikki syö kaljaa."
-- Vai kaljaa se teidän Heikki jäi syömään, sentäänhän hän ei
joutanut kylänlukuun tulemaan, matki kanttori.
-- Eihän kaljaa syödä, juomallahan se nautitaan, ilvensi koulumestari.
Tuomas seisoi siinä hämillään kuin tuomittu eikä osannut virkkaa
mitään. Vihdoin käski kanttori:
-- Lue uudestaan!
-- "Heikki syö kaalia", luki Tuomas.
-- Onko se nyt Heikki? Katsopas tarkemmin, tiuskaisi lukkari. Vihdoin
luki Tuomas:
-- "Heikko syö kaalia."
-- Nyt se vasta on oikein, jatka vain, sanoi kanttori ja Tuomas
jatkoi lukua.
Sillä aikaa kun Tuomas luki, toi Tuomaan vaimo pienen tyttärensä
rovastin luo lukemaan.
-- Joko noin pieni lapsi osaa lukea? kysäisi rovasti.
-- Eihän se vielä paljon osaa, mutta raivosi sangen kovin tänne
lukemaan, virkkoi tytön äiti.
-- Mitä sinä, hyvä lapseni, olet lukenut? kysyi rovasti hyväillen
lasta.
-- Minä olen lukenut titkovainajani vanhatta kiljatta itämeitää ja
ottaan ten ulkoa.
Rovasti naurahti ja sanoi:
-- Lue sitten, kiltti lapseni, itämeitä.
Tyttönen pani kätensä ristiin ja luki:
-- "Itä meitä, joka olet taivaitta. Pyhitetty olkoon tinun nimet..."
ja luki samalla tavalla loppuun asti.
Rovasti silitti pienen lukijan päätä ja sanoi:
-- Hyvä on. Älkää vielä vaivatko näin nuorta lasta lukemaan, ennen
kuin hän oppii kunnollisesti puhumaan.
Tyttö meni hyvillä mielin äitinsä luo ja sanoi:
-- Lovatti tilitti minun päätäni ja tanoi: hyvä on.
-- Nyt tulee seuraavasta talosta Juhana Juhananpoika lukemaan, huusi
rovasti.
Juhana tuli kanttorin luo, räpsytteli silmiään ja sanoi:
-- Minun silmäni eivät ole olleet oikein terveinä ja siksi en näe
oikein hyvästi lukea.
-- Lainaa sinä, Martti, lasisi, niin tämä Juhana koettelee lukea,
pyysi koulumestari ukko Martilta.
Martti antoi lasinsa, jotka Juhana sovitteli silmilleen, koetteli
lukea ja sanoi:
-- Ei tule mitään; en minä näe näillä lukea.
-- Et sinä taida nähdäkään mutta et sinä osaa lukeakaan, niin minä
muistelen ja niinhän nuo näyttävät merkitkin täällä kirjassa, virkkoi
kanttori.
-- Sitten seuraa Juhanan vaimo Maria.
Maria tuli kanttorin luo, kyyristäysi ja luki:
-- "Ja heittäkäät se kelvotoin palvelija ukkosen pimeyteen; siellä
pitää oleman itku ja hammasten kirous."
-- Voi, voi näiden raukkain lukua, kun se on huonoa. Jos sana
sattumuksesta menee oikein, niin menee jo toinen väärin, tuskitteli
kanttori.
-- Pietari seuraa sitten, kutsui rovasti.
Pietari tuli esille, katsoi kirjaan ja ryvähteli (yski) mutta ei
osannut yhtään lukea. Kanttori odotti ja odotti, mutta luvusta ei
tullut mitään. Vihdoin kanttori virkkoi:
-- Ethän sinä osaa yhtään lukea.
-- Anna alkua, hyvä herra, pyysi Pietari.
-- "Taivaan valtakunta on sinapin siemenen vertainen", luki kanttori
edessä.
-- "Taivaan valtakunta on sinatin siemenen vertainen", luki Pietari
perässä.
-- Ethän sinä raukka osaa ehk'edes perästäkään lukea, sanoi kanttori
ja veti kirjan pois.
Kun Sutelaiset olivat lukeneet, nousi rovasti seisoalleen ja sanoi:
-- Sutelan kyläläiset ovat kaikkein huonolukuisimpia koko tässä
kinkerikunnassa ja ehkäpä koko seurakunnassakin. Ja häpeän vuoksi,
jos ei muutoin, pitäisi teidän opetteleida paremmin lukemaan. Minä
olen monesti miettinyt keinoa, jolla nämä saisi lukemaan, mutta en
ole vielä tähän asti mitään sellaista keksinyt.
-- Minun mielestäni olisi paras keino, jos rovasti laittaisi
koulumestarin heitä opettamaan, niin siitä ehkä nuoret oppisivat.
Vanhat tuskin enää ovat autettavissa, ehdotteli kylänvanhin.
-- Onpa sitä koulumestarilla muutakin työtä eikä hän jouda Sutelaisia
opettamaan, vastasi rovasti. Talvella, niin kuin näette, tulee hänen
olla kylänluvuilla, keväällä ja syksyllä rippikoulun aikoina opettaa
laiskoja lukemaan ja kesällä ajaa ympäri pitäjää voita ja villoja
keräämässä; no täytyyhän hänen joskus talouttaankin hoitaa.
Tähän päättyi tämä pakina, eikä kellään ollut rohkeutta mitään siihen
lisätä.
Sillä aikaa kun tuvassa luettiin, häärästi talon emäntä tupasessa
kahvikattilan kanssa. Naapurin emännät, isännät ynnä jotkut
muutkin tuttavat ja sukulaiset pistäysivät kutsuttuina kaikessa
hiljaisuudessa sinne kahville. Kun talonpojat olivat ravitut, emäntä
keitti pienellä pannulla herroille ja laittoi kammariin kupit ynnä
muut kapineet reilaan. Emännän kammarissa häärästäessä kuiskasi
Niemelän Antti jotain Lippolan Juhanalle ja tämä meni tupaseen, jossa
talon tytär Kaisa oli yksinään askareissa.
-- Hyvää päivää! sanoi Juhana vähän hämillään ja hyvillään, kun
tapasi Kaisan yksinään.
Kaisa punastui, kun näki Juhanan yhtäkkiä seisovan edessään, ja
vastasi vapisevalla äänellä Juhanan tervehdykseen.
-- Veljesi käski minut tänne tulemaan ja lupasi itse tulla perästä,
virkkoi Juhana puheen aluksi.
-- Vai niin, vastasi Kaisa. Ota tästä kuppi kahvia ja sano mitä
sinulle kuuluu.
-- Ei entistä enempää eikä rauhaa kummempaa, vastasi Juhana. On
vain sinua ollut niin kovin ikävä, että oikein on vaikea elää. Minä
ajattelen aina sinua. Sinä olet mielessäni aamulla ensimmäiseksi ja
illalla viimeksi.
-- Kun kehtaat, Juhana, minua narrailla, virkkoi Kaisa ja katsoi
vähän viekkaanlaisesti. Jos sinulla olisi ollut minua ikävä, niin
olisithan toki jonkun kerran käynyt meillä, mutta eipä sinua ole koko
talvessa näkynyt täälläpäin.
Juhana tunsi hyvin ansainneensa tämän nuhteen, mutta itseään
puolustaen hän sanoi:
-- Eipäs häntä milloinkaan ole tie temmannut tännepäin eikä
muutoinkaan ole mitään asiaa sattunut. Päätäkauten taas en ole
tahtonut tulla, siitä syystä että alkaisivat juoruakat ottaa puheen
aihetta meistä, joka ei minun mielestäni sovellu, kun et sinä ole
vielä käynyt rippikoulussa. Mutta sanos, Kaisa kulta, eikös sinulla
ole ollut minua ikävä.
Kaisa, joka muuten näytti olevan tyytyväinen Juhanan selitykseen,
vastasi nauraen:
-- Vielä mitä, ei yhtään ikävä.
-- Kuinka niin? kysyi Juhana levottomasti. Minä luulin sinun pitävän
mielessäsi, mitä joululeikistä tullessa lupasimme toisillemme.
-- Kuka niitä kaikkia sieltä asti enää muistaa, vastasi Kaisa
hymyillen.
-- Ihanhan sinä saatat minut rauhattomaksi, virkkoi Juhana. Niin kuin
tiedät, ei meillä ole monta hetkeä tilaisuutta kahden kesken puhella.
Puhu siis oikeittain mitä sinä olet ajatellut äläkä jaarittele. Ai
armaani, jos voisit arvata, kuinka minun sydämeni riippuu sinussa,
niin et hennoitsisi noin puhua.
-- Totta puhuen olen hyvin usein ajatellut sinua ja on tuntunut
olevan vähän ikäväkin, virkkoi Kaisa kaataessaan toista kuppia
sulholleen. Minä jo luulin, että sinä olet minut unhottanut, kun et
ole käynyt meillä koko talvessa, vaan nyt minä kuulin, miksi olet
niin tehnyt, vaikka ei tuo tähän asti ole tullut mieleeni. Hyvä tuo
on minustakin, että meidän asiamme pysyy salassa niin kauan, kunnes
aika tulee.
-- Niin se on, kultaseni, sanoi Juhana. Maailma on kavala ja sinä
olet vielä liian nuori sen vehkeitä ymmärtämään. Siksi täytyy
olla varovainen. Mitä muuten minuun tuleen, niin voin kaikki muut
maailmassa unhottaa, mutta en sinua voi milloinkaan mielestäni
heittää. Sinä menet tänä kevännä rippikouluun ja syksyllä sitten
käymme yhteen.
-- Jos niin on Luoja sallinut, niin aivan ilomielin se tapahtuu minun
puolestani, vastasi Kaisa. Johan minun nyt tulee mennä rippikouluun
kun kutsuttiin.
-- Minä uskon vakaasti, että Luoja on meidät yhteen luonut, kun hän
kerran on meille sellaisen mielen antanut. Minusta ei kukaan tyttö
koko maailmassa ole ollut niin hyvä ja mieluinen kuin sinä. Ja olkoon
nyt luja liitto vahvistettu meidän välillämme, sanoi Juhana ja ojensi
kätensä Kaisalle.
-- Olkoon vain, vastasi Kaisa ojentaen kätensä Juhanalle.
Samassa tuli Antti tupaseen ja sanoi:
-- Minä käskin Juhanan tänne kahville. Joko hän on saanut mitään
suuhunsa?
-- Ei mitään, vastasi Kaisa. Mistäs minä tiesin hänelle kahvia antaa,
kun et sinä käskenyt eikä hän pyytänyt. Eihän meillä tänä päivänä ole
muillekaan pojille kahvia annettu.
-- Johan sinulla, noin suurella tytöllä, olisi pitänyt sen verran
tolkkua olla, että vieraalle tarjoat kahvia. Olisihan sinun pitänyt
arvata, ettei hän omin lupinsa tänne tullut, nuhteli Antti. Ja sinä,
Juhana, et saa meidän Kaisaa niin vieraana pitää, ettet sinä häneltä
viitsi pyytää. Olisithan saanut sanoa: "Minä tulin kahville, laita
vain kupit!"
-- Älä, veikkonen, tuossa nyt noin pauhaa. Totta puhuen, johan minä
kahvit sain; kiitoksia vain, sanoi Juhana.
-- Mitäs tuo Kaisa sitten jaarittelee? kysyi Antti.
-- Ilman vain narrasin sinua saadakseni kuulla, mitä sinulla olisi
sanomista.
Kun kaikki olivat sisältä lukeneet, sanoi rovasti:
-- Nyt jos emännällä olisi kahvia, ennen kuin käymme ulkolukua
kuulustelemaan. Sillä aikaa saapi lukurahvas käydä ulkona
jäähdyttelemässä, kun me olemme kahvilla.
-- Kammarissa on kahvi valmiina odottamassa, tehkää hyvin ja käykää
nauttimaan, pyysi talon isäntä.
Kun lukuherrat olivat menneet kammariin, sanoi kylänvanhin:
-- Tuo on nyt kumma, kun meillä on koulumestari ja se ei käy
pitäjällä koulua pitämässä.
-- Etkös kuullut, ettei hän jouda käymään, vastasi Lahtelan isäntä.
-- Kyllä hän joutaisi ja mielelläänhän hän kävisikin, jos vain olisi
hyvää laitinkia, virkkoi Sutelan Matti.
-- Siinäpä se temppu onkin, ettei häntä laiteta kouluttamaan, virkkoi
kylänvanhin. Sitä vartenhan hänelle maksetaan aprakka (saatavat),
kappa ruista joka talosta, jotta hän lapsia kouluttaisi ja opettaisi
lukemaan, mutta mitä vielä, häntä käytetään toisiin tarkoituksiin.
-- Mutta jos koulumestari kävisi pitäjällä lapsia opettamassa, niin
kukas silloin kylänluvuilla lapsia luettaisi ja laiskoja opettaisi
rippikoulun aikana? kysyi Holttola.
-- Onhan meillä kaksi pappia, rovasti ja kappalainen. He saisivat
käydä yhdessä kylänluvuilla, toinen luettaisi lapsia ja toinen
aikaihmisiä. Lukkari saisi opettaa laiskoja rippikoulun aikana, eihän
hänellä ole silloin muutakaan työtä, vastasi kylänvanhin.
-- Se on aivan oikein, sanoivat useat.
-- Niin se kyllä on teidän mielestänne, virkkoi Holttola. Mutta
asialla on toinenkin puoli. Katsokaahan: jos joku tarvitsisi pappia
esimerkiksi sairaan luokse, niin mistä hän papin ottaisi, kun
molemmat papit olisivat kylänluvuilla?
-- Tiettävästi hän saisi hakea lukupaikasta. Onhan joka lukuset
kirkossa kuulutettu, missä niitä milloinkin pidetään. Tuleehan
nytkin seurakuntalaisten sen verran pitää asiaa mielessä, että
tietävät milloin kumpikin pappi on kotona. Iltapuolilla ja
yönseuduissa joutaisi kyllä toinen pappi ja vaikkapa molemmat käymään
ripittämässä, jos vain kerran asiat niin järjestettäisiin, vastasi
kylänvanhin.
-- Aivan niin, aivan niin, se on oikein, sanoivat useat.
-- Kyllä kylänvanhin näyttää osaavan asiat järjestellä, virkkoi
Holttola. Se on vain vahinko, ettei hänestä ole piispaa tullut;
silloin hän tiettävästi olisi antanut työtä joka miehelle, ettei
kukaan saisi laiskana leipää syödä.
-- Välttäähän pilkka pienempänäkin eikä harmaan hevosen laisena,
vastasi kylänvanhin. Jospa minä piispana olisin, niin en suinkaan
antaisi kirkonpalvelijain laiskoina leipää syödä ja liiallisella
aprakan ajolla seurakuntalaisia rasittaa, niin kuin nyt tekevät
koulumestari ja lukkari, jotka kesäkaudet kulkevat pitäjällä voita ja
villaa keräilemässä. Eihän heillä ole siihen mitään oikeutta.
-- Vielähän koulumestari ja lukkari jotain tekevät, mutta jahti- ja
siltavoudit eivät pane rikkaa ristiin ja kumminkin aprakan ottavat,
sanoi Niemelän lautamies. Ne sellaiset herrat saisi jättää viralta,
kun ei heillä kuitenkaan muuta ammattia ole kuin palkan kanto ja sen
nauttiminen.
-- Senpä tähden juuri talonpojan täytyy köyhänä pysyä, kun on
monenlaista malkkimahaa elätettävänä eikä maamies saa itse nauttia
sitä, minkä suurella vaivalla ja hiellä saa maasta irti, valitteli
Lahtelan isäntä.
-- Niin veikkonen, mikäpäs talonpojan olisi eläissä, jos ei hallaa,
hukkia (susia) ja herroja olisi, lausui kylänvanhin.
-- Mutta tarvitaanhan jahti- ja siltavoutia nimismiehen apulaisena,
eiväthän he aivan turhaan ole, virkkoi Holttola.
-- Sen ammatin saisivat kyllä lautamiehet toimittaa kukin piirissään
ja taarasti myös joutaisi hyvin hyvästi nimismiehen apulaiseksi,
sanoi kylänvanhin.
Juttua virkamiehistä olisi tainnut pitemmältäkin piistä, jos vain
kylänlukuherrat olisivat kauemmin kammarissa viipyneet, mutta heidän
tupaan tultuaan jätettiin jutut toiseen kertaan.
-- Nyt saa koulumestari mennä naapuritaloon lapsia ulkoa luettamaan.
Minä kuulustelen aikaihmisten ulkolukua ja kristillisyyden tietoa.
Kanttori katsokoon perään, etteivät aikaihmiset ja suotta kuuntelijat
häiritse lasten lukua, määräsi rovasti.
-- Nyt, lapset, lähdetään Lahtelaan, sanoi koulumestari ottaen turkin
hartioilleen ja hatun päähänsä. Kanttori teki samoin. Lapset, sekä
tytöt että pojat, juosta kipelsivät sukkelaan, ja pojat tyrkkivät
(tellivät) toisiaan tiepuoleen ja viskelivät toistensa hattuja.
Koulumestari ja kanttori astuskentelivat verkalleen perästä ja
tupakoivat mennessään.
Lahtelaan päästyä käski koulumestari talon isännän siirtämään pöydän
nurkkaan ja korjaamaan tuolit, rahit ynnä muut kapineet tieltä pois.
Se toimitettiin pian. Kanttori taas puolestaan käski ne poikamiehet,
jotka olivat varustaineet suurten tyttöjen lukua kuuntelemaan,
menemään rovastin eteen näyttämään ulkolukutaitoaan. Pojat läksivät
heti ulos tuvasta.
Sitten koulumestari asetti lapset rinkiin: tytöt toiselle ja
pojat toiselle puolelle. Itse hän kävi ringin sisään ja alkoi
luettaa. Pieniä lapsia luetettiin aapisesta, suurempia pienestä
katekismuksesta ja rippikouluiässä olevia suuresta katekismuksesta.
Pientä katekismusta luettaessa hän kysyi aikavälistä luetun sisältöä.
Kanttori istui ja kuunteli lukua vähän aikaa, sitten hän meni ulos
juttelemaan yhtä ja toista niiden miesten kanssa, jotka eivät syystä
tai toisesta menneet rovastin kuulusteltaviksi, vaan istuskelivat
reessä niitä näitä puhellen ja tupakoiden.
Kun koulumestari oli ensimmäiset käskyt luettanut, hän käski Lahtelan
paimenpojan lukemaan seitsemännen käskyn. Poika luki sen ja osasi
hyvästi aivan sanasta sanaan.
-- Kenelle tämä käsky kuuluu? kysyi koulumestari.
-- Ei tämä kuulu minulle, enkä minä ole koskaan keneltäkään mitään
varastanut, vastasi poika. Vaikka olen köyhä ja toisen palvelija,
olen toki rehellinen.
-- Mutta kenellekäs tämä käsky sitten kuuluu? kysyi koulumestari
uudelleen.
-- Se kuuluu Perätalon Matin Tommolle, joka viime kesänä varasti
Niemelän halmeesta nauriita, vastasi paimenpoika ja katsoi Tommoon
päin.
Tommo punastui ensin ja sitten sanoi:
-- Johan sinä silloin kaipasit isälleni ja minä sain selkääni.
-- Tämä käsky kuuluu kaikille ihmisille ja kieltää jokaista omin
lupinsa ottamasta toisen omaa, olkoon se sitten naurista, lanttua,
papuja, herneitä tai mitä tahansa, virkkoi koulumestari vakaisesti.
Kun pieni katekismus oli luettu ja tultiin huoneentauluun, niin
Pajarin Matti luki:
-- "Ei sinun pidä tappaman ja härjän suuta kiinni sitoman."
-- Ei se ole luettu tarkkaan, sanoi koulumestari. Kuinkas Mattilan
Simo lukee sen?
Simo kohennaisi suoraan seisomaan, rykäisi ja luki:
-- "Ei sinun pidä riihtä tappamaan eikä härjän suuta kiinni sitomaan."
-- Ei vieläkään ole paikoillaan, virkkoi koulumestari. Kuinkas
Mäkelän Mari sen lukee?
-- "Ei sinun pidä riihtä tappaman eikä härjän suuta kiinni sitoman."
-- Mutta te ette näy kukaan lukevan sitä ihan pohjalleen, sanoi
koulumestari tuskastuneena. Koetapas sinä, Jussilan Juhana, jos sinä
saisit sen oikein lukeneeksi, muista ei tule mitään.
Juhana luki selvällä äänellä:
-- "Ei sinun pidä riihtä tappavan härjän suuta kiinni sitoman."
-- Nyt se vasta oli paikoillaan, sanoi koulumestari ja selitti
sitten, miten itämailla riihtä tapettiin ja kuinka saidat isännät
sitoivat härkäin suut kiinni, etteivät härät saaneet syödä tähkiä.
Siksi Jumala kielsi härkäin suuta kiinni sitomasta.
-- Koska sinä Juhana näyt olevan muita varmempi lukemaan, jatkoi
koulumestari, niin saat käydä vähäksi aikaa minun edestäni
luettamaan, niin minä tarinoin sillä aikaa Lahtelan isännän kanssa.
Juhana kävi luettamaan ja koulumestari meni tuvan peräpenkille
isännän kanssa tarinoimaan. Ensin kävi luku säännöllisesti,
tavallisessa järjestyksessä. Vaikka muutamat lapset tosin vähän
nauraa viiristelivät, niin lukivat he kumminkin. Mutta kun Juhana
käski Tinnon Heikin Kaisan lukemaan "Leskille", niin Kaisa vain
nauraa kikitti. Juhana kehotti uudelleen, mutta Kaisa ei lukenut,
sanoihan vain:
-- En minä tässä mikään leski ole enkä lue sinun edessäsi, mokoma
koulumestari.
Nyt loppui Juhanan kärsivällisyys. Mitään sanomatta hän meni ja
ilmoitti asian koulumestarille.
-- Jassoo, sanoi koulumestari ja meni Juhanan kanssa ringin sisälle
ja kysyi yleensä:
-- Eikös Tinnon Kaisa ole lukenut, vaikka Juhana käski?
-- Ei ole, vastasivat toiset lapset. Hän vain nauroi eikä sanonut
olevansa leski.
-- Vai niin, virkkoi koulumestari. Koska Kaisa on ollut ynseä minun
käskyläiselleni, niin Juhana saa ottaa häntä tässä minun läsnä
ollessani tukasta kiinni.
Juhana äimistyi vähän ja oli kahdella päällä, miten tehdä. Mutta kun
koulumestari kehotti uudestaan, hän ojensi kätensä, tarttui Kaisan
tukkiin ja nurusti vähän aikaa. Kaisa punastui harmista ja häpeästä,
tillahti itkemään ja käänsi päänsä toisaalle päin. Juhana jätti
Kaisan rauhassa itkemään ja alkoi luettaa toisia lapsia. Koulumestari
meni taas peräpenkille tarinoimaan kehottaen lähtiessään lapsia
olemaan Juhanalle kuuliaiset ja lukemaan hyvästi, muuten käy niin
kuin Kaisallekin.
Sillä aikaa kun Kaisa itki, Juhana luetti toisia lapsia. Vihdoin
itkun tauottua tuli Juhana Kaisan eteen ja käski lukemaan "Leskille".
Samassa tuli koulumestarikin ringin sisään ja kuunteli Kaisan lukua,
joka meni päällisin puolin. Kun Juhana huomasi koulumestarin tulleen,
hän meni paikalleen ja koulumestari itse alkoi luettaa.
-- "Minä sanon naimattomille leskille", luki Kaisa.
-- Eiväthän naimattomat ole leskiä, muistutti koulumestari. Sinä et
näy ensinkään osaavan lukea: kaikki menee päällisin puolin, aivan
hatarasti. Hyi häpeä, suuri tyttö, jota jo kutsuttiin rippikouluun,
eikä osaa huoneentaulua lukea. Kas, näin minä teen laiskureille.
Samassa hän otti Kaisaa tukasta kiinni ja jauhatteli vähän
aikaa. Sitten hän jatkoi lukua suurempain lasten kanssa isomman
katekismuksen loppuun.
Kun katekismus oli käyty kannesta kanteen, koulumestari kyseli
muutamia paikkoja "ymmärryksen perään", ja mitä eivät lapset
ymmärtäneet oikein vastata, sen hän selitti heille. Sitten
hän määräsi jokaiselle, mitä tulevaksi vuodeksi kunkin tuli
lukea, kehottaen ahkeraan ja tarkkaan lukemaan. Näin tehtävänsä
suoritettuaan hän laski lapset ulos kieltäen heitä menemästä
lukutaloon, niin kauan kuin rovasti aikaihmisiä luetti.
Pihalle päästyään kertoivat lapset siellä oleville aikaihmisille ja
toisilleen, mitä kullekin oli tapahtunut ja kuinka luku oli sujunut.
-- Minä luulin pääseväni tukkanuurutta, kun ensi kerran osasin lukea,
mutta toisella kerralla hämmennyin ja haperoisin sitä ja tätä,
niin koulumestari antoi ensin kolme nappia otsaani ja sitten otti
tukastani kiinni ja vatvoi aika lailla, kertoi Sutelan Helka.
-- Minun oli oikein sääli Tinnon Kaisa rukkaa, kun häntä kahdesti
tukistettiin. Näettekös nyt, hän raukka ei viitsinyt enää olla muiden
joukossa, vaan läksi menemään yli jään kotiinsa. Varmaan hän itkee
mennessään, säälitteli Niemelän Eerikka.
-- Syystä Kaisaa tukistettiinkin. Hän kuuluu olevan niin laiska,
ettei viitsi kirjaa käteensä ottaa, muulloin kuin kylänlukua ennen
vähän mitä lukenee, selitti Tinnon Lauri.
-- Ei suinkaan Juhana olisi häntä tukistanut, jos ei hän olisi
kemisteleinut, vaan olisi lukenut minkä olisi osannut, virkkoi
Lahtelan Liisa.
-- Minusta oli ihmettä, kun Juhana yletti tukistaa Kaisaa, vaikka
Juhana on pieni pojannapero ja Kaisa pitkä tytönhoro niin kuin
hongankolistaja, sanoi Sutelan Mari.
-- Varpailleenpa sen poikaparan piti noustakin, ennen kuin yletti
Kaisaa tukasta, vastasi Eerikka.
-- Kaisa näytti suuttuvan aika lailla Juhanalle ja arvattavasti hän
ei kohta huomenna lepy, sanoi Sutelan Helka.
-- Suuttukoon jos, eihän se ollut Juhanan syy. Täytyihän Juhanan
tukistaa, kun käskettiin. Jos Kaisa olisi lukenut Juhanalle niin
kuin muutkin lapset, niin ei olisi tuollaista kolttosta tullut. Ei
suinkaan Juhana Kaisaa pelkää, vaikka hän olisi vieläkin pitempi.
Ja ennenhän Kaisan täytyy leppyä, ennen kuin selkärankansa näkee,
selitti Eerikka.
Sillä aikaa kun koulumestari luetti lapsia, rovasti tutkisteli
aikaihmisten ulkolukua ja kristillisyyden taitoa käyden lyhykäisesti
koko katekismuksen kysellen ja selitellen. Jumalan kolminaisuutta
selittäessään hän vertasi sitä aurinkoon, jossa Isä Jumala merkitsi
aurinkoa, Poika valkeutta ja Pyhä Henki lämpöä. Tämän kuultuaan sanoi
Mauno-setä viereisellensä Pajarin Keisarille:
-- Isävainajani kertoi meidän entisen rovastivainajan selittäneen
tätä samaa asiaa toisella tavalla. Hän oli ottanut nuttunsa liepeen,
tehnyt siitä kolme poimetta ja sanonut: "Nyt näette, että tämä on
yksi nutun lieve ja tässä on kolme poimua, joista jokainen on eri
poimu. Mutta nämä voidaan yhdistää jälleen. Ja poimuina ollessaankin
ovat ne yhteydessä toistensa kanssa. Samoin on kolminaisuuskin".
Sitten hän oli kysynyt, ymmärsivätkö sanankuulijat hänen vertaustaan.
"Ymmärretään kyllä", oli Huppa-Riitta vainaja sanonut. "Kolminaisuus
on niin kuin rovastin nutun lieve."
Sitten rovasti selitti ihmisen velvollisuuksia Jumalaa ja lähimmäistä
kohtaan. Vihdoin hän kysyi viitaten ukko-Lauriin:
-- Kuka sinun lähimmäisesi on?
Myllyksen Pietari, joka seisoi ukko-Laurin vieressä, luuli rovastin
kysyneen häneltä ja vastasi rohkeasti:
-- Kissa.
Tämän kuultuaan purskahti lukurahvas nauramaan, mutta rovasti sanoi:
-- Antaapas olla, minä tahdon tietää Pietarin käsitystä asiassa. Joka
ihmisellä, vaikka lyhytjärkisellä, on omat käsitteensä, niin suittaa
olla hänelläkin.
-- Minkä tähden kissa on sinun lähimmäisesi, Pietari? kysyi rovasti.
-- Sen tähden, että joka talossa, missä vain minulle annetaan ruokaa,
tulee aina talon kissa luokseni, sivelee ja hyväilee minua rakkaasti.
Semmoista hyväilemistä ei ole minulle kukaan muu osoittanut, sitten
kun äitini kuoli. Siksi on kissa minun lähimmäiseni, vastasi Pietari.
-- Pietari raukka puhuu asian, niin kuin hän on sen kokenut, sanoi
rovasti huoaten. Useasti unohdetaan, että kaikki ihmiset, hölmöt
ja viisaat, tutut ja tuntemattomat, ovat meidän lähimmäisemme.
Ja juuri tuollaisille kurjille, kuin tuo Pietarikin on, pitäisi
osoitettaman erittäin hellyyttä ja armahtavaisuutta, mutta niin ette
ole tehneet, sen minä kuulin häneltä nyt juuri. Missä on silloin
lähimmäisenrakkaus? Ja kuitenkin sanoo itse Vapahtajamme: "Mitä ette
ole tehneet yhdelle vähimmistä minun veljistäni, sitä ette tehneet
minulle." Raamatussa luemme, että koirat nuolivat Latsaruksen haavat
puhtaiksi, jota ihmiset tiettävästi eivät tehneet. Nyt sanoo Pietari,
että kissa hyväilee häntä, vaan eivät ihmiset häntä hyväile. Siis
ovat luontokappaleet armeliaammat kuin syntiset ihmiset. Ei meidän
kristillisyytemme ainoasti siinä seiso, että luemme, laulamme,
käymme kirkossa ja jolloinkulloin olemme hartaat, mutta myös siinä,
että osoitamme lähimmäisellemme laupeutta. Sillä Jumala sanoo:
"Laupeutta minä tahdon ja en uhria." Kyllähän vertaisiaan jokainen
pitää lähimmäisenään: heille lainataan ja tehdään hyvää, niinhän
publikaanitkin tekivät; mutta onnettomat ja kurjat jätetään avutta.
Onko se kristillistä rakkautta? Ei suinkaan, vaan se on pakanallista
tapaa, sanon minä, ja se pankaa mieleenne ja näyttäkää töillänne,
että te olette tosikristittyjä ettekä vain ulkokullatuita, valkeaksi
sivuttujen hautain kaltaisia, jotka ulkoa ovat kauniit nähdä, mutta
sisällä on kuolleiden luita ja kaikkea riettautta.
Näin puhui ja opetti rovasti. Kukin tunsi omassatunnossaan hänen
totta sanoneen.
Rovastin kysymyksiin vastasi lukurahvas useimmiten oikein, mutta tuli
joskus vääriäkin vastauksia, se on semmoisia, jotka eivät olleet
katekismuksen kanssa yhtäpitäviä. Niinpä esimerkiksi kun rovasti
kysyi:
-- Mikä on jokapäiväinen leipä? vastasi Sutelan Matin Mari
ujostelematta:
-- Kaurainen leipä.
Tähän virkkoi rovasti:
-- Se on totta, että te pidätte kauraista leipää jokapäiväisenä
leipänä ja rukiista ja ohraista leipää pyhä- ja juhlaleipänä, mutta
Lutheruksen selityksen mukaan ei jokapäiväisellä leivällä ymmärretä
ainoastaan sitä leipää, mitä me joka päivä syömme, vaan kaikkea mitä
me ruumiin ravinnoksi ja tarpeeksi tarvitsemme, ja siihen kuuluu
muutakin eikä ainoastaan pelkkä leipä.
Kun tutkistelemus oli lopetettu, rovasti sanoi:
-- Minä olen tyytyväinen sekä teidän lukuunne että käsitykseenne.
Tosin ei jokainen kysymys saanut oikeaa vastausta, vaan useimmat
olivat asian oikein käsittäneet. Mutta Sutelan kyläläisiä minun
täytyy moittia, sillä he ovat peräti typeröitä ja laiskoja ja ovat
unehuttaneet Herran sanan viljelemisen. Eihän ihminen tiedä tehdä
Jumalan sanan jälkeen, jos ei hän sanasta näe, mitä hänen on tehtävä
ja mikä jätettävä tekemättä.
Sitten rovasti käski katsomaan, oliko koulumestari saanut
luettaneeksi lapset. Kohta tulikin koulumestari ja ilmoitti, että
lapset ylimalkain osasivat ulkolukunsa hyvästi, vaikka joku oli
joukossa, jonka luku ei ollut aivan tarkka.
-- On kaunista, hyvät ystävät, saada kuulla koulumestarin kiittävän
teidän lastenne lukutaitoa, sanoi rovasti. Ne, jotka eivät vielä
osanneet aivan bookstavin jälkeen lukea niin tarkkaan kuin
koulumestari vaatii, koettakoot ensi vuodeksi parantaa lukuaan.
Tämän jälkeen rovasti julisti lukuset pidetyiksi ja kehotti kansaa
ylentämään mielensä ja sydämensä Jumalan tykö, jolta kaikki hyvä anto
ja lahja tulee, josta meidän tulee Häntä kiittää, ylistää, kuulla ja
palvella.
Sitten pidettiin rukoukset, jonka jälkeen rovasti käski muun
kansan mennä kotiinsa, vaan isäntien jäädä vähäksi aikaa jäljelle
ilmoittamaan kirkonkirjoihin ne muutokset, jotka vuoden pitkään
olivat kussakin perhekunnassa tapahtuneet, sekä suorittamaan
pääsiäisrahan.