Sisältö: Lukuherrojen tulo ja vastaanotto. Kokkapuheet. Saunan
kylpy. Illallinen. Viinaputelin varkaus. Lukuväen tulo. Koirain
tappeluttaminen. Lapsen ristiminen. Haukkumanimet.
-- Kylänlukuherrat taitavat jo tulla, sillä Aitjärvellä näkyy
ajettavan kolmella hevosella, sanoi Niemelän emäntä ulkoa tupaan
tultuansa.
Kaikki jotka vain muulta työltään joutivat, mennä kahahtivat porstuan
rappusille tulijoita katsomaan.
-- Nehän nuo näkyvät olevan, sanoi Holttolan kirkonmies. Rovastin
voilakka on eellimmäisenä ja kanttorin laukka toisena, tiettävästi
koulumestari ajaa kolmantena, vaan kenen hevosella, en voi täältä
asti tuntea.
Rahvas katseli tulijoita salmelle asti. Sitten he menivät tupaan,
jossa korjailtiin yhtä ja toista. Emäntä levitti suurelle pöydälle
rippulaitaisen lumivalkean pöytäliinan, jolle isäntä asetti
kaksihaaraisen kynttilänjalan ja sytytti palamaan siinä olevat
kynttelit, jotka sitten pian sammutti.
-- Ovatko tytöt puhdistaneet useampia kynttelijalkoja, kirkastaneet
veitsiä, varustaneet lautasia ynnä muita kapineita? kysyi isäntä.
-- Kaikki on reilassa, ole huoletta, vastasi emäntä.
Samassa ajoivat vieraat pihalle. Isäntä ja Mauno-setä riensivät
hatutta päin heitä vastaanottamaan ja pojat menivät hevosia riisumaan
ja kapineita korjaamaan.
Sillä aikaa kun isäntä oli pihalla vieraita vastaanottamassa, sanoi
Holttolan kirkonmies tuvassa olijoille:
-- Pankaa nutut päällenne. Näyttää niin rumalta, kun esivaltoja
mennään tervehtämään paitahihasillaan. Mennä vuonna kun oltiin
Montolassa kylänluvuilla, rovasti sanoi: "Voi kun nuo talonpojat
ovat tyhmät, kun eivät sen vertaa osaa kunnioittaa herrasväkeä, että
panisivat vaatteet yllensä."
Heti hevosten pihalle pysähdettyä riensi lukkari edellä ja
koulumestari perässä tupaan.
-- Hyvää iltaa, hyvää iltaa! sanoi lukkari kiireesti. Emäntä, emäntä,
viinaa, viinaa, sukkelaan, sukkelaan, ennen kuin rovasti ehtii tulla
tupaan!
Emäntä kaasi ikkunalla olevasta putelista viklakinttupulliin,
jonka lukkari loikkasi sukkelaan suuhunsa. Koulumestari sai toisen
ryypyn. Samassa tuli rovasti tupaan suuressa karhunnahkaturkissaan
ja karvanahkaisissa saappaissaan, pitkävarsinen, hopeahelainen
merivahapiippu kädessä ja matkalaukku kaulassa.
-- Hyvää iltaa, hyvää iltaa! toivotti rovasti, johon miehet kumartaen
ja naiset niiaten vastasivat:
-- Jumala antakoon!
Heti riensivät talon tyttäret riisumaan vieraita: vyöt aukaistiin,
turkit heitettiin päältä ja pantiin naulaan. Sitten kukin ikänsä
jälkeen tervehti vieraita: ensin rovastia, sitten kanttoria ja
viimeksi koulumestaria. Kättä antaessaan miehet kumarsivat ja
likistäessään naiset niiasivat.
-- Kah, onhan kirkonmieskin täällä vävylässään, sanoi rovasti
kätellessään Holttolan kirkonmiestä. On niin hauskaa kohdata vanhoja
tuttuja. Mitäs nyt kirkonmiehelle kuuluu?
-- Suur kiitosta, herra rovasti; ei minulle mitään erinomaista kuulu.
Kuinka herra rovasti itse jaksaa? virkkoi Holttola.
-- No, kiitos Jumalan, terveenä olen ollut, vaan alkaa jo vanhuus
jo vähän vaivata, vastasi rovasti. Ja paitsi sitä taitaa ehkä
lihavuuteni tehdä liikkeeni kömpelöksi. Ei näet enää ole nuoruuden
ripeyttä.
-- Niin on herra rovasti, läänin leipä se lihottaa. Muistanhan aivan
hyvin, kun kahdeksantoista vuotta sitten tulitte meidän seurakuntaan
hoikkana niin kuin nuotan salko. Nyt ovat ajat kuluneet, vuodet
vierähtäneet; mies on vanhettunut ja lihonut, lateli Holttola.
-- Ainahan kirkonmiehellä ovat entiset kokkapuheet muistossa; taidat
kenties vielä jonkun luikurin laskea haudassakin, saneli rovasti
naurusuin.
-- Taitaa luikurit haristaa, kunhan minä multavärssyksi veisaan: "Ei
helvetist lopu koskaan vaiva" (Vvk. 408:8), sanoi kanttori äänellä,
joka todisti, ettei heidän välinsä ollut lemmellistä laatua.
Tämän tiesi rovasti entuudestaan ja siksi hän sanoi:
-- Kanttori pitäköön vain huolta, että kirjalaukku reestä tulee
talteen.
-- Se on jo tallessa, vastasi kanttori. Tämän talon riuskat pojat
veivät jo kirjalaukun kammariin.
-- Saapiko olla kylmästä tultua? kysyi isäntä rovastilta tarjoten
ryyppyä.
-- Suur kiitosta! eihän hyvä pahaa tehne, vastasi rovasti ottaen
ryypyn. Koulumestari ja lukkari saivat myöskin ryypyn.
Sillä aikaa kun emäntä laitteli kahvikuppeja pöytään, kyseli rovasti
yhtä ja toista kyläläisten elosta ja työtoimista sekä kertoeli
mitä uutta suureen maailmaan kuuluu ja kuinka "kaseteissa seisoo
kirjoitettuna".
Kahvia juodessa istui rovasti pöydänpäässä, lukkari ja koulumestari
pöydän takana ja Holttolan kirkonmies pöytärahilla.
-- No, herra rovasti, enkö minä totta puhunut, kun sanoin että
Niemelässä saamme sulaa kermaa kahvin sekaan. Useammassa paikassa on
tuotu kerman asemasta kupilla jäätynyttä maitoa, jota on veitsellä
lohkottu ja lusikalla mätetty kahvikuppiin, sanoi koulumestari.
-- Enhän minä tuota ihmetellytkään, että koulumestari meidän
seurakunnan niin tarkoin tuntee, jotta joka talon tavatkin tietää,
virkkoi rovasti vastaukseksi ladaten vaakunaa piippuunsa, johon
talontytär Anni toi tulen päretikussa.
Kahvia juodessaan puhalteli rovasti komeita savuja pitkävartisesta
piipustaan kahvikuppiin, joka höyrysi niin kuin palava suo. Savu
levesi yli koko tuvan, ensin alemma ja sittemmin ylemmä, levittäen
hyvää hajua ympäri tupaa. Kun vieraat olivat juoneet kaksi kuppia
kahvia, kehotti isäntä heitä laittamaan vielä puolikuppiset, jota
pyyntöä toiset noudattivat mutta rovasti sanoi:
-- Kiitoksia tarjouksesta! En minä pruukaa semmoista.
Iltahämärissä sytytti isäntä kolme talikynttilää, kaksi pöydänpäähän
ja kolmannen pöydänlatvalle, sekä päre pantiin pihtiin palamaan.
-- Nyt olisi sauna valmis, jos herrat suvaitsisivat lähteä kylpemään,
virkkoi isäntä kylänlukuherroille.
-- En minä pruukaa kylpeä, jos korkeintaan kerran kuukaudessa, enkä
siis nyt halua mennä saunaan, sanoi rovasti. Mutta kyllä kanttori ja
koulumestari rakastavat repsua vaikka joka ilta.
-- Lähdetään häntä sitten, sanoi koulumestari ja meni lukkarin kanssa
kammariin vaatteitaan heittämään. Talon tyttäret riisuivat vieraat
ja antoivat heille uudet ihokiskoiset tuohitohvelit jalkaan saunaan.
Holttola heitti vävyineen päällysvaatteet tuvan ovensuun nurkassa ja
menivät hekin saunaan. Emäntä puuhaili sillä aikaa illallista ja vei
viinaputelin kammarin pöydälle, mutta rovasti pistäysi kammariin ja
pisti putelin kaappiin, istui vähän aikaa siellä ja puheli emännän
kanssa.
Rovastin kammarissa ollessa alkoivat tuvassa olijat katsella hänen
vaatteitaan.
-- Ei maar tuollaisessa turkissa vilustakaan, sanoi Mauno-setä
katsellessaan rovastin turkkia. Tuon kun vielä kieraisee vyöllä
kiinni, niin vaikka nukkukoonkin rekeen tulisella pakkasella, ei ole
vilusta pelkoa.
-- Entäs sitten nuo karvasaappaat, ne kun mies vetäisee jalkaansa,
niin ei palella, vaikka olisi koko yön nuotanvedossa, virkkoi
ukko-Lauri saappaita katsellessaan.
-- Äläs kun minäkin heitä katselen, puheli Korrosen ukko ottaen
saappaat. Nämähän ovat oikeat kapineet ja ne on tehty pappilan suuren
koiran Voudin nahkasta. Suutari-Mikko kuului näitä mestaroineen koko
viikkokauden joulun alla. Hyvät ovatkin lapikkaat!
Saunasta tullessaan kun koulumestari ja lukkari tuvan ikkunasta
huomasivat, ettei rovasti ollut tuvassa, he pistäysivät tupaan.
-- Emäntä, emäntä, nyt pitäisi saada "poslipainu", missä viinaputeli
on? kysäisi lukkari.
-- Emäntä näkyi menneen rovastin kanssa kammariin ja vei viinaputelin
sinne, vastasi Mauno-setä.
-- Voi tämä sen visakinttu, mitä teki, virkkoi koulumestari ja meni
lukkarin kanssa kammariin.
Vähän ajan kuluttua meni isäntäkin kammariin, otti putelin kaapista
ja tarjosi ensin rovastille, sitten koulumestarille ja lukkarille
"saunasta tultua". Rovasti kiitti tarjouksesta, vaan toiset
luikauttivat ryypyt makeaan suuhunsa.
Vierasten saunasta päästyä meni talonväki kylpemään, ensin miehet ja
sitten naiset. Sekä aikaihmiset samoin kuin lapsetkin panivat puhtaat
vaatteet yllensä.
Kylvyn perästä laitettiin lukuherroille illallinen kammariin. Emäntä
levitti puhtaan liinan pöydälle ja toi uudella tiheävanteisella
katajaisella kapalla nuorta maitoa, kahdenlaista, ohraista ja
rukiista leipää, kahdenlaisia piirakoita, voita ja voissa keitettyjä
ahvenia. Isäntä otti tuvan uunista lammaskäpälän ja kantoi sen
pöytään savivadissa. Tytöt toivat puulautaset ja kirkastetut
puukkoveitset. Kylän lukuherrat ynnä Holttolan kirkonmies kävivät
illallispöytään, vaan talonisäntä meni muun rahvaan kanssa tupaan
syömään kehottaen lähtiessään vieraita ottamaan ruokaa, mitä pöydässä
oli, eikä katsomaan vähyyttä.
-- Eihän iltasen äijyydestä (paljoudesta) kunhan vaan millä nukkuu.
Näkyypä tässä olevan ruokaa yltäkylläisesti, vastasi rovasti.
Kirkonmies toimitti isännän virkaa: antoi ruokaryypyt ja leikkasi
leipää kannikasta. Sitten hän ryyppäsi itse, niisti näpillään
kynttilän ja kehotti toisia vieraita ottamaan ruokaa pyytäen
anteeksi, ettei talonpoikaisessa talossa ole pöytäveitsiä ja
haarukoita, vaan täytyy käyttää viisihaaraisia kahveleita.
-- Sehän vankin onkin, sanoi koulumestari. Kun sillä koppaisee, niin
ei palanen suinkaan pöydän alle putoa.
-- Niin minäkin luulen, sanoi kirkonmies. Kyllähän herrat suittavat
monessakin asiassa olla talonpoikia veiterämmät, vaan eivät he
osaa hyppysiään käyttää niin kuin talonpojat. Siksi aina, kun
joku talonpoika kuolee, niin viepi hän hautaan hyppysissään kolme
kappaletta: kynttiläsakset, kahvelin ja nenäliinan.
-- Nyt vasta minä oivallan tuon arvoituksen: "Talonpojat maahan
nakkaa, herrat taskuhunsa pakkaa", virkkoi koulumestari.
Vähän aikaa syötyä sanoi lukkari:
-- Kirkonmies, silakka tahtoo uida!
Kirkonmies kaasi silakkaryypyn, jonka toiset ottivat hyvällä halulla,
mutta rovasti ei ottanut, kiitti vain.
-- Maistetaanpas Aitjärven ahvenia, sanoi rovasti nostaessaan vadista
puulusikalla kaloja lautaselle.
-- Ja-ah, hän jatkoi vähän ajan perästä. Nämä ovatkin toisenlaiset
kuin muinaiset lipeäkalat. Kuulkaahan, hyvät ystävät, kun kerron
teille erään jutun, joka tapahtui toissa vuonna jouluna. Minua
vietiin ripittämään erääseen taloon, jonka nimeä en nyt tahdo
mainita. Toimituksen tehtyäni tuotiin ruokaa pöytään ja emäntä
sanoin minulle hyvillä mielin: "Minä kun olen kuullut vallasväen
jouluna rakastavan syödä lipeäkalaa, niin laitoin nyt teille sitä
herkkua. Kyllähän me talonpojat emme osaa sellaista syödä, mutta
vallat kuuluvat syövän sitä mielellään. He kuuluvat syövän vaikka
vasikanlihaa, jota me emme voi suuhumme pistää." Minä katsoin
emännän lipeäkalaa ja maistoin. "Eihän nämä mitä lipeäkalaa ole",
huusin tuskastuneena. "Nämä ovat vain pieniä ahvenpamppuja lipeässä
keitettyinä." Sitten minä selitin heille, mitkä lipeäkalat ovat
ja miten niitä pruukataan. Kovin emäntää näytti hävettävän ja
harmittavan.
-- Missähän noin typerä emäntä oli? kysyi lukkari.
-- Johan minä sanoin, etten tahdo talon nimeä mainita. Haasta miestä
koko päivä, mutta älä nimeä mainitse, vastasi rovasti.
Vierasten syötyä tuli kammariin talonisäntä, jolle vieraat antoivat
kiitokset ja rovasti lausui:
-- Kyllä miehet ovat ravitut vaan miten lienee luontokappalten laita?
-- Olkaa huoletta, hyvät herrat, kyllä hevoset ovat ravintonsa
saaneet; niitä on syötetty ja juotettu sekä laitettu vahvasti eteen
yönajaksi, vastasi isäntä.
Vieraat kiittivät huolenpidosta isäntää. Sitten rovasti sanoi:
-- Mihinkäs koulumestari ja kanttori käyvät makaamaan?
-- Riiheen tai saunaan; yhdenlainen, mihin vain laitetaan ja missä
uni sujuu, vastasi koulumestari.
-- Taitaisi tässä kammarissa olla hyvä maata, jos ei vain olisi
turkkilaisia (luteita), virkkoi rovasti.
-- Kyllähän täällä niitä ennen on ollut, vaan minä korvensin kuumalla
vedellä joka paikan ihan tarkkaan ja toin uudet oljet sänkyyn. En
luulisi täällä enää olevan yhtään elävää, vastasi emäntä.
-- Eivät ne vähällä kuole, sanoi rovasti. Ehkä on parasta minun käydä
tupaan makaamaan. Anna vain, lautamies, poikien vetää reki tupaan ja
tuoda puhtaita olkia siihen, niin minä käyn rekeen makaamaan.
-- Hyvä on, vastasi isäntä ja meni käskyä täyttämään. Reki vedettiin
tupaan ja rekeen hajotettiin suuri kupo rukiinolkia, levitettiin
vaippa olkien päälle ja pantiin palttinainen hursti (lakana) vaipan
päälle. Toinen vaippa varustettiin peitteeksi. Kun kaikki oli saatu
reilaan, tuli isäntä kammariin ja sanoi:
-- Herra rovasti, nyt on vuode valmis. Perhe jo on käynyt levolle,
jos suvaitsette lähteä makaamaan.
Rovasti läksi isännän kanssa, pisti lähtiessään toisten huomaamatta
jotain povelleen ja sanoi lähtiessään:
-- Hyvää yötä!
-- Hyvää yötä herra rovastillekin! vastasivat toiset.
Koulumestarille ja lukkarille tehtiin tila kammarin sänkyyn.
Kirkonmies jäi vähäksi aikaa vielä heidän keralleen juttelemaan.
-- Kah, mihinkäs viinaputeli on pöydältä joutunut? kysyi lukkari.
-- Ehkäpä isäntä vei sen tupaan, vastasi kirkonmies.
-- Voi sen tervakenkä; mistä nyt uniryypyt saamme? pakisi
koulumestari.
Samassa tuli kammariin isäntä, jolta hänen appensa kysyi:
-- Mihin sinä viinaputelin korjasit?
-- Täällähän se minua myöten pitäisi olla, vastasi isäntä.
Hiukan aikaa mietittyänsä sanoi isäntä jälleen:
-- Antakaapas olla. Kun täältä menimme tupaan, niin rovasti otti
jotain poveltaan ja pisti rekeen päänsä pohjiin. Eiköhän se vain
liene ollutkin viinapottu?
-- Ai tämä sen möhömaha, mitä teki. Mutta kyllä minä hänelle näytän,
että petturi petetään, ja jok ei ryyppää, se on syypää, hän, huusi
lukkari kiivastuneena ja viimeiset sanat laulaen.
-- Jos suvaitsette, niin minä käyn aitasta toista noutamassa, onhan
talossa viinaa, sanoi isäntä.
-- Ei tarvitse, vastasi lukkari ja iski koulumestarille silmää. Johan
sitä tavaraa on tässä nautittukin. Ei liika lihota, jos ei kohtuus
elätä.
Niitä näitä vähän aikaa pakinoituaan menivät isäntä ja kirkonmies
tupaan makaamaan.
-- Miksi et antanut lautamiehen hakea viinaa aitasta? kysäisi
koulumestari. Olisihan tässä illan kuluessa naukittu. Huomenna on
taas kova työpäivä edessä, jolloin ei jouda eikä sovikaan ryypiskellä.
-- Hakea viinaa aitasta, kun sisässä on melkein kokonainen pottu,
olisi hulluutta, virkkoi lukkari. Odotapas vähän aikaa, kun se
rapavatsa nukkuu, niin minä haen viinapotun hänen päänsä pohjista, ja
sitten vasta kehtaa elamoida! Mutta sinun täytyy luvata viedä pottu
tyhjänä samaan paikkaan takaisin. Kuuletkos, herra tukisteri?
-- Sen teen aivan mielelläni, ole huoletta, hyvä kirkon kukko,
vastasi koulumestari ja pisti palturia piippuunsa.
Koulumestari ja lukkari puhelivat ja tupakoivat siksi, kunnes
arvasivat kaikki nukkuneiksi tuvassa. Sitten lukkari pistäysi hiljaa
tupaan ja vähän ajan kuluttua palasi viinaputeli kädessä.
-- Läänin leipä lihottaa, sanoi Holttolan kirkonmies taannoin;
koetetaanpas me nyt, mitä läänin viina vaikuttaa. Sukkelaan, herra
tukisteri, ryyppylasi tänne, lateli lukkari innokkaasti.
-- Heti paikalla, herra tirehtör kanttus, sanoi koulumestari ojentaen
ryyppylasin lukkarille.
Lukkari täytti lasin, ryyppäsi ja sanoi:
-- Suur kiitosta, suu parka, kun keralleni läksit.
-- Suur on kulkku lukkarilla, kyllä se vetää, ilvensi koulumestari.
Sitten lukkari kaasi toisen ryypyn, antoi sen koulumestarille ja
sanoi:
-- Juopas, juopas, juomaratti, huuhtelepas huules, Matti!
-- Niin, monta sinne on mennyt, harvoin takaisin tullut, vastasi
koulumestari.
-- Eikös rovasti kuullut, kun sinä viinaputelin otit? kysyi
koulumestari.
-- Eikä kuullut, vastasi lukkari. Hän makasi kuin hako eikä olisi
tainnut havahtua, vaikka minä olisin häneltä kerinny puolet hivuksia,
niin kuin muinen Ammonin kuningas teki Taavetin lähettiläille.
Nyt täytti koulumestari ryypyn, kohotti sen ja sanoi:
-- Saas tästä, Saparo-Pekka, Kekka-Heikin kannusesta. -- Lukkaria
kutsuttiin Saparo-Pekaksi, kun hän oli kotoisin Saparon eli Soperon
kylästä. Koulumestaria taas haukuttiin Kekka-Heikiksi, kun hän käveli
pää kekassa, pystyssä. -- Sitten hän antoi toisen ryypyn lukkarille,
joka ryypätessään sanoi:
-- Kyllä muistan murrin virret, kissan kirjavan sanaset.
Kun muutamia ryyppyjä oli naukittu, kysyi koulumestari:
-- Mistä sinä olet tullut vihaiseksi Holttolan kirkonmiehelle?
Sanopas, hyvä veli, se asia!
-- Siitä tulee ensi kesänä kolme vuotta, kun minä olin voinajossa ja
menin yöjalkasiin Koiskamolle, niin tämä Holttolan ukonruja sattui
olemaan siellä ja salpasi minut huoneeseen, jossa sain olla päivään
asti. Siitä perin olen ollut hänelle vihainen, vaan nyt unehutan koko
seikan, kun sain kerran tyssänneeksi häntä, selitti lukkari.
-- Vai niin, vai sellainen se oli asia, joka mielen murti. Ken syyttä
suuttuu, se lahjoitta leppyy, vastasi koulumestari.
Vielä ryypättyä sanoi lukkari:
-- Kuules, veikko, minua alkaa laulattaa. Eikös laulettaisi yhdessä
vaikka "Kirpun virsi?"
-- Lauletaan vain, mutta hiljalleen. Muuten jos pöpö tuvassa havahtuu
ja kuulee, niin piru meidät korjaa, sanoi koulumestari.
Sitten he lauloivat yhdessä:
Jos mä kirpun kiinni saisin,
pitäisin mä kelpo kestit:
pään mä panisin papille,
leukaluut lukkarille,
koivet koulumestarille,
nimismiehelle nivukset.
Rungon saisi ruununvouti,
selkärangan siltavouti,
etujalat jahtivouti
sekä hännän henkiherra.
Keuhkot tulis tuomarille,
maksa maiden mittarille,
sydänmunat suntiolle,
hampaat haudankaivajalle,
kylen kylän vanhimmalle,
toisen kylen tohtorille.
Siihen asti he ryypiskelivät, kunnes viinaa putelissa piisasi.
Putelin tyhjäksi tultua vei koulumestari sen takaisin rovastin
pääpohjiin ja palasi kammariin.
-- Kuulikos ukko, kun sinä potun piilotit? kysäisi lukkari.
-- Ei kuullut hän eikä muut, vastasi koulumestari. Käydään veikkonen
makaamaan, minulla on pää kuin Haminan kaupunki.
-- Niin on minullakin, veikkonen, myödytti lukkari.
Sillä puhein molemmat riisuivat ja kävivät makaamaan.
Seuraavana aamuna tuli lautamies kammariin ja sanoi:
-- Hyvää huomenta, hyvät herrat. Kahvi olisi valmis ja odottaa jo
pöydällä. Tehkää hyvin ja tulkaa juomaan! Rovasti odottaa jo teitä.
-- Jumala antakoon, vastasi koulumestari. Tullaan, tullaan kun
joudutaan.
-- Minun päätäni pakottaa niin kovasti, etten voi paikaltani
hievahtaa, ennen kuin saan aamuryypyn. Ole hyvä, lautamies, ja tuo
meille tilkka viinaa tänne, rukoili lukkari.
Lautamies meni ja palasi vähän ajan kuluttua tuoden taskulasissa
viinaa, josta antoi kaksi ryyppyä kumpaisellekin miehelle ja vei
pullon mennessään.
Lukkari ja koulumestari menivät tupaan, jossa rovasti jo istui pöydän
päässä kahvikupin ääressä. Hyvän huomenen sanottuaan he istuivat
pöytään.
Kun kahvi oli juotu, rovasti otti viinaputelin reestä, laski sen
pöydälle ja sanoi:
-- Joka säästää saatuansa, sillä on ottaa tarvittaissa. Minä korjasin
illalla viinaputelin tallelle ajatellen: "Aamu on iltaa viisaampi."
Nyt tästä saadaan aamuryypyt.
Isäntä otti putelin ja kaasi ryyppylasiin, mutta putelista ei
herahtanut tippaakaan. Hän katsahti rovastiin ja sanoi:
-- Mutta hyvä rovasti, tyhjähän tämä puteli on, eihän tässä ole
tilkkaakaan viinaa.
-- Mitä lempoa se on, sanoi rovasti. Olisikohan viina vuotanut yöllä
rekeen! Hän kävi tutkimaan, olisivatko oljet märkänä ja haisivatko ne
viinalle. Kun ei mitään merkkiä viinan vuotamisesta huomattu, rovasti
sanoi:
-- Rekeen viina ei ole vuotanut, vaan tässä on, näen mä, käynyt
kämpään käsi.
-- Varmaan on herra rovasti mahtanut yön pitkin ryyppiä viinan,
koska pottu oli illalla melkein täysi, virkkoi lukkari ja nauraa
virnisteli. Kaikki tuvassa olijat rehahtivat nauramaan, mutta rovasti
sanoi vakavasti:
-- Tämä menee jo liika pitkälle. Kyllä minä arvaan, mihin viina
on mennyt; vaan oli miten tahansa, meidän miesten suussa se on ja
siksi ei nyt isäntä saa meille antaa tilkkaakaan viinaa, ennen kuin
päivällispöydässä ruokaryypyt.
Sitten menivät lukuherrat kammariin, jossa rovasti torui lukkaria
ja koulumestaria aika lailla. Sillä aikaa korjattiin vuoteet
ja siivottiin tupa. Ihmiset pesivät itsensä ja pukaisivat
pyhävaatteisiin.
Vähän ajan perästä meni emäntä kammariin ja sanoi:
-- Jos herrat suvaitsevat, niin minä keitän murkinaksi puolikypsiä
munia.
-- Tehkää niin, virkkoi rovasti.
-- Mutta minä en enää muista, miten niitä keitetään, vaikka pappilan
rouva tuonnoin minulle neuvoi, sanoi emäntä.
-- Pane munat kiehuvaan veteen ja lue kolme kertaa isämeitä, ota
sitten munat padasta ja tuo pöytään, neuvoi lukkari.
-- Jumalan nimeä ei saa turhaan lausua, virkkoi rovasti. Tee muuten
niin kuin kanttori käski, vaan isämeitää älä lue, mutta lue yhdestä
aikain kolmeensataan asti.
Emäntä kiitti neuvosta ja teki niin kuin rovasti käski. Murkina
laitettiin lukuherroille kammariin, vaan talonväki vieraineen söi
tuvassa.
-- Onhan tuo niin outoa käydä suuruksetta syömään. Saanko luvan
tarjota ruokaryyppyjä? kysyi isäntä.
-- Ei pisaraakaan, vastasi rovasti kuivasti.
Kun perhe oli tuvassa syönyt ja ruoka korjattu, Mauno-setä ripisteli
kuusenhavuja ympäri tuvan lattiaa. Lukkari kantoi kirjalaukun
kammarista tupaan ja asetti kirkonkirjat pöydälle. Lukuväkeä alkoi
vähitellen keräytyä lukupaikkaan. Toiset ajoivat hevosilla reet
täynnä väkeä, toiset astuivat jalkasin. Poikavekarat hiihtivät
suksilla läpi metsien. Kaikki olivat pyhävaatteissaan. Koiria
keräytyi iso joukko Niemelän pihalle. Niistä toiset kävivät rekiin
makaamaan vaan toiset juoksentelivat ympäri kartanoita ja taloja.
-- Onko se totta, että teidän Musti voittaa meidän Merkin? kysyi
Harjulan Pekka Mäkelän Martilta.
-- Totta on, vastasi Martti. Sen näin omin silmin viime syksynä.
-- Sitä minä en usko, ennen kuin saan nähdä, sanoi Pekka. Tässä on
nyt hyvä tilaisuus koettaa.
-- Laitetaan vain koirat tappelemaan, sillähän se riita ratkeaa,
mutta auttaa ei saa kumpikaan, esitti Martti.
Kumpikin poika kutsui koiransa luoksensa.
-- Husoo! sanoi Pekka Merkillensä.
Paikalla jämähti Merkki Mustiin kiinni ja kiivas tappelu syntyi
koirilla. Pian keräytyi iso joukko poikia katsomaan, kumpiko voittaa.
Kotvan aikaa oteltuaan alkoi Musti viimein vikuttaa ja pötki pakoon
verisenä.
-- Tuossa se nyt on; nyt sen näit kuinka kävi, ilkkui Pekka. Sanotko
vielä Martti, että teidän Musti voittaa meidän Merkin?
-- Sanon kyllä, sen näin viime syksynä omin silmin, vastasi Martti.
Koirat silloin eivät tapelleet vaan ajoivat yhdessä jänistä, ja
meidän Musti juoksi nopeammasti.
-- Se on toinen asia, sitä en voi kieltääkään, virkkoi Pekka.
Vähitellen alkoivat toisetkin pojat tappeloittaa koiriaan.
Vihdoin tuli kylänvanhin ja sanoi pojille:
-- Ettekö te voisi olla niin siivolla kuin nuo tytöt tuolla
rappusilla? Mutta te vain rähisette kuin koirat. Tässäkin toteutuu
sananparsi:
Piikaparvi piirasparvi,
poikaparvi koiraparvi.
Akkaparvi harakkaparvi,
ukkoparvi hukkaparvi,
jatkoivat pojat kylänvanhimman pois mentyä ja lakkasivat rähisemästä
ja koiria tappeloittamasta.
Kun kylänvanhin oli saapunut tupaan ja tervehtänyt lukuherroja ynnä
muita, niin alkoi rovasti häneltä kysellä yhtä ja toista kyläläisten
elosta niin kuin esimerkiksi: kuinka on sopu kyläläisten kesken,
perheenjäsenten ja aviopuolisojen välillä? Kuinka pyhäpäivät
vietetään: harjoitetaankos kotohartautta ja viljelläänkös Jumalan
sanaa? Kasvatetaankos lapsia kurituksessa ja Herran nuhteessa
vai annetaanko niiden juoksennella ympäri kyliä? Kuinka monta
Raamattua löytyy kyläkunnassa ja kuinka monta Uutta testamenttia?
Harjoitetaanko rakkaudentöitä niin kuin sairasten oppimista, almujen
antoa ja muuta mikä olisi ylösrakentavaista? Kuinka nouseva nuoriso
itsensä käyttää: elääkö se siveästi ja puhtaasti vai raa'asti ja
törkeästi? Onko mitään eri lahkokuntia, jotka toisin opettavat ja
elävät kuin Jumalan sana neuvoo?
Kylänvanhin vastasi kaikkiin näihin kysymyksiin. Kävi selville,
että kaikki oli hyvästi, niin kuin sen oleman pitääkin. Rovasti
kirjoitti kaikki kirjaansa ja kiitti sitten lukukinkeriä ja kehotti
eteenkinpäin vaeltamaan ja itsensä käyttämään niin kuin pyhäin sopii.
Rovasti katsoi kelloansa ja sanoi:
-- Jos täällä on jotakin kiireellistä toimitusta, niin minä voin nyt
toimittaa, ennen kuin luvut alkavat.
-- Näkyyhän täällä olevan lapsi kastettavana, vaan lieneeköhän sillä
kiiru, vastasi kylänvanhin. Taitavathan ne olla täällä kylänluvuilla
kumminkin, niin voisihan sen asian toimittaa perästäkinpäin.
-- Se on asia, jota ei saa viivytellä. Kutsukoon vain kylänvanhin
asianomaiset saapuville ja emäntä toimittakoon kasteveden, käski
rovasti.
Sillä aikaa kun kylänvanhin käskyä toimitti, pani rovasti "rajin"
kaulaansa. Asianomaisten esille tultua rovasti kysyi:
-- Kenen lapsi tämä on?
-- Se on meidän Pekon akan lapsi. Pekko itse on Venäjällä rahdissa,
niin minä toin lapsen ristille, vastasi Mustamäen Tommo.
-- No Pekkako on lapsen isä? kysyi rovasti.
-- Eikö tuo liene, vastasi Tommo.
-- Milloinkas lapsi on syntynyt?
-- Kolmannella ketruuviikolla torstaina.
-- Mikäs aika se olikaan?
-- Se oli silloin kuin Savolaisen Juho suden tappoi, juuri samana
päivänä. Sydänkuuhan se silloin oli, mutta en saanut panneeksi
mieleeni, kuinka mones päivä se lie ollutkaan.
Rovasti otti almanakan käteensä ja katseltuaan sitä vähän aikaa sanoi:
-- Nyt ollaan selvillä: lapsi on syntynyt tammikuun
kahdeksaskolmattakymmenentenä päivänä. Mutta mikäs lapselle nimeksi
annetaan?
-- Minä kysyin Pekon akalta lähteissäni lapsen nimeä, niin hän vain
sanoa tölkäytti: "Pankaa nimeksi minkä tahdotte, eihän nimi miestä
pahenna." Pitkin tietä tullessani mietin, mikä pojalle saadaan
nimeksi, ja vihdoin tulin siihen päätökseen, että tästä on tehtävä
Nikolai Paulovits, vastasi Tommo.
-- Oh hoh, sanoi rovasti. Eikö vähempi vältä! Se on meidän nykyisen
keisarimme nimi eikä sitä sovi panna talonpojan lapselle.
-- Pankaa sitten paljas Paulovits, tuumasi Tommo.
-- Se on toista, virkkoi rovasti. Kutkasta kummiksi tulevat?
-- Tässä on lapsen kanssa Pitkän Jussin akka, joka tulee rist'emäksi
ja rist'isäksi tulee tämä Halon Tokko, vastasi Tommo.
Kuultuansa tämmöiset nimet rovasti veti suunsa nauruun ja kummit
punastuivat. Sen rovasti huomasi ja sanoi:
-- Mitä sinä tuolla tavalla herjaat ihmisiä, onhan heillä oikeatkin
nimensä!
-- Niinhän me heitä kutsumme joka päivä ja siksi en nytkään muistanut
poiketa totutusta tavasta, vastasi Tommo hämillään. Luulen rovastin
tuntevan heidät molemmat.
-- Tunnen kyllä ja tiedän heidän oikeat nimensäkin enkä hauku
ihmisiä, vastasi rovasti ja kirjoitti kirjaansa mitä asiaan kuului.
Sitten rovasti kastoi lapsen ja antoi nimen Paavo; Tommo maksoi
ristintärahan.
Tultua papin edestä perälle tupaa sanoi mieskummi Tommolle:
-- Siinä on nyt sinun Paulovitsis, Paavoksipa se muuttuikin! Jos minä
olisin pahempi mies, niin manuuttaisin sinut käräjään, ja sinä saisit
nähdä mitä maksaa haukkua esivallan edessä ihmisiä.
-- En veikkonen minä tiennyt, ettet sinä tänä päivänä ole Halon
Tokko, niin kuin sinä ennen olet ollut, vastasi Tommo.
-- Mutta valehtelithan sinä senkin, että teidän Pekko on Venäjällä
rahdissa, vaikka hän kuuluu olevankin viinaa kaupalla. Jos minä
senkin asian kaipaisin rovastille, niin pian aikaa kutsuttaisiin
sinut papin tutkintoon pappilaan, virkkoi Tokko vihaisesti.
-- Älä veikkonen kaipaa, minä annan sinulle hyvät parkkikiskoiset
tuohitohvelit, rukoili Tommo. Kun minä tiesin rovastin olevan
viinankauppiaille ja juomareille vihaisen, niin en tohtinut sanoa
totuutta vaan pistin hätävalheen. Mitä taas haukkumiseen tulee, niin
en sitä tehnyt tahallani, vaan se meni vahingossa, totutusta tavasta,
niin kuin me keskenämme olemme tottuneet.
-- No, tohvelit kun antanet, niin olkoon kaipaamatta, sanoi Tokko
leppyneenä.
-- Annan kyllä, ole huoletta, ja vielä ryypyt saat päälliseksi,
lupasi Tommo.
-- Vieläkös täällä olisi mitä kiireellisiä toimituksia? kysyi rovasti.
-- Lempiäisen Pulikka on kovasti kipeänä ja halajaa pappia
ripittämään, ilmoitti Sutelan Matti.
-- Tepäs olette kummallisia ihmisiä, kun kaikkia haukutte, torui
rovasti. Mistä minä tiedän kuka se pulikka on, kun ette oikealla
nimellä ketään nimitä. Tuollainen tapa haukkua ihmisiä ei ole
ainoastaan iljettävä ja moitittava, vaan se myös osoittaa häijyä
sydäntä lähimmäisen hyvää nimeä ja mainetta vastaan.
-- Sen miehen nimi, joka pappia halajaa, on Juhana Lempiäinen
Lempiälästä, vastasi kylänvanhin. Mitä muutoin haukkumanimiin tulee,
niin se useimmiten on vanhempain syy, kun he alkavat joko leikillään
taikka pilan vuoksi vain kutsua lapsiaan eriskummallisilla nimillä.
Sitä myöten naapurit ja muutkin alkavat heitä kutsua, ja niin saatu
haukkumanimi pysyy sitten heidän koko ikänsä.
-- Voi kurjia vanhempia, jotka niin tekevät! He eivät muista, että
Vapahtaja on sanonut: "Heidän enkelinsä näkevät aina minun isäni
kasvot, kuin on taivaassa". Sen tähden ei heitä saa pahentaa tavalla
eikä toisella. Muistakaa se, että joka yhden näistä pienimmistä
pahentaa, parempi hänen olisi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen
kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen, lausui rovasti
pontevasti.