Sisältö: Lukusten ilmoitus. Sunnuntai-illan vietto.
Sisäluvunopetus. Kankaan kutominen. Lasten lukuharjoitukset.
Siivonteko. Leipominen. Vierasten tulo.
-- No lapset, tukkajuhla on jo kuulutettu; harjoitelkaa nyt
lukua ahkerasti, sanoi Niemelän lautamies tultuansa kirkosta
laskiaissunnuntaina.
-- Milloin se meille tulee? kysyi Mauno-setä uteliaasti.
-- Nousevalla viikolla tiistaina, vastasi lautamies. Ja niin kuin
viime vuonna määrättiin, se tulee nyt pidettäväksi meillä. Siksi
pitää naisten tällä viikolla kutoa kankaansa loppuun, ja mitä
ei kerkiä lopettaa, sen saa kääriä syrjälle ja viedä tupaseen.
Lauantaina pitää olla liiat romut tuvasta pois ja maanantaiaamua
vasten pestään tupa sekä sitten varustetaan kaikki mitä kylänlukuihin
tarvitaan. Maanantai-iltana tulevat kylänlukuherrat meille yöksi.
-- Mikä se tukkajuhla on? kysyi pieni Anni kiivetessään äitinsä
syliin.
-- Sittenhän sen, lapseni, saat nähdä, kun se tulee, vastasi äiti
asettaessaan tytärtään polvilleen. Silloin meille tulee paljon
ihmisiä monesta kylästä, koko lukukunnasta. Pappi, lukkari ja
koulumestari tulevat luettamaan, ja kuka ei silloin osaa lukea, sitä
tukistetaan. Sentähden sitä kutsutaan tukkajuhlaksi.
-- Mitäs kirjaa ne luettavat? kysyi Anni.
-- Aikaihmisille luetaan Uutta testamenttia, lapsille katekismusta ja
vallan pienille aapista, vastasi äiti silitellen lapsensa suortuvia.
-- Mutta kun minä en osaa muuta lukea kuin puustaveja, niin
tukistetaankos minua? kysyi taas tyttönen.
-- Sinä olet vielä niin pieni, ettei sinulta enempää vaaditakaan.
Kun kanttori luettaa sinua, niin lue vain selvästi, niin hän kiittää
sinua ja silittää päätäsi, virkkoi äiti.
-- Niin minä teenkin enkä ollenkaan kainostele, sanoi Anni hyvillä
mielin.
Päivällisen perästä jokainen otti kirjan käteensä ja alkoi lukea
ääneensä, joten tuvassa syntyi sellainen palpatus, että se oikein
kuului pihalle asti. Pienen Annin vanhempi veli Jaakko otti vanhan
aapisen käteensä ja sanoi:
-- A sanoo a, avaa kirja auki, aukaisi aapisen ja alkoi lukea:
-- Aas puki, ala lukii, markkinamies hevosta sukii.
-- Mitä lörpötystä se on? tiuskaisi äiti Jaakolle.
Nolona Jaakko pani kirjan kiinni ja sanoi hiljaa itsekseen:
-- I sanoo i, pane kirja kii.
Mauno-setä koetteli päivällisen syötyään venähtää sänkyynsä
lepäämään, mutta kun kaikki lukea pauhasivat ääneensä, hän ei voinut
nukkua, jonka tähden hän nousi ylös, nuuskasi ja sanoi:
-- Ei mokomaa lukupuurtoa ole ollut sitten menneen talven; korvat
tahtovat lummehtua, kun kaikki pauhaavat.
Sitten hänkin otti vanhan virsikirjan ikkunalta, pisti vaskisankaiset
lasit silmilleen ja alkoi lukea pauhata ääneensä.
-- Hyvää iltaa! sanoi Lahtelan isäntä tultuaan Niemelän tupaan.
Taitaa totta varmaan olla tukkajuhla tulossa, koska täällä näin lukea
pauhataan koko perheen tuumasta.
-- Jumala antakoon, vastasi lautamies. Niin veikkonen, niin
veikkonen, tukkajuhla on jo kuulutettu ensi tiistaista viikkokauden
päähän ja niin kuin muistat, se pidetään meillä tänä vuonna. Jos
sinä, hyvä naapuri, annat siivota tupasi, niin saapi koulumestari
siellä lapsia ulkoa luettaa ja -- tukistaa.
-- Aivan kernaasti minä laitan tupani reilaan ja annan mielelläni
lasten sinne tulla. Onhan se aika niin juhlallista ja juohduttaa
mieleen hauskoja lapsuuden aikoja, vastasi Lahtelan isäntä.
Isäntäin niitä näitä pakinoidessa ja kirkkokuulumisia kertoessa sekä
muun perheen lukiessa ilta kului rattoisasti. Vieraan pois mentyä
sanoi lautamies:
-- Tuokaas illaista, vaikka millaista, niin pääsee makkaamaan ja
aamulla riihtä hakkaamaan!
Naiset kantoivat ruokaa pöytään: kolme vatia kaalia tuotiin suureen
pöytään, jossa miehet söivät, ja kolmeen naisten pöytään vati
kuhunkin, josta naiset söivät lasten kanssa. Kolme leipää tuotiin
myöskin suurelle pöydälle, josta lapset kävivät hakemassa leipää
omaan pöytäänsä. Kukin isä leikkasi palaset leivästä ja antoi
lapselleen pieneen pöytään vietäväksi. Isäntä jakoi miesten pöydässä
lihat antaen palasen kullekin ja toisissa pöydissä jakoivat vanhemmat
naiset jokaiselle osansa.
Lihavuittiansa (osaansa) syödessään sanoi ukko-Lauri:
Pyhäpäivä, hyvä päivä:
saapi kaalia kahesti,
lihapalat päälliseksi.
Illallisen perästä korjattiin ruoka, tuotiin vokit (rukit) tupaan,
varustettiin riihikot, laitettiin vuoteet ja käytiin makaamaan.
Aamulla riihimiehet nousivat jo puolesta öin, pukivat riihikot
yllensä ja menivät riihtä puimaan. Vanhukset, talon tyttäret ja
lapset jäivät makaamaan. Kukon kolmatta kertaa laulaessa nousivat
vanhukset ja niitä näitä toimitellen herättivät tytöt kankaita
kutomaan. Vihdoin nousivat lapsetkin, pukeusivat, pesivät silmänsä,
harjasivat päänsä, ottivat kirjansa ja alkoivat lukea. Tytöillä
riippui pirtapuussa kirja "Lasten paras tavara", jota he väliin
kangasta kutoessaan vilkaisivat. Nuoremmilla tytöillä oli vokin
kuontalolapaan kiinnitetty kirja, josta he kehrätessään lukivat.
-- Äiti, opeta minua tavaamaan, ettei kylänluvussa tukistettaisi,
pyysi pieni Tuomas.
-- Tuo, poikaseni, tuolisi tänne minun viereeni, niin minä
kehrätessäni neuvon sinua, sanoi äiti.
Tuomas toi tuolinsa äitinsä viereen, kävi istumaan, otti kirjan ja
alkoi lukea äitinsä perästä.
-- I sanoo i, alkoi äiti.
-- I sanoo i, tavasi Tuomas perästä.
-- Ässä ä sä, jatkoi äiti.
-- Ässä ä sä, luki Tuomas.
-- Isä, luki äiti.
-- Isä, sanoi Tuomas.
-- Kyllä minä tuon sanan jo osaan, huudahti Tuomas iloisena. Mutta
sanos, äiti, onko se pitkä vai lyhyt i?
-- Se on lapseni pitkä i, vastasi äiti.
-- No, kyllä minä nyt tiedän, miten se tavataan. Kuulehan äiti, noin
se menee, sanoi Tuomas ja alkoi tavata:
-- Pitkä i sanoo i, ässä ä sä, pitkä isä.
Kaikki rehahtivat nauramaan ja Tuomaan äitikin sanoi nauraen:
-- Ei, lapseni, se ole pitkä isä eikä lyhyt isä, se on vain isä.
Sitten jatkettiin lukua edelleen. Äiti luki edellä ja Tuomas perässä
ja niin pitkitettiin siksi, kunnes koko isämeitä oli luettu.
Kun Tuomas oli lopettanut lukunsa, niin pieni Anni toi kirjansa ja
alkoi nimitellä kirjainten eri muotoja, joista hän kirjaimet tunsi.
-- Kokkapää on k, sanoi Anni.
-- Niin on, todisti äiti.
-- Piippahäntä on p, jatkoi Anni.
-- Niin on, virkkoi äiti.
-- Leveä puustain on ämmä, virkkoi Anni.
-- Aivan niin, myödytti äiti.
-- U on yläpuolelta auki ja alapuolelta ummessa. Ännä on alapuolelta
auki ja yläpuolelta ummessa, sanoi taas Anni.
-- Ihan niin, todisti äiti.
-- Ässä on rautanaulan näköinen.
-- Niin on.
-- Reikäpää on e.
-- Oikein.
-- Pieni ässä on kirjava kuin kissanpoika.
-- Sekin on totta.
-- Rikkupää on i ja ympyräinen puustain on o, lateli Anni iloisena
taidostaan.
-- Aivan oikein, kultaseni, sanoi äiti ja silitti lapsensa päätä.
-- Hyvin riskisti olette lukeneet tänä aamuna ja minä tahdon lukunne
palkita voileipäviipaleilla, sanoi emäntä ja meni ulos. Sieltä hän
toi suuren lautasen voita ja kauraisen leivän, voiteli voileivät sekä
antoi lapsille kuin myöskin tytöille, jotka halukkaasti haukkasivat
suuruspalaa.
Kohta tulivat riihimiehet riihestä, peseisivät, muuttivat toiset
vaatteet, söivät suuruspalaa ja kävivät makaamaan. Ainoastaan
viskaajat menivät takaisin riiheen. Päivän valjetessa korjattiin
oljet riihen edestä latoon ja päivän tultua tuulahutettiin elot
ja vietiin aittaan sekä pantiin uutta ahdosta riiheen. Viskaajat
päästyään riihestä söivät muun perheen kanssa murkinaa ja kävivät
makaamaan, josta vasta tuvan lämmitessä heräsivät.
-- Minä tulin oikein katsomaan, kuka se täällä niin ravakasti
kangasta kutoo helskyttää, että oikein meidän pihalle kuuluu, sanoi
Lahtelan emäntä tultuansa Kaisan luokse Niemelän tupaan. Nythän
näenkin, että se on Kaisa-neito,
jonka piukkaa pirran ääni,
kuin käki mäellä kukkuu,
niin se suihkaa sukkulainen
kuin kärppä kiven välissä,
niin se käämä käännähtelee
kuin käpy oravan suussa.
Siks ei kylä sikein maannut,
linnakulta uinaellut
neidon pirran pirskeheltä,
sukkulan surinehelta.
Niin on vaate kuin valettu:
ei laske lapoja kangas,
päästä ei pirta piitämiä;
on kuin Kuuttaren kutoma,
Päivättären kehreämä,
Otavattaren osaama,
Tähettären täyttelemä.
-- Ahkeraanpa se tyttöraiska on sitä kutoa helskyttänytkin, sanoi
lautamiehen emäntä, -- se vain yhäti
soittaa kuin sormikintahalla,
laskee kuin lapikkahalla
palttinaa kuin paperia,
seinä ja päivä.
Kylmän tuvan aikana, tuvan lämmitessä, kokoontuivat koko kylän lapset
Lahtelan riiheen läksyjään lukemaan. Siellä luki jokainen niin
kovasti, että palpatus kuului kauas.
-- Kysys minun läksyni, pyysivät he toisiaan. Vuoroin kysyttiin ja
vuoroin vastattiin.
-- Mitenkä häntä oppisi parhaiten lukemaan ulkoa, kun minulla on niin
kova pää? Neuvokaas minulle se konsti! sanoi Perätalon Jaakko.
-- Syö kirjan lehti, niin kyllä opit. Minkä vain kerkiät sisältä
lukea, sen muistat heti ulkoa, vastasivat toiset lapset yhtä suuta.
-- Eiköhän se liene synti syödä Jumalan sanaa? kysyi Jaakko.
-- Mikä synti se on! Olenhan minäkin syönyt ja oppinut lukemaan,
vastasi Mäkelän Helka.
-- Mutta en tiedä, mitenkä sen saanen suustani alas, arveli Jaakko.
-- Haukkaat vähän kerrallaan, pureksit ja nielet. Syö vaan pois, mitä
sinä huolit, kehottivat toiset.
-- Se taitaa olla synti, en minä syö, epäili Jaakko.
-- Voi hölmö poika, mikä sinä oletkin! Etkös ole lukenut, että
Herran sana on sielun ruoka,
josta hän ravintons saapi,
virkkoi Helka.
Nyt katosi Jaakolta kaikki epäilys. Hän repäisi aapisestaan
alkulehden ja söi sen haukaten vähän kerrallaan.
-- Minä en ole syönyt kirjani lehteä, mutta osaan sentään isämeidän
ulkoa niin kuin vesi, sanoi Niemelän Tuomas.
-- Mokoma ulkoa lukija, kun et taida muuten tavatakaan kuin äitisi
perästä, virkkoi Jaakko.
-- Olkoon tavauksen kanssa miten tahansa, mutta kyllä minä isämeidän
ulkoa lasketan paremmasti kuin moni teistä sisältä, kehui Tuomas.
-- Annas kuulla, kuinka ulkolukusi sujuu, sanoivat toiset.
-- Jos olette hiljaa, niin saatte kuulla, kuinka isämeitä ulkoa
uudella tavalla luetaan, sanoi Tuomas.
Toiset olivat hiljaa ja Tuomas luki:
Isämeitä istu puussa,
pappilan veräjän suussa.
Pyhitetty olkoon, pyyhe käessä,
lieri lupakko päässä.
Lähestyköön länget kaulassa,
niin kuin ruoska naulassa.
Tuomas olisi vielä lukea lasketellut eteenpäin, mutta hänen sisarensa
tukki kädellään Tuomaan suun ja sanoi:
-- Jos et sinä, sen rehvana, herkeä Jumalan sanaa pilkkaamasta, niin
minä kaipaan äidille, ja pian saat tuta, ettei ruoska ole naulassa
vaan sinun selässäsi.
-- Se pitää kaivata; ei saa pilkkajaa jättää rankaisematta, sanoivat
toiset.
Tuomas koetteli irvistellä vastaan, mutta toiset lapset raahasivat
hänet kiinni ja heittivät ulos riihestä jatkaen rauhassa lukuaan.
Niin kuin maansa myönyt käveli Tuomas ympäri riihen, seisoskeli
salvaimissa, mietti ja katseli väliin ylös, väliin alas. Vihdoin hän
tuli riihen kynnykselle ja sanoi itkussa suin:
-- Älä, hyvä sisko, kaipaa äidille; en minä enää koskaan pilkkaa
Jumalan sanaa.
-- Se pitää kaivata; pahuus ei saa jäädä rankaisematta. Eihän
Jumalakaan jätä sitä rankaisematta, joka hänen nimensä turhaan
lausuu, virkkoi Helka hyvin kuivasti.
-- Mutta antaahan Jumalakin anteeksi niille, jotka syntinsä katuvat,
muistutti Jaakko.
-- Antakoon jos, se on hänen asiansa, mutta Tommon pitää saada
selkäänsä, tiuskaisi Helka.
Kotvasen aikaa kiisteltiin asiasta ja vihdoin tultiin siihen
päätökseen, että annetaan Tuomaalle anteeksi, kun hän niin katkerasti
itkee. Jos Jumala puolestaan tahtoo, niin rangaiskoon, mutta äidille
ei virketa mitään koko asiasta.
Hyvin alakuloisena tuli Tuomas riiheen, jossa lukua jatkettiin, niin
kuin ei mitään olisi tapahtunut.
Näin kului viikko töiden ja luvun vuorotellessa. Lauantaina
korjattiin kangaspuut ynnä muut kolittimet tuvasta ja sunnuntaina,
jolloin oltiin vapaana maallisista askareista, luettiin oikein
yksituumaisesti.
Sunnuntain iltahämärissä kannettiin suuret torrot ja tiinut vettä
täyteen ja naiset illallisen perästä kävivät tuvan pesuun. Lapset
ja muu väki, jotka eivät tuvan pesuun kelvanneet, menivät riiheen
yöksi. Miehet, jotka jo lauantaina olivat avannot syteneet, menivät
yöksi nuotalle saamaan kylänlukuvieraille verestä kalaa eivätkä he
seuraavana aamuna tyhjin käsin palanneetkaan, sillä heitä meri piti
hyvin miehinään.
Maanantaina käytiin Niemelässä joka hevosella heinässä ja ukkomiehet
hakkasivat halot valmiiksi huomisen päivänkin varaksi; kylänlukupäivä
pidettiin pyhänä, jolloin ei sopinut työtä tehdä.
Koko maanantaipäivän oli emännillä sangen kiiru leipomisen
kanssa, kun näet jokapäiväinen, kaurainen, leipä ei soveltunut
kylänlukuvieraille, vaan sen piti olla puhdas rukiinen leipä, ja
siihen vielä tehtiin ohralestyleipää sekä kahdenlaisia, omena-
(potaatti-) ja oikeita (ryyni-) piirakkaita. Iltapuolella naiset
kaulailivat pyhävaatteita itselleen, miehilleen ja lapsilleen.
Illansuussa lämmitettiin sauna ja emäntä toi uuden vaipan, jonka
hän oli tyttärelleen Kaisalle valmistanut, laittoi sen nelinkerroin
pitkittäin pöydänpään penkille, levitti lumivalkean hurstin sen
päälle ynnä tyynyn pöydänpään nurkkaan. Kaikki reilaan saatuaan hän
sanoi:
-- Kas tuossa kelpaa rovastin loikoa ja silitellä suurta vatsaansa.
Illansuussa vähää ennen lukuherrojen tuloa tulivat Niemelään
kutsuttuina vieraina isännän appi ja anoppi, Holttolan kirkonmies
emäntineen, Savolais-ukko, Kurrosen ukko ynnä vävyt ja muut likeiset
sukulaiset. Heidät otettiin sydämellisesti vastaan.