VERHO

Ja salainen puutarha kukoisti kukoistamistaan, ja joka aamu paljastui

uusia ihmeitä. Punarinnan pesässä oli munia ja punarinnan kumppani

hautoi niitä. Alussa se oli hyvin hermostunut, ja punarinta itse

oli ärtyisen varovainen ja piti Maryä ja Colinia tarkasti silmällä.

Jotenkin se tiesi, ettei Dickonia tarvinnut pitää silmällä. Samalla

hetkellä kun sen kirkas musta silmä keksi Dickonin, se tiesi ettei

tämä ollut muukalainen, vaan jonkinlainen nokkaa ja höyheniä vailla

oleva punarinta. Hän osasi puhua punarinnan kieltä. Sitä Dickon

aina puhui punarinnalle; tuo merkillinen mongerrus, jota hän käytti

ihmisolentoja puhutellessaan, ei niin muodoin haitannut vähääkään.

Hänen liikkeensäkin olivat kuten punarinnan. Ne eivät milloinkaan

säikäyttäneet ketään eivätkä olleet niin äkillisiä, että olisivat

näyttäneet vaarallisilta ja uhkaavilta. Dickonia saattoi mikä punarinta

tahansa ymmärtää, hänen läsnäolonsa ei siis tuottanut minkäänlaisia

häiriöitä.

Mutta alussa näytti olevan tarpeellista olla varuillaan noiden

kahden toisen suhteen. Ensinnäkin poikaolento ei tullut puutarhaan

säärillään kävellen. Häntä työnnettiin eteenpäin pyörillä kulkevassa

esineessä, ja hänen ylleen oli heitetty villieläinten nahkoja. Se oli

jo epäilyttävää. Kun hän sitten alkoi nousta seisaalleen ja liikuskella

ympäri, se tapahtui merkillisen tottumattomasti, ja toisten täytyi

näköjään auttaa häntä. Punarinnan oli tapana piiloutua pensaikkoon ja

silmäillä tuota toimitusta levottomana kallistaen päätänsä puolelta

toiselle. Se arveli pojan verkkaisten liikkeiden merkitsevän sitä, että

tämä valmisteli äkillistä hyppäystä kuten kissat. Parin päivän aikana

punarinta pohti ahkerasti tätä seikkaa kumppaninsa kanssa, mutta sitten

se päätti olla ensinkään koskettelematta aihetta, sillä puoliso joutui

niin suuren kauhun valtaan, että punarinta pelkäsi munien saattavan

siitä kärsiä.

Oli sanomattoman suuri huojennus, kun poika alkoi kävellä omin voimin

ja liikuskella sukkelammin. Mutta vielä kauan aikaa -- ainakin

punarinnasta aika tuntui pitkältä -- hän antoi aihetta levottomuuteen.

Hän ei käyttäytynyt toisten ihmisolentojen tavoin. Hän tuntui olevan

hyvin ihastunut kävelemiseen, mutta vähän päästä hän, omituista kyllä,

kävi istumaan tai makaamaan hetkeksi, ja sitten hän aloitti taas

uudelleen, mikä oli hyvin epäilyttävää.

Kotvan kuluttua poika alkoi liikkua puutarhassa kuten muutkin, mutta

näihin aikoihin lapset alkoivat jokainen järjestänsä tehdä jotakin

hyvin tavatonta. Heidän oli tapana seisoa puiden alla liikutellen

käsivarsiansa, sääriään ja päätään tavalla, joka ei ollut kävelemistä,

juoksemista eikä istumistakaan. Joka päivä näitä liikkeitä suoritettiin

vähän päästä, eikä punarinta koskaan pystynyt puolisolleen selittämään,

mitä he tekivät tai yrittivät tehdä. Kun tuo punarinnan kieltä

sujuvasti puhuva poika oli mukana tuossa joukossa, niin tottapa linnut

sentään saattoivat olla huoleti siitä, ettei toimitus ollut vaarallista

laatua.

Kun poika alkoi kävellä ja juoksennella, kuokkia ja kitkeä, vallitsi

pesässä puutarhan nurkassa suuri rauha ja tyytyväisyys. Pelko ja

rauhattomuus kuului menneisyyden huoliin. Hautominen oli nyt hupainen

toimitus, sillä munien tiedettiin olevan hyvässä turvassa. Sattuipa

niinkin, että sateisena päivänä munien äiti oli hiukan ikävissään, kun

lapset eivät tulleet puutarhaan.

Mutta Marylla ja Colinilla ei ollut ikävä, ei edes sateisina päivinä.

Eräänä aamuna, kun satoi kaatamalla ja Colin alkoi tuskaantua sohvalla

loikomiseen, sillä pystyssä oleminen ja liikkuminen olisi ollut perin

varomatonta, iski Maryn päähän loistava ajatus.

-- Nyt kun olen oikea poika, sääreni ja käsivarteni ja koko ruumiini

ovat niin täynnä taikaa, etteivät ne pysy alallaan, oli Colin sanonut.

-- Ne pyrkivät väkisinkin liikkeelle. Tiedätkö, Mary, että herätessäni

aamulla kun kaikki ulkona tuntuu oikein huutavan ilosta, minunkin tekee

mieleni hypähtää vuoteesta ja ruveta huutamaan. Ja arvaathan, mitä

silloin tapahtuisi.

Mary nauraa hihitti.

-- Hoitajatar ja rouva Medlock hyökkäisivät sisään ja luulisivat, että

sinä olet tullut hulluksi ja lähettäisivät noutamaan tohtoria.

Colinkin tirskui. Hän saattoi nähdä heidän kauhistuneet ja ällistyneet

kasvonsa, kun hän seisoisi pystyssä kirkuen täyttä kurkkua.

-- Kunhan isä tulisi kotiin, sanoi hän. -- Tahdon itse kertoa hänelle.

Ajattelen sitä aina -- mutta tällä tapaa emme voi jatkaa enää kauan. En

voi maata alallani ja olla olevinani sairas, enkä sitä paitsi näytäkään

sairaalta. Kunhan vain lakkaisi satamasta.

Silloin Mary sai loistavan päähänpiston.

-- Colin, hän aloitti salamyhkäisesti, tiedätkö kuinka monta huonetta

tässä talossa on?

-- Tuhat luullakseni, vastasi Colin.

-- Täällä on melkein sata huonetta, joissa ei kukaan koskaan käy, sanoi

Mary. -- Ja kerran sateisena päivänä minä kävin katsomassa niitä, kävin

vaikka kuinka monessa huoneessa. Kukaan ei ole koskaan saanut tietää,

vaikka rouva Medlock oli vähällä päästä minun jäljilleni. Tullessani

takaisin eksyin ja jäin seisomaan sinun käytäväsi päähän. Silloin

minä kuulin sinun toisen kerran huutavan. Colin kavahti istualleen

sohvallaan.

-- Sata huonetta, joissa ei kukaan käy, hän huudahti. -- Sehän on yhtä

jännittävää kuin salainen puutarha. Eiköhän lähdetä niitä katsomaan?

Sinä voisit työntää minun tuoliani, eikä kukaan saisi tietää, mihin

olemme menneet?

-- Sitä minä juuri tuuminkin, sanoi Mary. -- Ei kukaan uskaltaisi

seurata meitä. Siellä on käytäviä, joissa voisit juosta. Me voisimme

tehdä tavallisia harjoitusliikkeitämme. Siellä on pieni intialainen

huone, jossa on kaappi täynnä norsunluusta tehtyjä norsuja. Siellä on

huoneita vaikka minkälaisia.

-- Soita kelloa, käski Colin.

Hoitajattaren tullessa sisään Colin antoi määräyksensä.

-- Tuolini on tuotava tänne, hän sanoi. -- Serkkuni ja minä lähdemme

katsomaan sitä osaa rakennusta, joka ei ole käytössä. John saa työntää

minut taulugalleriaan asti, sillä portaissa tarvitaan apua. Sitten

hänen on mentävä tiehensä ja jätettävä meidät rauhaan, kunnes hänet

kutsutaan takaisin.

Sinä aamuna haihtui sadepäivän kammottavuus. Kun palvelija oli

pyöräyttänyt tuolin taulugalleriaan ja käskyä totellen jättänyt lapset

kahden kesken, katsahtivat Colin ja Mary ihastuneina toisiinsa. Niin

pian kuin Mary oli varmistunut siitä, että John todellakin oli mennyt

omalle puolelleen, Colin kapusi alas tuoliltaan.

-- Minäpä alan juosta gallerian toisesta päästä toiseen, hän huudahti,

ja sitten alan hyppiä ja sitten rupeamme tekemään Bob Haworthin

liikkeitä.

Ja kaiken tämän he tekivätkin ja paljon muuta lisäksi. He katselivat

muotokuvia ja löysivät papukaijaa sormiensa päässä pitelevän ruman

pikku tytön, jolla oli vihreä silkkipuku.

-- Nämä kaikki ovat tietenkin olleet sukulaisiani, tuumi Colin. --

Siitä on kulunut pitkä aika, kun he elivät. Tuo papukaijaa pitelevä

on luullakseni joskus maailmassa elänyt isoäitini. Hän muistuttaa

sinua, Mary -- ei sellaisena kuin nyt olet, vaan niin kuin olit tänne

tullessasi. Nyt olet jo paljon lihavampi ja sievempi.

-- Niin olet sinäkin, sanoi Mary, ja molemmat nauroivat.

He menivät intialaiseen huoneeseen ja leikkivät norsunluisilla

elefanteilla. He löysivät sohvatyynystä reiän, missä hiiri oli

asustanut, mutta hiirenpoikaset olivat kasvaneet ja juosseet tiehensä

ja reikä oli tyhjä. He katselivat monia huoneita ja keksivät enemmän

nähtävyyksiä kuin Mary ensimmäisellä vaellusretkellään. He viettivät

aamupäivän ihmeen hupaisesti ja tuntui salaperäiseltä ja jännittävältä,

kun tiesi, että he olivat kuin peninkulmien päässä muista talon

ihmisistä.

-- Olipa hauskaa että tulimme, sanoi Colin. -- En ole koskaan tiennyt

asuvani näin merkillisessä vanhassa talossa. Minä pidän siitä.

Me tulemme tänne jokaisena sadepäivänä. Aina täältä löytyy uusia

merkillisiä komeroita ja esineitä.

Sinä aamuna heidän ruokahalunsa paisui niin suunnattomaksi, että

kun heille tuotiin aamiainen Colinin huoneeseen, kävi kerrassaan

mahdottomaksi lähettää sitä takaisin koskemattomana.

Viedessään tarjottimen alakertaan hoitajatar paiskasi sen keittiön

pöydälle, jotta keittäjä voisi nähdä kiiltäviksi kaavitut vadit ja

lautaset.

-- Katsokaapas! hän puuskahti. -- Tämä talo on täynnä salaperäisyyttä,

ja nuo kaksi lasta ovat sen suurin arvoitus.

-- Jos tätä vielä jatkuu, virkkoi nuori, vahva John-palvelija, täytynee

minun lähteä paikastani, jotteivät lihakseni tekisi tenää. Poika painaa

tänään kaksi kertaa enemmän kuin kuukausi takaperin.

Mary huomasi samana iltapäivänä Colinin huoneessa tapahtuneen jotakin

uutta. Hän oli sen huomannut jo edellisenäkin päivänä, mutta ei ollut

puhunut mitään, koska arveli muutoksen johtuneen sattumasta. Ei hän

tänäänkään puhunut mitään, mutta hän silmäili herkeämättä takanreunan

yläpuolella olevaa kuvaa. Nyt hän saattoi katsella sitä, sillä verho

oli vedetty syrjään. Siinä oli se muutos, jonka hän oli huomannut.

-- Tiedän mitä toivot minun sanovan sinulle, huomautti Colin, kun Mary

oli istunut kuvaa katselemassa parin minuutin ajan. -- Minä tiedän

aina, milloin toivot minun sanovan sinulle jotakin. Sinä mietit, miksi

verho on vedetty syrjään. Minä aion pitää sen auki.

-- Miksi? kysyi Mary.

-- Koska minusta ei enää ole kiusallista nähdä hänen nauravan. Kaksi

yötä sitten, kun oli kirkas kuutamo, minä heräsin, ja minusta tuntui

kuin taika olisi täyttänyt huoneen ja tehnyt kaiken niin loistavaksi,

etten voinut maata alallani. Nousin vuoteestani ja katselin ikkunasta.

Huone oli ihan valoisa ja kuvan verholla hyppeli kuutamotäplä ja

siitä juolahti mieleeni vetää verhoa. Äiti katseli suoraan minuun,

ja hän hymyili ihan kuin mielissään siitä, että minä seisoin siinä.

Siksi minusta on hauska katsella häntä. Minä tahdon aina nähdä hänen

hymyilevän tuolla tapaa. Ehkäpä hän on ollut jonkinlainen taikahenkilö.

-- Nyt olet niin hänen näköisensä, sanoi Mary, että välistä luulen

sinua hänen hengekseen, joka on muuttunut pojaksi.

Tämä ajatus teki valtavan vaikutuksen Coliniin. Hän mietti hetken ja

vastasi sitten verkalleen.

-- Jos minä olisin hänen henkensä, niin isä rakastaisi minua.

-- Olisitko hyvilläsi, jos hän rakastaisi sinua? tiedusteli Mary.

-- Olen ollut niin katkera siitä, ettei hän rakasta minua. Jos hän

alkaisi minua rakastaa, niin puhuisin varmaan hänelle taiasta. Hänen

mielensä kävisi siitä iloisemmaksi.

26.

"ÄITI!"

Heidän luottamuksensa taikaan tuli pysyväksi. Aamun loitsusanojen

jälkeen Colin piti heille joskus esitelmän taiasta.

-- Minusta on hyvä pitää esitelmiä, hän selitti, sillä kun isoksi

tultuani teen suuria tieteellisiä keksintöjä, minun on pakko puhua

niistä, ja siksi on hyvä harjoitella. Mutta en minä vielä osaa puhua

niin pitkään kuin pitäisi, enkä voisikaan, sillä Ben Weatherstaff

luulisi taas olevansa kirkossa ja nukahtaisi.

-- Parasta esitelmien pidossa on se, virkkoi Ben, että joku miekkonen

voi nousta seisomaan ja laverrella mitä ikinä haluaa eivätkä toiset

poloiset voi sanoa siihen mitään. Tekisipä minunkin mieleni joskus

pitää esitelmiä.

Mutta Colinin luennoidessa puun alla vanha Ben tarkasteli häntä kaiken

aikaa ihailevin, arvostelevin silmin. Luento ei kiinnostanut häntä niin

paljon kuin esitelmöitsijän sääret, jotka näyttivät päivä päivältä

käyvän suoremmiksi ja vahvemmiksi, poikamainen taakse viskattu pää,

pyöristyneet posket ja silmät, joissa oli alkanut välkkyä hohde, joka

palautti ukon mieleen erään toisen silmäparin.

-- Mitä sinä mietit, Ben Weatherstaff? kysäisi Colin, jonka Benin

hartaat katseet toisinaan saivat siihen luuloon, että esitelmä oli

tehnyt häneen syvän vaikutuksen.

-- Sitä minä tässä mietin, vastasi Ben, että tällä viikolla on painosi

lisääntynyt kolme tai neljä naulaa, siitä uskallan lyödä vaikka vetoa.

Katselin tässä juuri pohkeitasi ja hartioitasi. Tekisipä mieleni

keikauttaa poika vaa'an päälle.

-- Taika sen on tehnyt ja -- ja rouva Sowerbyn maito ja pullat ja muut

herkut, sanoi Colin. -- Tieteellinen keksintöni on onnistunut, näetkös.

Sinä aamuna Dickon myöhästyi luennolta. Perille tullessaan hän punoitti

kovasti juoksemisesta, ja hänen lystikkäät silmänsä vilkkuivat

tavallista kirkkaampina. Sateen jälkeen oli paljon kitkemistä, ja

niinpä ryhdyttiinkin heti työhön. Rikkaruohot kostuivat sateesta yhtä

paljon kuin kukatkin, ja maasta työntyi ilmoille hentoja ruohonvarsia

ja sirkkalehtiä, jotka oli nyhdettävä pois, ennen kuin juuret pääsivät

varttumaan. Colin oli näihin aikoihin jo yhtä reipas kitkijä kuin

muutkin, ja kitkiessään hän osasi luennoidakin.

-- Taika vaikuttaa parhaiten juuri työssä ollessamme, sanoi hän sinä

aamuna. -- Sen tuntee luissa ja lihaksissa. Luita ja lihaksia aion

tutkia kirjoista, mutta taiasta aion itse kirjoittaa kirjan. Minä jo

mietin, mitä panen siihen, ja teen kaiken aikaa huomioita.

Kotvan kuluttua hän laski kädestään rikkaruohoharansa ja nousi

seisomaan. Hän oikaisi selkänsä niin suoraksi kuin saattoi ja levitteli

innostuneena käsivarsiaan. Hänen kasvonsa hehkuivat ja hänen omituiset

silmänsä laajenivat ilosta. Jokin seikka näytti hänelle selvinneen

sillä hetkellä.

-- Mary, Dickon, hän huudahti. -- Katsokaapa minua!

He herkesivät kitkemästä ja katsoivat häntä.

-- Muistatteko sitä ensimmäistä aamua, jolloin toitte minut tänne? hän

kysäisi.

Dickon tarkasteli häntä hyvin tiukasti.

-- Tottahan toki, hän vastasi.

Marykin katseli häntä hievahtamatta, mutta ei virkkanut mitään.

-- Juuri tällä hetkellä, jatkoi Colin, aivan äkkiä muistin sen itsekin

-- kun minä katselin rikkaruohoja kitkevää kättäni, ja minun täytyi

nousta pystyyn nähdäkseni, onko se totta. Ja totta se on! Minä olen

terve -- olen terve!

Hän oli kyllä tiennyt sen jo aikaisemmin, hän oli toivonut ja

mietiskellyt sitä, mutta juuri tällä hetkellä tuo totuus syöksähti

häneen -- jonkinlaisena varmuuden riemastuksena, ja tunne oli niin

voimakas, ettei hän voinut olla huutamatta sitä julki.

-- Minä elän ikuisesti ja ikuisesti ja ikuisesti! hän huudahti

juhlallisesti. -- Minä keksin tuhannen tuhatta seikkaa. Minä teen

keksintöjä ihmisistä ja eläimistä ja kaikesta, mikä kasvaa -- niin kuin

Dickon -- enkä koskaan lakkaa harjoittamasta taikaa. Minä olen terve!

Tahtoisin huutaa jotain -- jotain kiitollista ja riemukasta.

Ben Weatherstaff, joka oli uurastanut ruusupensaan juurella, vilkaisi

häneen.

-- Voisithan veisata kiitosvirren, hän murahti kuivaan tapaansa. Hän ei

tehnyt ehdotustaan erikoisen hurskaassa mielessä, sillä hän ei ollut

mikään virsienlaulaja.

-- Minkälaisen? huudahti Colin.

-- Dickon veisaa sen sinulle, sanoi Ben Weatherstaff.

Dickon myhäili leveää, ymmärtävää eläintenkesyttäjänhymyään.

-- Kirkossa sitä veisataan, hän sanoi. -- Äiti kyllä uskoo, että

leivoset laulavat sitä joka aamu herätessään.

-- Silloin se mahtaa olla kaunis virsi, vastasi Colin. -- En ole

koskaan ollut kirkossa. Olen aina ollut sairas. Veisaa, Dickon!

Tahtoisin kuulla.

Dickon suhtautui kehotukseen tyynesti ja hämilleen joutumatta. Hän

käsitti Colinin tunteet paremmin kuin tämä itse. Hän otti lakin

päästään ja silmäili ympärilleen yhä myhäillen.

-- Sinun on otettava lakki päästäsi, hän sanoi Colinille. -- Ja niin

sinunkin, Ben, ja sinun on noustava seisomaan.

Colin sieppasi lakin päästään, ja aurinko paistoi lämpimästi hänen

tuuhealle tukalleen. Ben Weatherstaff kömpi seisomaan ja paljasti

päänsä hänkin hiukan nolostuneena ja yrmeän näköisenä käsittämättä

oikein, miksi tämmöiseen eriskummaiseen hommaan oli ryhdyttävä.

Dickon seisoi puiden ja ruusupensaiden keskellä ja alkoi veisata

yksinkertaisesti ja vähääkään ujostelematta vahvalla heleällä äänellään:

-- Kiittäkää Herraa, kiittäkää Herraa:

Hän on ratki hyvä. Elämän lähde on Hän sangen syvä

on Hän sangen syvä. Hänestä vuotaa lahja enentyvä.

Kiittäkää Herraa, kiittäkää Herraa.

Virren päätyttyä näytti Colin miettiväiseltä.

-- Se on hyvin kaunis virsi, hän sanoi. -- Minä pidän siitä. Ehkä siinä

tarkoitetaan juuri samaa, mitä minäkin tarkoitan, kun minua haluttaa

huutaa ääneen, että olen kiitollinen taialle. Hän vaikeni ja näytti

neuvottomalta. -- Ehkä molemmat ovatkin sama asia. Miten me voisimme

tarkalleen tietää sen oikean nimen? Veisaa se kerran vielä, Dickon.

Meidänkin pitää koettaa, Mary. Minäkin haluan veisata sitä. Se on minun

oma virteni. Miten se alkaa? "Kiittäkää Herraa, kiittäkää Herraa!"

Ja he veisasivat virren uudelleen. Mary ja Colin korottivat äänensä

niin sointuvaksi kuin saattoivat, ja Dickonin ääni kohosi ylinnä

voimakkaana ja kauniina. Toista säettä veisattaessa Ben Weatherstaff

karaisi kurkkuansa rykäisten, kolmatta aloitettaessa hän yhtyi siihen

niin rajusti kuin olisi ollut vihoissaan, ja kun viimeinen sana oli

saatu veisatuksi, Mary huomasi vanhan Benin kasvoilla saman ilmeen kuin

silloin, kun hänelle selvisi, ettei Colin ollutkaan rampa -- hänen

leukapielensä vapisivat ja hän räpytteli silmiään ja tuijotti, ja hänen

vanhat, koviksi ahavoituneet kasvonsa olivat märät.

-- Ennen virrenveisuu oli minusta joutavaa, hän sanoi käheästi, mutta

eipä tiedä, vaikka vielä mieltyisin siihen. Olet varmasti pulskistunut

viisi naulaa tällä viikolla, nuori herra, olet vainenkin.

Colinin huomio oli kääntynyt puutarhan perälle, ja hänen kasvoilleen

kohosi säikähtynyt ilme.

-- Kuka tänne tulee? hän huudahti äkkiä. -- Kuka tuo on?

Heidän veisatessaan viimeistä säettä oli murattimuurin ovi työntynyt

hiljalleen auki ja eräs nainen astui sisään. Hän jäi seisomaan

paikalleen kuunnellen ja katsellen heitä. Vihreä muratti taustanaan,

puiden lomitse pilkistävien auringonsäteitten hypellessä hänen

sinisellä viitallaan hän muistutti lempeine silmineen, verevine,

hymyilevine kasvoineen jotakin Colinin kuvakirjan hienosti väritettyä

kuvaa. Hänen silmänsä olivat ihmeen hellät, ne näyttivät sulkevan

katseeseensa heidät kaikki ja "elukat" ja jokaisen kukkivan kukan.

Vaikka hän ilmestyi niin odottamatta, ei heistä yksikään pahastunut

hänen tulostaan. Dickonin silmät tuikkivat.

-- Äitihän se on -- niin onkin! hän huudahti lähtien juoksemaan poikki

ruohikon.

Colinkin alkoi lähestyä vierasta ja Mary seurasi häntä. Kumpikin tunsi

sydämensä lyövän kiivaammin.

-- Se on äiti! sanoi Dickon uudelleen, kun he kohtasivat toisensa

puolitiessä. -- Tiesin teidän haluavan nähdä hänet, ja siksi kerroin

hänelle, missä ovi on.

Colin ojensi kätensä kuninkaallisen mahtavasti ja kuitenkin ujosti ja

punastuen, mutta hänen silmänsä oikein ahmivat "äitiä".

-- Jo silloin kun olin sairas, halusin nähdä teidät, hän virkkoi,

teidät ja Dickonin ja salaisen puutarhan. En ole koskaan ennen halunnut

nähdä ketään tai mitään.

Susan Sowerbyn kasvot muuttuivat äkkiä, kun hänen silmänsä kiintyivät

Colinin kohotettuihin kasvoihin. Puna levisi hänen kasvoilleen,

suupielet värähtivät, ja hänen silmiinsä kohosi ikään kuin sumua.

-- Voi sinua, poikaseni! puhkesi hän ääni väristen puhumaan.

Hän sanoi poikaseni, aivan kuin hän olisi puhunut Dickonille. Colin

piti siitä.

-- Oletteko hämmästynyt, kun näette minut niin terveenä? hän kysyi.

Rouva Sowerby laski kätensä hänen olalleen ja hymyili kosteuden pois

silmistään.

-- Olen, hän virkkoi. -- Mutta sinä olet niin äitisi näköinen, että

sydän hypähti rinnassani.

-- Luuletteko, sanoi Colin hiukan kömpelösti, että se auttaa isää

pitämään minusta?

-- Tottahan toki, poikaseni, vastasi Dickonin äiti sivellen lempeästi

hänen olkapäitänsä. -- Hänen on tultava kotiin -- kotiin hänen on

tultava.

-- Susan Sowerby, sanoi Ben Weatherstaff astuen lähemmäksi. -- Katsopas

tuon pojan sääriä. Mitäs sanot? Kaksi kuukautta sitten ne olivat hoikat

kuin paistinvartaat -- ja näivettyneet ja heikot. Katsopas nyt niitä!

Susan Sowerby nauroi hauskaa nauruansa.

-- Vähän ajan kuluttua niistä tulee oikein vahvan ja pulskan pojan

sääret, hän sanoi. -- Annas kun tätä menoa yhä jatkuu, kun yhä edelleen

leikitään ja tehdään työtä puutarhassa, syödään vahvasti ja juodaan

aika tavalla tuoretta maitoa, niin ei koko Yorkshiressä ole komeampia

sääriä, Jumalan kiitos.

Hän laski kätensä Maryn hartioille ja tutkisteli hänen pieniä kasvojaan

äidilliseen tapaansa.

-- Entä sinä sitten? hän virkkoi. -- Niinhän sinä kasvat kuin meidän

Lisabeth Ellen. Sinäkin taidat olla äitisi näköinen. Meidän Martha

kertoi rouva Medlockin kuulleen, että hän oli kaunis. Sinusta tulee

kuin ruusu, jahka kasvat suureksi, pikku tyttöseni.

Tullessaan kotiin vapaapäivänään ja kuvaillessaan rumaa, väritöntä

intialaista lasta Martha oli tosin tuhahtanut, ettei hän luottanut

rouva Medlockin tietoihin tipan tippaa. -- Eihän kenenkään

järki-ihmisen päähän mene, että tuollaisen pienen kummituksen äiti

olisi ollut kaunis ihminen, hän oli sanonut. Mutta sen Susan Sowerby

piti omana tietonaan.

Mary ei ollut kerinnyt kiinnittää paljonkaan huomiota ulkonäköönsä.

Hän tiesi vain olevansa nyt toisen näköinen ja lihavampi kuin ennen ja

totesi tukkansa kasvaneen vahvasti sekä pituutta että paksuutta. Mutta

hän muisti, kuinka hauskaa oli ollut ennen aikaan katsella memsahibia,

ja siksi hän oli mielissään kuullessaan sanottavan, että hänestä ehkä

joskus tulee äitinsä näköinen.

Lapset kuljettivat Susan Sowerbyta ympäri puutarhan; hänelle kerrottiin

juurta jaksain sen tarina ja näytettiin jokainen eloon vironnut pensas

ja puu. Colin ja Mary astelivat hänen molemmilla sivuillaan. He eivät

irrottaneet silmiään hänen punakoista, leppoisista kasvoistaan, hänen

vieressään tuntui lämpimältä ja turvalliselta. Hän näytti ymmärtävän

heitä niin kuin Dickon ymmärsi "elukoitaan". Hän kumartui katselemaan

kukkia ja puhui niistä kuten lapsistaan. Nokipekka seurasi häntä

vaakkuen kerran tai pari ja lensi viimein hänen olkapäälleen.

Lopuksi Dickonin äidille kerrottiin taian ihmeistä.

-- Uskotteko taikaan? kysyi Colin selitettyään hänelle Intian

fakiireista. -- Uskottehan toki?

-- Uskonhan minä, poikaseni, vastasi hän. -- Sellaista nimitystä en

tosin tunne, mutta eihän nimi tässä suuria merkitse. Sillä taitaa

olla oma nimensä Ranskassa ja oma nimensä Saksassa. Sama mahti, joka

saa siemenet itämään ja auringon paistamaan, teki sinutkin terveeksi

pojaksi. Vähät siitä, miksi me sitä nimitämme, ei se ole meidän

vaivaisten kaltainen. Suuri Hyvä Henki ei pahastu moisesta, ei toki.

Älä sinä kuuna päivänä lakkaa uskomasta Suureen Hyvään Henkeen, sillä

maailma on täynnä sitä -- nimittäkööt sitten ihmiset sitä miksi

haluavat. Te lauloitte juuri sen kunniaksi, kun minä tulin puutarhaan.

-- Minä olin iloinen, sanoi Colin luoden häneen kauniit, omituiset

silmänsä. -- Äkkiä tunsin kuinka toisenlainen nyt olin -- miten

voimakkaat sääreni ja käsivarteni, nähkääs -- ja kuinka minä saatoin

kuokkia ja seisoa -- ja niin minä hypähdin pystyyn ja halusin huutaa

jollekin, joka kuuntelee.

-- Kyllä taika kuunteli, kun kiitosvirttä veisattiin. Olisi se

kuunnellut muutakin laulua. Ilo oli tärkeintä. Voi sinua, poikaseni

-- eihän Ilon Antaja välitä mitään nimistä. Ja hän siveli uudelleen

hyväillen pojan olkapäätä.

Hän oli tuonut korissa suurenmoisen juhla-aterian, ja kun heille tuli

nälkä, Dickon nouti sen piilopaikasta. Äiti kävi istumaan heidän

kanssaan puun alle katsellen heidän syömistään ja nauraen mielissään

heidän ruokahalulleen. Hän oli täynnä veitikkamaisuutta ja huvitti

heitä jos jonkinlaisilla hullunkurisilla jutuilla. Hän kertoi heille

yorkshirelaistarinoita ja opetti heille uusia murresanoja. Hän nauroi

aivan katketakseen, kun he kuvailivat hänelle, miten vaikeaksi oli

käynyt ajan pitkään teeskennellä, että Colin oli yhä parantumaton

sairas.

-- Yhdessä ollessamme me melkein kaiken aikaa nauramme, näettekös,

selitteli Colin. -- Eikä se ole ollenkaan sairaiden tapaista. Me

koetamme pidättää nauruamme, mutta silloin me tyrskimme, ja se on

kaikkein pahinta.

-- Hyvänen aika sentään, kyllä saattekin olla kekseliäitä, sanoi Susan

Sowerby. -- Mutta ei sinun enää kauan tarvitse näytellä. Herra Cravenin

on tultava kotiin.

-- Luuletteko hänen tulevan? kysyi Colin. -- Miksi?

Susan Sowerby naureskeli hiljakseen.

-- Taitaisipa sydämesi aivan haljeta mielipahasta, jos hän pääsisi

asian perille, ennen kuin itse kerkeäisit ilmoittaa sen hänelle omalla

tavallasi, hän sanoi. -- Olet kai yökausia maannut valveilla ja

miettinyt sitä.

-- En siedä ajatellakaan, että joku muu kertoisi sen hänelle, vastasi

Colin. -- Joka päivä minulla on erilainen suunnitelma. Nyt juuri

tahtoisin juosta hänen huoneeseensa.

-- Siitäpä tulisi hänelle aimo hätkähdys, tuumi Susan Sowerby. --

Tahtoisinpa minäkin nähdä hänen kasvonsa, poikaseni. Tahtoisin

totisesti! Hänen on tultava kotiin -- välttämättä.

Puheltiin vielä paljon kaikenmoista, varsinkin pohdittiin mökkiin

suunniteltua retkeä. Päätettiin ajaa poikki nummen ja syödä päivällistä

ulkoilmassa kanervikossa. Mary ja Colin saisivat nähdä mökin

kaksitoista lasta ja Dickonin puutarhan ja lähtisivät kotimatkalle

vasta sitten, kun alkaisivat väsyä.

Viimein oli Susan Sowerbyn lähdettävä taloon rouva Medlockia

tervehtimään. Colininkin oli jo aika kömpiä pyörätuoliinsa joutuakseen

kotiin. Mutta ennen sitä hän asettui seisomaan Susanin eteen silmäillen

häntä puolittain ujosti, mutta siitä huolimatta ihailevasti. Äkkiä

hän sieppasi kiinni Susanin sinisen viitan liepeestä ja piteli sitä

kädessään.

-- Teitä -- juuri teitä minä olen kaivannut, hän sanoi. -- Kunpa te

olisitte minun äitini niin kuin Dickonin.

Susan Sowerby kumartui samassa hänen puoleensa vetäen hänet lämpimillä

käsivarsillaan povelleen sinisen viitan alle -- kuin hän olisi ollut

Dickonin veli. Sumuverho laskeutui hänen silmilleen.

-- Voi sinua, poikaseni! hän kuiskasi. -- Oma äitisi on varmaan tässä

puutarhassa, sen uskon. Hän ei voisi olla tulematta tänne. Isäsi täytyy

tulla kotiin luoksesi -- hänen täytyy!

27.