TAIKA

Kun he palasivat kotiin, oli tohtori Craven jo hetken aikaa odottanut

heitä. Hän oli jo alkanut tuumia, eikö olisi viisainta antaa etsiä

lapsia puutarhan käytävistä. Kun Colin kuljetettiin takaisin

huoneeseensa, miespoloinen tarkasteli häntä tutkivasti.

-- Sinun ei olisi pitänyt viipyä niin kauan, hän sanoi. -- Sinä et saa

rasittua liiaksi.

-- En ole ensinkään väsyksissä, sanoi Colin. -- Olen tullut terveeksi.

Huomenna lähden ulos sekä aamu- että iltapäivällä.

-- Tuskinpa voin sitä sallia, vastasi tohtori Craven. -- Pelkään ettei

se olisi viisasta.

-- Ei olisi viisasta koettaa estää minua, virkkoi Colin aivan

rauhallisesti. -- Minä menen joka tapauksessa.

Marykin oli jo tullut huomaamaan, miten töykeä pikku riiviö Colin oli

ympäristöään komennellessaan. Poika oli kaiken ikänsä elänyt ikään

kuin autiolla saarella, ja koska hän oli ollut sen kuningas, hän oli

muodostanut itselleen omat tapansa, sillä hänellä ei ollut koskaan

ollut tilaisuutta verrata itseään muihin ihmisiin. Mary oli jotensakin

samantapainen itsekin, ja Misselthwaiteen tultuaan hänelle oli

vähitellen selvinnyt, että hänen oma käytöksensä oli tavallisuudesta

poikkeavaa ja epämiellyttävää. Tehtyään tämän havainnon hän tietenkin

piti sitä niin mielenkiintoisena, että siitä oli syytä jutella

Colinillekin. Niinpä hän tohtori Cravenin poistuttua istui hetken aikaa

Colinia katsellen.

-- Mitä sinä minua katselet? kysyi poika.

-- Minä ajattelen tohtori Cravenia. Minun käy sääliksi häntä.

-- Niin minunkin, sanoi Colin rauhallisesti, mutta tyytyväisen

näköisenä. -- Nyt hän ei saa Misselthwaitea, kun minä en kuolekaan.

-- Tietysti minun käy häntä sääliksi senkin vuoksi, sanoi Mary.

-- Mutta ajattelin juuri, että mahtaa olla aivan hirveätä, kun on

pakko kymmenen vuoden aikana olla kohtelias pojalle, joka on aina

epäkohtelias. Minä en suostuisi siihen koskaan.

-- Olenko minä epäkohtelias? kysyi Colin hämmästymättä.

-- Jos sinä olisit ollut hänen oma poikansa ja hän olisi kärkäs

lyömään, niin hän varmaankin olisi läimäyttänyt sinua poskelle.

-- Mutta hän ei uskaltanut, sanoi Colin.

-- Ei, ei uskaltanut, vastasi Mary aivan puolueettomasti asiaa

punniten. -- Ei kukaan ole milloinkaan uskaltanut tehdä mitään, mikä ei

ole ollut mieleesi -- koska sinun muka piti kuolla ja muuta sellaista.

Sinä olit sellainen säälittävä raukka.

-- Mutta minä en aio enää olla säälittävä raukka, vastusteli Colin.

-- En salli ihmisten ajattelevan niin. Minä seisoin jo pystyssä tänä

iltana.

-- Kun aina olet saanut seurata omaa päätäsi, niin olet tullut niin

kummalliseksi, jatkoi Mary ajatuksenjuoksuaan.

Colin käänsi päätänsä silmäkulmiansa rypistäen.

-- Olenko minä kummallinen? hän kysyi.

-- Olet, vastasi Mary, hyvin eriskummallinen. Mutta älä huoli suuttua,

hän lisäsi tyynesti, sillä olenhan minäkin kummallinen -- ja on Ben

Weatherstaffkin. Mutta minä en ole niin omituinen kuin olin, ennen kuin

rupesin pitämään ihmisistä ja ennen kuin löysin puutarhan.

-- Minä en tahdo olla kummallinen, sanoi Colin. -- Minä en aio enää

olla sellainen. Ja hän rypisti uudelleen silmäkulmiaan päättävän

näköisenä.

Hän oli luonteeltaan hyvin ylpeä. Hän makasi hetken aikaa miettien, ja

sitten Mary näki kauniin hymyn kohoavan hänen kasvoilleen ja vähitellen

tykkänään muuttavan ne.

-- Jos menen joka päivä puutarhaan, niin minusta häviää kummallisuus,

hän sanoi. -- Siellä on taikaa -- hyvää taikaa, näetkös, Mary. Olen

varma, että siellä on.

-- Niin uskon minäkin, sanoi Mary.

-- Vaikka siellä ei olisikaan oikeata taikaa, jatkoi Colin, niin voimme

olla uskovinamme, että on. Jotakin siellä on -- _jotakin_!

-- Se on taikaa, sanoi Mary, mutta ei mustaa. Se on valkoista kuin lumi.

Ja taikavoimat lienevät todella olleet liikkeellä seuraavina kuukausina

-- noina ihmeellisinä kuukausina -- säteilevinä kuukausina --

hämmästyttävinä kuukausina. Oh, mitä kaikkea puutarhassa tapahtuikaan!

Jollei sinulla ole milloinkaan ollut puutarhaa, niin et voi käsittää

sitä, ja jos sinulla on ollut puutarha, niin tiedät, että voisi

kirjoittaa kokonaisen kirjan kaikesta mitä siellä tapahtuu. Ensin

näytti siltä kuin loputon tulva vihreää olisi puskenut itselleen tietä

läpi maan, ruohikon, kukkapenkkien ja vieläpä muurien rakostenkin.

Sitten vihreässä alkoi näkyä nuppuja ja nuput alkoivat paisua muuttuen

värikkäiksi ja saaden kaikki mahdolliset sinisen, sinipunertavan ja

punaisen vivahdukset. Kukkia oli työntynyt kasvamaan joka tuuman

alalle, joka reikään ja kolkkaan.

-- Nuori rouva oli niin rakastunut niihin -- oikein kovasti, sanoi Ben

Weatherstaff. -- Hän piti sellaisista esineistä, jotka viittasivat ylös

taivaaseen päin, hän sanoi usein. Ei sen puolesta, että hän itse olisi

ollut niitä ihmisiä, jotka kammoksuvat kaikkea maanpäällistä -- vielä

mitä. Kyllä hän maatakin rakasti, mutta sininen taivas oli aina niin

hupaisa hänen mielestään.

Dickonin ja Maryn kylvämät siemenet kasvoivat kuin keijukaisten

vaalimina. Silkinpehmeät unikot tanssivat tuulessa, iloisina uhmaten

niitä kukkia, jotka olivat vuosikausia asustaneet puutarhassa ja

näyttivät ihmettelevän, miten sinne oli pesiytynyt niin paljon uutta

väkeä. Entä ruusut -- ruusut! Vaaleita, tuoreita lehtiä ja nuppuja

-- ensin hentoja, sitten paisuvia, kunnes ne puhkesivat loistoonsa

levittäen tuoksunsa koko puutarhaan.

Kaiken tämän näki Colin, ja hän seurasi tarkkaavasti tapahtumia. Joka

aamu hänet vietiin ulos, ja jos ei satanut hän oleskeli puutarhassa

kaiken päivää. Harmaatkin päivät miellyttivät häntä. Hänen oli tapana

loikoa nurmella katselemassa, kuinka kaikki kasvoi. Jos oikein kauan ja

tarkasti katseli, hän selitti, niin saattoi nähdä nuppujen puhkeavan

verhostaan. Muurahaiset, ampiaiset, mehiläiset, sammakot, linnut ja

kasvit antoivat hänelle uuden maailman tutkittavaksi, ja kun Dickon

johdatti hänet vielä kettujen, saukkojen, oravien ja mäyrien maailmaan,

ei juttelemisesta eikä miettimisestä tullut koskaan loppua.

Eikä tässä ollut puoliakaan taikavoimasta. Colin oli saanut hirveästi

päänvaivaa siitä tosiasiasta, että hän oli seisonut omilla jaloillaan,

ja Maryn kertoessa hänelle manauksestaan hän innostui ja mieltyi siihen

suuresti.

-- Maailmassa on tietenkin hyvin paljon taikaa, mietti hän eräänä

päivänä, mutta ihmiset eivät tunne sen mahtia eivätkä osaa sitä

käyttää. Ehkä se alkaa vain sillä, että sanelee jotakin, jota hartaasti

toivoo tapahtuvaksi, kunnes saa sen todella tapahtumaan. Minä aion

tehdä kokeen.

Seuraavana aamuna heidän tultuaan salaiseen puutarhaan hän lähetti

heti noutamaan Ben Weatherstaffia. Ben tuli niin joutuin kuin pääsi ja

tapasi radzhan seisomassa puun alla hyvin mahdikkaana, mutta samalla

hyvin kauniisti hymyillen.

-- Hyvää huomenta, Ben Weatherstaff, hän sanoi. -- Sinun ja Dickonin ja

Maryn on nyt seisottava rivissä ja kuunneltava minua, sillä minulla on

hyvin tärkeätä puhuttavaa teille.

-- Ymmärrän, herra! vastasi Ben Weatherstaff lakkiansa koskettaen. Ben

Weatherstaff osasi vastata merimiesten tavalla, sillä hän oli poikana

karannut merille ja nähnyt monia maita.

-- Minä aion tehdä tieteellisen kokeen, selitti Colin. -- Kun kasvan

suureksi, aion tehdä suuria tieteellisiä keksintöjä, ja nyt aion

aloittaa tästä kokeesta.

-- Ymmärrän, herra, sanoi Ben Weatherstaff rohkeasti, vaikka hän

nyt ensimmäisen kerran kuuli puhuttavan suurista tieteellisistä

keksinnöistä.

Ensimmäisen kerran Marykin nyt kuuli niistä, mutta hän oli jo näihin

aikoihin tehnyt sen huomion, että vaikka Colin oli hyvin omituinen

poika, hän oli lukenut koko joukon merkillisiä asioita ja saattoi

vakuuttavasti puhua niistä. Kun hän kohotti päänsä ja silmäili toista

kummallisilla silmillään, häntä tuli uskoneeksi vasten tahtoansakin,

vaikka hän oli vain kymmenen vuoden vanha -- yhdennellätoista. Ja tällä

hetkellä hän tuntui erikoisen vakuuttavalta, sillä hän oli innostunut

pitämään puhetta kuin mikäkin puhuja.

-- Ne suuret tieteelliset keksinnöt, jotka aion tehdä, koskevat taikaa,

jatkoi Colin. -- Taika on hyvin merkittävä ilmiö, ja tuskin kukaan

tietää siitä mitään, paitsi jotkut ihmiset, joista vanhat kirjat

kertovat -- ja Marykin hiukan, koska hän on syntynyt Intiassa, missä

on fakiireja. Luullakseni Dickonkin on jonkin verran perillä taiasta,

vaikkei hän ehkä tiedä olevansa. Hän lumoaa eläimiä ja ihmisiä. En

olisi milloinkaan päästänyt häntä luokseni, ellei hän olisi ollut

eläinten lumooja -- siis myös poikien lumooja, sillä onhan poikakin

eläin. Olen varma siitä, että kaikessa on taikaa, vaikka me emme osaa

käyttää sitä hyödyksemme -- kuten on laita esimerkiksi sähkön ja höyryn.

Tämä kuulosti niin vakuuttavalta, että Ben Weatherstaff oli joutumassa

aivan haltioihinsa ja ojentautui hyvin suoraksi.

-- Ymmärrän, nuori herra, häneltä pääsi jälleen.

-- Kun Mary löysi tämän puutarhan, se näytti aivan kuolleelta, jatkoi

puhuja. -- Silloin alkoi jokin työntää kasveja maan sisästä pinnalle

ja kuolleeseen tuli eloa. Toisena päivänä ei ollut mitään nähtävää

ja toisena oli. En ollut koskaan ennen katsellut ympärilleni, ja nyt

tulin hyvin uteliaaksi. Tiedemiehet ovat aina uteliaita, ja minä aion

tulla tiedemieheksi. Minä sanon lakkaamatta itselleni: "Mitä se on?

Mitä se on?" Jotakin se on. Ei se voi olla tyhjää! Sen nimeä en tiedä,

sanon sitä siis taiaksi. En ole koskaan nähnyt auringon nousevan,

mutta Mary ja Dickon ovat, ja heidän kertomuksistaan päättäen siinäkin

on varmasti taikaa. Jokin nostaa sen ylös ja vetää sitä. Toisinaan

puutarhaan tultuani olen puiden välitse katsahtanut taivaalle, ja

silloin minulla on ollut hyvin hyvä olla, aivan kuin jokin työntäisi

ja vetäisi minun rinnassani ja panisi minut hengittämään nopeasti.

Taika työntää ja vetää kaikkea ja saa kuolleeseen eloa. Kaikki on taian

tekemää, lehdet ja puut, kukat ja linnut, myyrät ja ketut ja oravat ja

ihmiset. Niin on laita kaiken, mikä ympäröi meitä. Tässä puutarhassa --

kaikkialla. Tämän puutarhan taika on saanut minut nousemaan jaloilleni

ja tuntemaan, että tulen kasvamaan mieheksi. Nyt aion tehdä sellaisen

kokeen, että koetan siirtää itseeni tätä taikaa, jotta se alkaisi

minussa työntää ja vetää ja tekisi minut vahvaksi. En tiedä, miten se

on tehtävä, mutta arvelen, että jos te yhtenään ajattelette sitä ja

kutsutte sitä tulemaan, niin se ehkä tulee. Kun minä yritin seisoa

silloin ensimmäisen kerran, saneli Mary itsekseen niin joutuisaan kuin

taisi: "Sinä voit seisoa!" Ja minä voin. Minun täytyi tietysti itsekin

ponnistella minkä jaksoin, mutta taika auttoi minua -- Dickonin taika

myös. Joka aamu ja ilta ja päivälläkin niin usein kuin vain saatan

muistaa tulen sanomaan: "Taika tekee minut terveeksi! Minä aion tulla

yhtä vahvaksi kuin Dickon!" Ja teidän kaikkien on tehtävä niin. Tämä on

minun kokeiluni. Tahdotko auttaa, Ben Weatherstaff?

-- Tottahan toki, herra! sanoi Ben Weatherstaff. -- Tottahan toki!

-- Jos sinä yhtenään sanelet sitä säännöllisesti kuin liikkeitä

harjoitteleva sotilas, niin saamme nähdä mitä tapahtuu ja onnistuuko

koe. Ihminen oppii asioita kertaamalla niitä mielessään yhä uudelleen

ja ajattelemalla niitä, kunnes ne tarttuvat muistiin ainiaaksi, ja

samoin on luullakseni taiankin laita. Jos me väsymättä kutsumme sitä

luoksemme ja autamme sitä, siitä tulee ikään kuin osa meitä itseämme,

ja se jää meihin ja saa aikaan ihmeitä.

-- Kuulin kerran erään upseerin Intiassa kertovan äidilleni, että on

olemassa fakiireja, jotka toistavat sanoja yhä uudelleen tuhansia

kertoja.

-- Olen kuullut Jim Fettleworthin muijan toistavan samaa asiaa

senkin tuhannen kertaa -- kutsuvan Jimiä juoppolalliksi, virkkoi Ben

Weatherstaff kuivasti. -- Olihan siitä jotain hyötyä, sepä tietty. Jim

antoi hänelle kelpo löylytyksen ja meni Siniseen Jalopeuraan, jossa joi

itsensä sikahumalaan.

Colin rypisteli silmäkulmiaan ja tuumi parisen minuuttia jotakin. Mutta

sitten hänen kasvonsa kirkastuivat.

-- No niin, hän huudahti, siinä näet, että siitä seurasi sittenkin

jotakin. Mutta Fettleworthin vaimo käytti väärää taikaa, ja siitä

johtui piekseminen. Jos hän olisi käyttänyt oikeata taikaa ja sanonut

jotakin ystävällistä, niin ehkäpä Jim ei olisi juonut itseään

sikahumalaan ja ehkäpä -- ehkäpä hän olisi ostanut hänelle uuden huivin.

Ben Weatherstaff nauraa hihitti ja hänen pienistä, vanhoista silmistään

vilkkui ovelaa ihailua.

-- Siinäkös vasta poika, yhtä viisas kuin sääriltään suora, hän

virkkoi. -- Kun ensi kerralla tapaan Betty Fettleworthin, annan hänelle

pienen vihjeen, mitä hyvää taika voi tehdä hänelle. Olisipa hänellä

hyvä mieli sellaisesta tieteellisestä kokeesta -- ja kyllä olisi

Jimilläkin.

Dickon oli kuunnellut luentoa pyöreät silmät uteliasta mielihyvää

kiiluen. Pähkinä ja Kuori kipusivat hänen hartioillaan, ja sylissään

hän piteli pitkäkorvaista, valkoista kaniinia, jota hän hiljakseen

silitteli.

-- Luuletko kokeen onnistuvan? kysäisi Colin häneltä haluten tietää,

mitä hän mietti. Hyvin usein häntä halutti tietää, mitä Dickon mietti,

kun hän näki tämän tyytyväisesti myhäillen tarkastavan häntä tai

jotakin eläimistään.

Nytkin hän myhäili ja hänen myhäilynsä oli tavallista leveämpi.

-- Luulen, hän vastasi. -- Käy samalla lailla kuin siemenille päivän

paistaessa niihin. Varmasti menestyy. Aloitammeko nyt heti?

Colin oli ihastunut ja samoin Mary. Innostuneena kuvissa näkemistään

fakiireista ja loitsijoista Colin ehdotti, että he istuisivat jalat

ristissä puun alla, joka muodosti kuin katoksen.

-- Istumme silloin kuin jonkinlaisessa temppelissä, sanoi Colin. --

Olen aika tavalla väsyksissä ja tahdon istua.

-- Älähän toki! sanoi Dickon. -- Ei saa heti alussa puhua väsymyksestä.

Se saattaisi pilata taian.

Colin kääntyi katsomaan häntä -- hänen viattomiin, pyöreisiin silmiinsä.

-- Sehän on totta, hän vastasi verkalleen. -- Minun täytyy ajatella

yksinomaan taikaa.

Perin juhlalliselta ja salaperäiseltä tuntui koko toimitus heidän

istuessaan ympyrässä. Ben Weatherstaffista tuntui kuin hän olisi

jollakin merkillisellä tavalla joutunut hartaustilaisuuteen. Mary oli

juhlallisessa hurmostilassa, Dickon piteli kaniiniaan sylissään, ja

ehkäpä hän lausui jonkin toisilta kuulematta jääneen loitsun, sillä

kun hän kävi istumaan asettaen säärensä ristiin samoin kuin muut,

vetäytyivät harakka, kettu, orava ja karitsa verkalleen lähemmäksi

ympyrää asettuen lepäävään asentoon ikään kuin tietoisina hetken

juhlallisuudesta.

-- Eläimet ovat tulleet, virkkoi Colin vakavana. -- Ne tahtovat auttaa

meitä.

Marystä Colin oli oikein kaunis tällä hetkellä. Tämä piti päätään

korkealla, ikään kuin tuntien olevansa jonkinlainen ylipappi, ja outo

välke kiilsi hänen suurissa, omituisissa silmissään. Päivä paistoi

häneen oksakatoksen lomitse.

-- Aloitetaan, hän sanoi. -- Huojummeko eteenpäin ja taaksepäin kuten

dervishit, Mary?

-- En minä kykene huojumaan eteenpäin enkä liioin taaksepäin, sanoi Ben

Weatherstaff. -- Reumatismi haittaa.

-- Taika vie sen pois, saneli Colin ylipapin äänellä, mutta jääköön

huojuminen kunnes se on tapahtunut. Nyt vain laulamme.

-- En minä pysty laulamaankaan, sanoi Ben Weatherstaff hiukan äreästi.

-- Minut ajettiin pois kirkkokuorosta, kun kerran yritin sinne.

Ei ketään naurattanut. Kaikki olivat liian juhlallisia. Colin ajatteli

yksinomaan taikaa.

-- Silloin minä laulan, sanoi Colin. Ja hän aloitti kuin mikäkin

henkiolento. -- Aurinko paistaa -- aurinko paistaa. Se on taikaa. Kukat

kasvavat -- juuret liikkuvat. Se on taikaa. Eläminen on taikaa --

voimakkaaksi tuleminen on taikaa. Taika on minussa -- se on minussa.

Se on meissä kaikissa. Se on Ben Weatherstaffin selässä. Taika! Taika!

Tule meitä auttamaan!

Hän toisti tämän toistamistaan, ei juuri tuhatta kertaa, mutta hyvin

monta kertaa. Mary kuunteli haltioituneena. Hänestä koko toimitus oli

omituinen ja kaunis, ja hän toivoi Colinin jatkavan sitä loputtomiin.

Ben Weatherstaff alkoi tuudittautua varsin mieluisaan torkkumistilaan.

Kukkasissa touhuavien mehiläisten surina sekaantui laulavaan ääneen

sulautuen unettavaksi sorinaksi. Dickon istui sääret ristissä uinuva

kaniini sylissään, painaen kädellään karitsan selkää. Nokipekka oli

työntänyt oravan syrjään ja kyykistyi hänen olkapäälleen, ja harmaa

sumu oli laskeutunut sen silmille. Viimein Colin herkesi laulamasta.

-- Nyt minä aion kävellä ympäri puutarhan, hän julisti.

Ben Weatherstaffin pää oli juuri retkahtanut alas, ja se kohosi nyt

nytkähtäen pystyyn.

-- Sinä olet nukkunut, huudahti Colin.

-- Mitä vielä, mutisi Ben. -- Olihan saarna melko hyvä, mutta minun on

mentävä tieheni ennen kuin kolehtia ruvetaan kantamaan.

Hän ei ollut vielä täysin hereillä.

-- Et sinä ole kirkossa, sanoi Colin.

-- Minäkö? virkkoi Ben ojentautuen suoraksi. -- Kuka sitten sanoi, että

olen. Kuulin joka sanan. Sanottiin, että selässäni on taika. Tohtori

sanoo sitä reumatismiksi.

Radzha heilutteli kättään.

-- Se oli väärä taika, hän sanoi. -- Sinä tulet paremmaksi. Saat mennä

työhösi. Mutta tule takaisin huomenna.

-- Tahtoisin nähdä sinun kävelevän puutarhan ympäri, murahti Ben.

Hän oli itsepintainen vanha mörkö, eikä oikein täydelleen luottanut

taikaan; hän oli päättänyt, että jos hänet ajetaan pois, hän kiipeää

tikapuilleen ja kurkistaa muurin yli ollakseen valmiina, jos sattuisi

kompastumisia.

Radzha ei vastustanut hänen jäämistään, ja kulkue järjestäytyi. Ja

juhlallinen kulkue siitä tulikin. Etumaisena kulki Colin Dickonin ja

Maryn välissä. Takana asteli Ben Weatherstaff ja häntänä Dickonin

perässä pysytellen kulkivat karitsa ja ketunpentu, valkean kaniinin

hypellessä vieressä silloin tällöin jotakin nakerrellen ja Nokipekan

seuratessa arvokkaana ja tärkeänä.

Hitaasti mutta arvokkaasti tämä kulkue liikkui eteenpäin. Aina kun oli

kuljettu parisen metriä, pysähdyttiin hetkeksi. Colin nojasi Dickonin

käsivarteen ja Ben Weatherstaff piti häntä kaiken aikaa tarkasti

silmällä, mutta tuon tuostakin Colin irrotti kätensä tuestaan ja asteli

joitakin askelia yksinään. Hän kulki pystyssä päin näyttäen hyvin

mahtavalta.

-- Taika on minussa! Taika on minussa! hän saneli lakkaamatta. -- Taika

tekee minut voimakkaaksi! Voin tuntea sen! Voin tuntea sen!

Jokin häntä nähtävästi piteli pystyssä ja kohotti häntä. Hän istahti

lehtimajoissa ja levähti kerran tai kahdesti ruohikolla, ja useita

kertoja hän pysähtyi tiellä Dickoniin nojaten, mutta hän ei tahtonut

heittää kesken, vaan ponnisteli kierroksen loppuun. Hän palasi

katospuun alle posket punoittaen ja katse voitonvarmana.

-- Se onnistui! Taika tehosi! hän huudahti. -- Tämä on ensimmäinen

tieteellinen keksintöni.

-- Mitähän tohtori Craven sanoo? innostui Mary.

-- Hän ei sano mitään, vastasi Colin, sillä hänelle tätä ei kerrota.

Ei kukaan saa tietää mitään, ennen kuin minä olen tullut niin

voimakkaaksi, että voin kävellä ja juosta kuten muut pojat. Joka päivä

minä tulen tänne tuolissani ja joka päivä minut viedään takaisin siinä.

En voi sietää ihmisten kuiskailuja ja kyselyjä, enkä tahdo isäni

tietävän asiasta, ennen kuin koe on täysin onnistunut. Sitten joskus

hänen palattuaan Misselthwaiteen minä astun äkkiä hänen työhuoneeseensa

ja sanon: "Tässä minä olen aivan kuten muutkin pojat. Minä olen ihan

terve ja aion tulla mieheksi. Sen on tieteellinen koe saanut aikaan."

-- Hän luulee näkevänsä unta, huudahti Mary. -- Hän ei usko silmiään.

Colin punoitti voitonvarmana. Hän oli saanut itsensä uskomaan, että

hän tulee terveeksi, mikä merkitsi voiton olevan jo lähellä, vaikkei

hän itse sitä tiennyt. Ja mielikuvituksessaan hän ajatteli alinomaa

jännitystä tuntien, miltä hänen isänsä näyttäisi nähdessään, että hänen

poikansa oli yhtä suora kuin muidenkin isien pojat. Hänen menneiden

synkkien päiviensä raskaimpia kärsimyksiä oli ollut voimaton vihantunne

siitä, että hänen täytyi olla sairaalloinen, vaivainen poika, jota oma

isä pelkäsi katsella.

-- Kyllä hänen on uskottava, hän sanoi. -- Kun taika on saanut

vaikuttaa, aion ennen keksijäksi tuloani ruveta painijaksi.

-- Ei kai kestäne viikkoakaan, ennen kuin näemme sinut

nyrkkitaistelussa, virkkoi Ben Weatherstaff. -- Lopulta sinusta

tietysti tulee Englannin ensimmäinen kilpapainija.

Colin silmäili häntä totisena.

-- Weatherstaff, hän sanoi, tuo on nenäkästä. Sinä et saa ruveta liian

rohkeaksi, vaikka tiedät salaisuuden. Olkoonpa taika vaikka kuinka

tehoisa, niin kilpapainijaa minusta ei tule. Minusta tulee oppinut

keksijä.

-- Anteeksi -- pyydän anteeksi, herra, vastasi Ben kohottaen lakkiaan.

-- Olisihan minun pitänyt tietää, ettei tämä ole leikin asia. Mutta

hänen silmänsä vilkkuivat ja hän oli salaa tavattoman hyvillään. Torat

eivät häntä vähääkään masentaneet, sillä ne osoittivat vain, että pojan

voimat ja elämänhalu olivat karttumassa.

24.

"NAURAKOOT VAIN"

Salainen puutarha ei ollut Dickonin ainoa työmaa. Nummella mökin

ympärillä oli maatilkku, jota ympäröi matala, karkeista kivistä kyhätty

aita. Varhain aamulla ja myöhään illalla sekä kaikkina niinä päivinä,

jolloin Colin ja Mary eivät voineet tavata häntä, Dickon ahersi siellä

istuttaen ja hoitaen perunoita ja kaaleja, nauriita, porkkanoita

ja muita vihanneksia. Hänellä oli aina "elukat" mukanaan eikä hän

näyttänyt koskaan väsyvän työhön. Ruokkiessaan tai rikkaruohoja

nyhtäessään hän milloin vihelteli ja lauleli yorkshirelaisia

nummilauluja, milloin puheli Nokipekan ja Kapteenin tai pienten

siskojensa kanssa, jotka hän oli opettanut apulaisikseen.

-- Meidän elämämme ei olisi ollenkaan näin mukavaa, sanoi rouva

Sowerby, ellei meillä olisi Dickonin puutarhaa. Hän saa kaiken

kasvamaan. Perunat ja kaalit ovat hänellä kahta vertaa suuremmat kuin

muilla, ja niissä on toisenlainen hajukin kuin muissa.

Kun Susan Sowerbylta liikeni hetkinenkään joutoaikaa, hänen teki

mielensä ulos juttelemaan Dickonin kanssa. Illallista seurasi pitkä,

hämyisä työaika, ja se oli hänen lepohetkensä. Silloin hän usein istui

matalalla, epätasaisella kiviaidalla katsellen kuinka Dickon puuhaili

ja kuunnellen kertomuksia päivän tapahtumista. Näitä hetkiä hän rakasti.

Puutarhassa ei ollut yksinomaan vihanneksia. Dickon oli silloin tällöin

ostanut pennyn maksavia kukkasiemenpusseja ja kylvänyt värikkäitä

kasveja karviaismarjapensaitten väliin ja kaalimaahankin, ja hän

viljeli riveittäin resedoja, neilikoita ja orvokkeja ja muita kukkia,

joiden siemeniä hän saattoi säästää vuodesta toiseen ja joiden varret

kukkivat keväisin komeina kimppuina. Tuo matala aita oli Yorkshiren

somimpia nähtävyyksiä, sillä hän oli pistellyt joka loveen nummen

vihantaa, kissankelloja, sananjalkoja, nousuruohoa ja pensasaitakukkia,

kunnes kivistä ei näkynyt muuta kuin vilahdus siellä täällä.

-- Eiväthän ne kaipaa menestyäkseen mitään, äiti, hänen oli tapana

sanoa, kun vain hoitelee niitä kuten elukoitakin. Kun niitä janottaa,

antaa niille juotavaa, kun ne ovat nälkäisiä, antaa niille hiukkasen

ravintoa. Jos ne kuolisivat, minun olisi aika ikävä olla, sillä silloin

olisin hoitanut niitä kehnosti.

Näinä hämyhetkinä rouva Sowerby vihdoinkin sai kuulla kaiken, mitä oli

tapahtunut Misselthwaite Manorissa. Ensin hän sai tietää, että Colin

oli mielellään ulkona puutarhassa Maryn kanssa ja että hän näytti siitä

virkistyvän. Mutta eipä aikaakaan, kun lapset jo sopivat siitä, että

Dickonin äiti oli "päästettävä mukaan salaisuuteen". He olivat aivan

varmoja siitä, että häneen voi taatusti luottaa.

Niinpä Dickon eräänä kauniina, hiljaisena iltana kertoi koko jutun

kaikkine jännittävine yksityiskohtineen: se alkoi maahan kätketystä

avaimesta ja punarinnasta ja päättyi Ben Weatherstaffin muurin

yli kurkistaviin vihastuneisiin kasvoihin ja Colinin äkilliseen,

suuttumuksen nostattamaan voimannäytteeseen. Susan Sowerbyn herttaiset

kasvot oikein punoittivat hänen kuunnellessaan Dickonia.

-- Jopa nyt! hän huudahti. Olipa oikein siunattu asia, että tuo

pikkutyttö tuli taloon. Oikeinko Colin seisoi? Ja me kun olemme

luulleet häntä poloiseksi puolihulluksi pojaksi, jolla ei ole yhtään

suoraa luuta ruumiissaan.

Hän kyseli kaikenlaista, ja hänen siniset silmänsä olivat miettiväiset.

-- Mitä talossa ajatellaan -- kun hän on niin terve ja reipas eikä

koskaan valita? hän tiedusteli.

-- He eivät tiedä mitä ajatella. Hänen kasvonsa muuttuvat päivä

päivältä. Ne pyöristyvät pyöristymistään, ja hipiästäkin on vahan väri

katoamassa. Mutta valittelemista on kumminkin vielä jatkettava. Ja

Dickonin suu vääntyi hilpeään virnistykseen.

-- Mitä ihmettä? Miksi niin? kysyi rouva Sowerby.

Dickon nauraa hihitti.

-- Hän valittelee, jotteivät muut arvaisi mitään. Jos tohtori tietäisi,

hän pääsisi pian selville siitäkin, että Colin voi seisoa jaloillaan,

ja silloin hän tietenkin kirjoittaisi ja kertoisi herra Cravenille.

Colin tahtoo itse kertoa salaisuutensa. Hän aikoo harjoitella taian

voimaa joka päivä, kunnes hänen isänsä tulee kotiin, ja silloin hän

aikoo marssia hänen huoneeseensa ja näyttää hänelle, että hän on yhtä

suora kuin kuka muu poika tahansa. Mary arvelee, että paras keino,

jottei kukaan pääsisi jäljille, on valitella ja juonitella aina vähän

päästä.

Rouva Sowerby nauroi matalaa, tarttuvaa nauruansa jo paljon ennen kuin

Dickon oli puhunut loppuun.

-- Voi toki! hän virkkoi. -- Se pari pitää hauskaa keskenään, sen

arvaa. Heidän täytyy näytellä koko lailla, eivätkä lapset pidä mistään

niin paljon kuin näyttelemisestä. Kerropas, mitä he tekevät, Dickon.

Dickon herkesi kitkemästä ja istui kyykkysillään. Hänen silmänsä

vilkkuivat kujeellisina.

-- Colin kannetaan alas tuoliinsa joka kerta, kun hän lähtee ulos, hän

selitti. -- Ja hän ärjäisee Johnille, palvelijalle, ettei tämä muka

kanna häntä kyllin varovasti. Hän tekeytyy niin avuttoman näköiseksi

kuin voi eikä nosta kertaakaan päätään, ennen kuin olemme poissa

talon näkyvistä. Ja hän ähkii ja kiukuttelee minkä jaksaa, kun hänet

pannaan tuoliin. He ovat niin lystikkäitä, hän ja Mary, kun hän ähkii

ja valittelee, sanoo Mary: "Colin-raukka, koskeeko taas noin kovasti?

Kylläpä sinä olet heikko!" Paha vain, että heitä naurattaa kamalasti.

Kun me pääsemme turvaan puutarhaan, he nauravat aivan läkähtyäkseen. Ja

heidän täytyy upottaa kasvonsa Colinin tyynyihin, etteivät puutarhurit

kuulisi, jos joku heistä sattuisi olemaan lähettyvillä.

-- Sitä parempi mitä enemmän nauravat! sanoi rouva Sowerby itsekseen

hymyillen. -- Hyvä, terve nauru on parempi kuin mitkään pillerit. Kyllä

he varmasti pulskistuvat.

-- He pulskistuvat minkä jaksavat, sanoi Dickon. -- He ovat aina

niin nälkäisiä, etteivät tiedä miten jaksaisivat syödä kyllikseen

herättämättä huomiota. Colin sanoo, että jos hän aina mankuu lisää

ruokaa, häntä ei lopulta uskota ensinkään sairaaksi. Mary sanoo

antavansa hänelle osansa, mutta ei Colin siihen suostu, hänestä heidän

on molempien tultava yhtaikaa lihaviksi.

Susan Sowerby nauroi sydämellisesti tälle pulmalle.

-- Kuulkaas nyt, hän sai viimein sanotuksi. -- Kun sinä aamulla menet

heitä tapaamaan, otat matkaasi kannullisen hyvää, nuorta maitoa, ja

minä leivon heille lämpimän kakkaran tai rusinapullia, joista te lapset

pidätte. Ei mikään ole niin makeata kuin tuore maito ja leipä. Silloin

he voisivat haukata ensi nälkäänsä puutarhassa ollessaan ja syödä jo

maltillisemmin hienon ruoan, jota sisässä tarjotaan.

-- Voi, äiti, huudahti Dickon ihaillen, oletpa sinä koko aarre. Sinä

keksit aina neuvon hädässä. He sanoivat eilen olevansa aivan nälkään

kuolemassa, kun eivät uskaltaneet pyytää lisää ruokaa.

-- Tietäähän sen, kaksi kasvavaa lasta, kumpikin parhaillaan

toipumassa. Lapset ovat siinä iässä kuin sudenpennut, ja ruoka on

heille a ja o, sanoin Susan Sowerby. -- Mutta hauskaa heillä on

yhdessä, on varmasti, lisäsi hän myhäillen.

Ja oikeassa hän oli, tuo ihmeteltävä, lämminsydäminen äitiystävä --

oikeassa siinäkin, että "näyttelemisestä" koitui heille erikoista iloa.

Se oli Colinille ja Marylle alituisena jännittävien ja huvittavien

tapausten lähteenä.

-- Teidän ruokahalunne on suunnattomasti lisääntynyt, Colin-herra, oli

hoitajatar sanonut eräänä päivänä. -- Ennen ette syönyt mitään, ja moni

ruokalaji sai teidät voimaan pahoin.

-- Minä en voi pahoin enää mistään, vastasi Colin, mutta nähdessään

hoitajattaren tarkastavan häntä uteliaasti hän äkkiä muisti, ettei

hänen pitäisi näyttää liian terveeltä. -- Ainakaan en voi pahoin niin

usein kuin ennen. Raitis ilma sen vaikuttaa.

-- Ehkäpä, sanoi hoitajatar yhä tarkastaen häntä uteliaasti. -- Mutta

minun täytyy puhua siitä tohtori Cravenille.

-- Kuinka hän tuijotti sinuun! huudahti Mary hänen poistuttuaan. --

Ikään kuin epäilisi tässä olevan jotakin, josta on otettava selvää.

-- En tahdo, että hän rupeaa ottamaan selvää mistään, sanoi Colin. --

Ei kukaan saa vielä aavistaa mitään.

Kun tohtori Craven samana aamuna saapui, hänkin näytti olevan

ymmällään. Hän kyseli kaikenmoista Colinin suureksi mieliharmiksi.

-- Sinä oleskelet paljon puutarhassa, hän tuumi. -- Missä päin sinä

siellä tavallisesti istut?

Colinin kasvoille tuli hänen mieli-ilmeensä -- arvokas

välinpitämättömyys.

-- Sitä ei tarvitse kenenkään tietää, hän vastasi. -- Olen siellä

eräässä paikassa, josta pidän. Kaikille on annettu käsky pysyä

loitolla. En siedä vahtimista ja tuijottamista. Senhän tiedätte.

-- Sinä olet ulkona kaiken päivää, mutta en luule siitä koituvan mitään

vahinkoa sinulle -- en ollenkaan luule. Hoitajatar sanoo sinun syövän

enemmän kuin koskaan ennen.

-- Ehkä ruokahaluni on sairaalloinen, sanoi Colin äkillisen

mielijohteen innostamana.

-- Sitä en usko, sillä sinä näyt sulattavan hyvin ravintosi, tuumi

tohtori Craven. -- Painosi lisääntyy nopeasti ja ihonvärisi on

terveempi.

-- Ehkä minä olen kiihtynyt ja kuumeinen, murahti Colin muuttaen

kasvonsa kolkon tyytymättömiksi. -- Kuolemaan tuomitut ihmiset ovat

usein -- hyvin oikullisia.

Tohtori Craven pudisti päätänsä. Hän piti Colinin rannetta kädessään ja

työntäen syrjään hihan tunnusteli hänen valtimoansa.

-- Et sinä ole kuumeinen, hän sanoi miettivänä. -- Jos tätä menoa

jatkuu, poikaseni, ei meidän kannata puhua kuolemasta. Isäsi tulee

hyvin onnelliseksi kuullessaan tästä huomattavasta edistyksestä.

-- Ei hänelle saa puhua mitään! tiuskaisi Colin rajusti. -- Hän vain

pettyy, jos tulen taas huonommaksi. Saan vaikka raivokuumeen. Minusta

tuntuu kuin se olisi jo tulossa. En salli, että isälle kirjoitetaan

-- en -- en salli! Te saatte minut suuttumaan, vaikka tiedätte että

se vaikuttaa minuun pahasti. Nyt olen jo aivan tulistunut. Siedän

yhtä vähän, että minusta kirjoitetaan ja puhellaan kuin että minuun

tuijotetaan.

-- Hiljaa, poikaseni! tyynnytteli tohtori Craven häntä. -- Ei mitään

kirjoiteta sinun luvattasi. Sinä olet liian herkkätunteinen. Et saa

repiä alas sitä hyvää, mikä on tehty.

Hän ei puhunut sen enempää herra Cravenille kirjoittamisesta, ja

tavatessaan hoitajattaren kahden kesken hän varoitti tätä mainitsemasta

pojan kuullen herra Cravenia lainkaan.

-- Poika on huomattavasti parempi, hän sanoi. -- Hän edistyy melkein

luonnottomasti. Mutta se on ymmärrettävää, sillä nyt hän omasta

vapaasta tahdostaan tekee kaiken, mihin emme voineet ennen häntä

pakottaa. Hän kiihtyy kumminkin vielä hyvin helposti, joten hänelle ei

saa virkkaa mitään, joka voisi häntä ärsyttää.

Mary ja Colin olivat hyvin säikähtyneitä ja neuvottelivat levottomina

keskenään. Tästä hetkestä heidän "näyttelemisensä" sai alkunsa.

-- Minun kai täytyy saada raivokohtaus, valitti Colin. -- Ei minua

ensinkään haluttaisi, enkä ole nykyään siinä mielentilassa, että voisin

saada aikaan kunnon raivokohtauksen. Enpä tosiaan luule pystyväni enää

siihen. Minä ajattelen alinomaa hauskoja asioita enkä kiusallisia.

Mutta jos vielä puhutaan isälle kirjoittamisesta, niin jotakin minun on

tehtävä.

Hän päätti lopulta ruveta syömään vähemmän, mutta pahaksi onneksi ei

tätä loistavaa ajatusta voitu käytännössä toteuttaa, sillä hän heräsi

joka aamu uskomattoman nälkäisenä, ja hänen sohvansa viereiselle

pöydälle oli katettu aamiainen: kotona leivottua leipää, tuoretta

voita, munia, vattuhilloa ja kuohukermaa. Mary söi aina aamiaista

hänen kanssaan, ja ruokapöydässä istuessaan -- varsinkin jos hopeisen

kannen alla sihisevistä herkullisista liikkiöviipaleista tunki nenään

houkuttelevia tuoksuja -- he silmäilivät toisiaan epätoivoisina.

-- Syödään vielä tämän kerran kaikki loppuun, Mary, Colin tavallisesti

päätti. -- Lähetetään takaisin sitten osa lounaasta ja jätetään

päivällistäkin jonkin verran.

Mutta he eivät koskaan voineet lähettää takaisin mitään, ja kiiltäviksi

kaavitut lautaset ja vadit herättivät keittiöön palatessaan paljon

päänvaivaa.

-- Ollapa kinkkuviipaleet hiukan paksumpia, harmitteli Colin edelleen.

Eikä yksi piirakka henkeä kohden riitä mihinkään.

-- Se riittää kyllä ihmiselle, joka aikoo kuolla, vastasi Mary

kuullessaan tämän ensimmäisen kerran. -- Mutta sille, joka aikoo jäädä

elämään, siinä ei ole tarpeeksi. Toisinaan kun ikkunasta tulvii sisään

noita ihania, raittiita kanervatuulahduksia, tuntuu kuin voisin syödä

vaikka kolme kappaletta.

Sinä aamuna, jolloin Dickon heidän huviteltuaan puutarhassa noin

parisen tuntia katosi ison ruusupensaan taakse ja toi sieltä kaksi

kapeata sankoa, joita tutkittaessa toisen havaittiin sisältävän

sakeata kermansekaista maitoa ja toisen mökissä leivottuja, lämpimiä

rusinakakkuja, syntyi puutarhassa iloisen yllätyksen myrsky. Oli aivan

ihmeellistä, että rouva Sowerby tuli tätä ajatelleeksi. Kylläpä kakut

maistuivat! Entä tuo tuore maito!

-- Hänessä on taikaa juuri kuten Dickonissakin, sanoi Colin. -- Se

neuvoo häntä mitä hänen on tehtävä, kun hän tahtoo ilahduttaa muita.

Hän on taikahenkilö. Sano hänelle, Dickon, että olemme kiitollisia,

ylen kiitollisia. Colin puhui toisinaan mielellään aikaihmisten tavoin.

Tämä oli vain monen samanlaatuisen mieluisan yllätyksen esimakua.

Pian heille kuitenkin valkeni se tosiasia, ettei rouva Sowerbyllä

arvatenkaan ollut varaa tyydyttää kahta ylimääräistä syöjää niiden

neljäntoista lisäksi, joille hänen oli joka päivä hankittava ravintoa.

Niinpä he pyysivät, että hän suostuisi ottamaan heiltä hiukan rahaa

tavaroiden ostoa varten.

Dickon teki sen virkistävän keksinnön, että puiston metsikössä

puutarhan ulkopuolella oli pieni syvennys, johon saattoi rakentaa

kivistä pikku uunin perunain ja munien paistamista varten. Paistetut

munat olivat tätä ennen olleet tuntematonta ylellisyyttä, ja kuumat,

suolan ja tuoreen voin kera nautitut perunat maistuivat kerrassaan

herkullisilta. Perunoita ja munia saattoi ostaa ja syödä vaikka kuinka

monta tuntematta omantunnonvaivoja siitä, että otti ruoan neljäntoista

ihmisen suusta.

Jokaisena kauniina aamuna harjoiteltiin taikaa luumupuun alla, joka

lyhyen kukkimisaikansa päätyttyä muodosti vihreän, tuuhealehväisen

katoksen tuon salaperäisen seuran ylle. Toimituksen päätyttyä

alkoivat aina Colinin kävelyharjoitukset, ja pitkin päivää hän tuon

tuostakin harjoitteli vasta keksimäänsä taitoa. Joka päivä hän tuli

voimakkaammaksi ja pystyi kävelemään varmemmin ja pitemmän matkaa. Ja

joka päivä lujittui hänen uskonsa taikaan -- eikä ihmekään. Tuntiessaan

voimiensa karttuvan hän kokeili jos jollakin tavalla, mutta Dickonilta

hän lopulta sai parhaat ohjeet.

-- Eilen kävin äidin asioilla Thwaitessa ja tapasin Sinisen Lehmän

ravintolan luona Bob Haworthin, kertoi Dickon eräänä aamuna oltuaan

kotvan aikaa poissa. -- Hän on nummen vahvin poika. Hän on kilpapainija

ja hyppää korkeutta paremmin kuin kukaan muu. Hän on monena vuotena

ollut Skotlannissakin kilpailemassa urheilukisoissa. Hän on tuntenut

minut aivan pikkuisesta asti, ja kun hän on hyväluontoinen, niin

minäpä aloin kysellä häneltä kaikenlaista. Ajattelin sinua, Colin,

ja sanoin: "Miten olet saanut lihaksesi tuolla tapaa paisumaan, Bob?

Oletko tehnyt jotakin erikoista tullaksesi noin vahvaksi?" Ja hän

vastasi: "Olenpa niinkin, poikaseni. Thwaitessa oli kerran muuan

näyttelijäseurue, ja siellä eräs vahva mies opetti minulle, miten on

harjoitettava käsivarsia, sääriä ja muita ruumiin lihaksia." Ja minä

kysyin: "Tiedätkö voiko heikkojäseninenkin poika kehittää voimiaan

sillä tapaa?" ja hän vähän nauroi ja kysyi: "Sinäkö se heikkojäseninen

poika olet?" mutta ystävällinen kaveri kun on, hän nousi seisaalleen

ja näytti minulle, ja minä matkin hänen liikkeitään kunnes osasin ne

ulkoa. Colin oli kuunnellut jännittyneenä.

-- Näytätkö ne minulle? hän kysyi.

-- Tietysti, vastasi Dickon nousten seisaalleen. -- Mutta hän sanoi,

että liikkeet pitää alussa tehdä hiljakseen ja olla varovainen, ettei

liiaksi väsy. Välillä on aina levättävä ja vedettävä syvään henkeä eikä

saa harjoitella kovin kiivaasti.

-- Minä olen varovainen, lupasi Colin. -- Näytä!

Dickon astui ruohikolle ja suoritti verkalleen sarjan harkitun

tehokkaita, mutta yksinkertaisia lihasten vahvistusharjoituksia.

Colin tarkkasi häntä silmät selällään. Muutamia niistä hän saattoi

istualtaan itsekin tehdä. Eipä aikaakaan, kun hän jo nousi seisomaan

vahvistuneille jaloilleen ja alkoi hellävaroen harjoitella. Marykin

seurasi esimerkkiä. Nokipekka katseli heitä, tuli hyvin rauhattomaksi

ja lähti lopulta tuskastuneena hyppimään, kun ei voinut tehdä samoja

liikkeitä kuin muut.

Tästä hetkestä alkaen myös nämä harjoitukset kuuluivat päivän

säännöllisiin tehtäviin. Kerta kerralta Colin ja Mary saavuttivat

niissä yhä enemmän kestävyyttä, ja niiden jälkeen heillä oli niin

valtava ruokahalu, että ilman Dickonin koria he olisivat olleet

huutavassa hukassa. Mutta pieni paistinuuni ja rouva Sowerbyn herkut

täyttivät niin hyvin tehtävänsä, että rouva Medlock ja hoitajatar ja

tohtori Craven joutuivat uudelleen ymmälle. Voi olla välinpitämätön

aamiaisen suhteen ja olla halveksivinaan päivällistä, jos on sullonut

vatsansa täyteen paistettuja munia ja perunoita ja mehevästi kuohuvaa

nuorta maitoa ja ohrarieskaa ja leivoksia ja nummen hunajaa ja paksua

kermaa.

-- He eivät syö suorastaan mitään, sanoi hoitajatar. -- He kuolevat

nälkään, ellei heitä saa taivutetuksi nauttimaan enemmän ruokaa.

Katsokaa miltä he näyttävät yhtä kaikki.

-- Niin kyllä, vai vielä katsoa! kiukutteli rouva Medlock. -- Hohhoh,

minä olen aivan kuoliaaksi kiusaantunut heidän tähtensä. He ovat

oikeita vintiöitä, nuo lapset. Milloin palaavat puutarhasta hihat

puhki, milloin nyrpistävät nenäänsä herkuille, joilla keittäjä koettaa

heitä houkutella. Eilenkään he eivät ottaneet edes suupalasen vertaa

haarukkaan tuosta suussa sulavasta kananpaistista -- ja naisparka

tarjosi heille vanukasta, jonka hän oli valmistanut ihka oman

reseptinsä mukaan -- ja takaisin sekin tuotiin. Hän oli pillahtaa

itkuun. Hän pelkää saavansa vielä syyn päälleen, jos ruokahalun puute

vie heidät hautaan.

Tohtori Craven tuli ja silmäili Colinia kauan ja tutkivasti. Hän oli

tavattoman kiusaantuneen näköinen hoitajattaren puhellessa hänen

kanssaan ja näyttäessä hänelle melkein koskematonta aamiaistarjotinta,

jonka hän oli pannut syrjään tohtorille näytettäväksi -- mutta vielä

kiusaantuneemmalta hän näytti käydessään istumaan sohvan viereen ja

tutkiessaan Colinia. Hän oli käynyt Lontoossa asioilla eikä ollut

nähnyt poikaa lähes kahteen viikkoon. Kun nuoret vesat alkavat toipua,

käy paraneminen nopeasti. Colinin hipiästä oli haihtunut vahanväri;

hänen kauniit silmänsä olivat kirkkaat, ja kolot poskissa ja ohimoilla

olivat tasoittuneet. Hänen huulensa olivat täyteläiset ja terveen

punaiset. Kuolemaan tuomitun pojan mallikappaleeksi häntä ei todella

olisi uskonut.

-- Onpa ikävä, ettet syö mitään, sanoi tohtori. -- Ei sellainen kelpaa.

Sinä menetät kaiken mihin olet päässyt -- ja hämmästyttävästi oletkin

lihonut. Jonkin aikaa sitten söit niin vahvasti.

-- Sanoinhan teille, että ruokahaluni oli luonnoton, vastasi Colin.

Mary istui jakkaralla sohvan vieressä ja päästi äkkiä perin merkillisen

äänen, jonka hän koetti tukahduttaa niin rajusti, että oli vähällä

tukehtua.

-- Mikä hätänä? kysyi tohtori Craven kääntyen häneen päin.

Mary muuttui ankaran vakavaksi.

-- Se oli jotakin aivastuksen ja yskän väliltä, hän vastasi nuhtelevan

arvokkaasti, ja se tarttui kurkkuuni.

-- Mutta en voinut pidättää itseäni, hän sanoi jäljestäpäin Colinille.

-- Olin purskahtaa nauruun, kun mieleeni muistui äkkiä viimeinen suuri

perunasi ja kuinka sinä vääntelit suutasi pistäessäsi suuhusi paksun

herkullisen leipäkannikan hilloineen ja kermahyytelöineen.

-- Onko noilla lapsilla jokin salainen keino, jolla he hankkivat ruokaa

itselleen? kysäisi tohtori Craven rouva Medlockilta.

-- Ei heillä voi olla, elleivät he kaiva sitä maasta tai poimi puista,

vastasi rouva Medlock. -- He ovat kaiken päivää ulkona eivätkä näe

muita kuin toisensa. Ja jos he haluavat syödäkseen jotakin muuta kuin

mitä heille tarjotaan, ei heidän tarvitse muuta kuin pyytää.

-- No niin, arveli tohtori Craven, niin kauan kuin ruoatta oleminen ei

haittaa heitä, ei meidän tarvitse olla levottomia. Poikaa ei tuntisi

enää samaksi.

-- Eikä tyttöäkään, tokaisi rouva Medlock. -- Nyt kun hän on lihonut ja

hapan ilme on kadonnut hänen kasvoiltaan, hän on muuttunut suorastaan

kauniiksi. Hänen tukkansa on kasvanut paksuksi ja vahvaksi ja hänen

hipiänsä on ihan kirkas. Miten kiukkuinen pikku otus hän tullessaan

olikaan, ja nyt he yhdessä Colin-herran kanssa nauraa kikattavat kuin

mitkäkin hassut. Ehkäpä heitä lihottaakin juuri se.

-- Ehkäpä, sanoi tohtori Craven. -- Naurakoot vain.

25.