PUUTARHASSA

Maailman alusta alkaen on jokaisella vuosisadalla keksitty kaikenmoista

ihmeellistä. Viime vuosisadalla keksittiin enemmän hämmästyttäviä

seikkoja kuin millään edellisellä vuosisadalla. Nykyisellä vuosisadalla

tullaan saattamaan päivänvaloon satoja seikkoja, jotka ovat vieläkin

ihmeellisempiä. Ensin ihmiset eivät ota uskoakseen, että jokin

kummallinen, uusi seikka on mahdollinen, sitten he alkavat toivoa, että

se on saavutettavissa, sitten he näkevät, että se onkin mahdollinen,

sitten se toteutetaan, ja silloin koko maailma ihmettelee, kuinka sitä

ei osattu toteuttaa vuosisatoja sitten. Viime vuosisadan kuluessa

päästiin muun muassa selville siitä, että ajatukset -- pelkät ajatukset

-- ovat yhtä voimakkaita kuin sähköparistot -- yhtä hyviä ihmiselle

kuin päivänvalo tai yhtä pahoja kuin myrkky. Yhtä vaarallista on

sallia lamauttavan tai huonon ajatuksen tulla mieleen kuin päästää

tulirokkosiemen ruumiiseensa. Jos sen antaa jäädä sinne, saattaa käydä,

ettei siitä pääse eroon koko elinaikanaan.

Niin kauan kuin Maryn mieli oli täynnä pelkkää happamuutta ja

kiukkuisia ajatuksia ihmisistä, niin kauan kuin hän ei ollut mistään

huvittunut eikä pitänyt mistään, niin kauan hän oli keltanaamainen,

sairaalloinen, kärttyisä ja onneton lapsi. Mutta olosuhteet olivat

hyvin suopeat hänelle, vaikka hän ei itse sitä tiennyt. Punarinta

ja nummen mökki, vanha, merkillinen, muriseva puutarhuri ja pieni

yorkshirelainen palvelustyttö, kevät ja päivä päivältä eloon elpyvä

salainen puutarha sekä lopuksi nummen poika "elukkoineen" askarruttivat

niin hänen mieltään, ettei siinä enää ollut sijaa nyrpeille

ajatuksille, jotka vaikuttivat haitallisesti hänen maksaansa ja

ruoansulatukseensa tehden hänet keltaiseksi ja haluttomaksi.

Niin kauan kuin Colin huoneeseensa sulkeutuneena hautoi mielessään

vain omia vaivojaan, pelkoaan, heikkouttaan ja ihmisvihaansa ja mietti

kyttyrää ja varhaista kuolemaa, oli hän hysteerinen, puolihullu pikku

erakko, joka ei tiennyt mitään auringosta eikä keväästä eikä sitäkään,

että hän saattaisi tulla terveeksi ja seisoa omilla jaloillaan, jos

vain koettaisi. Kun uudet, kauniit ajatukset alkoivat työntää syrjään

entisiä vastenmielisiä ajatuksia, alkoi elämä palata takaisin häneen,

veri virtasi terveenä suonissa ja hän tunsi voimainsa karttumistaan

karttuvan.

Sillä välin kun salainen puutarha oli elpymässä eloon ja kaksi lasta

sen keralla, harhaili muuan mies kaukaisilla seuduilla, Norjan

vuonoilla ja Sveitsin laaksoissa ja vuoristoissa. Kymmenen vuotta tämä

mies oli lakkaamatta hautonut mielessään synkkiä, sielua raastavia

ajatuksia. Hän ei ollut miehekäs; hän ei ollut milloinkaan koettanut

karkottaa niitä. Hän oli kuljeskellut sinisten järvien rannoilla niitä

miettien; hän oli levännyt vuorten kupeilla tummansinisen kukkapeitteen

keskellä ja hengittänyt tuoksuvaa ilmaa niitä miettien.

Kauhistava suru oli vyörynyt hänen ylleen murskaten hänen onnensa,

ja hän oli avannut sielunsa pimeydelle ja estänyt itsepintaisesti

pienintäkin valonpilkettä pujahtamasta sinne. Hän oli unohtanut kotinsa

ja velvollisuutensa. Kun hän matkusteli, häntä ympäröi sellainen

pimeydenkehä, että hän tuntui jo pelkällä kolkolla olemuksellaan

myrkyttävän ilman toisilta ihmisiltä. Vieraat pitivät häntä joko

hulluna tai ihmisenä, jolla oli salainen rikos omallatunnollaan. Hän

oli pitkä, kyttyräselkäinen mies, ja hänen kasvonsa olivat kolkot,

uurteisiin vääntyneet. Hotelliluetteloihin hän merkitsi aina nimekseen:

"Archibald Craven, Misselthwaite Manor, Yorkshire, Englanti."

Sen jälkeen kun hän oli puhunut Maryn kanssa huoneessaan ja luvannut

hänelle "palasen maata", hän oli matkustellut maita mantereita. Hän oli

käynyt Euroopan ihanimmilla seuduilla, vaikkei viipynyt missään paria

päivää kauemmin. Hän oli valinnut hiljaisimmat ja kaukaisimmat seudut.

Hän oli ollut pilviä tavoittelevien vuorten kukkuloilla ja sieltä

katsellut alas toisille vuorille auringon noustessa ja valaessa niille

hohdetta, kuin maailma olisi juuri syntymässä.

Mutta valo ei milloinkaan tuntunut saavuttavan häntä itseään ennen

kuin eräänä päivänä, jolloin hän hämmästyksekseen huomasi oudon seikan

tapahtuneen ensimmäisen kerran kymmeneen vuoteen. Hän on ihmeen

ihanassa laaksossa Itävallan Tyrolissa. Hän oli kulkenut pitkän

taipaleen, mutta hänen sielunsa oli yhä varjossa. Mutta lopulta

hän oli väsyneenä laskeutunut levähtämään sammalpeitteelle puron

rannalle. Puro oli kirkas ja pieni ja kierteli hilpeänä eteenpäin

pitkin kapeata uomaansa läpi kimaltavan, kostean ruohikon. Toisinaan

kuului kuin matalaa naurua, kun se pulpahteli yli kivien tai porisi

niiden ympärillä. Hän näki lintujen tulevan sen rannalle, kostuttavan

päätään siitä juodessaan ja sitten taas levittävän siipensä ja lentävän

tiehensä. Virran vieno ääni sai hiljaisuuden ikään kuin syvenemään,

vaikka se oli kuin elollinen olento. Laakso oli hyvin, hyvin hiljainen.

Istuessaan katselemassa kirkasta, juoksevaa vettä Archibald Craven

tunsi vähitellen mielensä ja ruumiinsa vaimentuvan lepoon, tuudittuvan

hiljaiseksi kuin itse laakso. Hän luuli jo vaipuvansa nukuksiin, mutta

niin ei käynyt. Hän istui tuijottamassa aurinkoa heijastelevaa vettä,

ja hänen silmänsä avautuivat näkemään mitä sen rannoilla kasvoi.

Aivan lähellä virtaa, melkein kostuttaen lehtiään sen veteen, helotti

kimppu sinisiä lemmikkejä, ja hän huomasi katselevansa niitä samalla

tavalla kuin vuosia takaperin. Hänen mielensä oikein heltyi, kun hän

ajatteli, miten herttaisia ne olivat ihmeteltävässä sinessään, nuo

sadat pikku kukat. Ja verkalleen, hiljakseen, tämä yksinkertainen

ajatus täytti hänen mielensä -- ja työnsi sieltä toiset ajatukset

syrjään. Oli ikään kuin suloinen, kirkas kevätvesi olisi alkanut

paisua likalätäköissä ja paisunut paisumistaan, kunnes se lopulta

pyyhkäisi tiehensä samean veden. Mutta tästä hän ei tietenkään ollut

itse selvillä. Hän ei tiennyt, kuinka kauan hän istui vienoon pehmeään

sineen tuijottaen, mutta viimein hän liikahti ikään kuin unesta

heräten ja nousi hitaasti seisoalleen hengähtäen ihmeissään syvään ja

vapautuneena.

-- Mitä tämä merkitsee? hän sanoi miltei kuiskaamalla pyyhkäisten

kädellään otsaansa. -- Tuntuu melkein kuin -- olisin elossa!

En tunne tarpeeksi hyvin salattujen asioiden ihmeellisyyttä kyetäkseni

selittämään, miten tämä oli tapahtunut hänelle. Itse hän ei ensinkään

sitä käsittänyt, mutta hän muisti tämän merkillisen hetken kuukausia

myöhemmin, kun hän oli jälleen Misselthwaitessa ja sattumalta sai

tietää, että juuri samana päivänä Colin oli huutanut ääneen salaiseen

puutarhaan tullessaan:

-- Minä aion elää ikuisesti, ikuisesti, ikuisesti!

Tuo outo rauhallisuus pysyi hänessä kaiken iltaa, ja hän nukkui

tasaista virkistävää unta. Mutta kauan ei sitä kestänyt. Seuraavan

illan tullessa hän oli avannut ovet selkoselälleen pimeille

ajatuksilleen, ja ne olivat karanneet ryntäämällä takaisin. Hän lähti

laaksosta ja jatkoi kuljeskelemistaan. Mutta joskus kului minuutteja --

toisinaan puolituntisiakin -- jolloin käsittämättömästä syystä taakka

tuntui jälleen vierivän hänen hartioiltaan ja hän tiesi olevansa elävä

ihminen eikä kuollut. Hiljakseen -- hiljakseen -- hän oli elpymässä

eloon kuten puutarhakin.

Kultaisen kesän vaihtuessa syvempään syksynkultaan hän lähti

Comojärvelle. Hän vietti päivänsä järvellä tai tallasi kukkuloiden

pehmeätä vihantaa, kunnes oli niin väsyksissä, että häntä rupesi

nukuttamaan. Näihin aikoihin hän oli alkanut nukkua paremmin, ja unet

olivat lakanneet olemasta hänen kauhunsa.

-- Ehkäpä ruumiini alkaa voimistua, hän arveli.

Se alkoi voimistua, mutta hänen sielunsa alkoi myös verkalleen

elpyä. Hänen ajatuksensa eksyivät usein Misselthwaiteen ja hän

rupesi tuumimaan kotiin lähtöä. Silloin tällöin hän myös hämärästi

muisteli poikaansa ja tutkisteli itseltään, miltä tuntuisi taas

seisoa pylväsvuoteen vieressä katselemassa nukkuvan teräväpiirteisiä,

norsunluunvärisiä pikku kasvoja ja umpeenpainuneita silmiä, jotka

mustat ripset saivat näyttämään niin hämmästyttäviltä. Häntä pelotti

ajatella sitä.

Eräänä päivänä hän oli harhaillut niin etäälle, että kuu kumotti

korkealla ja pyöreänä hänen palatessaan ja koko maailma oli sinertävien

ja hopeisten varjojen peitossa. Hiljaisuus järvellä, rannoilla ja

metsässä oli niin ihmeellinen, ettei hän mennytkään huvilaan, missä

hän asui. Hän astui pienelle, veden sopukassa olevalle kaareutuvalle

penkereelle ja vaipui istumaan hengittäen yön monia taivaallisia

tuoksuja. Hän tunsi tuon oudon rauhan uudelleen hiipivän itseensä ja

yhä syventyvän, kunnes hän nukahti siihen.

Hän ei ollut selvillä siitä, milloin hän nukahti ja milloin hänen

unensa alkoi; se oli niin elävä, ettei se hänen mielestään unta

ollutkaan. Myöhemmin hän muisti, miten virkeästi valveilla hän oli

luullut olevansa kaiken aikaa. Istuessaan hengittämässä syyskesän

ruusujen tuoksuja ja kuunnellessaan vetten loiskintaa jalkainsa

juuressa hän oli erottavinaan äänen, joka kutsui häntä nimeltä. Se oli

suloinen, kirkas, onnellinen ääni. Se tuli hyvin etäältä, mutta hän

kuuli sen niin selvästi kuin se olisi ollut hänen vieressään.

-- Archie! Archie! Archie! puhui ääni, ja sitten uudelleen entistä

suloisemmin ja selvemmin: -- Archie! Archie!

Hän luuli hypähtävänsä pystyyn olematta vähääkään hämmästynyt.

Ääni oli niin elävä ja tuntui aivan luonnolliselta kuulla sen puhuvan.

-- Lilias! Lilias! hän vastasi. -- Lilias, missä olet?

-- Puutarhassa, kuului vastaus kuin kultahuilusta. -- Puutarhassa!

Ja samassa hänen unensa katkesi. Mutta hän ei herännyt. Sikeästi ja

suloisesti hän nukkui koko ihanan yön. Kun hän lopultakin heräsi, oli

jo loistava aamu ja eräs palvelija seisoi hänen edessään tuijottaen

häneen. Hän oli italialainen ja tottunut, kuten kaikki huvilan

palvelijat, muukalaisen isäntänsä päähänpistoihin. Ei heistä yksikään

milloinkaan tietänyt, milloin hän menisi ulos tai tulisi kotiin

tai missä häntä haluttaisi nukkua, harhailisiko hän puutarhassa

vai makaisiko järvellä veneen pohjalla kaiken yötä. Mies piteli

hopeatarjotinta, jossa oli muutamia kirjeitä, ja odotti rauhallisesti,

että herra Craven ottaisi ne. Hänen mentyään herra Craven istui parisen

minuuttia pidellen niitä kädessään ja katsellen järvelle. Hänet valtasi

jälleen tuo outo rauha. Hän muisteli untansa, ihmeellistä, elävää

untansa.

-- Puutarhassa! hän sanoi itsekseen ihmetellen. -- Puutarhassa! Mutta

ovi on lukittu ja avain on syvälle haudattu.

Kun hän pari minuuttia myöhemmin silmäili kirjeitään, hän huomasi,

että päällimmäinen oli englantilainen ja Yorkshiresta tullut. Osoite

oli kirjoitettu harjaantumattomalla naisen käsialalla, jota hän ei

tuntenut. Hän avasi sen kirjoittajaa ajattelematta, mutta ensimmäiset

sanat kiinnittivät heti hänen huomiotaan.

Arvoisa herra!

Minä olen Susan Sowerby, joka kerran nummella rohkeni puhutella

Teitä. Mary-neidistä minä silloin puhuin. Nyt rohkenen taas avata

suuni. Ei pidä panna pahaksi, mutta minä tulisin kotiin, jos

olisin herra. Luulen että ilostuisitte jos tulisitte ja -- pyydän

anteeksi -- luulen että rouva pyytäisi teitä tulemaan, jos hän

olisi täällä.

Nöyrimmän kunnioittavasti

Susan Sowerby.

Herra Craven luki kirjeen kahdesti, ennen kuin hän pisti sen takaisin

kirjekuoreen. Uni oli yhä hänen mielessään.

-- Lähden takaisin Misselthwaiteen, hän sanoi. -- Ja lähden heti

paikalla.

Parin päivän kuluttua hän oli jälleen Yorkshiressa, ja pitkän

rautatiematkan aikana hän huomasi ajattelevansa poikaansa aivan

toisenlaisin tuntein kuin aikaisemmin. Näinä kymmenenä vuotena hän oli

vain toivonut voivansa unohtaa hänet. Ei hän nytkään aikonut häntä

ajatella, mutta siitä huolimatta hänen mieleensä ajelehti lakkaamatta

muistoja hänestä. Hän muisteli noita mustia päiviä, jolloin hän

oli raivonnut mielipuolen tavalla, koska lapsi oli jäänyt eloon ja

äiti kuollut. Hän ei tahtonut nähdä lasta, ja kun hän lopulta oli

mennyt katsomaan sitä, hänelle oli näytetty kurja, vikisevä pikku

olento, jonka ei luultu elävän montakaan päivää. Mutta hoitajainsa

hämmästykseksi se jäi elämään, ja sitten luulivat kaikki, että siitä

tulisi viallinen ja rampa raukka.

Hän ei ollut aikonut olla huono isä, mutta hänellä ei ollut ensinkään

ollut isän tunteita. Lääkäreitä, hoitajattaria ja ylellisyyttä hän

oli hankkinut, mutta häntä oli puistattanut jo pelkkä ajatuskin, että

hänellä oli poika, ja hän oli hautautunut omaan kurjuuteensa. Kun hän

vuoden poissa oltuaan ensimmäisen kerran palasi Misselthwaiteen ja

tuo pieni, kehno ihmisalku väsyneenä ja välinpitämättömänä kohotti

häneen suuret, harmaat, mustaripsiset silmänsä, niin samannäköiset

ja sittenkin niin hirvittävän erinäköiset kuin ne onnea säteilevät

silmät, joita hän oli jumaloinut, ei hän sietänyt nähdä niitä, vaan

kääntyi poispäin kuolemankalpeana. Sen jälkeen hän oli tuskin koskaan

nähnyt poikaansa paitsi tämän nukkuessa, eikä hän tiennyt hänestä

paljon muuta kuin että hän oli parantumattoman sairas, sisukas,

hysteerinen ja puolittain hullu. Vain sallimalla hänen pienimmissäkin

yksityisseikoissa noudattaa omaa mieltänsä voitiin estää hänen

raivonpuuskansa, jotka olivat vaarallisia hänelle itselleen.

Nämä muistot eivät olleet mieltä virkistäviä, mutta junan

kiemurrellessa läpi vuorensolien ja tasankojen "eloon virkoava" mies

alkoi ajatella aivan toisella tavalla.

-- Kenties olenkin tehnyt väärin kymmenen vuotta, hän saneli itsekseen.

-- Kymmenen vuotta on pitkä aika. Saattaa olla myöhäistä ryhtyä enää

mihinkään -- aivan liian myöhäistä. Missä ovat ajatukseni olleet?

Hän mietiskeli, oliko Susan Sowerby rohkaissut mielensä ja kirjoittanut

hänelle vain siksi, että tuo äidillinen sielu oli selvillä siitä, että

poika oli paljon huonompi -- ehkä kuolemaisillaan. Ellei tuo outo,

selittämätön rauha olisi yhä vielä pitänyt häntä lumoissaan, hän olisi

tuntenut itsensä surkeammaksi kuin koskaan ennen. Mutta rauhan keralla

oli tullut rohkeutta ja toivoa.

-- Luuleekohan Susan Sowerby todella, että minä mahdollisesti kykenisin

tekemään pojalle hyvää ja ohjaamaan häntä? hän mietti. -- Pistäydyn

katsomassa Susania matkallani Misselthwaiteen.

Mutta kun hän nummen poikki matkatessaan pysähdytti vaununsa mökin

kohdalla, kerääntyi seitsemän tai kahdeksan ulkona leikittelevää

pienokaista hänen ympärilleen kertoen ystävällisesti ja kohteliaasti

niiaillen, että äiti oli aikaisin aamulla lähtenyt nummen perälle

auttamaan erästä vaimoa, joka oli saanut pikku vauvan taloon.

Dickon-veikko, he kertoivat, oli lähtenyt puutarhatöihin taloon, missä

hän työskenteli monta päivää viikossa.

Herra Craven silmäili noita reippaita pikku palleroita ja heidän

pyöreitä, punaposkisia kasvojaan, joista kukin virnisteli hänelle

omalla, erikoisella tavallaan, eikä häneltä jäänyt huomaamatta,

että siinä oli terve ja herttainen lapsilauma. Hän myhäili heidän

hyväntahtoiselle virnistykselleen, otti kultarahan taskustaan ja antoi

sen "meidän Lisabeth Ellenille", joka oli vanhin.

-- Jos tasaatte tämän kahdeksaan osaan, kukin teistä saa

puolikruunusen, hän virkkoi.

Sitten hän ajoi tiehensä jättäen taakseen ylenpalttisesti ihastuneen

lapsilauman, joka tuuppi toisiaan ja heitteli iloisia kuperkeikkoja.

Nummen ihmeellinen, jylhä kauneus vaikutti häneen rauhoittavasti. Miksi

se sai hänet tuntemaan kotiintulon riemua? Olisikohan mahdollista, että

hänen pojassaan olisi tapahtunut muutos parempaan päin ja että hän

voisi voittaa vastenmielisyytensä häneen? Kuinka elävä hänen unensa

olikaan ollut -- kuinka ihmeellinen ja kirkas se ääni, joka oli sanonut

hänelle: "Puutarhassa -- puutarhassa!"

-- Koetan löytää avaimen, hän sanoi. -- Koetan avata oven. Minun täytyy

-- vaikka en tiedä miksi.

Hänen saapuessaan taloon vastassa olevat palvelijat huomasivat hänen

näyttävän terveemmältä. Hän meni kirjastoon ja lähetti noutamaan rouva

Medlockin luokseen. Tämä saapui hiukan uteliaana, kiihtyneenä ja

hengästyneenä.

-- Miten on poikani laita, rouva Medlock? kyseli hän.

-- Niin, nähkääs, herra, vastasi rouva Medlock, hän on -- kuinka

sanoisinkaan -- hän on erilainen kuin ennen.

-- Huonompiko? tiedusteli herra Craven.

Rouva Medlock oli kuin kuumilla kivillä.

-- Nähkääs, herra, hän koetti selittää, hänestä ei kukaan pääse oikein

selville, ei tohtori Craven, ei hoitajatar enkä minä.

-- Miten niin?

-- Totta puhuakseni, Colin-herra saattaa olla parempi, mutta saattaa

olla huononemaankin päin. Hänen ruokahaluansa ei voi ymmärtää -- ja

hänen käytöksensä --.

-- Onko hän tullut vieläkin kummallisemmaksi? kysyi hänen isänsä

rypistäen tuskaisena silmäkulmiaan.

-- Siinäpä se, sir. Hän on käynyt hyvin kummalliseksi verrattuna

siihen, minkälainen hän oli ennen. Ensin hän ei syönyt mitään ja

sitten hän äkkiä alkoi syödä ihan suunnattomasti -- ja sitten hän taas

lakkasi ja ateriat lähetettiin takaisin vallan koskemattomina. Ette kai

tiedäkään, ettei hän koskaan ennen suostunut hyvällä lähtemään ulos.

Vieläkin sääreni tutisevat ajatellessani, mitä meidän oli kestettävä,

ennen kuin saimme hänet ulos pyörätuolissa. Hän kiihdytti itsensä

sellaiseen tilaan, että tohtori Craven ei sanonut uskaltavansa pakottaa

häntä. No niin, eipä aikaakaan niin hän -- juuri yhden tuollaisen

kauhean raivokohtauksen jälkeen -- äkkiä vaati päästä ulos joka päivä

Mary-neidin kanssa, ja Susan Sowerbyn pojan Dickonin piti työntää

pyörätuolia. Hän on hyvin mieltynyt sekä Mary-neitiin että Dickoniin,

ja Dickon toi hänelle kesyjä eläimiä, ja uskokaa tai älkää, ulkona

puutarhassa hän on aamusta iltaan.

-- Miltä hän näyttää? kuului seuraava kysymys.

-- Jos hän nauttisi ravintonsa tavallisten lasten tavalla, niin

voisi luulla hänen ruvenneen lihoamaan -- mutta pelkäämme, että se

on jonkinlaista paisumista. Joskus hänen kuulee nauravan kummallista

naurua, kun hän on kahden serkkunsa kanssa. Ennen hän ei milloinkaan

nauranut. Tohtori Craven tulee heti käymään täällä, jos suvaitsette,

herra. Hän ei ole koskaan eläessään ollut niin ymmällä.

-- Missä Colin-herra nyt on? kysyi herra Craven.

-- Puutarhassa. Hän on aina puutarhassa -- vaikkei yhdenkään

ihmisolennon ole sallittu mennä lähelle, kun hän niin pelkää, että

häntä katsotaan.

Viimeisiä sanoja herra Craven tuskin kuuli.

-- Puutarhassa! hän sanoi lähetettyään rouva Medlockin pois. Ja hän

toisti toistamistaan: -- Puutarhassa!

Vaivoin hän tempautui takaisin nykyisyyteen, kääntyi ja poistui

huoneesta. Hän kulki samaa tietä kuin Marykin, läpi pensasaitaportin,

sivu laakerien ja suihkukaivopengerten. Suihkukaivot ruiskuttivat nyt

vettä, ja niitä ympäröivät syyskukkien loistavat rivit. Hän kulki

poikki nurmikon ja kääntyi pitkälle käytävälle murattimuuria kohti.

Hän astui verkalleen silmät maahan luotuina. Hänestä tuntui kuin jokin

salainen voima olisi työntänyt häntä kohti paikkaa, joka oli ollut

hylättynä niin kauan. Mitä lähemmäksi hän tuli, sitä verkkaisemmaksi

kävivät hänen askelensa. Hän tiesi, missä ovi oli, vaikkakin se oli

sakeain murattiköynnösten peitossa -- mutta hän ei tarkalleen tiennyt,

missä tuo kuopattu avain oli.

Niinpä hän seisahtui ja seisoi hievahtamatta paikallaan ympärilleen

katsellen. Mutta samassa hän hätkähti ja alkoi kuunnella -- ja kysellä

itseltään, kävelikö hän unissaan.

Muratti kiemurteli tuuheana peittäen oven, avain oli kaivettu pensaiden

alle, ei yksikään ihmisolento ollut kymmeneen kolkkoon vuoteen kulkenut

ovesta sisään -- ja kuitenkin kuului puutarhasta ääniä -- juoksemista,

jalkojen töminää, puiden alitse kiitävää takaa-ajoa, hillittyjä

huudahduksia ja hilpeätä mutta tukahdutettua kirkunaa. Se kuulosti

totta tosiaan lasten riemukkaalta naurulta, lasten, jotka koettavat

estää nauruansa kuulumasta, mutta jotka millä hetkellä tahansa --

kiihtymyksen kohotessa -- saattoivat murtaa kaikki varovaisuuden sulut.

Mitä taivaan nimessä tämä merkitsi -- mitä taivaan nimessä kuulivat

hänen korvansa? Oliko hän menettämäisillään järkensä ja kuvitteliko hän

kuulevansa ääniä, jotka eivät olleet ihmiskorvan kuultavissa? Tätäkö

tuo etäinen, kirkas ääni oli tarkoittanut?

Ja sitten tuli hetki, jolloin vallattomat äänet unohtivat kaiken

varovaisuuden. Juoksevien jalkojen töminä vilkastui vilkastumistaan

-- se lähestyi puutarhanovea -- kuului nopeata, voimakasta, nuorta

hengitystä ja hurjia, nauravia huutoja, joita oli mahdotonta

pidättää -- ja muratinoksien huojahtaessa syrjään lensi muurin ovi

selkoselälleen. Ja siitä tupsahti poika lennähtäen täyttä vauhtia

melkein oven takana seisovan syliin näkemättä häntä.

Herra Craven ennätti töin tuskin ojentaa horjuen käsivartensa

säilyttääkseen tasapainonsa, ja kun hän ällistyneenä piteli juoksijasta

kiinni katsoakseen häntä, hänen hengityksensä oli salpautua.

Poika oli pitkä ja kaunis. Hän hehkui elämää, ja juoksu oli nostattanut

loistavan punan hänen poskilleen. Hän työnsi syrjään ohimoilta paksun

tukkansa ja kohotti herra Cravenia kohti omituiset, harmaat, kauniiden

mustien ripsien ympäröimät silmänsä -- silmät täynnä poikamaista

naurua. Nämä silmät olivat pysähdyttäneet herra Cravenin hengityksen.

-- Kuka? Mitä? Kuka? hän änkytti.

Tätä ei Colin ollut odottanut -- tätä hän ei ollut suunnitellut. Hän

ei ollut koskaan ajatellut tällaista kohtaamista. Vaikka kenties tämä

puutarhasta ryntääminen, tämä juoksukilpailun voittaminen sopikin ehkä

vielä paremmin. Hän ojentautui niin suoraksi kuin suinkin. Mary toisena

kilpajuoksijana oli myös rynnännyt paikalle, ja hänen mielestään Colin

tällä hetkellä näytti monta tuumaa pitemmältä kuin tavallisesti.

-- Isä, huudahti poika, minä olen Colin! Voitko uskoa sitä? Itsekään

tuskin sitä käsitän. Minä olen Colin.

Hän ei sen paremmin kuin rouva Medlockaan ymmärtänyt, mitä hänen isänsä

tarkoitti, kun tämä kiireisesti puhkesi sanomaan:

-- Puutarhassa! Puutarhassa!

-- Niin, sanat tulivat tulvimalla Colinin suusta. Puutarha sen teki --

ja Mary ja Dickon ja eläimet -- ja taika. Kukaan ei tiedä mitään. Me

olemme pitäneet sen salassa saadaksemme kertoa sinulle kun tulet. Olen

terve; voitan Marynkin kilpajuoksussa. Minusta tulee painija.

Hän puhui innostuneena, posket punoittivat kuin terveellä pojalla

ainakin, ja herra Cravenin sielua vapisutti outo ilo.

Colin laski käsivartensa isänsä käsivarrelle.

-- Etkö ole hyvilläsi, isä? Etkö ole hyvilläsi? Minä aion elää

ikuisesti ja ikuisesti!

Herra Craven asetti kätensä pojan hartioille ja pidätti hänet alallaan.

Kotvaan hän ei uskaltanut avata suutansa.

-- Vie minut puutarhaan, poikaseni, virkkoi hän viimein. -- Ja kerro

miten kaikki on tapahtunut.

Ja niin he taluttivat hänet puutarhaan. Syksyn kulta ja purppura ja

sinipunertava ja hehkuva tulipuna olivat levitelleet värivivahduksiaan

sen nurmikolle, ja joka taholla kohosi kimpuittain syysliljoja --

valkeita ja punavalkeita. Hän muisti hyvin, milloin ensimmäiset

niistä istutettiin juuri sen tähden, että niiden myöhäinen loisto

paljastuisi juuri tähän vuodenaikaan. Ruusuköynnöksistä riippui ja

luikerteli myöhästyneitä ruusuterttuja, ja auringon kirkastaessa puiden

kellertävää hehkua tuntui melkein siltä kuin olisi seisonut lehtimajan

ympäröimässä temppelissä. Hän seisoi liikahtamatta; hän katseli

katselemistaan.

-- Luulin tätä puutarhaa jo kuolleeksi, hän puhkesi sanomaan.

-- Niin Marykin ensin luuli, sanoi Colin. -- Mutta se virkosi eloon.

Sitten he asettuivat istumaan puunsa alle -- kaikki paitsi Colin, joka

tahtoi seisoallaan kertoa tarinansa.

-- Tämän ihmeellisempää en ole koskaan kuullut, mietti Archibald

Craven, kun tarina lapsen hätiköivänä sanatulvana vyöryi Colinin

suusta. Salaperäisyyttä ja taikaa ja nummen eläimiä, tuo tenhoisa

keskiyön kohtaus -- kevään tulo -- loukatun ylpeyden aiheuttama

tulistuminen, joka oli saanut nuoren radzhan ryntäämään pystyyn Ben

Weatherstaffin solvaavan epäluulon raivostuttamana. Entä tuo outo

toveruus, näytteleminen ja niin huolellisesti säilytetty salaisuus!

Kuuntelija nauroi, kunnes kyynelet tipahtivat silmistä, ja toisinaan

ne tipahtivat silloinkin, kun hän ei nauranut. Painija, luennoitsija,

tieteellisten keksintöjen tekijä oli naurava, rakastava, terve nuori

ihmisvesa.

-- No nyt, virkkoi Colin kertomuksensa lopussa, nyt minun ei enää

tarvitse pitää sitä salassa. Kunhan vain eivät pelästyksestä kaatuisi

selälleen minut nähdessään -- mutta pyörätuoliin en ikinä enää kömmi.

Minä kävelen kanssasi takaisin taloon, isä.

* * * * *

Hyvin harvoin Ben Weatherstaff pistäytyi minnekään toimiltaan,

mutta tällä hetkellä hän teki keittiöön asiaa vieden sinne hiukan

vihanneksia. Rouva Medlock kutsui hänet palvelijain huoneeseen juomaan

lasillisen olutta, ja niin hän oli saapuvilla -- kuten oli toivonutkin

-- kun esitettiin dramaattisin kohtaus, mitä miesmuistiin oli

Misselthwaite Manorissa nähty.

Toisesta pihanpuoleisesta ikkunasta saattoi nähdä myös vilahduksen

nurmikosta. Rouva Medlock, joka tiesi Benin tulevan puutarhasta,

toivoi, että tämä olisi osunut näkemään isännän ja ehkäpä sattumalta

isän ja pojan tapaamisen.

-- Näitkö heistä jommankumman, Weatherstaff? uteli hän.

Ben laski oluttuopin huuliltaan ja kuivasi suutaan kämmenellään.

-- Näin kuin näinkin, hän vastasi ovelan ja merkitsevän näköisenä.

-- Kummankin? tiedusteli rouva Medlock edelleen.

-- Kummankin, myönsi Ben Weatherstaff. -- Kiitän nöyrimmästi, rouva,

voisin minä ryypätä vielä toisenkin tuopillisen.

-- Yhdessäkö? virkkoi rouva Medlock täyttäen kiihdyksissään tuopin yli

reunojen.

-- Yhdessä, rouva, ja Ben hörppäsi yhdellä siemauksella puolet tuopin

sisällyksestä.

-- Missä Colin-herra oli? Miltä hän näytti? Mitä he sanoivat toisilleen?

-- Sitä en kuullut, sanoi Ben, tikapuiltahan minä vain heidät näin

muurin yli katsellessani. Mutta sen minä teille sanon, että ulkona

puutarhassa on tapahtunut sellaista, josta teillä sisälläistujilla ei

ole aavistustakaan. Pian saatte tietää jotakin.

Ja jo parisen minuutin kulutta ryypättyään oluensa loppuun hän osoitti

juhlallisena tuopillaan ikkunaa, josta näkyi kaistale nurmikkoa.

-- Katsokaapas jos olette utelias, hän sanoi, -- Katsokaapas, keitä

tuolta ruohikon poikki on tulossa.

Rouva Medlock kurkisti ikkunasta, kohotti kätensä ja päästi pienen

parahduksen, ja kaikki palvelijat, miehet ja naiset, ryntäsivät

ikkunaan ja seisoivat siinä töllistelemässä silmät selällään.

Nurmikkoa pitkin astui Misselthwaiten isäntä, eikä monikaan heistä

muistanut ennen nähneensä häntä sen näköisenä. Ja hänen vieressään,

pystyssä päin, nauravin silmin, asteli yhtä voimakkaana ja vankkana

kuin kuka muu Yorkshiren poika tahansa -- Colin-herra!