Kun hänen päänsä oli kadonnut näkyvistä, sanoi Colin Marylle.
-- Mene tapaamaan häntä, hän sanoi, ja Mary lensi poikki ruohikon
muratin peittämälle ovelle.
Dickon tarkasteli Colinia terävästi. Tämän poskilla hehkui punaisia
täpliä ja hän oli oudon näköinen, mutta hän ei osoittanut kaatumisen
oireita.
-- Minä voin seisoa, hän sanoi yhä pystyssä päin ja juhlallisesti.
-- Sanoinhan että voit kun herkeät pelkäämästä, vastasi Dickon. -- Sinä
herkesit, näetkös?
-- Niin tein, vastasi Colin.
Sitten hänelle äkkiä johtui mieleen, mitä Mary oli sanonut.
-- Osaatko sinä taikoa? hän kysyi epäluuloisesti.
Dickonin ilmeikäs suu venähti tyytyväiseen myhähdykseen.
-- Itsehän sinä harjoitat taikomista, hän vastasi. -- Se on samaa
taikaa, joka panee nämä tässä nousemaan maasta, ja hän kosketti
paksulla jalkineellaan ruohikolla olevia krookuskimppuja.
Colin katseli niitä.
-- Niin, hän tuumi verkalleen, suurempaa taikaa ei voi ajatella. Hän
ojentautui entistä suoremmaksi.
-- Minä aion kävellä tuon puun luo, hän sanoi osoittaen muutaman metrin
päässä olevaa puuta. -- Aion seisoa, kun Weatherstaff tulee tänne. Jos
haluan levätä, voin nojata puuhun. Kun haluan istua, niin istun, mutta
en ennen. Tuo huopapeite tuolilta.
Hän astui puun luo ihmeteltävän varmasti, ja Dickon tuki yhä häntä
käsivarresta. Hän nojautui puun runkoa vasten, mutta tuntui tuskin
ensinkään tarvitsevan tukea siitä, ja hän seisoi yhä vielä niin
suorana, että näytti pitkältä.
Tullessaan puutarhan muurin ovesta Ben Weatherstaff näki Colinin
seisovan ja kuuli Maryn mutisevan jotakin hampaittensa takaa.
-- Mitä sinä sanot? kysyi Ben ärtyisesti. Mutta Mary ei vastannut. Hän
manasi hiljaa itsekseen:
-- Sinä voit seisoa! Sinä voit seisoa! Sinä voit!
Hän saneli sitä Colinin tähden, sillä hän tahtoi saada taikomalla hänet
pysymään pystyssä. Sydän kurkussa hän odotti, jaksaisiko Colin kestää
vai olisiko hänen pakko antaa periksi heikkoudelleen Ben Weatherstaffin
nähden. Colin ei antautunut. Mary näki ihmeekseen, että hän näytti
aika kauniilta laihuudestaan huolimatta. Colin iski silmänsä Ben
Weatherstaffiin lystikkään käskevään tapaansa.
-- Katso minua! hän komensi. -- Katsele minua oikein tarkkaan! Olenko
minä kyttyräselkäinen? Onko minulla väärät sääret?
Ben Weatherstaff ei ollut vielä täysin selvinnyt mielenliikutuksestaan,
mutta hän vastasi jotensakin levollisesti:
-- Vielä mitä. Ei sinne päinkään. Mitäs peliä sinä olet oikein pitänyt
-- piilotellut ihmisten näkyvistä ja uskotellut heille, että olet rampa
ja vähäjärkinen?
-- Vähäjärkinen! huudahti Colin vihastuneena. -- Kuka niin luulee?
-- Hupsut ihmiset, sanoi Ben. -- Maailma on täynnä jaarittelijoita,
eivätkä ne milloinkaan jaarittele muuta kuin valheita. Miksikäs et
näyttänyt itseäsi ihmisille?
-- Kaikki luulivat minun kuolevan, sanoi Colin lyhyesti. -- Mutta minä
en kuole.
Ja sen hän lausui niin päättävästi, että Ben Weatherstaff tarkasti
häntä kiireestä kantapäähän.
-- Vai kuolisit, puhkesi hän lopulta sanomaan kuiva mielihyvä
äänessään. -- Siitä ei ole puhettakaan. Sinussa on liiaksi miestä
kuolemaan. Kun näin sinun laskevan jalkasi maahan sellaisella
kiireellä, niin tiesin, ettei sinussa ollut vikaa. Käy peitteelle
istumaan vähäksi aikaa, nuori herra, ja käske sitten, mitä haluat.
Hänen käytöksessään oli eriskummainen sekoitus juroa hellyyttä ja
ovelaa ymmärtämystä. Heidän kulkiessaan pitkää käytävää oli Mary
päästänyt puhetulvan valloilleen. Benille jäi vain mieleen pääasia,
että Colin oli parantumaisillaan -- todella parantumaisillaan. Puutarha
sen teki. Ei kukaan saanut puhella hänelle nystyröistä ja kuolemasta.
Radzha suvaitsi käydä istumaan puun alle levitetylle peitteelle.
-- Minkälaista työtä sinä teet puutarhassa, Weatherstaff? hän
tiedusteli.
-- Kaikkea mitä minun käsketään tehdä, vastasi vanha Ben. -- Minua
pidetään täällä armosta -- koska hän piti minusta.
-- Hän! sanoi Colin.
-- Äitisi, näet, vastasi Ben Weatherstaff.
-- Äitinikö? toisti Colin luoden miettivän silmäyksen ympärilleen. --
Tämä oli hänen puutarhansa, eikö ollutkin?
-- Oli! Ben Weatherstaff loi niin ikään katseen yli puutarhan. -- Ja se
oli hänelle niin ihmeen rakas.
-- Nyt se on minun puutarhani. Minä rakastan sitä. Minä tulen tänne
joka päivä, julisti Colin. -- Mutta se on pidettävä salassa. En halua
kenenkään tietävän, että me tulemme tänne. Dickon ja serkkuni ovat
tehneet työtä saadakseen puutarhan virkoamaan. Minä lähetän joskus
noutamaan sinua avuksi -- mutta sinun on tultava niin ettei kukaan sitä
näe.
Ben Weatherstaffin kasvot vääntyivät kuivahkoon hymyyn.
-- Olen ennenkin tullut tänne muiden näkemättä, hän sanoi.
-- Mitä? huudahti Colin. -- Koska sitten?
Ben Weatherstaff raapi leukaansa ja silmäili ympärilleen. Siitä on
lähes kaksi vuotta, kun viimeksi olin täällä, hän sanoi.
-- Mutta kukaan ei ole ollut täällä kymmeneen vuoteen! huudahti Colin.
-- Ovi oli lukossa!
-- En tullutkaan ovesta, sanoi Ben kuivasti. -- Kiipesin muurin ylitse!
Kahtena viimeisenä vuotena en ole päässyt reumatismini vuoksi.
-- Sinä siis olet latvonut ja karsinut täällä hiukan, huudahti Dickon.
-- En ole voinut keksiä, miten se on tapahtunut.
-- Tämä puutarha oli hänelle hyvin rakas -- niin oli! virkkoi Ben
Weatherstaff hitaasti. -- Ja hän oli niin kaunis nuori rouva. "Ben",
hän sanoi kerran nauraen, "jos minä joskus sairastun tai lähden pois,
on teidän pidettävä huoli minun ruusuistani." Kun hän oli lähtenyt
pois, annettiin sellainen käsky, ettei kukaan saisi koskaan mennä
lähelle niitä. Mutta minäpäs menin, hän sanoi jörön itsepintaisesti.
-- Kiipesin muurin yli -- kunnes en enää päässyt reumatismiltani -- ja
kerran vuodessa askartelin täällä hiukan. Hänhän oli käskenyt niin.
-- Puutarha ei olisi ollut näin kaunis, jollet sinä olisi käynyt
täällä, sanoi Dickon. -- Kylläpä minä ihmettelin.
-- Olen hyvilläni siitä, että teit niin, Weatherstaff, sanoi Colin.
-- Sinä osaat säilyttää salaisuuksia.
-- Osaan minä, herra, vastasi Ben. -- Ja helpompihan on reumatismia
potevan miehen tulla ovesta sisään.
Mary oli pudottanut lapionsa ruohikolle lähelle puuta. Colin kurotti
kätensä ottaakseen sen ylös. Hänen kasvoilleen tuli kummallinen ilme,
ja hän alkoi raapia maata. Hänen ohut kätensä oli melko voimaton, mutta
toisten seuratessa katseillaan hänen liikkeitään -- Mary jännityksestä
henkeään pidättäen -- hän työnsi piankin lapion terän multaan kääntäen
siitä aimo kokkareen.
-- Sinä pystyt siihen! Sinä pystyt siihen, saneli Mary itsekseen.
-- Minä sanon, että pystyt.
Dickonin pyöreistä silmistä kuvastui palava uteliaisuus, mutta hän ei
virkkanut mitään. Ben Weatherstaff seurasi yritystä kiinnostuneena.
Colin oli itsepäinen. Käännettyään muutaman lapiollisen multaa hän
huudahti haltioissaan Dickonille:
-- Sinä sanot, että minä voisin kävellä kuten muutkin ihmiset -- ja
minä luulin sinun sanovan niin vain minun mielikseni. Tämä on vasta
ensimmäinen päivä, ja nyt olen jo kävellyt -- ja tässä minä käännän
maata.
-- Tekisikö mielesi istuttaa jotakin pientä? ehdotti tyytyväisyydestä
virnistävä Ben Weatherstaff. -- Voin hankkia tänne ruukkuruusun.
-- Mene noutamaan se! sanoi Colin kaivaen aivan kiihtyneenä. --
Sukkelaan! Sukkelaan!
Sukkelaan se todella tuotiinkin. Ben Weatherstaff alkoi mennä laputtaa
unohtaen tykkänään reumatisminsa. Dickon otti lapion ja kaivoi reiän
syvemmäksi ja avarammaksi kuin uuden kaivajan laihat, valkoiset kädet
olivat jaksaneet kaivaa. Mary pujahti noutamaan ruiskukannua. Kun
Dickon oli tehnyt reiän tarpeeksi syväksi, Colin käänteli ja penkoi yhä
pehmeätä multaa. Innosta hehkuen hän katsahti taivaalle.
-- Tahtoisin tehdä sen, ennen kuin aurinko laskee kokonaan, hän sanoi.
Marystä tuntui melkein kuin aurinko olisi varsin tahallaan viivytellyt
parisen minuuttia. Ben Weatherstaff toi taimilavalta ruusun
ruukkuineen. Hän köpitti ruohikon yli niin sukkelaan kuin suinkin
pääsi. Hänkin oli kiihtynyt. Hän kävi polvilleen reiän ääreen ja särki
ruukun.
-- Kas tässä, poika, hän sanoi ojentaen kasvin Colinille. -- Istuta se,
niin kuin olisit kuningas, joka tulee uuteen paikkaan.
Ohut, valkoinen käsi vapisi hiukan, ja puna Colinin poskilla kävi
kirkkaammaksi hänen sovitellessaan ruusua multaan ja pidellessään
sitä, sillä välin kun vanha Ben painoi mullan kiinteäksi ja lujaksi.
Mary kumartui eteenpäin käsiensä ja polviensa varassa. Nokipekka oli
lentänyt puusta maahan nähdäkseen, mitä oli tekeillä. Pähkinä ja Kuori
juttelivat kirsikkapuussa.
-- Se on istutettu! sanoi Colin viimein. -- Ja aurinko on juuri
pujahtamaisillaan piiloon. Auta minut seisomaan, Dickon. Tahdon seisoa,
kun se laskee. Se kuuluu taikaan.
Ja Dickon auttoi häntä, ja taika -- tai mikä lienee ollut -- soi
Colinille niin paljon voimaa, että auringon pujahtaessa piiloon hän
toden teolla seisoi jaloillaan -- nauraen.
23.