Maallisen elämän omituisuuksiin kuuluu, että ihminen vain silloin
tällöin on aivan varma siitä, että hän tulee elämään ikuisesti. Joskus
tietää aamusarastuksen hetkenä, kun nousee vuoteeltaan ja menee
ulos tähystelemään kalpeata taivasta, joka verkalleen muuttuu ja
rusottaa, kunnes sydän melkein herkeää lyömästä auringon ihmeellistä,
muuttumatonta, majesteettista nousua katsellessa. Silloin sen tietää
ehkä silmänräpäyksen ajan. Ja joskus sen tietää, kun on yksin metsässä
auringonlaskun aikaan, kun syvä, salaperäinen, kullanhohtava, puiden
välitse ja alitse hiipivä hiljaisuus tuntuu kertovan jotakin, jota ei
voi täysin kuulla vaikka kuinka koettaisi. Joskus myös tummansinisen
yötaivaan ääretön rauha ja sen miljoonat vartioivat tähdet tuovat
varmuuden; joskus etäinen soitto, joskus jonkun silmien katse.
Näin kävi Colinin, kun hän ensimmäisen kerran salatun puutarhan
muurien sisäpuolella näki ja kuuli ja tunsi, millainen oli kevät.
Tänä iltapuolena maailma tuntui tekevän kaikkensa näyttääkseen koko
rikkautensa, säteilevän ihanuutensa ja anteliaisuutensa yhden ainoan
pojan takia. Tuon tuostakin Dickon pysähtyi kesken puuhiaan ja seisoi
päätään pudistaen, harras ihmetys kasvoillaan.
-- No totta totisesti, oikein tämä on ihmettä, virkkoi hän. -- Minä
olen kolmannellatoista, ja kahdentoista vuoden aikana olen ennättänyt
nähdä päiviä jos jonkinlaisia, mutta en koskaan tämän veroista.
-- Ihme on, on tosiaan, toisti Mary jäljitellen Dickonin puhetapaa ja
huoaten mielihyvästä. -- Näin suurenmoista päivää ei ole ennen nähty.
-- Onkohan se minun takiani näin ihmeellisen kaunis? tuumi Colin
uneksivasti.
He työnsivät tuolin valkoisena upeilevan ja mehiläisten surinasta
soivan luumupuun alle. Se oli kuin kuninkaan, keijukaiskuninkaan
valtaistuinkatos. Katoksen kukkivien oksien lomitse pilkisti päivinä
sinistä taivasta.
Mary ja Dickon kitkivät hiukan sieltä täältä ja Colin seurasi
katseillaan heidän työtään. He toivat hänen nähtäväkseen nuppuja,
jotka olivat avautumaisillaan, toisia jotka olivat tiiviisti ummessa,
ruohikolle pudonneen tikan höyhenen, jonkin munankuoren, josta
varhainen poikanen oli päässyt ulos. Dickon työnsi hitaasti tuolia
ympäri puutarhan pysähtyen tavan takaa antaakseen Colinin katsella maan
tai puiden ihmeitä.
-- Saankohan nähdä punarinnan? aprikoi Colin.
-- Saat nähdä tarpeeksesi kunhan odotat, vastasi Dickon. -- Jahka se on
nokkinut munat rikki ja saanut pikku joukkoa pesäänsä, sillä on niin
paljon touhua, että se on ihan helisemässä. Silloin näet sen lentää
suhahtelevan edestakaisin kantaen suussaan melkein yhtä isoja matoja
kuin se itse on, ja pesässäkös on hälinää, kun se tulee sinne, eikä
se tiedä, mihin suureen suuhun ensimmäisen palan panisi. Nokka selko
selällään ja piipittäen poikaset ahdistavat emoa joka puolelta.
Tuo mielikuva sai heidät niin hilpeiksi, että heidän oli pantava
kätensä suun eteen, jottei nauru kuuluisi kauas. Colin oli jo monena
päivänä harjoitellut kuiskailemista. Tämä salaperäisyys viehätti häntä
ja hän teki parhaansa, mutta melko vaikeata on olla remahtamatta
nauruun, kun on mielihyvästä halkeamaisillaan.
Joka hetki toi uutta nähtävää, ja tunti tunnilta auringon kulta kävi
kirkkaammaksi. Pyörätuoli oli sysätty katoksen alle. Dickon oli käynyt
ruohikolle istumaan ja oli juuri kaivanut pillinsä taskustaan, kun
Colin äkkiä keksi jotakin, jota ei ollut ennen huomannut.
-- Tuo tuossa on varmaankin hyvin vanha puu, hän sanoi.
Dickon loi silmäyksen ruohikon syrjässä olevaan puuhun; Marykin katseli
sitä, ja molemmat olivat tuokion vaiti.
-- On se, vastasi Dickon sitten, ja hänen matalassa äänessään oli vieno
sointu.
Mary tuijotti puuhun ja mietti.
-- Oksat ovat harmaat, eikä lehtiä näy missään, jatkoi Colin -- Se on
aivan kuollut, eikö olekin?
-- Onhan se, myönsi Dickon. -- Mutta annas kun ruusut ovat täynnä
lehtiä ja kukkia, niin kyllä kaikki harmaat paikat peittyvät. Ei se
silloin näytä kuolleelta. Siitä tulee kaunein koko joukosta.
Mary tuijotti yhä puuhun ja mietti.
-- Siitä on näköjään taittunut iso oksa, sanoi Colin. -- Mitenkähän se
on mahtanut tapahtua?
-- Siitä on varmasti monta vuotta, vastasi Dickon -- Hei! hän huusi
äkkiä keventyneenä, ja laski kätensä Colinin olalle. -- Katso
punarintaa. Siinä se on! Se on käynyt ruoanhaussa.
Colin ennätti töin tuskin nähdä vilauksen ohi kiitävästä
punarintaisesta linnusta, jonka nokassa riippui jotakin. Se lensi
vehreän puutarhan läpi tiheikkönurkkaan ja katosi näkyvistä. Colin
nojautui naurahtaen tyynyynsä.
-- Se vie toverilleen iltapäiväteetä. Kello taitaakin olla jo viisi.
Minäkin tahtoisin juoda teetä.
Ja niin he pelastuivat vastaamasta.
-- Punarinnan tulo oli kyllä taikuutta; sanoi Mary Dickonule
jälkeenpäin. Tiedän että se oli taikuutta. Sillä sekä Dickon että hän
olivat pelänneet Colinin alkavan udella jotakin puusta jonka oksa oli
taittunut kymmenen vuotta sitten, ja he olivat jo aikaisemmin pohtineet
asiaa Dickonin huolestuneena raapiessa ruosteenkarvaista päätään.
-- Ei olla huomaavinamme, että se on erilainen kuin muut puut hän oli
sanonut. -- Eihän Colinille voi kertoa, kuinka se katkesi. Jos hän
jotakin siitä sanoo, niin meidän täytyy -- meidän täytyy vain näyttää
iloiselta.
-- Niin täytyy, Mary vastasi.
-- Rouva Craven on ollut hyvin herttainen nuori rouva, Dickon jatkoi.
-- Ja meidän äiti uskoo, että hän käy aina silloin tällöin täällä
katsomassa mitä Colinille kuuluu; niin tekevät kaikki äidit, kun heidät
on otettu maailmasta. Heidän on tultava takaisin, näetkös. Usko pois,
hän on ollut täällä puutarhassa. Hän se meidät pani työhön ja kehotti
meitä tuomaan Colinin tänne.
Mary oli luullut hänen tarkoittavan jonkinlaista taikuutta. Hän
uskoi vahvasti taian voimaan. Salaisesti hän oli varma, että Dickon
vaikutti taikavoimalla kaikkeen, mikä oli hänen lähettyvillään, siksi
ihmiset pitivät hänestä ja nummen eläimet tiesivät hänet ystäväkseen.
Hänestä tuntui, että Dickonin taikavoima oli ollut vaikuttamassa koko
iltapuolen ja tehnyt Colinista aivan erinäköisen pojan. Oli mahdotonta
ajatella häntä samaksi rajuksi olennoksi, joka oli kirkunut, lyönyt ja
purrut tyynyään. Hänen norsunluun värinen ihonsakin näytti muuttuneen.
Kaksi tahi kolme kertaa he näkivät punarinnan kuljettavan ruokaa
aviopuolisolleen, ja tämä tuntui niin houkuttelevalta, että Colin alkoi
ikävöidä iltapäiväteetänsä.
-- Mene pyytämään, että joku miespalvelijoista tuo ruokakorin
rhododendron-käytävälle, hän ehdotti Marylle. -- Sinä ja Dickon voitte
noutaa sen sieltä tänne.
Sepä olikin mieluisa tuuma ja helposti toteutettukin. Ruohikolle
levitetylle pöytäliinalle katettiin teetä, paahtoleipää, voita ja
kakkuja, jotka katosivat nopeasti nälkäisiin suihin. Tuon tuostakin
pysähtyi paikalle joku kotiaskareissaan puuhaava lintu kyselemään, mitä
tässä toimitettiin, ja tutkimaan innokkaasti muruja. Pähkinä ja Kuori
kapusivat puihin kakkupalasilla evästettyinä, ja Nokipekka kuljetti
kokonaisen voileivänpuoliskon syrjäiseen kolkkaan ja nokki ja tutki
ja käänteli sitä puolelle ja toiselle tehden siitä käheällä äänellään
huomautuksia, kunnes lopulta nielaisi sen ahneesti yhtenä suupalana.
Iltapuoli läheni hämyhetkeä. Auringon säteet syvenivät, mehiläiset
palasivat kotiinsa ja linnut lentelivät harvemmin ohi. Dickon ja Mary
istuivat ruohikolla, teekori oli sullottu valmiiksi taloon vietäväksi,
ja Colin lepäsi tyynyjensä varassa kasvoillaan terve väri ja ruskeat
kiharat otsalta syrjään työnnettyinä.
-- En soisi tämän iltapäivän loppuvan, hän sanoi. -- Mutta huomenna
tulen takaisin, ja sitten seuraavana päivänä ja taas seuraavana.
-- Sinä tahdot paljon raitista ilmaa, etkö tahdokin? sanoi Mary.
-- En välitä mistään muusta, vastasi Colin. -- Nyt olen nähnyt kevään
ja aion vielä nähdä kesän. Aion nähdä kaiken kasvavan täällä. Aion
itsekin kasvaa täällä.
-- Kyllä kasvatkin, sanoi Dickon. -- Ennen pitkää sinä kävelet täällä
ja kuokit maata niin kuin muutkin.
Colin lensi hehkuvan punaiseksi.
-- Kävelen? Kuokin? Minäkö? hän äännähti.
Dickon vilkaisi häneen hienotunteisen tutkivasti. Ei hän enempää kuin
Marykään ollut milloinkaan kysellyt, oliko hänen säärissään mitään
vikaa.
-- Totta kai, hän sanoi reippaasti. -- On -- on kai sinullakin sääret
kuten muillakin ihmisillä.
Mary odotti pelonsekaisella jännityksellä Colinin vastausta.
-- Ei niitä oikeastaan vaivaa mikään, tämä vastasi. -- Ne ovat vain
ohuet ja heikot. Ne tutisevat niin, että pelkään seisoa niillä.
Mary ja Dickon huokasivat kumpikin helpotuksesta.
-- Sinä seisot niillä sitten kun herkeät pelkäämästä, Dickon sanoi yhä
rohkaisevammin. -- Ja pian sinä kyllä herkeätkin pelkäämästä.
-- Niinkö luulet? sanoi Colin. Hän makasi hiljaa ja syvästi miettien.
He olivat kaikki tuokion ajan hyvin vaiteliaita. Aurinko solui
alemmaksi. Oli tullut hetki, jolloin kaikki luonnossa hiljenee, ja
heillä olikin ollut puuhakas ja kiihdyttävä iltapäivä. Kesken tätä
hiljaisuutta Colin kohotti hiukan päätänsä ja häneltä pääsi äänekäs,
pelästynyt kuiskaus:
-- Kuka on tuo mies?
Dickon ja Mary kavahtivat pystyyn.
-- Mies? huudahti kumpikin matalalla, hätäisellä äänellä.
Colin viittasi korkealle muurille.
-- Katsokaa! kuiskasi hän kiihtyneenä. Katsokaahan toki!
Mary ja Dickon kääntyivät katsomaan. Ben Weatherstaffin vihaiset kasvot
tuijottivat heihin muurin toiselta puolelta tikapuilta. Hän totisesti
heristi nyrkkiään Marylle.
-- Jos sinä vain olisit minun kakarani, niin kyllä nyt saisit kyytiä,
hän huusi.
Ukko kiipesi uhkaavasti askelman ylemmäksi tikapuillaan ikään kuin
olisi aikonut hypätä alas kurittamaan tyttöä. Mutta kun Mary astui
askelen lähemmäksi, hän malttoi mielensä ja tyytyi heristämään
nyrkkiään tikapuittensa päästä.
-- En ole ikinä välittänyt sinusta! hän kiukutteli. -- Ensi hetkestä
lähtien tiesin, että sinä olet sietämätön tenava. Senkin laiha
kalkkinaama! Päälle päätteeksi kyselet jos jotakin ja pistät nenäsi
asioihin, jotka eivät kuulu sinulle. Ja minä kun en ole osannut
ollenkaan arvata, minkä takia sinä aina kieput perässäni. Jollei
punarintaa olisi ollut... Hornantuuttiin koko lintu...
-- Ben Weatherstaff, sai huohottava Mary vihdoinkin huudetuksi. -- Ben
Weatherstaff! Punarinta näytti minulle tien!
Silloin Ben raivostui niin pahanpäiväisesti, että hän näytti tällä
kertaa todella muksahtavan sille puolelle muuria, missä Mary oli.
-- Mokomakin letukka! hän huusi. -- Vai panet sinä punarinnan niskoille
omat elkeesi -- ei sen puolesta, ettei sekin olisi tarpeeksi hanakka
tekemään mitä tahansa! Vai sekö? Kas vain sinua kelvotonta.
Mary huomasi, että voittamaton uteliaisuus pani seuraavat sanat hänen
suuhunsa. -- Miten kummassa pääsit sisälle?
-- Punarinta näytti minulle tien, väitti Mary yhä. -- Ei se kai sitä
tahallaan tehnyt, mutta se se joka tapauksessa oli. Enkä minä voi
ruveta teille täältä mitään selittelemään, jos te vielä puitte nyrkkiä
minulle.
Samassa Ben taukosikin heristämästä nyrkkiään ja hänen kasvonsa
venyivät pitkiksi hänen ällistellessään Maryn pään yli jotakin, jonka
hän näki tulevan ruohikon poikki häntä kohti.
Kuullessaan Benin ensimmäiset sanat Colin oli niin hämmästynyt, että
hän istui vain kuuntelemassa kuin noiduttuna. Mutta ei aikaakaan, kun
hän tointui ja viittasi käskevästi Dickonille.
-- Työnnä minut tuonne, hän komensi. -- Työnnä aivan lähelle ja pysähdy
juuri hänen eteensä!
Juuri tämä näky sai Ben Weatherstaffin ällistyneenä vaikenemaan.
Häntä kohti kulkevassa pyörätuolissa, ylen komeiden tyynyjen ja
peitteiden varassa istui nuori radzha kuninkaallisen käskijän katse
suurissa mustaripsisissä silmissään ja laiha valkoinen käsi mahtavasti
ojennettuna. Ja pyörätuoli pysähtyi juuri Ben Weatherstaffin nenän
eteen. Ei ihme, että hän jäi töllistelemään.
-- Tiedätkö kuka minä olen? kysäisi radzha.
Ben Weatherstaffin vanhat, punaiset silmät tuijottivat pyörätuoliin
kuin siinä olisi istunut aave. Hän töllisteli töllistelemistään ja
nielaisi, mutta ei virkkanut sanaakaan.
-- Tiedätkö kuka minä olen? kysyi Colin yhä käskevämmin. -- Vastaa!
Ben Weatherstaff pyyhkäisi silmiään ja otsaansa nystyräisellä kädellään
ja vastasi sitten oudolla, täräjävällä äänellä:
-- Kukako olet? Heh, enkö tietäisi -- kun tirkistelet minua äitisi
silmillä? Herra tietää, miten tänne olet tullut. Sinäkö sitten olet se
rampa poloinen?
-- En minä ole rampa! huusi Colin raivostuneena. -- En ole!
-- Ei hän olekaan! huusi Mary tulistuneena. -- Ei hänellä ole selässä
nystyrää, ei edes nuppineulanpään kokoista. Minä olen katsellut eikä
siellä ole mitään -- ei niin mitään.
Ben Weatherstaff vei uudelleen kätensä otsalleen ja tuijotti
tuijottamistaan. Hänen kätensä tutisivat, ja hänen suunsa tutisi, ja
hänen äänensä tutisi. Hän oli tietämätön vanha mies, jolla ei ollut
juuri käsitystä tahdikkuudesta, ja kun jokin asia oli iskeytynyt hänen
päähänsä, ei se aivan helposti lähtenyt sieltä pois.
-- Etkö sinä olekaan vääräselkäinen? äännähti Ben käheästi.
-- En! karjaisi Colin.
-- Etkö sinä olekaan vääräsäärinen? sammalteli Ben yhä käheämmin.
Tämä oli jo liikaa. Ei kukaan ollut vielä panetellut Colinia
vääräsääriseksi -- ei edes kuiskauksin -- ja Ben Weatherstaffin ääni
paljasti niin selvästi hänen vahvan yksinkertaisen uskonsa Colinin
vääräsäärisyyteen, ettei radzha voinut sitä kestää. Hänen vihastuksensa
ja loukattu ylpeytensä saivat hänet tällä hetkellä unohtamaan kaiken
muun, niin että hänen voimansa kasvoivat luonnottomasti.
-- Tule tänne! hän huusi Dickonille, ja hän alkoi tosiaan työntää pois
jalkojaan suojelevia peitteitä. -- Tule tänne! Heti paikalla!
Dickon oli silmänräpäyksessä hänen luonaan. Mary alkoi säikähdyksestä
huohottaa ja kävi aivan kalpeaksi.
-- Hän voi tehdä sen! Hän voi tehdä sen! Hän voi tehdä! Hän voi! hän
jupisi itsekseen.
Jalat piehtaroivat hetken rajusti, peitteet lensivät maahan, Dickon
piteli Colinia käsivarresta, laihat sääret tulivat näkyviin, laihat
jalat olivat ruohikolla. Colin seisoi pystyssä suorana kuin nuoli ja
näyttäen oudon pitkältä -- pää taaksepäin heitettynä ja omituiset
silmät salamoiden.
-- Katso tänne! hän huusi muurilla olevalle Ben Weatherstaffille. --
Katsopa minua -- sinä siinä! Katso minua!
-- Hän on yhtä suora kuin minäkin! huudahti Dickon. -- Hän on yhtä
suora kuin muutkin pojat Yorkshiressa!
Marystä Ben Weatherstaff nyt käyttäytyi perin merkillisesti,
aivan käsittämättömästi. Hän rykäisi ja nielaisi, ja äkkiä alkoi
kyynelkarpaloita tippua hänen ahavoituneille poskilleen hänen
kouristaessaan vanhoja käsiään.
-- Jo osaavat ihmiset levitellä valheita, hän puhkesi sanomaan. --
Sinä olet laiha ja valju kuin haudasta karannut, mutta eihän sinussa
ole vähäistäkään vikaa. Vielä sinusta ihminen tulee. Jumala sinua
siunatkoon!
Dickon piti lujasti Colinia käsivarresta, mutta poika ei horjahtanut.
Hän ojentautui yhä suoremmaksi ja katseli Ben Weatherstaffia tiukasti
kasvoihin.
-- Minä olen sinun isäntäsi isäni poissa ollessa, hän sanoi. -- Ja
sinun on toteltava minua. Tämä on minun puutarhani. Uskallapas vain
lausua sanaakaan siitä. Laskeudu alas tikapuiltasi ja mene pitkälle
käytävälle, Mary tapaa sinut siellä ja tuo sinut tänne. Haluan puhua
kanssasi. Emme ole tahtoneet sinua tänne, mutta nyt sinun on päästävä
salaisuuden perille. Joudu!
Ben Weatherstaffin järeät vanhat kasvot olivat yhä kosteat noista
merkillisistä kyynelistä. Hän ei näyttänyt voivan siirtää silmiään
laihasta, suorana seisovasta Colinista.
-- Kas poikaa, virkkoi hän melkein kuiskaten. -- Kas poikaa! Ja sitten
hän äkkiä havautui ajatuksistaan ja koskettaen hattuansa puutarhurin
tavoin sanoi: -- Kyllä, herra! ja laskeutui tottelevaisesti alas ja
katosi näkyvistä.
22.