RAIVOKOHTAUS

Mary oli noussut varhain aamulla ja uurastanut puutarhassa. Hän oli

väsyksissä ja uninen, ja niinpä hän illallisen syötyään paneutui

tyytyväisenä levolle. Laskiessaan päänsä tyynylle hän mutisi itsekseen:

-- Ennen aamiaista menen puutarhaan tekemään työtä Dickonin kanssa ja

sitten myöhemmin -- luulen että menen tervehtimään Colinia.

Joskus puolenyön aikaan hän heräsi niin kauhistuttavaan kirkunaan,

että hän samassa silmänräpäyksessä hypähti vuoteestaan lattialle. Mitä

se saattoi olla -- mitä? Ovia avattiin ja suljettiin, ja joku itki ja

kirkui samalla haavaa, kirkui ja itki hirvittävästi.

-- Se on Colin, kuiskasi Mary. -- Nyt hänellä on tuollainen

raivokohtaus, jota hoitajatar sanoo hysteeriseksi. Kuinka kammottavalta

se kuuluu!

Kuunnellessaan tuota nyyhkyttävää kirkunaa hän ymmärsi, miksi pojalle

annettiin kaikessa periksi. Ääni oli todella kauhistava, ja ihmiset

myöntyvät mihin tahansa päästäkseen sitä kuulemasta. Väristen ja

kalpeana Mary peitti käsillään kasvonsa.

-- Mitä minä teen? Mitä minä teen? hän toisti toistamistaan. -- En

kärsi kuulla tätä.

Mitähän jos hän uskaltautuisi Colinin luo, olisiko siitä apua? Mutta

poikahan oli ajanut hänet ulos huoneesta: luultavasti hän Maryn

nähdessään yltyisi kahta kauheammaksi. Mary painoi kätensä lujasti

korvilleen, mutta ei voinut estää noita hirveitä ääniä kuulumasta. Ne

tuskastuttivat ja kammottivat tyttöä niin, että hän äkkiä suuttui. Hän

tunsi olevansa itsekin lähellä raivokohtausta ja halusi säikäyttää

Colinia niin kuin häntä oli säikäytetty. Hän hypähti pystyyn ja polki

jalkaansa.

-- Hänet on saatava vaikenemaan! Jonkun täytyy saada hänet vaikenemaan!

Jonkun pitäisi lyödä häntä! hän huusi.

Samassa käytävästä kuului juoksun töminää. Ovi aukeni ja hoitajatar

astui sisään. Tällä kertaa häntä ei ensinkään naurattanut; hän oli

melko kalpea.

-- Hän on saanut hysteerisen kohtauksen, sanoi hoitajatar kiireisesti.

-- Hänen voi käydä huonosti. Ei kukaan pysty tekemään hänelle mitään.

Tule sinäkin koettamaan, niin olet kiltti tyttö. Sinusta hän pitää.

-- Hän ajoi minut ulos huoneesta tänä aamuna, vastasi Mary kiihtyneenä

jalkaansa polkien.

Jalan polkeminen melkein ilahdutti hoitajatarta. Hän oli näet pelännyt

tapaavansa Maryn itkemästä pää peitteen alla.

-- Se on oikein, hän lausui. -- Niin on hyvä. Mene torumaan häntä. Anna

hänelle jotain uutta ajateltavaa. Tule, lapsi, tule niin joutuin kuin

suinkin pääset.

Vasta myöhemmin Mary tuli ajatelleeksi, kuinka hullunkurista ja kauheaa

oli, että aikuiset tulivat peloissaan etsimään apua häneltä, koska

arvasivat hänen olevan melkein yhtä kiukkuinen kuin Colinkin.

Mary karkasi läpi käytävän ja mitä lähemmäksi kirkunaa hän tuli,

sitä enemmän hän vimmastui. Ovelle saavuttuaan hän aivan puhkui. Hän

kiskaisi sen auki ja juoksi poikki huoneen pylvässängyn luo.

-- Lopeta jo! hän huusi minkä kurkusta lähti. -- Lopeta! Minä vihaan

sinua! Kaikki vihaavat sinua! Olisi oikein hyvä, jos kaikki lähtisivät

talosta ja jättäisivät sinut kirkumaan itsesi kuoliaaksi! Sinä ulvot,

kunnes olet kuollut, ja parasta se onkin!

Kiltin ja myötätuntoisen lapsen mieleenkään ei olisi tullut kohdella

sairasta poikaa näin. Mutta sattumalta sanat olivat juuri paikallaan,

sillä Colin, jota kukaan ei ollut milloinkaan uskaltanut hillitä eikä

vastustaa, sai kerrankin kokea terveellisen järkytyksen.

Poika oli maannut kasvoillaan piesten tyynyään molemmin käsin, ja

hän melkein hyppäsi selälleen, niin äkkiä hän kääntyi kuullessaan

raivostuneen pikku äänen. Hänen kasvonsa olivat kauhean näköiset,

kirjavan kalpeat ja pöhöttyneet, ja hän veti henkeään kuin

tukehtumaisillaan. Mutta vimmastunut Mary oli säälimätön.

-- Jos sinä vielä jatkat kirkumistasi, niin minäkin rupean kirkumaan,

hän julisti. -- Ja minä osaan kirkua vielä kovemmin kuin sinä ja saan

sinut pelkäämään. Kyllä minä saan sinut pelkäämään.

Colin oli todella herennyt kirkumasta, sillä hän oli säpsähtänyt Maryn

huudosta. Kyynelet virtailivat pitkin hänen kasvojaan, ja koko hänen

ruumiinsa vapisi.

-- En voi lopettaa! hän puuskutti nyyhkien. -- En voi -- en voi!

-- Vai et voi! huusi Mary. -- Puolet sairauttasi on hysteriaa ja

kiukkua -- juuri hysteriaa -- hysteriaa -- hysteriaa! ja hänen jalkansa

polki lattiaa joka kerta, kun hän lausui tuon sanan.

-- Minä tunsin nystyrän selässäni... tunsin nystyrän, läähätti Colin.

-- Minä olen aina tiennyt sen tulevan. Minä saan kyttyrän selkääni

ja sitten minä kuolen. Ja hän kääntyi uudelleen kasvoilleen alkaen

kiemurrella, nyyhkiä ja vaikeroida, mutta ei enää kirkunut.

-- Et sinä mitään tuntenut! väitti Mary vihaisesti vastaan. -- Ja jos

tunsitkin, niin se oli vain hysteerinen nystyrä. Sinun inhottavaa

selkääsi ei vaivaa mikään, ei mikään muu kuin hysteria! Käännä selkäsi

tänne, että saan katsoa sitä.

Sana "hysteria" miellytti häntä suuresti ja hänestä tuntui, että sillä

oli syvä vaikutus Coliniinkin. Hän ei ollut nähtävästi enempää kuin

Marykään ennen kuullut koko sanaa.

-- Hoitajatar, komensi Mary, tulkaa tänne ja näyttäkää minulle heti

paikalla hänen selkänsä.

Sairaanhoitajatar, rouva Medlock ja Martha seisoivat yhteen

kyyristyneinä oven luona tuijottaen ihmeissään häneen. Hoitajatar

astui hiukan peloissaan vuoteen luo. Syvät pidätetyt nyyhkytykset

puistattivat Colinia.

-- Kenties hän -- hän ei salli sitä, sanoi hoitajatar hiljaa ja

epäröiden.

Mutta Colin kuuli hänen sanansa ja ähki nyyhkytystensä välistä:

-- Näyt... näyttäkää hänelle. Silloin hän uskoo.

Laiha ja surkea oli poloisen selkä, kun se paljastettiin. Kylkiluut

ja selkänikamat saattoi hyvin laskea, vaikkei Mary niitä laskenut

kumartuessaan tarkastamaan poikaa kasvot totisina ja suuttuneina.

Hän näytti niin happamelta ja pikkuvanhalta, että hoitajatar kääntyi

sivulle salatakseen nytkähdyksiä suupielissään. Seurasi minuutin

hiljaisuus, sillä Colinkin koetti pidättää henkeään Maryn tarkastaessa

hänen selkärankaansa ylhäältä alas ja alhaalta ylös niin tarkkaan ja

huolellisesti kuin olisi ollut kuuluisa lontoolainen lääkäri.

-- Täällä ei ole pienintäkään nystyrää! hän sanoi viimein. -- Ei

edes neulannupin kokoista nystyrää -- paitsi selkänystyröitä, ja ne

tuntuvat vain siksi, että olet niin laiha. Selkänystyrät minulla on

itsellänikin, ja ne pistivät näkyviin samalla lailla kuin sinun ennen

kuin rupesin lihoamaan, enkä ole vieläkään niin lihava, ettei niitä

näkyisi. Siellä ei ole neulannupin kokoista nystyrää! Jos sinä vielä

puhut tuosta nystyrästäsi, niin minä nauran.

Colin yksin tiesi, miten tärisyttävä vaikutus noilla lapsellisilla,

ärtyisästi lausutuilla sanoilla oli häneen. Jos hän olisi jollekulle

uskonut salaisen kauhunsa -- jos hän olisi koskaan uskaltanut kysellä

-- jos hänellä olisi ollut ikäisiään tovereita eikä hän olisi

maannut selällään isossa, yksinäisessä talossa oppimattomien ja

häneen kyllästyneiden ihmisten ympäröimänä, niin hän olisi tiennyt,

että hänen kauhunsa ja sairautensa olivat enimmäkseen hänen omaa

aikaansaannostaan. Tunteja, päiviä, kuukausia ja vuosia hän oli maannut

vuoteessaan pohtien sairauttaan, kipujaan ja väsymystään. Ja kun

vihainen, säälimätön tyttö nyt itsepintaisesti väitti, ettei hän ollut

läheskään niin sairas kuin luuli, hänestä tuntui, että tyttö puhui

totta.

-- En tiennyt hänen kuvittelevan, että hänellä on selkärangassaan jokin

nystyrä, pahoitteli hoitajatar. -- Hänen selkänsä on heikko, kun hän

ei halua istua. Olisin tietysti voinut sanoa hänelle, ettei siellä ole

nystyrää.

Colin nielaisi nyyhkytyksen ja käänsi hiukan päätänsä katsoakseen

häneen.

-- Olisitteko? hän kysyi surkeana.

-- Olisin.

-- Siinä näet! sanoi Mary nielaisten hänkin nyyhkytyksen.

Colin käännähti jälleen kasvoilleen ja makasi liikkumatta minuutin

verran. Kyynelet vierivät viljavina hänen kasvoiltaan tyynylle, ja hän

päästi pitkän katkonaisen huokauksen nyyhkytysten myrskyn jälkeen.

Kyynelet merkitsivät itse asiassa omituista, suurta huojennusta. Äkkiä

hän jälleen käänsi päänsä hoitajatarta kohti ja radzhasta ei, ihme

kyllä, näkynyt merkkiäkään hänen kysyessään:

-- Luuletteko että voin elää ja kasvaa aikuiseksi?

Hoitajatar ei ollut älykäs eikä hellämielinen, mutta hänelle johtui

mieleen, mitä kuuluisa lontoolainen lääkäri oli sanonut.

-- Luultavasti voitte, jos teette mitä käsketään ja suostutte olemaan

paljon ulkoilmassa ettekä anna valtaa pahalle tuulelle.

Colinin raivokohtaus oli mennyt menojaan, hän oli heikko ja itkusta

uupunut ja nöyrä. Hän kurotti hiukan kättään Maryä kohti, ja koska myös

tytön raivokohtaus oli asettunut, hänkin heltyi puolestaan. Hän ojensi

kätensä Colinille, ja sovinto oli tehty.

-- Sinun kanssasi minä kyllä tahdon... tahdon lähteä ulos, Mary, Colin

sanoi. -- En vihaa raitista ilmaa, jos voimme löytää... Hän oli sanoa

jos voimme löytää "salaisen puutarhan", mutta huomasi ajoissa vaaran

ja lisäsi: -- Minä lähden mielelläni sinun kanssasi, jos Dickon tulee

työntämään tuoliani. Haluan nähdä Dickonin ja ketun ja variksen.

Hoitajatar pöyhi uudelleen sotkuisen vuoteen ja ravisteli ja kohenteli

tyynyjä. Sitten hän lämmitti Colinille lihalientä ja antoi Maryllekin

kupillisen, ja hyvälle liemi maistuikin kaiken kiihtymyksen jälkeen.

Rouva Medlock ja Martha pujahtivat tyytyväisinä tiehensä, ja kun kaikki

oli kunnossa ja rauhallista, näytti hoitajattarenkin tekevän mieli

vuoteeseen. Hän haukotteli peittelemättä katsellessaan Maryä, joka oli

työntänyt jakkaransa aivan lähelle pylvässänkyä ja piteli Colinin kättä.

-- Sinun on mentävä huoneeseesi ja nukuttava, hän sanoi. -- Hetken

kuluttua hän nukahtaa, ellei hän ole liiaksi kiihdyksissään. Silloin

minäkin menen lepäämään viereiseen huoneeseen.

-- Laulaisinko sinulle laulun, jonka opin aialtani? kuiskasi Mary

Colinille.

Colin kosketti hänen kättään ja katsahti häneen rukoilevasti väsyneillä

silmillään.

-- Laula! hän pyysi. -- Se oli lempeä laulu. Se saa minut heti

nukkumaan.

-- Minä odotan kunnes hän nukkuu, sanoi Mary haukottelevalle

hoitajattarelle. -- Kyllä te voitte mennä jos haluatte.

-- No niin, sanoi hoitajatar yrittäen heikosti vastustaa. -- Kutsu

minut, ellei hän puolen tunnin kuluttua ole nukahtanut.

-- Hyvä on, vastasi Mary.

Hoitajatar katosi tuota pikaa huoneesta, ja heti kun hän oli poissa,

Colin kosketti uudelleen Maryn kättä.

-- Olin vähällä kertoa, hän sanoi, mutta keskeytin ajoissa. En tahdo

jutella, tahdon nukkua, mutta sinä sanoit, että sinulla on paljon

hauskaa kerrottavaa minulle. Oletko -- luuletko saaneesi tietää, missä

on salaisen puutarhan ovi?

Mary silmäili pojan surkeita väsyneitä kasvoja ja pöhöttyneitä silmiä,

ja hänen sydämensä suli.

-- Lu-luulen, hän vastasi. -- Jos nyt rupeat nukkumaan, niin kerron

sinulle huomenna.

Colinin käsi oikein vapisi.

-- Voi, Mary! hän huudahti. -- Voi Mary! Kuule, entä jos et sittenkään

laulaisi, vaan kertoisit minulle hiljaa, niin kuin silloin ensimmäisenä

päivänä, miltä kuvittelet siellä näyttävän. Olen aivan varma, että se

saa minut nukahtamaan.

-- Hyvä on, vastasi Mary. -- Sulje silmäsi.

Colin ummisti silmänsä ja makasi aivan hiljaa; Mary piteli hänen

kättään ja alkoi puhua hyvin verkalleen ja aivan matalalla äänellä:

-- Luulen että se on ollut oman onnensa nojassa niin kauan, että kaikki

siellä on kasvanut viehättäväksi sekavaksi vyyhdeksi. Luulen että

ruusut ovat levinneet köynnöksiksi, yhä uusiksi köynnöksiksi, kunnes

ne riippuvat alas oksilta ja muureilta ja kiemurtelevat pitkin maata

-- ne peittävät kaiken melkein kuin oudon näköinen harmaa sumu. Toiset

ruusuista ovat kuolleet, mutta monet elävät, ja kesän tullessa siellä

on aivan kuin ruusuluolia ja -käytäviä. Maa on aivan täynnä narsisseja,

lumipisaroita, liljoja ja iiriksiä, jotka ponnistelevat näkyviin

pimeydestä. Nyt on kevät alkanut -- kenties -- kenties...

Kuunnellessaan hänen vienoa, tasaista puhettaan Colin kävi yhä

hiljaisemmaksi. Mary huomasi sen ja jatkoi edelleen.

-- Ehkäpä ne kohoavat pinnalle ruohikosta, ehkäpä siellä on suuria

kimppuja sinipunervia ja kullanvärisiä krookuksia -- jo nyt. Ehkäpä

lehdet jo alkavat puhjeta ja tulla silmuille, ja ehkäpä harmaa

väri on peittymässä, ja vihreä harsohuntu vetäytyy kaiken yli. Ja

linnut tulevat katsomaan sitä, sillä siellä on niin turvallista ja

rauhallista. Ja ehkäpä... ehkäpä... ehkäpä -- hän sanoi oikein hiljaa

ja verkalleen, punarinta on löytänyt toverinsa ja rakentaa itselleen

pesää.

Colin oli nukahtanut.

18.

"MEIDÄN ON TOIMITTAVA PIAN"

Aamulla Mary nukkui myöhään, sillä hän oli väsyksissä. Tuodessaan

hänelle aamiaista Martha kertoi, että Colin oli rauhallinen, mutta

sairas ja kuumeinen kuten aina näiden uuvuttavien itkukohtausten

jälkeen. Mary söi hitaasti aamiaistaan kuunnellessaan.

-- Hän pyytää, että menisit käymään hänen luonaan niin pian kuin voit,

sanoi Martha. -- On oikein merkillistä, kuinka ihastunut hän on sinuun.

Sinä puhuit suusi puhtaaksi viime yönä -- totisesti. Ei kukaan muu

vain olisi uskaltanut. Voi poloista sentään! Hän on niin hemmoteltu,

että se on aivan kauheata. Äiti sanoo, että pahempaa onnettomuutta ei

lapsen osaksi voi tulla kuin että hän ei milloinkaan saa tehdä niin

kuin haluaa -- tai että hän saa tehdä aina. Äiti ei tiedä, kumpi on

pahempaa. Osasit sinäkin olla aika kiukkuinen. Mutta aamulla kun minä

kävin hänen huoneessaan, hän sanoi: "Ole hyvä ja kysy Maryltä, voiko

hän tulla puhelemaan minun kanssani?" Ajatella, hän sanoi todella: ole

hyvä! Menetkö sinä?

-- Juoksen ensin tapaamaan Dickonia, sanoi Mary. -- Ei, ensin menen

tapaamaan Colinia ja kerron hänelle -- kyllä tiedän, mitä hänelle

kerron. Ja Maryn silmissä välähti äkillinen innostus.

Hän pistäytyi Colinin huoneeseen ulos mennessään, ja huomatessaan

hatun hänen päässään poika näytti pettyneeltä. Hän makasi vuoteessaan

säälittävän kalpeana, ja silmien ympärillä oli mustat renkaat.

-- Hauskaa että tulit, hän sanoi. -- Päätäni kivistää ja koko

ruumistani kivistää, olen niin väsyksissä. Aiotko mennä jonnekin?

Mary astui lähemmäksi ja nojautui hänen vuoteeseensa.

-- En viivy kauan, hän sanoi. -- Menen Dickonin luo, mutta tulen pian

takaisin. Colin, se koskee -- se koskee salaista puutarhaa.

Colinin kasvot kirkastuivat ja puna kohosi hänen poskilleen.

-- Todellako? hän huudahti iloisesti. -- Näin koko yön siitä unta.

Kuulin sinun puhuvan jotain sellaista, että harmaa on muuttunut

vihreäksi, ja uneksin seisovani paikalla, joka oli täynnä väriseviä,

vihreitä lehtiä -- ja kaikkialla istui lintuja pesässään, ja ne

näyttivät lempeiltä ja rauhallisilta. Minä ajattelen sitä tässä

maatessani, kunnes sinä tulet takaisin.

Viiden minuutin kuluttua Mary oli Dickonin luona puutarhassa. Pojalla

oli mukanaan taas kettu ja varis ja lisäksi vielä kaksi kesyä oravaa.

-- Ratsastin tänne ponilla, sanoi Dickon. -- Et usko, kuinka mainio

pikku otus Hyppyjalka on! Nämä kaksi toin tänne taskussani. Tämä on

Pähkinä ja toinen on Kuori.

Hänen sanoessaan "Pähkinä" hypähti toinen orava hänen oikealle

olkapäälleen, ja hänen sanoessaan "Kuori" hypähti toinen vasemmalle.

He kävivät istumaan ruohikolle. Kapteeni kyyristyi heidän jalkainsa

juureen, Nokipekka kuunteli totisena puun oksalla ja Pähkinä sekä Kuori

nakertelivat jossakin heidän takanaan. Marystä tuntui mahdottomalta

luopua tästä hauskuudesta, mutta kun hän alkoi kertoa Colinista ja

silmäsi Dickonin lystikkäitä kasvoja, hänen mielialansa muuttui. Hän

huomasi, että Dickon oli Colinin puolesta enemmän pahoillaan kuin hän.

Dickon katseli taivasta ja kaikkea ympärillä olevaa.

-- Kuuntelehan lintuja, miten ne visertelevät ja piipittävät aivan kuin

maailma olisi niitä täynnä, sanoi Dickon. -- Katsele niiden lentoa ja

kuuntele, miten ne kutsuvat toisiaan. Lehdet puhkeavat aivan silmissä,

ja voi miten hyvältä täällä tuoksuu! Hän nuuhki tyytyväisenä ilmaa. --

Ja tuo poikapoloinen makaa huoneessaan ja näkee niin vähän, että rupeaa

tuumimaan semmoista, mikä panee hänet kirkumaan! Sehän on nurinkurista.

Ulos hänet on saatava, ulos katsomaan ja kuuntelemaan ja haistelemaan

kevättä, niin että aurinko saa oikein huuhdella häntä. Ja meidän on

toimittava pian.

-- Hän on hyvin ihastunut sinuun, huomautti Mary. -- Hän tahtoo nähdä

sinut ja Nokipekan ja Kapteenin. Kun menen takaisin sisään puhelemaan

hänen kanssaan, kysyn häneltä, voitko tulla huomenaamuna ja tuoda

kaikki eläimesi, ja sitten kun lehdet ovat hiukan auenneet ja muutama

nuppukin on jo näkyvissä, me viemme hänet ulos. Sinä työnnät hänen

tuoliaan ja me tuomme hänet tänne ja näytämme hänelle kaiken.

Puutarha oli nyt kuin loihdittu. Päivin ja öin tuntuivat näkymättömät

kädet kiskovan maasta ja oksista ihanuutta, jota ne levittelivät

kaikkialle. Marystä oli ikävää lähteä juuri tällä hetkellä, varsinkin

kun Pähkinä oli pelkäämättä pujahtanut hänen hameensa helmoihin ja

Kuori kavunnut sen omenapuun rungolle, jonka alla he istuivat, ja

tähysteli sieltä häntä kysyvin katsein. Mutta hän palasi taloon, ja kun

hän istui Colinin vuoteen ääressä, tämä alkoi nuuhkia kuten Dickonin

oli tapana, vaikkei läheskään niin harjaantuneesti.

-- Sinä tuoksut samalle kuin kukat ja -- tuore ruoho, Colin sanoi

iloisesti. -- Mitä tuo tuoksu oikein on? Se on samalla kertaa viileätä,

lämmintä ja suloista.

-- Se on nummen tuulta, sanoi Mary. Minä olen istunut ruohikossa puun

alla Dickonin ja Kapteenin ja Nokipekan ja Pähkinän ja Kuoren kanssa.

Kevät ja ulkoilma ja päivänpaiste, nehän ne tuoksuvat.

Koettaen jäljitellä Dickonia hän puhui leveätä Yorkshiren murretta, ja

se kuulosti perin lystikkäältä. Colin purskahti nauruun.

Ja sitten he molemmat nauroivat eivätkä voineet heretä, ja rouva

Medlock, joka avasi oven tullakseen sisään, vetäytyi takaisin käytävään

ja jäi sinne hämmästyneenä kuuntelemaan.

-- No, ihme ja kumma! hän virkkoi. -- Onko mokomaa kuultu? Kuka olisi

kuuna päivänä voinut sitä uskoa?

Oli paljon puhuttavaa. Colin ei tuntunut saavan kylliksi Dickonista,

Kapteenista, Nokipekasta, Pähkinästä, Kuoresta ja Hyppyjalka-ponista.

Mary oli juossut Dickonin kanssa metsään katsomaan Hyppyjalkaa. Se oli

hento, pieni, pörröinen nummen poni; sankka, kihara harja riippui sen

silmillä, kasvot olivat sievät, ja nuuhkiva turpa sametinhieno. Se oli

jotensakin laiha, se kun eli pelkästä nummen ruohosta, mutta sitkeä se

oli ja joustava kuin sen säärijänteet olisivat olleet terästä. Dickonin

nähdessään se oli heti nostanut päätään ja hirnunut hiljaa, ravannut

hänen luokseen ja hieronut turpaansa hänen olkapäähänsä. Ja Dickon oli

puhellut sen korvaan, ja Hyppyjalka oli vastannut pienin lystikkäin

hirnahduksin ja korskahteluin. Dickon oli käskenyt sitä ojentamaan

Marylle pienen etukavionsa ja suutelemaan häntä samettiturvallaan.

-- Ymmärtääkö se todella kaiken, mitä Dickon sille sanoo? kysyi Colin.

-- Siltä näyttää, vastasi Mary. -- Dickon sanoo, että kaikki eläimet

ymmärtävät, jos vain on niiden oikea ystävä.

Colin lepäsi hetken aikaa äänettömänä, ja hänen harmaat, omituiset

silmänsä näyttivät tuijottavan seinään, mutta Mary tiesi hänen

miettivän.

-- Kunpa minäkin olisin jonkun ystävä, hän sanoi viimein. -- Mutta

minulla ei ole koskaan ollut mitään eläintä, jonka ystävä voisin olla.

Ihmisiä taas en voi sietää.

-- Etkö voi sietää minuakaan? kysyi Mary.

-- Voin kyllä, vastasi Colin. -- Sinusta minä jopa pidän, eikö se ole

lystikästä?

-- Ben Weatherstaff sanoi, että hän ja minä olemme samanlaiset, sanoi

Mary. -- Hän väitti, että meillä on kummallakin yhtä kiukkuinen luonne.

Sinäkin taidat kuulua joukkoon. Me olemme kaikki kolme samaa maata

-- sinä ja minä ja Ben Weatherstaff. Hän sanoi, ettei meitä ole ilo

katsella ja että meissä on sisus yhtä hapan kuin kuorikin. Mutta minä

en usko olevani enää niin hapan sen jälkeen kun opin tuntemaan Dickonin

ja punarinnan.

-- Vihasitko sinäkin ihmisiä?

-- Vihasin, vastasi Mary avomielisesti. -- Olisin inhonnut sinuakin,

jos olisin nähnyt sinut ennen kuin Dickonin ja punarinnan.

Colin ojensi laihan kätensä ja kosketti Maryä.

-- Mary, hän virkkoi. -- Minä kadun, että sanoin lähettäväni Dickonin

pois. Minä olin vihainen sinulle, kun sanoit Dickonin olevan kuin

enkeli. Mutta... mutta hän onkin enkeli.

-- No niin, olihan hiukan hullua sanoa niin, myönsi Mary tyynesti.

-- Dickonilla on pystynenä, ja hänen suunsa on hyvin iso ja vaatteet

paikkoja täynnä, ja hän puhuu leveätä Yorkshiren murretta, mutta --

mutta jos joku enkeli tulisi asumaan Yorkshiren nummelle -- jos olisi

olemassa jokin erityinen Yorkshiren enkeli -- niin luulen, että hänkin

ymmärtäisi kaikenlaisia kasveja ja saisi ne kukkimaan ja tietäisi,

miten eläimille on puhuttava, ja hänestä ja niistä tulisi varmasti

hyvät ystävät.

-- En suutu, vaikka Dickon katselee minua, sanoi Colin. -- Tahdon nähdä

hänet.

-- Olen iloinen, että sanot niin, vastasi Mary, sillä... sillä...

Äkkiä iski hänen päähänsä, että nyt oli aika paljastaa salaisuus. Colin

tunsi, että jokin uutinen oli tulossa.

-- Sillä mitä? hän huusi jännittyneenä.

Mary oli niin rauhaton, että hän nousi jakkaraltaan ja tarttui Colinin

käsiin.

-- Voinko luottaa sinuun? Dickoniin minä luotin, koska linnutkin

luottivat häneen. Voinko luottaa sinuun -- varmasti -- varmasti --

varmasti? hän rukoili.

Colinin kasvot olivat juhlalliset ja hän vastasi puolittain kuiskaten:

-- Voit!

-- No niin, Dickon tulee tervehtimään sinua huomisaamuna ja hän tuo

eläimensä mukanaan.

-- Hei, hei! huusi Colin riemastuneena.

-- Mutta siinä ei ole vielä kaikki, jatkoi Mary melkein kalpeana

juhlallisesta kiihtymyksestä. -- Paras tulee viimeiseksi. Puutarhassa

on ovi. Se on muurissa muratin peitossa.

Jos Colin olisi ollut vahva, terve poika, hän olisi arvatenkin huutanut

ja riehunut ilosta. Mutta hän oli heikko ja perin hermostunut. Hänen

silmänsä vain suurenivat suurenemistaan ja hän sai tuskin vedetyksi

henkeään.

-- Oh, Mary! hän äänsi puolittain nyyhkyttäen. -- Saanko minä nähdä

sen? Pääsenkö minä sinne? Saanko elää ja mennä sinne? Ja hän takertui

Maryn käsiin.

-- Tietysti sinä saat, ärähti Mary harmistuneena. -- Totta kai sinä

elät ja näet sen. Älä ole hupsu!

Mary suhtautui Colinin purkaukseen niin luontevasti ja terveen

järkevästi, että pojan kiihtymys asettui samassa ja hän alkoi nauraa

itselleen. Parin minuutin kuluttua Mary istui jälleen jakkaralleen

kertoen hänelle, minkälaiseksi hän oli kuvitellut salaisen puutarhan,

ja kuunnellessaan häntä Colin unohti kipunsa ja väsymyksensä.

-- Sellainen se varmaan on kuin olet kuvannut, hän sanoi viimein. --

Tuntuu aivan siltä kuin olisit todella nähnyt sen. Muistathan että

sanoin samaa kun ensin kerroit siitä minulle?

Mary epäröi parisen minuuttia ja sitten hän ilmaisi rohkeasti totuuden.

-- Minä olen nähnyt sen, ja minä olen ollut siellä, hän sanoi. -- Minä

löysin avaimen ja menin sinne jo viikkoja sitten. Mutta en uskaltanut

kertoa sinulle. En uskaltanut, sillä pelkäsin, etten voisi luottaa

sinuun -- varmasti!

19.

"SE ON TULLUT!"

Tohtori Craven oli tietenkin noudettu taloon Colinin raivokohtauksen

jälkeisenä aamuna. Hänet noudettiin aina kohtauksen sattuessa, ja hän

saapui tavallisesti siinä vaiheessa, jolloin poika virui kalpeana

ja vapisevana vuoteessaan valmiina saamaan uuden itkunpuuskan

pienimmästäkin aiheesta. Itse asiassa tohtori Craven pelkäsi ja

kammoksui näitä sairaskäyntejä ja niihin liittyviä ikävyyksiä. Tällä

kertaa hän tuli Misselthwaite Manoriin vasta iltapuolella.

-- Miten hänen laitansa on? hän kysyi rouva Medlockilta jotensakin

ärtyneenä. -- Häneltä ratkeaa vielä jokin suoni, jos hän jatkaa tuota

menoa. Poika on hysteerinen ja hillitön.

-- Omituinen juttu, tohtori, te ette varmaan voi uskoa silmiänne

nähdessänne hänet nyt, vastasi rouva Medlock. -- Tuo ruma,

nyreänaamainen tyttö, joka on melkein yhtä häijy kuin hän itse,

on lumonnut hänet. Ei kukaan tiedä, miten se on tapahtunut. Herra

paratkoon, ei tuolta tytöltä tavallisesti heltiä montakaan sanaa, mutta

hänpä vain teki sen, mitä ei yksikään meistä olisi uskaltanut. Hän

karkasi viime yönä vuoteen luo kuin pieni kissa ja polki jalkaansa ja

käski pojan heretä kirkumasta, ja eikös vain Colin-herra pelästynyt

niin että tosiaan lopetti. Ja tänä iltapuolena -- no niin, tulkaapa

itse katsomaan, tohtori. Se on aivan uskomatonta. Tohtori Cravenia

kohtasi todellakin hämmästyttävä näky, kun hän astui potilaansa

huoneeseen. Rouva Medlockin avatessa oven hän kuuli naurua ja

juttelua. Colin istui sohvalla yönutussaan selkä suorana ja katseli

puutarhakirjaansa. Hän jutteli pikku tytölle, jota tällä hetkellä

tuskin ensinkään saattoi sanoa rumaksi, sillä hänen kasvonsa hehkuivat

mielihyvästä.

-- Noita korkeita, sinisiä, kellomaisia kukkia -- niitä meidän on

hankittava oikein kosolti, sanoi Colin.

-- Dickon sanoo, että ne ovat jalostettuja kukonkannuksia, huusi Mary.

-- Siellä on jo niitä ennestään vaikka kuinka paljon.

Samassa he näkivät tohtori Cravenin ja vaikenivat. Mary jähmettyi

paikalleen, ja Colin näytti ärtyisältä.

-- Kuulin ikäväkseni, että olit sairas eilisiltana, poikaseni, sanoi

tohtori Craven hieman hermostuneena. Hän oli yleensä hermostunut mies.

-- Nyt voin jo paremmin, paljon paremmin, vastasi Colin muistuttaen

taas radzhaa. -- Päivän tai parin kuluttua lähden ulos tuolissani, jos

on kaunista. Minä tarvitsen raitista ilmaa.

Tohtori Craven kävi istumaan hänen viereensä ja tunnusteli hänen

valtimoaan utelias katse silmissään.

-- Sinun ei ole hyvä mennä, jollei päivä ole erityisen kaunis, hän

sanoi. -- Ja muista varoa, ettet väsy liikaa.

-- Ei raitis ilma väsytä, sanoi radzha.

Kun aikaisemmin oli puhuttu raittiista ilmasta, tämä samainen nuori

herra oli joutunut raivon valtaan ja väittänyt itsepintaisesti

vilustuvansa ja kuolevansa siitä. Eipä ole kumma, että hänen lääkärinsä

oli hiukan hämmästynyt.

-- Luulin ettet pidä raittiista ilmasta, hän huomautti.

-- En pidäkään kun olen yksin, vastasi Colin, mutta serkkuni tulee

minun kanssani.

-- Ja totta kai hoitajatar myös, huomautti tohtori Craven.

-- Ei, kyllä serkkuni pitää minusta huolen. Ja pyörätuolia työntää eräs

hyvin vahva poika, jonka tunnen.

Suunnitelma huolestutti tohtori Cravenia. Jos tämä väsyttävä,

kiukkuinen poika sattuisi paranemaan, hän itse joutuisi tietenkin

luopumaan perinnön toiveista. Mutta hän ei ollut kovasydäminen mies,

vaikka olikin luonteeltaan heikko, eikä hän aikonut antaa Colinin

vaarantaa henkeään.

-- Onko tuo poika varmasti voimakas ja luotettava? hän kysyi.

-- Kuka hän on?

-- Hän on Dickon, vastasi Mary äkkiä. Hänestä tuntui, että jokaisen

nummen lähistöllä asuvan täytyi tuntea Dickon. Ja oikeassa hän olikin.

Hän huomasi tohtorin totisten kasvojen lauhtuvan.

-- Ahaa, Dickon, tämä sanoi ilahtuneena. -- Siinä tapauksessa olet

hyvässä turvassa. Dickon-poika on voimakas kuin nummen poni. --

Nautitko sinä rauhoittavan lääkkeesi viime yönä, Colin? hän kysyi

sitten potilaaltaan.

-- En, vastasi Colin. -- Ensin en tahtonut ottaa sitä, ja saatuaan

minut vaikenemaan Mary jutteli minut nukuksiin. Hän kertoi miten kevät

hiipii puutarhaan.

-- Se kuulostaakin rauhoittavalta, sanoi tohtori Craven joutuen

yhä enemmän ymmälle ja vilkaisten Maryyn, joka istui jakkarallaan

äänettömänä mattoon tuijottaen. -- Sinä voit nähtävästi paremmin, mutta

sinun on muistettava...

-- En tahdo muistaa, keskeytti Colin jälleen radzhan äänellä. -- Kun

makaan yksinäni ajattelemassa, minua alkaa kivistää joka paikasta ja

muistan asioita, jotka panevat minut kirkumaan. Jos jossakin olisi

lääkäri, joka saisi minut unohtamaan, että olen sairas, eikä aina

muistuttaisi siitä, niin haetuttaisin hänet tänne. Serkkuni saa minut

unohtamaan, ja siksi hän tekee minut terveemmäksi.

Tohtori Craven ei ollut milloinkaan ennen selviytynyt niin nopeasti

talosta "kohtauksen" jälkeen; tavallisesti hän oli joutunut viipymään

hyvän aikaa ja hänellä oli ollut paljon tekemistä. Tänä iltana hän

ei antanut mitään lääkettä eikä uusia määräyksiä, ja hän säästyi

epämieluisilta kohtauksilta. Laskeutuessaan alakertaan hän näytti

mietteliäältä, ja kun hän tuli kirjastoon juttelemaan rouva Medlockin

kanssa, tämä huomasi hänen olevan hyvin ymmällä.

-- No niin, tohtori, sanoi rouva Medlock, olisitteko voinut uskoa sitä?

-- Asiat ovat tosiaankin kääntyneet uudelle tolalle, sanoi tohtori. --

Ja kieltämättä entistä paremmalle.

-- Luulen että Susan Sowerby on oikeassa, sanoi rouva Medlock. -- Eilen

käydessäni Thwaitessa pistäydyin hänen mökkiinsä ja istuin hetken

juttelemassa hänen kanssaan. Ja hän sanoi minulle: "Näetkös, Sarah

Ann, saattaa olla, ettei tuo tyttönen ole erityisen herttainen ja soma

lapsi, mutta hän on yhtä kaikki lapsi, ja lapset tarvitsevat toisiaan."

Me olimme koulutovereita, Susan Sowerby ja minä.

-- Rouva Sowerby on paras sairaanhoitajatar jonka tunnen, sanoi tohtori

Craven vetäessään päällystakkia yllensä. -- Kun löydän hänet jostakin

mökistä, tiedän että minulla on suuri mahdollisuus pelastaa potilaani.

Hän on teräväjärkinen nainen.

Rouva Medlock hymähti. Hän oli kiintynyt Susan Sowerbyhyn.

-- Niin on, hänellä on oma tapansa puhua suunsa puhtaaksi, hän puheli

mielissään. -- Monesti olen sanonut hänelle: "Näetkös, Susan, jos sinä

olisit joku muu etkä puhuisi niin leveätä Yorkshiren murretta, niin

minä olisin valmis sanomaan, että sinä olet älykäs."

Sinä yönä Colin nukkui kertaakaan havahtumatta, ja aamulla avatessaan

silmänsä hän makasi liikahtamatta ja myhäili tietämättään -- olo

tuntui omituisen hyvältä. Oli todella mieluista olla hereillä, ja hän

käännähti toiselle kyljelleen ja oikoili tyytyväisenä jäseniään. Sen

sijaan että olisi harmitellut heräämistään hän uppoutui mielessään

suunnitelmiin, joita Mary ja hän olivat eilisiltana punoneet. Oli

hauskaa, kun oli jotakin ajateltavaa. Eikä hän ollut kymmentäkään

minuuttia ollut hereillä, kun hän kuuli käytävästä juoksuaskelten

töminää ja Mary ilmestyi ovelle. Seuraavassa tuokiossa hän oli

huoneessa ja vuoteen luona tuoden mukanaan tuulahduksen raitista

aamuilmaa.

-- Olet ollut ulkona! Täällä tuoksuu taas mukavasti lehdille! nuuhki

Colin.

Mary oli tullut juoksujalkaa, ja hänen hiuksensa olivat pörröiset ja

kasvot punoittivat, vaikkei hän itse voinut sitä nähdä.

-- Siellä on ihanaa! hän huusi hengästyneenä. Et ole koskaan nähnyt

mitään niin kaunista! Se on tullut! Luulin sen tulleen jo ennemmin,

mutta silloin se oli vain tulossa. Nyt se on tullut. Kevät! Dickon

sanoo niin!

-- Onko? riemuitsi Colin, ja vaikkei hän tiennyt paljon mitään

keväästä, hänen sydämensä alkoi rajusti sykkiä. Hän nousi istumaan

vuoteessaan. -- Avaapas ikkuna! hän pyysi, ja hänen hymyssään oli

samalla kertaa hilpeää kiihtymystä ja pientä itseivaa.

-- Ehkä saamme kuulla kultatorvien törähdyksen.

Mary kiirehti ikkunaan ja aukaisi sen selkoselälleen. Sisään tulvehti

kevään tuoksua ja lintujen laulua.

-- Tämä on raitista ilmaa, sanoi Mary. -- Makaa selälläsi ja hengitä

sitä sisääsi pitkin siemauksin. Sillä tapaa Dickon tekee nummella

maatessaan. Hän sanoo tuntevansa, miten se virtaa suoniin ja tekee

hänet voimakkaaksi, ja hänestä tuntuu kuin hän voisi elää ikuisesti.

Hengitä sitä, hengitä sitä yhä uudelleen!

Hän kertasi vain Dickonin sanat, mutta Colinin mielenkiinto heräsi.

-- "Ikuisesti!" Tuntuuko hänestä siltä? hän tuumi ja vetäessään syvään

henkeä hän koki mieluisan uudistumisen tunteen.

Mary oli jälleen hänen vuoteensa vieressä.

-- Maasta nousee kaikenlaisia kasveja, hän kertoili kiireisesti.

-- Nuppuja on kaikkialla, ja vihreä huntu on peittänyt melkein kaiken

harmaan, ja linnuilla on sellainen kiire rakentaa pesää, että muutamat

oikein taistelevat paikoista salaisessa puutarhassa. Ja ruusupensaat

ovat niin sieviä, ettei sen sievempää voi olla, ja metsät ja tienreunat

ovat esikkoja täynnä, ja ne siemenet, jotka kylvimme, ovat jo nousseet,

ja Dickonilla on mukanaan kettu ja varis ja oravat ja vastasyntynyt

karitsa.

Ja sitten hän vaikeni vetääkseen henkeä. Dickon oli löytänyt kolme

päivää sitten vastasyntyneen karitsan nummen kanervikosta kuolleen

emonsa vierestä. Se ei ollut Dickonin ensimmäinen orpo karitsa, ja hän

tiesi mitä sille oli tehtävä. Hän oli vienyt sen mökkiin takkiinsa

käärittynä ja asettanut sen makaamaan takkavalkean eteen ja ruokkinut

sitä lämpimällä maidolla. Se oli pehmoinen ja sillä oli somat, tyhmät

pikkulapsen kasvot ja pitkät jalat. Dickon oli aamulla tuonut sen

nummen poikki sylissään, ja maitopullo ja orava olivat olleet hänen

taskussaan, ja istuessaan puun alla ja tuntiessaan helmassaan karitsan

lämpimien jäsenten värähtelyn Mary oli ollut niin ylen onnellinen,

ettei ollut saanut sanaa suustaan. Karitsa -- karitsa! Elävä karitsa,

joka lepäsi sylissä kuten pikkuvauva!

Tätä kaikkea hän kuvaili hyvin riemastuneena, ja Colin kuunteli

hengittäen kevätilmaa pitkin siemauksin hoitajattaren astuessa sisään.

Tämä hätkähti hiukan nähdessään avatun ikkunan. Monena helteisenä

päivänä hän oli ollut tukehtumaisillaan potilaansa huoneessa, tämä kun

oli itsepintaisesti väittänyt vilustuvansa raittiista ilmasta.

-- Eihän teidän vain ole kylmä? hän kysyi.

-- Ei, kuului vastaus. -- Minä hengitän oikein syvään raitista ilmaa.

Siitä tulee voimakkaaksi. Minä tahdon nauttia aamiaiseni sohvalla, ja

serkkuni aterioi minun kanssani.

Hoitajatar lähti kohta puuhaamaan aamiaista hymähtäen salavihkaa.

Palvelijain parissa oli hupaisempaa kuin sairashuoneessa, ja nykyisin

jokainen halusi kuulla uutisia yläkerrasta. Keittiössä naurettiin

nuoren herran kustannuksella ja laskettiin leikkiä siitä, että hän oli

"kerrankin joutunut jyrän alle", kuten keittäjä sanoi. Palvelijoiden

puolella oltiin hyvin kyllästyneitä Colinin raivokohtauksiin, ja

hovimestari, joka oli perheellinen mies, oli monta kertaa lausunut

mielipiteenään, että parasta olisi antaa potilaalle "kelpo selkäsauna".

Kun hoitajatar oli kattanut pöydälle aamiaisen, Colin ilmoitti hänelle

arvokkaalla äänellä:

-- Eräs poika, jolla on mukanaan kettu, varis, kaksi oravaa ja

vastasyntynyt karitsa, tulee tervehtimään minua tänä aamuna. Heidät

on tuotava heti tänne yläkertaan. Ette saa ruveta leikkimään eläinten

kanssa palvelijain huoneessa ettekä pidättää niitä siellä. Ne on

tuotava tänne.

Hoitajatar yskähti.

-- Hyvä on, hän vastasi.

-- Voitte käskeä Marthan tuomaan heidät tänne. Poika on Marthan veli.

Hänen nimensä on Dickon, ja hän on eläinten kesyttäjä.

-- Toivottavasti eläimet eivät pure, sanoi hoitajatar.

-- Sanoinhan jo, että hän on kesyttäjä, sanoi Colin alentuvasti.

-- Eivät kesyttäjäin eläimet koskaan pure.

-- Intiassa on käärmeenkesyttäjiä, sanoi Mary. -- He työntävät usein

käärmeen pään suuhunsa.

-- Hyi olkoon, kauhisteli hoitajatar.

He söivät aamiaisensa ikkunasta tulvivassa auringonpaisteessa. Colin

pisteli aimo annoksen ja Mary tarkkasi häntä kiinnostuneena.

-- Sinä alat lihota niin kuin minäkin, hän sanoi. -- Intiassa ei

aamiainen maistunut minulle koskaan, ja nyt se maistuu aina.

-- Tänä aamuna minun olikin nälkä, sanoi Colin. -- Kenties se johtui

raittiista ilmasta. Milloin luulet Dickonin tulevan?

Siihen ei ollut pitkä aika. Kymmenen minuutin kuluttua Mary kohotti

kätensä.

-- Kuuntele! hän sanoi. -- Kuuletko rääkynää?

Colin kuunteli, ja hänen korviinsa kantautui talon seinien sisältä outo

ääni, käheä "kvaak -- kvaak".

-- Kuulen, hän vastasi.

-- Se on Nokipekka, sanoi Mary. -- Kuuntele uudelleen! Kuuletko

määkinää -- hyvin vienoa?

-- Kuulen, huudahti Colin punastuen innosta.

-- Se on karitsa, sanoi Mary. -- Dickon tulee.

Dickonin jalkineet olivat raskaat ja kömpelöt, ja vaikka hän koetti

kävellä hiljaa, erottui hänen askeltensa kopse jo etäältä, kun hän

marssi pitkin käytäviä, kunnes pehmeä matto vaimensi äänen hänen

tullessaan käytävään, josta päästiin Colinin huoneeseen.

-- Jos suvaitsette, ilmoitti Martha juhlallisesti avatessaan ovea, jos

suvaitsette, täällä on Dickon ja hänen elukkansa.

Dickon astui sisään kasvoillaan leveä myhäily. Pieni karitsa oli hänen

sylissään, ja punertava ketunpoikanen tassutteli hänen vieressään.

Pähkinä kökötti vasemmalla ja Nokipekka oikealla olkapäällä ja Kuoren

pää ja käpälät kurkistivat esiin takintaskusta.

Colin kohosi hitaasti istumaan ja tuijotti tuijottamistaan -- kuten hän

oli tuijottanut nähdessään Maryn ensi kertaa. Huolimatta kaikesta mitä

oli kuullut hän ei ollut osannut kuvitella, millainen tämä poika oli,

ja että hänen kettunsa, variksensa, oravansa ja karitsansa saattaisivat

olla niin lähellä häntä, että ne melkein tuntuivat olevan osa häntä

itseään. Colin ei ollut eläissään puhunut kenenkään pojan kanssa, ja

hän joutui sellaisen ihastuksen ja uteliaisuuden valtaan, että hän

unohti puhua.

Mutta Dickon ei ujostellut eikä arkaillut. Ei hän silloinkaan ollut

joutunut ymmälle, kun hän oli ensimmäisen kerran tavannut variksen ja

tämä oli hänen kieltään ymmärtämättä vain tuijottanut häneen mitään

virkkamatta. Sellaisia eläimet aina olivat ennen kuin perehtyivät

ihmisiin. Hän meni Colinin luo ja laski rauhallisesti karitsan hänen

syliinsä, ja pikku eläin alkoi heti nuuhkia kuonollaan pehmeän

samettitakin laskoksia ja hieroskella kiharaista päätään hiukan

kärsimättömänä Colinin kylkeä vasten.

-- Mitä se tekee? kysyi Colin. -- Mitä se tahtoo?

-- Se kaipaa emoaan, myhäili Dickon. -- Toin sen tänne sinun luoksesi,

koska tiesin, että tahtoisit nähdä miten se syö.

Hän asettui polvilleen sohvan viereen ja otti taskustaan maitopullon.

-- Tästä saat, pikkarainen, hän sanoi kääntäen hellävaroen ruskealla

kädellään pientä valkoista, villaista päätä. -- Tätä sinun mielesi

tekee. Siitä kostut enemmän kuin kaiken maailman samettinutuista. Kas

tässä. Hän työnsi pullon suun ahneesti etsivään suuhun, ja karitsa

alkoi himokkaasti imeä.

Samassa kielenkannat irtosivat. Colin kyseli kyselemistään ja Dickon

vastaili iloisesti. Heidän puhellessaan karitsa nukahti, Nokipekka

lensi ulos ja sisään avoimesta ikkunasta ja Pähkinä ja Kuori

retkeilivät ulkona olevissa suurissa puissa. Kapteeni taas kyyristyi

uunimatolla istuvan Dickonin viereen.

He katselivat puutarhakirjoissa olevia kuvia, ja Dickon tunsi kaikki

kukkaset nimeltä ja tiesi tarkalleen, mitä niistä jo kasvoi salaisessa

puutarhassa.

-- Tuota nimeä en osaa lausua, hän virkkoi viitaten kuvaan, jonka alla

oli nimi "Aquilegia". -- Täällä päin sitä sanotaan akileijaksi. Ja tuo

tuossa on leijonankita. Niitä kasvaa molempia villeinä pientareilla,

mutta nämä jalostetut lajit ovat isompia ja koreampia. Siellä

puutarhassa on muutamia isoja akileijakimppuja. Ne näyttävät aivan

sinivalkoiselta perhosparvelta sitten kun ne kukkivat.

-- Minäkin saan nähdä ne! sanoi Colin.

-- Niin saat, virkkoi Mary. -- Ja nyt et saa enää hukata aikaa.

20.

"MINÄ SAAN ELÄÄ IKUISESTI!"

Heidän täytyi odottaa toista viikkoa, sillä ensin tuli muutamia

tuulisia päiviä ja sitten Colinia vaivasi lievä vilustuminen. Nämä

viivytykset olisivat epäilemättä saaneet hänet raivostumaan, ellei

hänellä olisi ollut yllin kyllin ohjelmaa. Oli tehtävä salaisia

suunnitelmia; lisäksi Dickon pistäytyi melkein joka päivä vaikkapa vain

pariksi minuutiksi kertomaan, mitä tapahtui nummella ja kedoilla ja

pensasaidoissa ja virran rannikoilla.

Perin jännittäviä olivat ne valmistuspuuhat, joita Colinin

kuljettaminen puutarhaan vaati, jottei salaisuus paljastuisi. Ei kukaan

saanut nähdä pyörätuolia eikä Dickonia ja Maryä heidän käännyttyään

pensasaitakulmauksesta käytävälle, joka kulki murattien peittämän

muurin vieritse. Päivä päivältä Colin tunsi yhä selvemmin, että

puutarhan suurimpia vetovoimia oli sen salaperäisyys. Sitä ei saanut

mikään pilata. Eikä kukaan saanut epäillä, että heillä oli salaisuus.

Palvelijoille oli uskoteltava, että hän lähti ulos Dickonin ja Maryn

kanssa vain siksi, että piti heistä.

Heillä oli hauskoja ja pitkiä keskusteluja siitä, mitä teitä

kuljettaisiin. Ensin oli mentävä tätä tietä, sitten alas tuota

tietä, ja tässä oli kuljettava yli ja kierrettävä suihkukaivon

kukkapenkit ikään kuin haluttaisiin katsella pääpuutarhurin järjestämiä

kukkaistutuksia. Sehän näyttäisi niin järjelliseltä, ettei kukaan voisi

epäillä mitään. Sitten häivyttäisiin pensasaidan taakse ja pysyttäisiin

näkymättömissä, kunnes tultaisiin pitkien muurien kohdalle. Kaikki

harkittiin melkein yhtä huolellisesti kuin suurten kenraalien

taistelusuunnitelma sota-aikana.

Kartanon perillistä koskevat merkilliset huhut olivat kuitenkin

tihkuneet palvelijain huoneesta tallirenkien ja puutarhurien puolelle.

Siitä huolimatta pääpuutarhuri Roach melkein säikähti eräänä päivänä,

kun Colin-herra oli lähettänyt sanan, että hänen oli ilmaannuttava

siihen osaan taloa, jota ei yksikään syrjäinen ollut vielä nähnyt, ja

että sairas poika itse halusi puhutella häntä.

-- Jopa nyt, jopa nyt, hän puheli itsekseen vaihtaessaan kiireisesti

ylleen toista takkia. -- Mitähän nyt on tekeillä? Hänen Kuninkaallinen

Korkeutensa, jota ei ole lupa katsella, kutsuu puheilleen miespoloisen,

johon hän ei ole koskaan suvainnut luoda ainoatakaan silmäystä.

Herra Roach oli hieman utelias. Hän ei ollut koskaan nähnyt edes

vilahdusta pojasta, ja hän oli kuullut jos jonkinlaisia juttuja hänen

kammottavasta ulkonäöstään ja käytöksestään sekä hänen sairaalloisista

kiukunpurkauksistaan. Yleensä arveltiin, että poika saattoi kuolla minä

hetkenä tahansa, ja ihmiset, jotka eivät olleet koskaan nähneet häntä,

kertoivat mielikuvituksellisia tarinoita hänen kyttyräselästään ja

vaivaisista sääristään.

-- Asiat ovat muuttumassa tässä talossa, herra Roach, sanoi rouva

Medlock opastaessaan häntä takaportaita ylös tuohon salaperäisenä

pysyneeseen huoneeseen.

-- Toivotaan, että ne muuttuvat parempaan päin, rouva Medlock, vastasi

puutarhuri.

-- Eivätpä ne juuri huonommiksikaan voisi muuttua, jatkoi rouva

Medlock. -- Ja kumma kyllä, yhdellä jos toisellakin on nyt paljon

helpommat päivät poikaa hoitaessaan. Älkää pahasti hämmästykö, herra

Roach, jos tapaatte itsenne keskeltä eläintarhaa. Dickon on siellä

enemmän kotonaan kuin koskaan te tai minä.

Dickonia ympäröi todella jonkinlainen taikakehä, kuten Mary aina

itsekseen arveli. Kuullessaan hänen nimensä herra Roach hymähti

suopeasti.

-- Hän olisi yhtä kotonaan Buckinghamin kuninkaallisessa palatsissa

kuin hiilikaivosten syvyyksissä, hän sanoi. -- Eikä hän kuitenkaan ole

röyhkeä eikä tungetteleva. Kelpo poika tuo Dickon.

Oli hyvä, että häntä oli varoitettu, muuten hän ehkä olisi säpsähtänyt.

Iso varis, joka näytti kotiutuneen veistoksin koristellun tuolin

korkealle selkänojalle, julisti vieraan tulon vaakkumalla äänekkäästi:

"Kvaak-kvaak."

Nuori radzha ei ollut vuoteessaan eikä sohvalla. Hän istui nojatuolissa,

ja hänen vieressään oli pieni karitsa, joka häntäänsä viputtaen imi

Dickonin pitämästä maitopullosta. Sirosti pähkinää nakerteleva orava

nökötti Dickonin kumarassa olevalla selällä. Pieni Intiasta tullut

tyttö istui isolla jakkaralla tätä katselemassa.

-- Täällä on herra Roach, sanoi rouva Medlock.

Nuori radzha kääntyi ja mittaili katseellaan palvelijaansa -- siltä

ainakin pääpuutarhurista tuntui.

-- Vai olette te Roach, hän sanoi. -- Minä kutsutin teidän tänne

antaakseni teille muutamia hyvin tärkeitä määräyksiä.

-- Hyvä on, vastasi Roach odottaen uteliaana, olisiko hänen kaadettava

kaikki puiston tammet maan tasalle tai muokattava hedelmäpuutarhat

kukkapenkeiksi.

-- Minä aion tänään iltapäivällä lähteä ulos pyörätuolissani, sanoi

Colin. -- Jos raitis ilma tuntuu tekevän minulle hyvää, lähden ehkä

joka päivä ulos. Sinä aikana ei yksikään puutarhureista saa olla

missään pitkän käytävän puutarhamuurien läheisyydessä. Siellä ei saa

olla ketään. Kello kahden aikaan lähden ulos, ja kaikkien on pysyttävä

poissa, kunnes lähetän sanan, että työt voidaan aloittaa.

-- Hyvä on, vastasi herra Roach huojentuneena kuullessaan, että tammet

saivat jäädä paikoilleen ja hedelmäpuutarhat olivat turvassa.

-- Mary, jatkoi Colin, miten Intiassa taas sanotaankaan, kun on puhuttu

loppuun ja tahdotaan, että ihmiset lähtevät.

-- Sanotaan: "Minä sallin teidän poistua", vastasi Mary.

Radzha heilutteli kättään.

-- Minä sallin teidän poistua, Roach, hän sanoi. -- Mutta muistakaa,

tämä on hyvin tärkeätä.

-- Kvaak -- kvaak! huomautti varis käheästi, ei kuitenkaan

epäkohteliaasti.

-- Hyvä on. Kiitoksia, sanoi herra Roach ja poistui rouva Medlockin

seuraamana. Roach, hyvänahkainen mies, hymähti käytävään tultuaan ja

alkoi viimein nauraa.

-- Totta totisesti, sillä pojalla on mahtavan käskijän tavat. Luulisi

hänen edustavan koko kuninkaallista perhettä, joka on sulanut yhdeksi

henkilöksi.

-- Hoh, hoh, päivitteli rouva Medlock. -- Meidän on jokaisen täytynyt

olla aina hänen peukalonsa alla, ja sitä varten hän kai luulee ihmisten

maailmaan syntyneenkin.

-- Ehkä hän siitä talttuu, jos saa elää, arveli herra Roach.

-- No niin, eräs asia ainakin on varma, sanoi rouva Medlock. -- Jos

hän todella saa elää ja tuo tyttö jää tänne, niin hän kyllä opettaa

pojalle, ettei koko puurovati kuulu hänelle, kuten Susan Sowerbyn on

tapana sanoa.

Colin nojautui huoneessaan tyynyihinsä.

-- Nyt saamme olla huoleti, hän sanoi. -- Ja tänä iltapuolena saan sen

nähdä, saan kuin saankin!

Dickon palasi puutarhaan eläimineen ja Mary jäi Colinin luo. Tämä

ei näyttänyt uupuneelta, mutta hän oli hyvin vaitelias ennen kuin

väliateria tuotiin ja hyvin äänetön heidän sitä syödessään. Mary

ihmetteli ja uteli syytä siihen.

-- Sinun silmäsi ovat kauhean suuret, Colin, hän sanoi. -- Kun sinä

mietit jotakin, ne tulevat aina suuriksi kuin teevadit. Mitä sinä nyt

mietit?

-- En voi olla ajattelematta, miltä se mahtaa näyttää, vastasi poika.

-- Puutarhako? kysyi Mary.

-- Kevät, sanoi Colin. -- Tulin ajatelleeksi, etten ole oikeastaan

milloinkaan ennen nähnyt sitä. Olen tuskin koskaan ollut ulkona, ja kun

olen ollut, olen tuskin lainkaan katsonut sitä. En ole edes ajatellut

sitä.

-- En minäkään Intiassa koskaan nähnyt sitä, sillä siellä ei ole

kevättä, huomautti Mary.

Colin oli viettänyt eristettyä ja synkkää elämää, mutta hänellä oli

vilkkaampi mielikuvitus kuin Marylla, ja sitä paitsi hän oli kuluttanut

paljon aikaa kirjojen ja kuvien parissa.

-- Sinä aamuna, jolloin sinä juoksit sisään ja huusit: "Se on tullut!

Se on tullut!" minusta tuntui perin oudolta. Oli aivan kuin suuri

helisevä juhlakulkue olisi ollut tulossa soittaen riemusta. Eräässä

kirjassani on kuva siitä -- kauniita ihmisiä suunnaton joukko

seppeleillä ja kukkaköynnöksillä koristettuina, ja kaikki nauravat,

tanssivat ja soittavat huilua. Siksi minä sanoinkin "Ehkä saamme kuulla

kultatorvien toitottavan" ja pyysin sinua avaamaan ikkunan.

-- Aika hullunkurista, sanoi Mary. -- Kyllä siinä olisi joukkoa, jos

kaikki kukat ja lehdet ja linnut ja metsän eläimet tanssisivat yhtaikaa

ohi. Kyllä ne varmaan tanssisivat ja laulaisivat ja toitottaisivat,

niin ettei soitosta olisi puutetta.

He nauroivat molemmat, mutta ei siksi että ajatus oli naurettava, vaan

koska se miellytti heitä.

Hiukan myöhemmin hoitajatar tuli Colinia pukemaan. Hän huomasi, ettei

tämä entiseen tapaansa maannut pölkkynä vaatteita ylle vedettäessä,

vaan että hän kohosi istualleen pyrkien itsekin auttamaan ja jutteli

kaiken aikaa Maryn kanssa.

-- Tämä on yksi hänen hyviä päiviään, sanoi hoitajatar tohtori

Cravenille, joka pistäytyi tarkastuskäynnille. -- Hän on niin hyvällä

tuulella, että hän vahvistuu siitä.

-- Minä käyn katsomassa häntä myöhemmin sen jälkeen kun hän on palannut

sisään, sanoi tohtori Craven. -- Minun täytyy nähdä, miten oleskelu

ulkoilmassa vaikuttaa häneen. Soisin, hän sanoi hyvin hiljaa, että hän

sallisi teidän lähteä mukaan.

-- Ennemmin jätän paikkani tässä hetkessä kuin suostun olemaan läsnä,

jos sellaista ehdotetaan, vastasi hoitajatar nopeasti ja päättävästi.

-- En todella aikonutkaan ehdottaa sitä, sanoi tohtori hieman

ärtyneenä. -- Voimmehan tämän kerran kokeilla. Dickonin huostaan voisin

uskoa vaikka vastasyntyneen lapsen.

Talon vankin miespalvelija kantoi Colinin alakertaan ja sovitti hänet

pyörätuoliin, jonka ääressä Dickon odotteli. Kun kaikki tyynyt ja

peitteet oli saatu kuntoon, viittasi radzha kädellään palvelijalle ja

hoitajattarelle.

-- Minä sallin teidän poistua, hän sanoi, ja kumpikin katosi

joutuisasti. Tosin he nauraa hihittivät päästyään hänen näkyvistään.

Dickon alkoi työntää pyörätuolia verkalleen ja varmasti. Mary asteli

vieressä, ja Colin nojautui taaksepäin kohottaen kasvonsa taivasta

kohti. Se näytti kaartuvan hyvin korkealla, ja pienet hahtuvapilvet

leijailivat valkoisten lintujen tavoin sinen alla. Nummelta tulevat

pehmeät tuulet olivat täynnä outoa, villiä tuoksua. Colin veti

vetämistään ilmaa laihaan rintaansa, ja hänen suuret silmänsä näyttivät

kuuntelevan -- kuuntelevan korvien asemesta.

-- Täällä on niin monenlaista laulua, surinaa ja viserrystä, hän

huudahti. -- Mitä on tuo tuoksu, jota tuuli puhaltaa tänne?

-- Se tulee nummen kanervikosta, joka on juuri kukassa, vastasi Dickon.

-- Nyt on mehiläisillä hyvät päivät.

Ei ainoatakaan ihmisolentoa näkynyt teillä, joita pitkin he kulkivat.

Mutta kun he saapuivat pitkälle käytävälle muratin peittämän muurin

luo, sai lähestyvän hetken jännitys jostakin selittämättömästä syystä

heidät puhelemaan kuiskaten.

-- Tässä se on, hengähti Mary. -- Tässä minä kävelin edestakaisin ja

mietin -- mietin.

-- Tässäkö? huudahti Colin, ja hänen silmänsä alkoivat innokkaina

etsiskellä muratin lehvien takaa. -- Mutta eihän tässä näy mitään, hän

kuiskasi. Ei tässä ole ovea.

-- Niin minäkin luulin, sanoi Mary.

Sitten seurasi harras äänettömyys ja pyörätuoli vieri eteenpäin.

-- Tässä on puutarha, jossa Ben Weatherstaff työskentelee, sanoi Mary.

Vielä kuljettiin parisen metriä, ja sitten Mary kuiskasi jälleen.

-- Tässä punarinta lensi muurin yli, hän sanoi.

-- Tässäkö? huudahti Colin. Voi, kunpa se taas tulisi.

-- Ja tässä, jatkoi Mary juhlallisesti viitaten ison sireenipensaan

alle, tässä se laskeutui pienelle multaläjälle näyttäen minulle avaimen.

Silloin Colin kohosi istualleen.

-- Siinäkö? hän huudahti. Dickon herkesi työntämästä ja pyörätuoli

seisahtui.

-- Ja tässä, sanoi Mary astuen muratin juurella olevalle kukkapenkille,

tässä minä rupesin juttelemaan sen kanssa, kun se viserteli minulle

muurilta. Ja tässä on se muratinoksa, jonka tuuli puhalsi syrjään. Hän

tarttui kiinni löyhänä riippuvaan, vihreään verhoon.

-- Oh! huohotti Colin.

-- Ja tässä on ovenkahva ja tässä on ovi. Dickon, työnnä hänet sisään

-- työnnä joutuin!

Ja Dickon antoi pyörätuolille voimakkaan, varman sysäyksen.

Mutta Colin oli painautunut takaisin tyynyilleen ja peitti käsillään

silmänsä sulkien näkyvistään kaiken, kunnes he olivat tulleet

puutarhaan, jolloin tuoli pysähtyi kuin taikasauvan koskettamana ja ovi

sulkeutui. Silloin vasta hän avasi silmänsä ja katseli ympärilleen,

katseli katselemistaan, kuten Dickon ja Marykin olivat tehneet. Ja

yli muurien ja maan ja puiden ja huojuvien oksien ja köynnösten

levittäytyi hentojen pikku lehtien vihreä huntu ja ruohikossa puiden

alla ja lehtimajojen harmaissa kivimaljakoissa, kaikkialla välähteli

kultaa, sinipunertavaa ja valkoista, ja pään yläpuolella huojuivat

puut vaaleanpunaisina ja lumenpuhtaina, ja ilmassa oli siipien suhinaa

ja heikkoa, suloista piipitystä ja surinaa, ja kaikkialla tuoksua

-- tuoksua. Päivän lämpimät säteet hyväilivät hänen kasvojaan kuten

hyväilevän käden lempeä kosketus.

Mary ja Dickon katselivat häntä ihmeissään. Colin näytti oudolta

ja toisen näköiseltä, sillä vaaleanpunainen värihohde oli todella

peittänyt hänet -- kasvot ja niskan ja kädet ja kaiken.

-- Minä tulen terveeksi! hän huusi. Mary, Dickon, minä tulen terveeksi.

Ja minä saan elää ikuisesti!

21.