Kun oli satanut vielä viikon päivät, tuli sininen taivas uudelleen
näkyviin ja aurinko paistoi jo kuumasti. Oli kauan siitä, kun Mary oli
nähnyt salaisen puutarhan ja Dickonin, mutta tämä viikko oli kulunut
varsin hauskasti. Joka päivä hän oli viettänyt tuntikausia Colinin
luona kertoen radzhasta, puutarhasta ja Dickonista tai mökistä ja
nummesta. He olivat katselleet Colinin kauniita kirjoja ja lukeneet
vuorotellen ääneen. Toisinaan kun Colin oli innoissaan tai huvittunut,
ei hän Maryn mielestä olisi näyttänyt ensinkään sairaalta, ellei hän
olisi maannut sohvalla ja ollut kasvoiltaan niin kalpea.
-- Aika ovela pikku otus sinä oletkin, kun tuolla tapaa nouset
vuoteestasi ottamaan selvää asioista, sanoi rouva Medlock kerran
Marylle. -- Mutta usko pois, se voi olla aika siunattu asia meille
muille. Hänellä ei ole ollut raivokohtausta eikä itkunpuuskia
sen jälkeen kun teistä tuli ystävät. Sairaanhoitajatar oli juuri
lähtemäisillään talosta, hän oli niin työlästynyt poikaan, mutta nyt
hän sanoo mielellään jäävänsä, kun on saanut auttajan, hän lisäsi
nauraen.
Jutellessaan Colinin kanssa salaisesta puutarhasta Mary oli koettanut
olla hyvin varovainen. Hän halusi saada selville kaksi Colinia koskevaa
seikkaa, mutta ne olivat senlaatuisia, ettei hän voinut kysyä niitä
suoraan. Ensiksikin hän halusi tietää, oliko Colin niin luotettava,
että hänelle voi uskoa salaisuuden. Dickoniinhan häntä ei tietenkään
voinut verrata. Mutta toisaalta: hän oli selvästi tavattoman ihastunut
siihen ajatukseen, että puutarhasta eivät tietäisi muut kuin Mary ja
hän. Ehkäpä se teki hänet luotettavaksi. Maryn piti kuitenkin tutustua
Coliniin paremmin ollakseen varma asiasta.
Toinen seikka, jonka Mary halusi saada selville, oli tämä: olisiko
mahdollista viedä Colin puutarhaan kenenkään tietämättä? Kuuluisa
tohtori oli sanonut hänen tarvitsevan raitista ilmaa, ja Colin oli
sanonut, että salaisessa puutarhassa hän voisi sietääkin sitä. Kenties
hän ei ajattelisi niin paljon kuolemaa, jos saisi runsaasti raitista
ilmaa ja tutustuisi Dickoniin ja punarintaan ja näkisi, miten kasveja
kohoaa maasta. Viime aikoina Mary oli joskus katsahtanut peiliin ja
huomannut olevansa kokonaan eri olento kuin se lapsi, joka oli saapunut
Intiasta. Tämä lapsi oli sievempi. Marthakin oli huomannut muutoksen.
-- Nummen ilma on jo tehnyt sinulle hyvää, hän oli sanonut. -- Et ole
enää läheskään niin keltainen ja laiha kuin ennen. Tukkasikin on aivan
toisen näköinen.
-- Se on kuten minä itse, sanoi Mary. -- Se on tullut vahvemmaksi ja
paksummaksi.
Koska puutarha ja raitis ilma olivat olleet terveellisiä Marylle, niin
ehkäpä ne virkistäisivät Coliniakin. Mutta suostuisiko hän tapaamaan
Dickonin? Hänhän ei kärsinyt sitä, että ihmiset katsoivat häntä.
-- Miksi sinä suutut, kun sinuun katsotaan? kysyi Mary kerran.
-- Minä en ole koskaan voinut sietää sitä, vastasi Colin. -- En
silloinkaan, kun olin aivan pieni. Kun minut vietiin vaunuissani
merenrannalle, pysähtyivät kaikki tuijottamaan minua, ja rouvat
ja neidit juttelivat hoitajattareni kanssa, ja sitten he alkoivat
kuiskailla ja tiesin heidän sanovan, etten elä kauan. Joskus nuo
naiset taputtivat minua poskelle ja sanoivat: "Lapsiparka!" Kerran kun
eräs rouva teki niin, kirkaisin ääneen ja puraisin häntä käteen. Hän
säikähti ja juoksi tiehensä.
-- Hän luuli, että sinä olit tullut hulluksi, virkkoi Mary moittivasti.
-- Minulle on aivan yhdentekevää, mitä hän luuli, sanoi Colin äreästi.
-- Miksi ihmeessä et kirkaissut ja purrut minua, kun tulin huoneeseesi?
sanoi Mary.
-- Luulin sinua aaveeksi tai uneksi, vastasi Colin. -- Aavetta ei voi
lyödä, eikä untakaan, ja kirkumisesta on vielä vähemmän apua.
-- Olisiko sinusta ilkeätä, jos -- jos joku poika katsoisi sinua? kysyi
Mary varovaisesti.
Colin painautui tyynylleen ja vaipui mietteisiinsä. Sitten hän sanoi
verkalleen ikään kuin joka sanaa mielessään punniten:
-- Luulen että antaisin yhden pojan katsella itseäni. Sen pojan, joka
tietää missä ketut asuvat. Dickonin.
-- Häntä sinä et tietenkään arastelisi, sanoi Mary.
-- Eiväthän linnutkaan pelkää häntä eivätkä muut eläimet, tuumi Colin
yhä miettivänä. -- Miksi sitten minä pelkäisin. Hän on jonkinlainen
eläinten kesyttäjä, ja minä olen poikaeläin.
Sitten hän naurahti ja Marykin naurahti, ja loppujen lopuksi molemmat
alkoivat nauraa sydämensä pohjasta ajatellessaan, kuinka hullunkurinen
olisi tuollainen luolassaan piilevä poikaeläin.
Mutta Mary oli päässyt perille siitä, ettei Dickonista ollut mitään
vaaraa.
* * * * *
Ensimmäisenä aamuna kun taivas oli jälleen sininen, Mary havahtui hyvin
aikaisin. Auringon säteet kurkistivat verhojen lomitse sisään niin
hilpeän näköisinä, että Mary hypähti vuoteestaan ja juoksi ikkunaan.
Hän veti ylös kaihtimet ja avasi ikkunan. Vahva tuulahdus raitista,
sulotuoksuista ilmaa tulvahti häntä vastaan. Nummi oli sinertävä ja
koko maailma niin muuttunut kuin sitä olisi kosketettu taikasauvalla.
Kaikkialta kuului vienoa piipitystä, aivan kuin kokonainen lintuparvi
olisi virittänyt soittimiaan aloittaakseen konsertin. Mary pisti päänsä
ulos ikkunasta.
-- On lämmin, lämmin! hän kuiskasi. -- Nyt vihreät versot työntyvät
esiin, ja kukkasipulit ponnistelevat voimainsa takaa mustassa mullassa.
-- On kai hyvin aikaista, hän tuumi. Pilvenhattarat ovat
vaaleanpunaisia, en ole ikinä nähnyt taivasta tuonnäköisenä. Ei kukaan
ole hereillä, eivät tallipojatkaan.
Hänen mieleensä välähti nopea ajatus, joka sai hänet kavahtamaan
pystyyn.
-- Minä en voi odottaa, menen puutarhaa katsomaan!
Hän oli jo oppinut pukeutumaan omin päin, ja viidessä minuutissa
hän oli saanut vaatteet ylleen. Hän tiesi pienen syrjäoven, jonka
lukon hän osasi itse aukaista; niinpä hän juoksi alakertaan kengät
kädessä ja pisti ne hallissa jalkaansa. Hän irrotti ketjut ja avasi
salvan, ja kun ovi aukeni, hän hypähti pihalle yhdellä harppauksella.
Siinä hän nyt seisoi vihertävällä nurmikolla auringon säteiden ja
pehmeiden tuulahdusten hyväilemänä, ja joka pensaasta ja puusta kuului
piipitystä, visertelyä ja laulua. Hän löi kätensä yhteen pelkästä
ilosta ja katsahti taivaalle, joka oli niin sininen ja vaaleanpunainen
ja säteilevä, että hänestä tuntui kuin hänenkin pitäisi ruveta
visertelemään ja laulamaan kuten rastaat ja punarinnat ja leivoset. Hän
juoksi ohi pensaitten ja polkujen kohti salaista puutarhaa.
-- Kaikki näyttää jo toisenlaiselta, hän mietti. -- Ruoho on
vihreämpää, taimet työntyvät esiin maasta, ja lehtisilmuja on
näkyvissä. Dickon tulee varmasti tänään iltapäivällä.
Saapuessaan paikalle, missä puutarhan ovi oli kätkössä muratin takana,
hän säpsähti kuullessaan omituista, kimeätä ääntä. Se oli rääkynää
-- mustavariksen rääkynää, ja se tuli muurilta. Katsahtaessaan sinne
hän näki kiiltohöyhenisen, sinisen mustan linnun, joka silmäili häntä
varsin viisaan näköisenä. Hän ei ollut koskaan ennen niin läheltä
nähnyt mustavarista, ja se hermostutti häntä hiukkasen, mutta samassa
se levitti siipensä ja lensi tiehensä poikki puutarhan. Hän toivoi,
ettei se jäisi sinne, ja työnsi oven auki uteliaana näkemään, minne
se oli lentänyt. Puutarhaan tultuaan hän näki sen laskeutuneen
kääpiöomenapuulle ja omenapuun alla makasi pieni punertava,
tuuheahäntäinen eläin ja molemmat tarkkasivat ruohikossa polvillaan
työskentelevää Dickonia. Mary suorastaan lensi ruohikon poikki hänen
luokseen.
-- Oh, Dickon, Dickon! hän huusi. Kuinka pääsit tänne näin varhain?
Kuinka pääsit? Aurinko on vasta äsken noussut!
Dickon nousi seisomaan nauravana, hehkuvana ja mullan ryvettämänä,
silmissään kappale taivaan sineä.
-- Niin, mutta minä olin jalkeilla jo paljon ennen sitä, hän hymyili.
-- Tänä aamuna on maailma taas muuttumassa koreaksi, usko pois. Ja
kaikkialla on työntekoa ja surinaa, raaputusta ja viserrystä ja pesän
rakentamista ja hyvää hajua. Kukapa tässä malttaisi maata varpaat
pystyssä. Kun aurinko putkahti taivaalle, niin nummi oli tulla
hulluksi riemusta, ja minä juoksin keskellä kanervikkoa aivan kuin
olisin minäkin vähän hassahtanut. Ja sitten tulin suoraan tänne. Tämä
puutarha, näetkös, on avun tarpeessa.
Mary painoi kätensä rinnalleen läähättäen kuin olisi itsekin juossut
kovasti.
-- Oh, Dickon, Dickon! hän huudahti. -- Minä olen niin onnellinen, että
voin tuskin hengittää!
Nähdessään pojan puhuttelevan vierasta pieni, tuuheahäntäinen eläin
nousi paikaltaan puun alta ja tuli Dickonin luokse, ja varis lensi
rääkyen oksaltaan asettuen hänen olkapäälleen.
-- Tämä on pieni ketunpentu, Dickon sanoi raapien pienen punertavan
eläimen päätä. -- Sen nimi on Kapteeni. Ja tämä tässä on Nokipekka.
Nokipekka lensi nummen poikki minun seurassani, ja Kapteeni juoksi kuin
koirat olisivat olleet sen kintereillä. Ne tunsivat kumpikin samaa kuin
minä.
Eläimistä ei kumpikaan näyttänyt vähääkään arastelevan Maryä. Dickonin
alkaessa kävellä pysyi Nokipekka hänen olkapäällään ja Kapteeni
tassutteli rauhallisena hänen vieressään.
-- Katsohan! sanoi Dickon. -- Katsos, mitä tässä on noussut maasta, ja
tässä ja tässä. Ja voi toki, katso näitä tässä!
Hän heittäytyi polvilleen, ja Mary laskeutui maahan hänen viereensä.
He olivat löytäneet kokonaisen kimpun erivärisiä krookuksia,
sinipunertavia, oranssin- ja kullanvärisiä. Mary taivutti päätänsä ja
suuteli niitä.
-- Ei ketään ihmistä voi koskaan suudella tällä tapaa, hän sanoi
kohottaessaan jälleen päätänsä. -- Kukat ovat niin toisenlaisia.
Dickon näytti olevan ymmällä, mutta hymähti.
-- No, olen minä monesti suudellut äitiä tuolla tapaa, kun olen tullut
kotiin samoiltuani koko päivän nummella ja kun hän on seisonut ovella
päivänpaisteessa iloisena ja hyväntuulisena.
He juoksivat ympäri puutarhaa ja löysivät niin monta ihmettä, että
heidän täytyi alinomaa kehottaa toisiaan puhumaan hiljempaa. Dickon
näytti Marylle kuolleilta näyttäneiden ruusunoksien paisuvia nuppuja.
Hän näytti hänelle kymmeniätuhansia uusia vihreitä täpliä, jotka
työntyivät näkyviin mullasta. He työnsivät innokkaat nenänsä aivan
kiinni maahan ja haistelivat sen lämmintä tuoksua; he kaivoivat ja
kitkivät ja nauroivat hiljaa ihastuksissaan, kunnes Maryn hiukset
olivat yhtä pörröiset kuin Dickonin ja posketkin yhtä helakan punaiset
kuin hänen.
Niinpä salaisessa puutarhassa oli sinä aamuna iloa ja riemua, varsinkin
kun kesken kaiken keksittiin vielä uusi, perin ihmeellinen hauskuus.
Muurin yli lensi nopeasti varjoisaan kolkkaan punarintainen lintu
riiputtaen jotakin nokassaan. Dickon seisoi aivan liikahtamatta
viitaten Maryäkin olemaan hiljaa.
-- Ei saa liikahtaa, hän kuiskasi. -- Tuskin saa hengittää. Viime
kerralla nähdessäni sen tiesin, että sillä oli toveri. Se on Ben
Weatherstaffin punarinta. Se alkaa rakentaa pesää. Se tekee sen tänne,
kun emme säikytä sitä.
He laskeutuivat hiljaa ruohikolle ja istuivat siinä liikahtamatta.
-- Ei saa katsella niin tarkkaan, että se luulee meidän vahtivan sitä,
sanoi Dickon. -- Silloin ei kannata enää pyrkiä sen ystäväksi. Se on
nyt ihan kuin toinen lintu, kunnes se on saanut pesän tehdyksi. Se
perustaa omaa kotia. Se on tästä puoleen arempi ja pahastuu helposti.
Nyt ei riitä aikaa vieraissa käyntiin ja haasteluun. Meidän pitää vähän
aikaa olla hiljaa ja koettaa näyttää siltä, kuin olisimme ruohoa ja
puita tai pensaita. Sitten kun se on tottunut meihin, minä visertelen
hiukan, ja silloin se tietää, ettei meillä ole pahaa mielessä.
Mary ei ollut ensinkään selvillä siitä, miten oli meneteltävä, jos
halusi näyttää ruoholta ja puilta ja pensailta. Mutta Dickon näytti
pitävän sitä kaikkein luonnollisimpana asiana maailmassa, ja Mary
tarkkasi häntä hartaasti parin minuutin ajan ihmetellen mielessään,
pystyisikö hän todella muuttumaan vihreäksi ja puskemaan itsestään
oksia ja lehtiä. Mutta Dickon istui vain ihmeteltävän hiljaa ja puhui
aivan matalalla äänellä.
Pesänrakentaminen kuuluu kevääseen, puheli Dickon. -- Linnut
ajattelevat ja tekevät työtä omalla tavallaan, ja ihmisten on parasta
olla sekaantumatta niiden asioihin.
-- Jos me puhelemme siitä, en voi olla katselematta sitä, kuiskasi
Mary. -- Jutellaan jostakin muusta. Tahtoisin kertoa sinulle jotakin.
-- Punarinta onkin hyvillään, jos puhumme jostakin muusta, arveli
Dickon. -- Mitä aioit kertoa?
-- Niin, tiedätkö sinä mitään Colinista? kuiskutti Mary.
Dickon kääntyi katsomaan häntä.
-- Mitä sinä hänestä tiedät? hän kysyi.
-- Minä olen tavannut hänet. Minä olen käynyt hänen luonaan
juttelemassa joka päivä tällä viikolla. Hän sanoo, että minä saan hänet
unohtamaan sairauden ja kuoleman, vastasi Mary.
Dickon näytti rauhoittuvan, ja hämmästys katosi hänen pyöreiltä
kasvoiltaan.
-- Siitä olen hyvilläni, hän huudahti. -- Oikein hyvilläni. Tuntuu
paljon helpommalta. Minua on kielletty hiiskumasta hänestä mitään ja
asiain salassa pitäminen ei ole minusta hauskaa.
-- Etkö tahdo pitää salassa puutarhaakaan? kysyi Mary.
-- Siitä en koskaan puhu mitään, vastasi poika. -- Mutta äidille
sanoin: "Äiti, minulla on salaisuus. Ei se ole mikään paha, senhän sinä
arvaat. Ethän sinä siitä pahastu?"
Marystä oli aina hauska kuulla äidistä.
-- Mitä hän sanoi? hän kysyi.
Dickon virnisteli lystikkääseen tapaansa. -- Hän taputti minua päähän,
nauroi ja virkkoi: "Ei, poikaseni, pidä sinä niin monta salaisuutta
kuin mielesi tekee. Olenhan minä tuntenut sinut kaksitoista vuotta."
-- Miten sinä olet saanut tietää Colinista? kysyi Mary.
-- Kaikki jotka tuntevat herra Cravenin, tietävät että hänellä on pieni
vaivainen poika ja ettei herra Craven siedä hänestä puhuttavan. Ihmiset
säälivät herra Cravenia, sillä rouva Craven oli nuori ja kaunis ja
he pitivät hurjasti toisistaan. Rouva Medlock pistäytyy aina meidän
mökkiimme Thwaiteen mennessään, ja hän puhuu aivan avoimesti äidille
meidän lasten kuullen, sillä hän tietää, ettei äiti salli meidän
levittää salaisuuksia. Miten sinä pääsit selville Colin-herrasta?
Martha oli oikein hädissään viime kerralla kotona ollessaan. Hän sanoi
sinun kuulleen hänen kiukutteluaan ja kysyneen mitä se oli, eikä hän
tietänyt mitä olisi virkkanut.
Mary kertoi hänelle, miten hän sydänyöllä oli herännyt tuulen vonkunaan
ja kuultuaan etäistä, valittavaa itkua alkanut kynttilä kädessä
vaeltaa pimeitä käytäviä pitkin ääntä kohti, kunnes avasi himmeästi
valaistun huoneen oven, jossa näki nelipylväisen, veistoksilla
koristetun vuoteen. Hänen kuvaillessaan pieniä, luunkeltaisia kasvoja
ja mustaripsisiä silmiä Dickon pudisti päätänsä.
-- Samanlaiset silmät oli hänen äidillään, mutta sanotaan, että
ne nauroivat aina, hän sanoi. -- Herra Craven ei kuulemma kärsi
nähdä häntä hänen valveilla ollessaan, koska pojan silmät ovat niin
samanlaiset kuin äidin ja sittenkin aivan erilaiset hänen surkeassa
naamapahasessaan.
-- Luuletko että hän toivoo Colinin kuolevan? kuiskasi Mary.
-- En. Mutta hän kai toivoo, ettei tämä olisi milloinkaan syntynyt.
Äiti sanoo, että sen pahempaa ei lapselle voi tapahtua maan päällä.
Sellaiset lapset tuskin koskaan menestyvät. Herra Craven tahtoisi ostaa
poikaraukalle kaiken mitä rahalla saa, mutta samalla hän unohtaisi
mielellään, että koko poikaa on olemassakaan. Hän pelkää, että pojasta
tulee kyttyräselkäinen.
-- Sitä Colin itsekin pelkää niin, ettei uskalla istua kunnollisesti,
sanoi Mary. -- Hän sanoo, että jos hän tuntisi nystyrän selässään, hän
luultavasti tulisi hulluksi ja kirkuisi itsensä kuoliaaksi.
-- Älähän! Ei hänen sellaista pitäisi ajatella, sanoi Dickon. -- Ei
kukaan poika tule terveeksi, jos mokomia ajattelee.
Kettu loikoi ruohikolla hänen vieressään katsoen häneen silloin tällöin
ikään kuin hyväilyä pyytääkseen, ja Dickon kumartui sen puoleen ja
kyhnytti hiljakseen sen niskaa mietteisiinsä vaipuneena. Parin minuutin
kuluttua hän kohotti päätänsä silmäillen ympärilleen.
-- Silloin kun me tulimme tänne, näytti kaikki harmaalta, hän sanoi.
Katselehan ympärillesi ja sano, eikö nyt ole erilaista.
Mary katseli ja hengähti syvään.
-- Tosiaan! hän sanoi. -- Harmaa on väistymässä. On aivan kuin sen ylle
vetäytyisi vihreä utu. Kaikkea peittää vaaleanvihreä harso.
-- Niinpä niin, sanoi Dickon. Ja yhä vihreämmäksi se tulee, pian harmaa
on peräti hävinnyt. Arvaapas, mitä minä ajattelin?
-- Jotakin hauskaa, sen tiedän, sanoi Mary innokkaasti. -- Se koskee
varmaan Colinia.
-- Minä ajattelin, että jos hänkin olisi täällä, ei hän odottaisi
kyttyrän kasvamista selkäänsä vaan nuppujen puhkeamista
ruusupensaisiin, ja se olisi varmasti hänelle terveellistä, selitti
Dickon. -- Minä mietin juuri, saisikohan hänet houkutelluksi tulemaan
tänne puun alle vaunuissaan.
-- Sitä minäkin olen miettinyt. Melkein aina kun juttelen hänen
kanssaan ajattelen sitä, huudahti Mary. -- Osaisikohan hän säilyttää
salaisuuden ja voisimmeko me tuoda hänet tänne kenenkään näkemättä?
Sinä kai voisit työntää hänen vaunujaan? Tohtori on käskenyt hänen
oleskella raittiissa ilmassa, ja jos hän tahtoo lähteä ulos, ei
kukaan uskalla vastustaa. Ehkäpä muut ovat iloissaankin siitä, että
hän suostuu tulemaan meidän kanssamme. Hän voisi käskeä puutarhureita
pysymään poissa näkyvistä.
Dickon raapi Kapteenin selkää ja näytti mietiskelevän hartaasti.
-- Hyvää se hänelle tekisi ihan varmasti, hän arveli viimein. --
Hän olisi kolmantena joukossa, ja meillä olisi hupaisa kevät, kun
seuraisimme puutarhan kasvamista. Siitä olisi taatusti enemmän apua
kuin mokomasta tohtorista.
-- Hän on maannut huoneessaan niin kauan, että on tullut vähän
kummalliseksi, sanoi Mary. -- Kirjoista hän on oppinut aika paljon
asioita, mutta mitään muuta hän ei tiedäkään. Hän kammoksuu ulos
menemistä eikä voi sietää puutarhoja ja puutarhureita. Mutta tästä
puutarhasta hän kuulee mielellään kerrottavan, koska se on salainen.
Paljon en uskaltanut hänelle kertoa, mutta hän sanoi että haluaisi
nähdä sen.
-- Kyllä me hänet joskus tänne tuomme, usko pois, sanoi Dickon. -- Minä
voin työntää vaunuja. Oletko huomannut, miten punarinta on toverinsa
kanssa ahertanut sillä välin kun me olemme istuneet täällä? Katsopas,
se tuumii tuolla oksalla, minne olisi parasta asettaa nokassa oleva
varpu.
Hän vihelsi hiljaa, ja punarinta kääntyi katsomaan häneen kysyvästi,
varpu yhä suussaan. Dickon puhutteli sitä ystävällisen neuvovalla
äänellä.
-- Pane minne panet, hän sanoi, hyvä siitä tulee. Sinä tiesit miten
pesä on rakennettava, ennen kuin olit munastakaan päässyt. Rakenna sinä
vain, veikkonen, sinulla on tietysti kiire.
-- Voi, kuinka on hauskaa kuulla sinun puhelevan sille! nauroi Mary
ihastuksissaan. -- Ben Weatherstaff toruu sitä ja tekee siitä pilaa, ja
se hyppelee ja vilkuilee häneen kuin ymmärtäisi joka sanan, ja aivan
selvästi se pitää siitä. Ben väittää, että se on hirveän itsekeskeinen.
Sen mielestä olisi kaikkein kurjinta, jos kukaan ei sitä huomaisi;
mieluummin sitä saa vaikka heitellä kivillä.
Dickonkin nauroi ja puheli edelleen punarinnalle.
-- Sinä tiedät, ettemme me sinua häiritse. Olemmehan itsekin melkein
kuin metsän eläimet. Pesää mekin olemme rakentamassa, näetkös. Pidä
vain varasi, ettet kerro kenellekään.
Ja vaikkei punarinta voinut vastata koska sen nokka ei ollut vapaa,
luki Mary sen kasteenkirkkaista silmistä, ettei se missään tapauksessa
aikonut kertoa heidän salaisuuttaan.
16.
"EN TAHDO!"
Sinä aamuna oli puutarhassa paljon tehtävää. Mary tuli myöhään
aamiaiselle ja oli niin hätäinen palaamaan työhönsä, että Colin johtui
hänen mieleensä vasta viime hetkessä.
-- Sano Colinille, etten voi vielä tulla hänen luokseen, hän sanoi
Marthalle. -- Minulla on paljon puuhaa puutarhassa.
Martha näytti aivan pelästyneeltä.
-- Voi sentään, hän saattaa kiukustua siitä pahanpäiväisesti, tyttö
voivotteli.
Mutta Mary ei pelännyt Colinia kuten muut ihmiset, eikä ollut
uhrautuvainen luonteeltaan.
-- En voi jäädä, hän vastasi. -- Dickon odottaa minua. Ja hän juoksi
tiehensä.
Iltapuoli oli vielä ihanampi ja puuhakkaampi kuin aamu. Melkein koko
puutarha tuli puhdistetuksi rikkaruohoista, ja useimmat ruusut ja
puut karsittiin ja maa niiden juurilla kuokittiin pehmeäksi. Dickon
oli tuonut oman lapionsa, ja hän opetti Maryä käyttämään kaikkia
työvälineitään. Nyt jo saattoi selvästi nähdä, että tästä viehättävästä
paikasta tuli uhkuva yrttitarha, ennen kuin kevät oli mennyt ohi.
-- Täällä tulee olemaan omenan- ja kirsikankukkia aivan joka puolella,
sanoi Dickon iskien lapionsa maahan hikipäässä. -- Ja muurin
luona olevat persikka- ja luumupuut kukkivat ja nurmi on yhtenä
kukkapeitteenä.
Ketunpentu ja varis olivat yhtä ihastuksissaan kuin hekin, ja punarinta
kiiti tovereineen silloin tällöin ohi. Toisinaan varis lyödä räpäytti
mustia siipiään ja leijaili puunlatvojen yli puistoon. Takaisin
tullessaan se laskeutui joka kerta Dickonin viereen ja rääkyi ahkerasti
ikään kuin seikkailustaan kertoen, ja Dickon puheli sille samalla
tapaa kuin punarinnallekin. Kerran kun Dickon ei ennättänyt vastata
heti, Nokipekka lensi hänen olkapäälleen ja kutkutteli leppeästi hänen
korvaansa isolla nokallaan. Kun Mary halusi hiukan levähtää, he kävivät
istumaan puun alle ja Dickon veti pillin taskustaan ja puhalteli siitä
vienoja, outoja säveliä, ja silloin ilmestyi muurille kaksi hartaasti
kuuntelevaa oravaa.
-- Sinä olet jo koko joukon vahvempi kuin ennen, sanoi Dickon kun hän
katseli Maryn kaivamista. -- Sinä alat jo olla toisen näköinen, usko
pois.
Mary hehkui punaisena ponnistelusta ja mielihyvästä.
-- Minä tulen joka päivä yhä lihavammaksi, hän sanoi iloisesti. --
Rouva Medlockin on hankittava minulle isompia vaatteita. Ja Martha
sanoo, että tukkani on käynyt tuuheammaksi. Se ei ole enää niin kuiva
ja suora kuin ennen.
Aurinko oli jo laskemassa ja sen leveitä, kullanvärisiä juovia
pujottautui puiden lomitse heidän erotessaan.
-- Huomenna on kaunis ilma, sanoi Dickon. -- Minun täytyy olla työssä
jo auringon noustessa.
-- Niin minunkin, huudahti Mary.
* * * * *
Hän juoksi takaisin taloon minkä jaloistaan pääsi. Hänen teki mielensä
kertoa Colinille Dickonista, ketusta ja variksesta ja ihmeellisestä
kevääntulosta. Hän oli varma, että Colinia huvittaisi kuulla kaikesta.
Siksipä häntä harmitti, kun hän ovea avatessaan näki Marthan seisovan
häntä odottamassa hyvin nyreän näköisenä.
-- Mikä nyt? hän kysyi. -- Mitä Colin sanoi, kun ilmoitit etten voinut
tulla?
-- Voi jospa olisit tullut! sanoi Martha. -- Hän oli vähällä saada
raivokohtauksen. Olimme aivan helisemässä, ennen kuin saimme hänet
pysymään siivolla. Kaiken aikaa hän on pitänyt kelloa silmäinsä edessä.
Mary pusersi huulensa yhteen. Hän ei ollut tottunut enempää kuin
Colinkaan välittämään muiden tahdosta, eikä hän aikonut antaa
kiukkuisen pojan komennella itseään. Hän ei ymmärtänyt, kuinka
säälittäviä ovat sairaat ja hermostuneet ihmiset, jotka eivät tiedä,
että pahaa tuulta voi hillitä. Kun Marylla itsellään oli Intiassa
ollut päänkivistystä, hän oli tehnyt parhaansa aiheuttaakseen kaikille
muillekin päänkipua, ja hänellä oli mielestään ollut täysi oikeus olla
pahantuulinen. Colinin kiukkua hän ei sen sijaan lainkaan hyväksynyt.
Colin ei levännyt sohvalla Maryn astuessa huoneeseen. Hän makasi
selällään vuoteessa eikä kääntänyt päätään Maryn astuessa sisään. Alku
oli huono, ja Mary jäykkeni vuodetta lähestyessään.
-- Miksi et ole noussut vuoteestasi? hän kysyi.
-- Aamulla sinua odottaessani nousin, vastasi poika häneen katsomatta.
-- Iltapuolella paneuduin jälleen vuoteeseen. Selkään koski ja päätä
kivisti ja olin väsyksissä.
-- Minä olin puutarhatöissä Dickonin kanssa, sanoi Mary.
Colin rypisti otsaansa eikä suvainnut katsoa häneen.
-- Se poika ei saa enää tulla tänne, jos sinä olet hänen kanssaan etkä
tule tänne juttelemaan, hän sanoi.
Mary raivostui. Hän saattoi raivostua melua nostamatta. Kävi vain
happameksi ja itsepintaiseksi eikä välittänyt vähääkään siitä, mitä
tapahtui.
-- Jos sinä lähetät Dickonin pois, en milloinkaan enää tule tähän
huoneeseen! hän julisti.
-- Tulet kyllä, jos minä tahdon, sanoi Colin.
-- En tule! sanoi Mary.
-- Kyllä minä saan sinut tulemaan, sanoi Colin. -- Sinut raahataan
sisään.
-- Vai raahataan, herra radzha! puuskahti Mary suunniltaan. --
Raahattakoon sitten, mutta puhumaan minua ei saada. Minä vain istun ja
kiristelen hampaitani, enkä virka sinulle ainoatakaan sanaa. En aio
edes katsoa sinuun. Minä tuijotan lattiaan!
He olivat sievoinen pari istuessaan siinä toisiinsa mulkoillen. Jos he
olisivat olleet katupoikia, he olisivat karanneet toistensa tukkaan
ja löylyttäneet toisiaan aika tavalla. Mutta kun he eivät olleet
katupoikia, asia kehittyi toisella tavalla.
-- Sinä olet itsekäs otus! huusi Colin.
-- Entä sinä? tiuskaisi Mary. -- Itsekkäät ihmiset aina syyttävät
toisia. Heistä kaikki ovat itsekkäitä, jotka eivät tee heidän mielensä
mukaan. Itsekkäämpi sinä olet kuin minä. Sinä olet itsekkäin poika,
jonka milloinkaan olen nähnyt.
-- Enkä ole! ärähti Colin. -- En ole ollenkaan niin itsekäs kuin tuo
mainio Dickonisi! Hän houkuttelee sinut leikkimään kanssaan vaikka
tietää, että minä olen aivan yksinäni. Hän on itsekäs, sano mitä sanot!
Maryn silmät säkenöivät.
-- Kiltimpää poikaa kuin hän ei ole koskaan elänyt! hän huusi. -- Hän
on -- kuin enkeli! Vähän hullunkuriselta vertaus ehkä kuulosti, mutta
siitä hän vähät välitti.
-- Suloinen enkeli! ilkkui vimmastunut Colin. -- Sivistymätön
mökkiläisen poika nummelta!
-- Hän on parempi kuin sivistymätön radzha! julisti Mary. -- Tuhat
kertaa parempi!
Hän oli vahvempi kuin Colin, ja siksipä hän tunsikin olevansa voiton
puolella. Tosiasia oli, ettei Colin eläessään ollut koskaan riidellyt
kenenkään vertaisensa kanssa, ja tämä riita virkisti häntä, vaikkeivät
Mary ja hän sitä tietäneet. Hän käänsi päänsä sivuun, ja suuri kyynel
pusertui hänen silmästään poskelle. Hän oli masentunut ja alkoi sääliä
itseään.
-- Minä en ole niin itsekäs kuin sinä, sillä minä olen aina sairas ja
tiedän varmasti, että selässäni on nystyrä, hän sanoi. -- Sitä paitsi
minä kuolen pian.
-- Et kuole! intti Mary säälimättömästi.
Colin avasi vihoissaan silmänsä selkoselälleen. Sellaista ei ollut
kukaan ennen lausunut. Hän oli samalla haavaa raivostunut ja hieman
mielissään.
-- Vai en? hän huusi. -- Enkö? Sinä tiedät että kuolen! Kaikki sanovat
niin!
-- Minä en sitä usko! virkkoi Mary ynseästi. -- Sinä vain sanot niin
pahoittaaksesi toisten mielen. Luulen että oikein ylpeilet siitä. Minä
en sitä usko! Jos sinä olisit kiltti poika, niin se saattaisi olla
totta -- mutta sinä olet liian häijy.
Sairaasta selästään huolimatta Colin kavahti istualleen vuoteessaan
terveen raivon vallassa.
-- Ulos huoneesta! hän kirkaisi tempaisten käteensä tyynyn ja
lennättäen sen Maryä kohti. Hän ei jaksanut heittää sitä kauas, se
putosi vain Maryn jalkoihin, mutta tyttö pusersi huulensa lujasti
yhteen.
-- Minä menen, hän sanoi. -- Ja takaisin en tule!
Ovella hän kääntyi.
-- Minä aioin kertoa sinulle kaikenlaista hauskaa, hän sanoi. --
Dickonilla oli mukanaan kettunsa ja variksensa, ja minä aioin kertoa
niistä sinulle. Nyt en kerro sinulle kerrassaan mitään!
Hän marssi huoneesta sulkien oven jälkeensä, ja sen ulkopuolella hän
suureksi hämmästyksekseen tapasi sairaanhoitajattaren seisomassa ja
nähtävästi kuuntelemassa -- nauraen. Hän oli pitkä, kaunis nuori
nainen, jonka ei olisi pitänyt ensinkään ruveta sairaanhoitajattareksi,
sillä hän ei ollut innostunut työhönsä, vaan jätti kaikenlaisten
tekosyiden varjolla potilaansa vähän väliä Marthan tai jonkun muun
haltuun. Mary ei ollut koskaan pitänyt hänestä, ja hän pysähtyi
kylmästi katselemaan, kun hoitajatar tyrski nenäliinaansa.
-- Mitä te nauratte? hän kysyi.
-- Teitä kahta, sanoi sairaanhoitajatar. -- On oikein tuolle
kivulloiselle, hemmotellulle pojalle, että joku yhtä hemmoteltu nolaa
hänet. Ja hän alkoi uudelleen nauraa nenäliinaansa. -- Jos hänellä
olisi ollut äkäpussisisar jonka kanssa riidellä, se olisi varmaan ollut
hänen pelastuksensa.
-- Kuoleeko hän?
-- En tiedä enkä välitä tietää, vastasi sairaanhoitajatar. -- Puolet
hänen sairauttaan on hysteriaa ja kiukkua.
-- Mitä on hysteria? kysyi Mary.
-- Kyllä sinä pääset siitä perille, jos aiheutat hänelle
raivokohtauksen -- mutta joka tapauksessa olet antanut hänelle
hysterian aihetta ja siitä minä olen hyvilläni.
Palatessaan huoneeseensa Mary oli aivan toisenlaisessa mielentilassa
kuin hän oli ollut puutarhasta tullessaan. Hän oli äkäinen ja pettynyt,
mutta ei vähääkään pahoillaan Colinin takia. Hän oli palavasti halunnut
kertoa serkulleen päivän suurista tapahtumista; lisäksi hän oli aikonut
vihdoinkin ratkaista kauan hautomansa ongelman ja ilmaista hänelle
puutarhan salaisuuden. Hän oli jo taipunut uskomaan, että Coliniin
uskaltaisi luottaa, mutta nyt hän oli tykkänään muuttanut mielensä. Hän
ei ikinä kertoisi puutarhasta Colinille. Jääköön vain huoneeseensa,
olkoon ilman raitista ilmaa ja kuolkoon jos teki mieli! Se olisi
hänelle parhaiksi! Mary oli niin äreä ja kiukkuinen, että hän hetkeksi
melkein unohti Dickonin ja nummelta puhaltelevan vienon tuulen.
Martha odotti häntä, ja hänen kasvonsa olivat jännittyneet ja uteliaat.
Pöydällä oli aukaistu puulaatikko, joka oli täynnä somia kääröjä.
-- Herra Craven lähetti sen sinulle, sanoi Martha. -- Siinä näyttää
olevan kuvakirjoja.
Marylle muistui mieleen, mitä hänen setänsä oli kysynyt häneltä sinä
päivänä, jolloin hänet oli kutsuttu tämän huoneeseen. "Haluatko
jotakin -- nukkeja -- leikkikaluja -- kirjoja?" Hän avasi käärön
uteliaana. Oliko siinä nukke ja mitä hän sillä tekisi? Mutta nukkea
setä ei ollut lähettänyt. Kääröstä tuli esiin useita kauniita kirjoja,
samanlaisia kuin Colinilla; joukossa oli kaksi hienosti kuvitettua
puutarhakirjaakin. Lisäksi siinä oli pari kolme seurapeliä ja pieni
nimikirjaimin varustettu kirjoituslipas, jossa oli kultakynä ja
mustepullo.
Tavarat olivat niin sieviä, että suuttumus alkoi karista Maryn
mielestä. Hän ei ollut osannut odottaakaan, että herra Craven muistaisi
häntä, ja hänen kovettunut pikku sydämensä lämpeni kerrassaan.
-- Ensimmäiseksi kirjoitan tällä kynällä kiitoskirjeen sedälle, hän
sanoi.
Jos Mary ei olisi ollut riidoissa Colinin kanssa, hän olisi juossut
heti näyttämään tälle lahjojaan, ja he olisivat katselleet kuvia,
lukeneet puutarhakirjoja ja ehkäpä vielä pelanneet dominoakin. Ja
Colinilla olisi ollut niin hauskaa, ettei hän olisi kertaakaan
muistanut kuolevansa pian tai tunnustellut, oliko hänen selässään jo
kyttyrän alkua.
Hän tunnusteli sitä usein, ja se oli Marystä kauheata. Hän näytti aina
silloin niin säikähtyneeltä, että Marykin hätkähti. Colin sanoi, että
jos hän tuntisi selässään joskus pienenkin nystyrän, hän tietäisi
kyttyrän alkavan kasvaa. Hän oli kuullut kerran, mitä rouva Medlock
kuiskasi sairaanhoitajattarelle; asia oli syöpynyt hänen mieleensä ja
hän oli salassa hautonut sitä, kunnes siitä oli tullut pakkomielle.
Rouva Medlock oli sanonut, että juuri sellaisia oireita ilmeni herra
Cravenin selässä silloin kun se alkoi kasvaa vinoksi hänen lapsena
ollessaan.
Colin ei ollut koskaan uskonut muille kuin Marylle, että useimmat
hänen niin sanotuista "raivokohtauksistaan" johtuivat tästä salaisesta
pelosta. Mary oli säälinyt häntä sen kuullessaan.
-- Hän alkaa aina ajatella sitä ollessaan ärtyinen tai väsynyt, mietti
Mary. -- Ja tänään hän on ollut ärtyinen. Ehkä... ehkä hän on ajatellut
sitä koko iltapäivän.
Hän seisoi paikallaan tuijottaen miettivästi mattoon.
-- Sanoin etten milloinkaan enää tule takaisin -- hän epäröi ja
rypisteli silmäkulmiaan -- mutta ehkä menen sittenkin katsomaan
häntä... aamulla, jos hänen on ikävä minua. Hän voi heittää taas tyynyn
päälleni, mutta -- kyllä minä sittenkin menen.
17.