Aamun tullessa nummi oli verhoutunut sumuun ja sade virtasi yhä
ryöppynä. Ulos ei voinut mennä. Marthalla oli niin paljon kiireellisiä
töitä, ettei Mary saanut tilaisuutta jutella hänen kanssaan, mutta
iltapuolella hän pyysi Marthaa istumaan huoneeseensa. Martha tuli
kädessään sukanneule, jota hän aina pisteli milloin hänellä ei ollut
muuta tekemistä.
-- Mikä sinua vaivaa? Martha uteli pian kun he olivat käyneet istumaan.
-- Olet sen näköinen kuin sinulla olisi jotakin kerrottavaa.
-- Minulla onkin. Minä olen päässyt selville siitä, mitä se itku oli,
sanoi Mary.
Martha päästi neuleen putoamaan helmaansa ja tuijotti häntä
pelästyneenä.
-- Etpä olekaan, hän äännähti. -- Et ikinä.
-- Kuulin sitä taas yöllä, jatkoi Mary. -- Ja nousin katsomaan mistä se
tuli. Ja silloin löysin Colinin.
Marthan kasvot lehahtivat punaisiksi pelästyksestä.
-- Voi, Mary! Sinun ei olisi pitänyt lähteä katsomaan, hän puolittain
itki. -- Ei olisi pitänyt, ei! Tästä tulee minulle harmia. Minä en ole
puhunut sinulle sanaakaan hänestä, ja silti minulle tulee harmia. Minä
menetän paikkani ja mitä äiti silloin tekee?
-- Et sinä paikkaasi menetä, sanoi Mary. -- Hänestä oli hauskaa
kun tulin. Me juttelimme vaikka kuinka kauan ja hän sanoi olevansa
hyvillään, kun löysin hänet.
-- Vai oli? huudahti Martha. -- Ihanko varmaan? Etpä tiedä millainen
se poika on vihapäissään. Hän itkee kuin sylivauva, ja kun hän oikein
vimmastuu, niin hän parkuu ja kirkuu ilkeästi säikyttääkseen meitä. Hän
tietää, että olemme kokonaan hänen kynsissään.
-- Ei hän ollut vihoissaan, kertoi Mary edelleen. -- Minä kysyin
häneltä, oliko minun mentävä pois, ja hän pyysi minua jäämään. Hän
kyseli minulta kaikenlaista, ja minä istuin jakkaralla juttelemassa
hänelle Intiasta ja punarinnasta ja puutarhasta. Hän ei päästänyt
minua. Hän näytti minulle äitinsä kuvan. Ennen kuin lähdin pois,
lauloin hänet uneen.
Martha saattoi tuskin vetää henkeään ihmetyksestä.
-- Tuo on aivan käsittämätöntä, hän hoki. -- Voisit yhtä hyvin astua
jalopeuran luolaan. Jos hän olisi ollut tavallisella päällään, niin hän
olisi saanut raivokohtauksen ja nostattanut koko talon jalkeille. Hän
ei anna vieraitten katsella itseään.
-- Mutta minun hän antoi. Minä katselin häntä koko ajan, ja hän katseli
minua, sanoi Mary.
-- Mitä minä nyt teen? Martha vaikeroi hätääntyneenä. -- Jos rouva
Medlock saa tietää tämän, niin hän luulee minun kertoneen sinulle, ja
minä saan aika kyydin talosta.
-- Ei Colin aio kertoa rouva Medlockille. Hän haluaa pitää meidän
tapaamisemme vielä salassa, selitti Mary totisena. -- Ja hän sanoo,
että kaikkien täytyy tehdä niin kuin hän haluaa.
-- Siinä hän kyllä on oikeassa, se ilkeä poika! huokasi Martha pyyhkien
otsaansa esiliinallaan.
-- Hän sanoo, että rouva Medlockinkin täytyy. Ja hän haluaa, että minä
tulen joka päivä hänen luokseen juttelemaan. Ja sinun on tuotava sana
minulle, milloin hän tahtoo tavata minua.
-- Minunko? äännähti Martha. -- Minä menetän paikkani, menetän varmasti!
-- Etpä menetä, jos vain teet mitä hän tahtoo, sillä kaikkien on pakko
totella häntä, vakuutti Mary.
-- Ihanko hän käyttäytyi ihmisiksi? kysyi Martha silmät selällään.
-- Luulen hänen melkein pitäneen minusta, vastasi Mary.
-- Sitten olet mahtanut loihtia! päätteli Martha hengähtäen syvään.
-- Minä menin vain hänen huoneeseensa ja hämmästyin niin hänet
nähdessäni, että jäin jäykistyneenä paikalleni. Ja silloin hän
käännähti ja tuijotti minuun. Ja hän luuli minua aaveeksi tai uneksi,
ja minä luulin samaa. Tuntui hirveän oudolta olla siellä kahden
keskellä yötä tietämättä toisistaan mitään. Ja sitten rupesimme
kyselemään toisiltamme kaikenlaista. Ja kun kysyin häneltä, pitikö
minun mennä tieheni, hän kielsi minua.
-- Johan nyt on maailman loppu käsissä! päivitteli Martha.
-- Mikä häntä sitten vaivaa? kysyi Mary.
-- Kuka sen niin varmaan tietää, sanoi Martha. -- Herra Craven oli
mennä päästään vialle pojan syntyessä. Tohtorit luulivat, että hänet
oli vietävä mielisairaalaan. Rouva Cravenin kuolema koski häneen
kovasti, niin kuin jo kerroin. Poikaa hän ei kärsinyt silmäinsä edessä.
Raivosi vain kuin hullu ja sanoi, että lapsesta tulee samanlainen
kyttyräselkäinen vaivainen kuin hän itsekin on ja että pojan olisi
parasta kuolla.
-- Onko Colin kyttyräselkäinen? kysyi Mary. -- Ei hän siltä näyttänyt.
-- Ei hän vielä ole, virkkoi Martha. -- Mutta häntä hoidettiin
takaperoisesti jo alun pitäen. Äiti sanoo, että pojan syntyessä oli
talossa sellainen hätä ja murhe, että mikä lapsi tahansa olisi siitä
saanut vamman. Pelättiin että hänen selässään on vikaa, ja sitä on
hoidettu kaiken aikaa. Hän on maannut vuoteessa koko ikänsä. Kerran
hänelle määrättiin selkään rautavanne, mutta siitä hän kiukustui
niin että tuli peräti sairaaksi. Sitten tuli kuuluisa tohtori häntä
katsomaan ja otatti pois koko vehkeen. Hän puhui sille toiselle
tohtorille suoraa kieltä. Hän sanoi, että pojalle oli annettu liian
paljon lääkkeitä ja ettei pitäisi antaa hänelle aina periksi.
-- Hänet on hemmoteltu pilalle, sanoi Mary.
-- Sen häijympää nuorta komentajaa ei ole missään, puuskahti Martha. --
Mutta onhan hän sairastellutkin paljon. Kaksi tai kolme kertaa hänessä
on ollut niin kova yskä ja kuume, että hän on ollut henkihieverissä.
Kerran hänessä oli lavantauti ja kerran tuhkarokko. Voi toki, silloin
oli rouva Medlock helisemässä. Poika makasi aivan tiedottomana, kun
hän jutteli hoitajattaren kanssa, ja hän luuli, ettei sairas ymmärrä
mitään, ja sanoi: "Tällä kertaa hän varmasti kuolee ja parastahan
se on hänelle itselleen ja kaikille muillekin." Ja samassa hän
huomasi Colinin makaavan silmät suurina ja tuijottavan häneen yhtä
selväjärkisenä kuin hän itse. Rouva Medlock jäi aivan sanattomaksi,
mutta Colin vain tuijotti häneen ja sanoi: "Antakaa minulle vähän vettä
ja heretkää juttelemasta."
-- Luuletko hänen kuolevan? kysyi Mary.
-- Äiti sanoo, että mitäs sellaisen lapsen kannattaa elää, joka ei
koskaan tahdo hengittää raitista ilmaa eikä tee muuta kuin makaa
selällään, lukee kuvakirjoja ja ottaa lääkkeitä. Hän on heikko eikä
suostu lähtemään ulos, kun häntä kiukuttaa kaikki puuha ja hääriminen,
mikä siitä syntyy. Ja hän sanoo tulevansa vain sairaaksi raittiissa
ilmassa.
Mary istui takkatulta katsellen.
-- Eiköhän hänelle tekisi hyvää mennä puutarhaan katselemaan, miten
siellä kaikki kasvaa, hän sanoi hitaasti. -- Minulle se teki hyvää.
-- Kerran hänet vietiin siihen nurkkaukseen, missä on ruusuja ja
suihkulähde. Silloin hän sai niin pahan raivokohtauksen, ettei hänellä
monesti ennen ollut sellaista ollut, jutteli Martha. -- Hän oli
lukenut lehdestä, että ihmisiin tulee joskus tauti, jota hän sanoi
"ruusukuumeeksi", ja hän rupesi aivastamaan ja väitti jo saaneensa
sen, ja samassa uusi puutarhuri, joka ei tiennyt käskyistä mitään,
kulki siitä sivu ja katseli häntä uteliaasti. Hän hurjistui siitä aivan
hirveästi ja sanoi puutarhurin katsovan häneen, koska hänestä tulee
kyttyräselkäinen. Hän huusi itselleen kuumeen ja oli sairas kaiken yötä.
-- Jos hän joskus on kiukkuinen minulle, en enää milloinkaan mene häntä
katsomaan, sanoi Mary.
-- Kyllä sinä menet häntä katsomaan, jos hän vain tahtoo, vakuutti
Martha. -- Parasta on, että jo alun pitäen olet siitä selvillä.
Heti sen jälkeen soi kello ja Martha kääri kokoon neuleensa.
-- Hoitajatar kai tahtoo taas minua vähäksi aikaa istumaan hänen
luokseen, hän sanoi. -- Kunpa hän edes olisi hyvällä tuulella.
Martha viipyi poissa noin kymmenen minuuttia ja sitten hän tuli
takaisin neuvottoman näköisenä.
-- Johan minä sanoin, että sinä olet noitunut hänet, sanoi hän. -- Hän
istuu sohvalla kuvakirjoineen. Hän lähetti hoitajattaren pois ja käski
hänen palata vasta kuudelta. Minun piti olla viereisessä huoneessa
odottamassa hänen käskyjään. Samassa kun hoitajatar oli tiessään, hän
kutsui minut sisään ja sanoi: "Minä tahdon, että Mary Lennox tulee
juttelemaan kanssani, ja pidä mielessäsi, ettet puhu tästä kellekään."
On parasta, että menet niin joutuin kuin suinkin pääset.
Mary ei vitkastellut. Hän ei halunnut tavata Colinia yhtä hartaasti
kuin Dickonia, mutta joka tapauksessa oli hauskaa tavata häntäkin.
Takassa räiskyi leimuava tuli hänen tullessaan Colinin luokse, ja
päivänvalossa huone näytti erittäin kauniilta. Siellä oli värikkäitä
mattoja ja verhoja ja tauluja, jotka tekivät huoneen lämpimäksi ja
kodikkaaksi harmaasta taivaasta ja rankkasateesta huolimatta. Colin
itsekin oli kuin maalaus. Hänellä oli yllään samettinen aamutakki ja
selkänsä tukena iso silkillä päällystetty sohvatyyny. Hänen poskillaan
paloivat punaiset täplät.
-- Tule sisään, hän sanoi. -- Minä olen ajatellut sinua koko aamun.
-- Minäkin olen ajatellut sinua, vastasi Mary. -- Et arvaa, kuinka
pelästynyt Martha on. Hän sanoo, että rouva Medlock luulee hänen
kertoneen minulle sinusta, ja silloin hänet lähetetään pois.
Colin rypisteli otsaansa.
-- Mene kutsumaan hänet tänne, hän käski. -- Hän on viereisessä
huoneessa.
Mary katosi ja palasi Martha mukanaan. Tyttöraukka tutisi hädissään.
Colin rypisteli yhä otsaansa.
-- Onko sinun tehtävä mitä minä käsken vai ei? hän kysyi.
-- Minun on tehtävä mitä te käskette, sammalsi Martha punaisena.
-- Onko rouva Medlockin tehtävä, mitä minä käsken?
-- Kaikkien on tehtävä, vastasi Martha.
-- No niin, jos minä käsken sinun tuoda Mary-neidin tänne, kuinka rouva
Medlock voi silloin lähettää sinut pois, jos hän saa sen tietää.
-- Voi, älkää antako hänen erottaa minua, pyyteli Martha.
-- Minä lähetän hänet tiehensä, jos hän uskaltaa hiiskahtaa sinulle
sanaakaan, sanoi nuori herra Craven mahdikkaasti.
-- Kiitos. Martha niiasi. -- Minä tahdon tehdä velvollisuuteni.
-- Se riittää, sanoi Colin vieläkin mahdikkaammin. -- Minä pidän huolta
sinusta. Mene matkoihisi nyt.
Kun ovi oli sulkeutunut Marthan jälkeen, huomasi Colin Maryn katsoa
tuijottavan häneen aivan ihmeissään.
-- Miksi sinä katsot minuun tuolla tapaa? hän kysyi. -- Mitä sinä
ajattelet?
-- Minä ajattelen kahta asiaa.
-- Mitä sitten? Käy istumaan ja kerro minulle.
-- Ensimmäinen on tämä, sanoi Mary istuutuen isolle jakkaralle.
-- Intiassa näin kerran pojan, joka oli radzha, ruhtinas. Hän oli
kauttaaltaan rubiinien, smaragdien ja timanttien peitossa. Hän
puhutteli väkeänsä juuri niin kuin sinä puhuttelit Marthaa. Kaikkien
oli aina toteltava häntä aivan heti. Luultavasti heidät muuten olisi
surmattu.
-- Kerro minulle enemmän radzhasta, sanoi Colin. -- Mutta sanopas ensin,
mikä se toinen asia oli.
-- Minä ajattelin, sanoi Mary, kuinka erilaisia sinä ja Dickon olette.
-- Kuka on Dickon? kysyi Colin. -- Kuinka hullunkurinen nimi!
Mary arveli saattavansa kertoa hänelle Dickonista. Voisihan hän puhua
Dickonista mainitsematta salaista puutarhaa. Olihan Marykin mielellään
kuunnellut Marthan juttuja hänestä.
-- Hän on Marthan veli. Hän on kaksitoistavuotias, selitti Mary. --
Hänen kaltaistaan ei ole toista koko maailmassa. Hän osaa lumota
kettuja ja oravia ja lintuja niin kuin intialaiset lumoavat käärmeitä.
Hän soittelee pillillään hyvin hiljaista säveltä, ja silloin ne tulevat
kuuntelemaan.
Pöydällä Colinin vieressä oli muutamia suuria kirjoja, ja hän sieppasi
äkkiä niistä yhden.
-- Tässä on kuva käärmeenlumoojasta, hän huudahti. Kirjassa oli
kauniita ja upeasti väritettyjä kuvia, ja Colin näytti niistä yhtä
Marylle.
-- Osaako hän tehdä tällaista? hän kysyi innokkaasti.
-- Hän soitteli pilliään, ja eläimet kuuntelivat, selitti Mary.
-- Mutta se ei ole taikaa, hän sanoo. Hän sanoo tuntevansa niiden
tavat, koska hän oleskelee niin paljon nummella. Hän pitää eläimistä
niin, että hänestä toisinaan tuntuu kuin hän itse olisi lintu tai
kaniini. Minusta näytti kuin punarinta ja Dickon olisivat jutelleet
visertelemällä keskenään.
Colin nojasi suureen tyynyynsä. Hänen silmänsä suurenivat
suurenemistaan, ja täplät hänen poskillaan hehkuivat.
-- Kerro minulle lisää hänestä, hän pyysi.
-- Hän tuntee lintujen munat ja pesät, jatkoi Mary. -- Ja hän tietää
kaikki kettujen ja mäyrien ja saukkojen luolat, mutta ei kerro niistä
kenellekään, etteivät muut pojat löytäisi niitä ja säikyttäisi eläimiä.
Hän tuntee kaiken, mikä kasvaa tai elää nummella.
-- Pitääkö hän nummesta? kysyi Colin. -- Kuinka voi pitää tuollaisesta
autiosta, ikävästä paikasta?
-- Sehän on kaunis, väitti Mary. -- Siellä on tuhansia kauniita kasveja
ja tuhansia pikku eläimiä ahkerassa työssä. Ne rakentavat itselleen
pesiä, koloja ja luolia ja nakertelevat, laulavat tai vikisevät
toisilleen. Ne ovat toimeliasta väkeä ja pitävät hauskaa maan alla,
puissa ja kanervikossa.
-- Miten sinä tiedät tuon kaiken? huudahti Colin kääntyen kyynärpäänsä
varassa katsomaan häntä.
-- Oikeastaan en ole kertaakaan ollut nummella, sanoi Mary äkkiä
muistaen. -- Olen vain pimeässä ajanut sen läpi. Se oli mielestäni
hirvittävää. Mutta Martha kertoi siitä minulle ensin ja sitten Dickon.
Dickonin puhuessa tuntuu kuin näkisi ja kuulisi mitä siellä tapahtuu,
kuin seisoisi kanervikossa päivänpaisteessa ampiaisten ja mehiläisten
keskellä hengittämässä nummen tuoksua, joka on kuin hunajaa.
-- Jos on sairas, ei näe ikinä mitään, sanoi Colin rauhattomana. Hän
muistutti henkilöä, joka kuuntelee kaukaisuudesta tulevaa outoa ääntä
ja ihmettelee mitä se on.
-- Ei tietenkään, jos aina pysyttelee sisällä, sanoi Mary.
-- Enhän minä voisi mennä nummelle, sanoi Colin loukkaantuneena.
Mary oli hetken aikaa ääneti ja sitten hän sanoi rohkeasti:
-- Ehkä voit -- joskus.
Colin säpsähti.
-- Mennä nummelle! Miten niin? Minunhan täytyy kuolla.
-- Mistä sinä sen tiedät? sanoi Mary hiukan ärtyisästi. Häntä harmitti
pojan tapa puhua kuolemastaan. Tuntui melkein kuin Colin olisi
kerskunut sillä.
-- Niin kauan kuin saatan muistaa olen aina kuullut, että minä pian
kuolen, vastasi Colin nyrpeänä. -- Aina he kuiskailevat ympärilläni. Ja
päälle päätteeksi he toivovat sitä!
Marylle tuli ärripääpuuska. Hän pusersi huulensa yhteen.
-- Silloinpa minä en kuolisikaan, hän tokaisi. -- En uhallakaan. Kuka
toivoo sinun kuolevan?
-- Palvelijat -- ja tohtori Craven tietysti, että hän saisi
Misselthwaiten ja tulisi rikkaaksi, kun hän on köyhä. Hän ei uskalla
sanoa sitä, mutta hän on aina tyytyväisen näköinen silloin kun minä
olen huonompi. Kun minulla oli lavantauti, hän lihoi aivan silmissä.
Luulen että isäkin toivoo sitä.
-- Sitä en usko, sanoi Mary hyvin vastustushaluisena. Colin käännähti
ja silmäili häntä pitkään.
-- Etkö? hän sanoi.
Ja sitten hän vaipui tyynynsä varaan ja näytti miettivän. Seurasi pitkä
hiljaisuus. Ehkäpä kumpikin ajatteli outoja asioita, sellaisia joita
lapset eivät tavallisesti ajattele.
-- Tuo kuuluisa Lontoosta tullut lääkäri käski ottaa pois sen
rautavanteen, sanoi Mary viimein. -- Sanoiko hänkin sinun kuolevan?
-- Ei.
-- Mitä hän sanoi?
-- Hän ei kuiskaillut, vastasi Colin. -- Ehkä hän tiesi minun vihaavan
kuiskailua. Yhden asian hän sanoi aivan ääneen. Hän sanoi: "Poika
saattaa jäädä eloon, jos hän itse päättää elää. Pitäkää hänet hyvällä
tuulella." Kuulosti aivan siltä kuin hän olisi ollut harmissaan.
-- Minäpä tiedän, kuka voisi saada sinut hyvälle tuulelle, sanoi
Mary miettivänä. -- Dickon varmasti voisi. Hän puhuu aina elävistä
asioista. Hän ei koskaan puhu kuolleista tai sairaista. Hän tähystelee
aina taivasta ja katselee lentäviä lintuja -- tai maata nähdäkseen,
mitä siitä kasvaa. Hänellä on pyöreät siniset silmät ja ne ovat
selkoselällään alituisesta ympärilleen katselemisesta. Ja hän nauraa
leveätä naurua suurella suullaan -- ja hänen poskensa ovat punaiset --
punaiset kuin kirsikka.
Hän veti jakkaransa lähemmäksi sohvaa, ja hänen ilmeensä aivan muuttui,
kun hän palautti mieleensä ystävänsä leveän suun ja suuret mulkosilmät.
-- Kuulehan, hän sanoi. -- Ei puhuta nyt kuolemasta. Ei se ole mukavaa.
Puhutaan elämästä. Jutellaan Dickonista, vain Dickonista. Ja katsellaan
sitten sinun kuviasi.
Parempaa hän ei olisi voinut keksiä. Kun puheli Dickonista, täytyi
samalla kertoa mökistä ja sen neljästätoista asukkaasta -- lapsista,
jotka tulivat lihaviksi nummen ruohosta kuin kesyttömät ponit.
Ja Dickonin äidistä -- ja hyppynuorasta -- ja päivänpaisteisesta
nummesta -- ja vaaleanvihreistä versoista, jotka pistivät esiin
mustasta mullasta. Ja kaikki oli niin elävää, että Mary kertoessaan
vilkastui vilkastumistaan eikä Colinkaan ollut koskaan ennen jutellut
niin paljon. Ja he alkoivat molemmat naureskella aivan ilman syytä
kuten lasten on tapana viihtyessään toistensa seurassa. He nauroivat
niin kovasti ja pitivät sellaista melua kuin olisivat olleet kaksi
tavallista, tervettä kymmenvuotiasta -- eivätkä pieni, kova, tyly tyttö
ja sairas poika, joka luuli pian kuolevansa.
He pitivät niin hauskaa, että unohtivat kuvakirjat ja ajan. He olivat
nauraneet äänekkäästi Ben Weatherstaffille ja hänen punarinnalleen, ja
Colin istui niin suorana kuin olisi kokonaan unohtanut heikon selkänsä.
Äkkiä hänen mieleensä juolahti jotakin.
-- Tiedätkö, erästä asiaa emme ole ensinkään muistaneet, hän sanoi. --
Me olemme serkukset.
Hullunkurista, etteivät he olleet aikaisemmin keksineet tuota pientä
tosiseikkaa! He nauroivat sen huomatessaan katketakseen, sillä nyt
heitä huvitti aivan kaikki. Ja kesken ylintä iloa aukeni ovi, ja sisään
astuivat tohtori Craven ja rouva Medlock.
Tohtori Craven säpsähti pelästyksestä, ja rouva Medlock oli kaatua
selälleen, sillä tohtori oli vahingossa törmännyt häntä vasten.
-- Herra varjelkoon! äännähti rouva Medlock-raukka tuijottaen heitä
niin ällistyneenä, että silmät olivat tipahtaa päästä. -- Herra
varjelkoon!
-- Mitä tämä merkitsee? kysyi tohtori Craven astuen peremmälle.
Silloin Mary jälleen muisti nuoren radzhan. Colin oli niin
välinpitämätön kuin ei tohtorin säikähdys enempää kuin rouva Medlockin
kauhistus olisi liikuttanut häntä vähääkään.
-- Tässä on serkkuni Mary Lennox, hän sanoi. -- Minä pyysin häntä
juttelemaan kanssani. Minä pidän hänestä. Hänen täytyy tulla
juttelemaan kanssani milloin vain haluan.
Tohtori Craven kääntyi nuhtelevan näköisenä rouva Medlockiin.
-- Voi, tohtori, läähätti taloudenhoitajatar. -- En voi käsittää, miten
tämä on tapahtunut. Koko talossa ei ole ainoatakaan palvelijaa, joka
olisi uskaltanut puhua -- kaikille on annettu käskyt.
-- Ei kukaan olekaan kertonut hänelle mitään, sanoi Colin. -- Hän kuuli
minun itkevän ja löysi itse minut. Olen iloinen, että hän tuli. Älkää
olko hupsu, rouva Medlock.
Mary huomasi, ettei tohtori Craven näyttänyt olevan hyvillään, mutta
nähtävästi hän ei uskaltanut vastustaa potilastaan.
-- Pelkään että olet liiaksi kiihdyttänyt itseäsi. Kiihtyminen ei tee
sinulle hyvää, poikaseni, hän sanoi.
-- Silloin vasta kiihtyisinkin, jos en näkisi häntä, vastasi Colin, ja
hänen silmänsä alkoivat uhkaavasti säkenöidä. -- Minä olen terveempi.
Hän tekee minut terveemmäksi. Hoitajattaren täytyy tuoda teetä
hänellekin. Me juomme teetä yhdessä.
Rouva Medlock ja tohtori Craven silmäilivät toisiaan neuvottomina,
mutta asia ei nähtävästi ollut autettavissa.
-- Hän näyttää todella terveemmältä, tohtori, huomautti rouva Medlock.
-- Mutta -- lisäsi hän tarkemmin asiaa mietittyään -- hän näytti
terveemmältä jo aamulla ennen kuin tyttö tuli huoneeseen.
-- Hän tuli minun huoneeseeni viime yönä. Hän viipyi luonani kauan
aikaa. Hän lauloi minulle intialaisen laulun ja sai minut nukkumaan,
sanoi Colin. -- Olin terveempi herätessäni. Minulla oli nälkä. Ja nyt
haluan teetä. Pyytäkää hoitajatarta tuomaan teetä, rouva Medlock.
Tohtori Craven ei ollut kauan potilaansa luona. Hän jutteli
sairaanhoitajattaren kanssa pari minuuttia tämän tultua huoneeseen ja
lausui muutamia varoituksia Colinille. Hän ei saanut puhella liian
paljon, hän ei saanut unohtaa olevansa sairas, hän ei saanut unohtaa,
että hän väsyi niin helposti. Olipa siinä koko joukko ikäviä seikkoja,
joita ei saanut unohtaa, mietti Mary itsekseen.
Colin näytti ärtyneeltä ja silmäili kaiken aikaa tohtori Cravenia
omituisilla mustaripsisillä silmillään.
-- Minä _tahdon_ unohtaa että olen sairas, hän sanoi viimein. -- Hän
saa minut unohtamaan. Siksi tahdon olla hänen seurassaan.
Tohtori Craven ei ollut tyytyväisen näköinen lähtiessään huoneesta. Hän
vilkaisi neuvottomana jakkaralla istuvaan tyttöön. Mary oli muuttunut
jälleen jäykäksi ja vaiteliaaksi, eikä tohtori voinut käsittää, mikä
hänessä saattoi viehättää Colinia. Mutta poika näytti toden teolla
virkeämmältä -- ja tohtori huokasi jotensakin raskaasti astuessaan
käytävään.
-- Aina minua vaaditaan syömään, vaikka en halua, sanoi Colin
hoitajattaren tuodessa teetarjotinta ja asettaessa sen pöydälle sohvan
viereen. -- Mutta jos sinä syöt, syön minäkin. Nuo tortut näyttävät
maukkailta. Kerro minulle radzhasta.
15.