Muutamia minuutteja hän seisoi paikallaan Maryn tarkastellessa hänen
kasvojaan, sitten hän lähti kävelemään hiljaa, vielä kepeämmin kuin
Mary, kun tämä ensi kerran liikkui puutarhan neljän muurin sisällä.
Dickonin silmät näyttivät huomaavan kaiken -- harmaat puut ja niitä
pitkin kiemurtelevat harmaat köynnösoksat, muurien ja nurmikoiden
takkuisen peitteen, murattimajat kivi-istuimineen ja niiden edustalla
seisovat korkeat kukkauurnat.
-- En luullut koskaan näkeväni tätä paikkaa, hän kuiskasi viimein.
-- Tiesitkö sitten siitä? kysyi Mary.
Hän oli puhunut ääneen, ja Dickon teki varoittavan eleen.
-- Täytyy puhella hiljaa, hän varoitteli, muuten joku kuulee ja
ihmettelee mitä täällä on tekeillä.
-- Voi, minä unohdin! virkkoi Mary pelästyneenä ja painaen kätensä
suulleen. -- Tiesitkö mitään puutarhasta? kysäisi hän uudelleen
toinnuttuaan pelästyksestään.
Dickon nyökäytti päätään.
-- Martha kertoi minulle täällä olevan puutarhan, jossa ei kukaan
koskaan käy, hän vastasi. -- Me olemme aina pohtineet, millainen se
mahtaa olla.
Hän vaikeni ja siirsi katseensa viehkeään, harmaaseen, takkuiseen
köynnösvyyhteen, ja hänen pyöreissä silmissään kiilsi ihmettelevä
mielihyvä.
-- Hei! Täälläpä vasta on linnunpesiä kevätaikaan, hän sanoi. -- Tämä
on varmasti turvallisin pesimispaikka koko Englannissa. Ei ainoatakaan
elävää sielua lähettyvillä, ja lymypaikkoja kosolti. Ihme ja kumma,
etteivät kaikki nummen linnut pesi täällä.
Mary laski huomaamattaan jälleen kätensä hänen käsivarrelleen.
-- Tuleeko ruusuja? hän kuiskasi. -- Mitä luulet? Olen pelännyt, että
ne ovat ehkä kaikki kuolleet.
-- Vielä mitä! Eivät ne ole kuolleet, eivät ainakaan kaikki! vastasi
Dickon. -- Katsopas!
Poika astui lähimmän, ikivanhan puun luo, jonka kuori oli kokonaan
sammalten peittämä. Hän otti taskustaan paksun veitsen ja leikkasi
sillä oksasta haaran.
-- Täällä on paljon kuivia puita, jotka olisi hakattava, hän sanoi. --
Mutta monet vanhat puut ovat tehneet uusia vesoja. Tämä tässä on aivan
uusi, ja hän kosketti vesaa, joka ei ollut kova, kuiva ja harmaa, vaan
ruskean vihertävä.
Marykin kosketti sitä hartaasti, melkein kunnioittavasti.
-- Tämäkö? hän huudahti. -- Onko tämä aivan elävä?
Dickonin suu vääntyi leveään myhäilyyn.
-- Se on yhtä elävä kuin sinä ja minä, hän vakuutti.
-- Sepä on hauskaa, sanoi Mary kuiskaten. Kunpa niissä kaikissa olisi
elämää. Tehdään kierros puutarhan ympäri ja lasketaan, kuinka monta
puuta on vielä elossa.
Hän aivan huohotti innostuksesta, ja Dickon oli yhtä innoissaan kuin
hänkin. He kulkivat puulta ja pensaalta pensaalle. Dickon piteli veistä
kädessään ja näytti hänelle ihmeellisiä seikkoja.
-- Ne ovat villiintyneet, sanoi Dickon, mutta vahvimmat ovat siitä
vain elpyneet. Kaikkein hennoimmat ovat kuolleet, mutta toiset ovat
kasvaneet kasvamistaan ja lisääntyneet niin vahvasti, että sitä
voi pitää ihmeenä. Katsopas! ja hän painoi maahan paksun, harmaan,
kuivuneen oksan. Tätä voisi luulla kuolleeksi, mutta en usko että se on
-- juurta myöten. Kunhan katkaisen sen poikki, niin nähdään.
Hän laskeutui polvilleen ja katkaisi veitsellään elottomalta näyttävän
oksan melkein juuresta.
-- No niin! hän huudahti innoissaan. -- Sanoinhan jo. Tämä puu on vielä
tuore. Katsohan.
Mary oli polvillaan maassa tuijottaen hartaasti Dickonin osoittamaan
paikkaan.
-- Kun se on hiukankin vihertävä ja mehevä niin kuin tämä tässä,
niin siinä on eloa, selitti Dickon. -- Jos se on sisästä kuiva ja
katkeaa helposti niin kuin tämä oksa tässä, silloin puu on mennyttä.
Tässä on iso juuri, josta kaikki terveet oksat ovat lähtöisin, ja jos
kuivettuneet oksat hakataan pois ja puun alus muokataan pehmeäksi ja
perataan, niin silloin -- hän vaikeni ja kohotti päätään katsellakseen
päänsä päällä kiemurtelevia ja riippuvia köynnöksiä -- täällä nähdään
tänä kesänä kokonaisia ruusutelttoja.
Puulta puulle ja pensaalta pensaalle he kulkivat. Dickon käytti
puukkoaan taitavasti, ja hän tiesi, miten kuolleet ja kuivat osat oli
karsittava puusta sekä milloin jossakin kituvassa oksassa oli vielä
kipinä elinvoimaa. Työkalut olivat hyvään tarpeeseen. Dickon opetti
Maryä möyhentämään haralla mullan kuohkeaksi sitä mukaa kuin hän itse
käänsi sitä lapiolla juurien kohdalta.
Heidän uutterasti hääräillessään komean ruusupensaan ympärillä Dickonin
silmät sattuivat johonkin, mikä sai hänet hämmästyksestä huudahtamaan.
-- Mitä kummaa? hän ihmetteli viitaten parin metrin päässä olevaan
ruohikkoon. -- Kuka tuon on tehnyt?
-- Minä, virkkoi Mary.
-- Kas vain, luulin että olet puutarhatöissä aivan taitamaton, huudahti
Dickon.
-- Niin olenkin, vastasi Mary, mutta nuo versot olivat niin pikkuisia
ja ruoho niin paksua, ja ne näyttivät aivan tukehtuvan siihen. Siksi
minä laittelin niille tilaa. En tiedä edes, mitä kasveja ne ovat.
Dickon meni tarkastamaan versoja ja paneutui polvilleen niiden eteen
leveästi myhäillen.
-- Oikein tehty, hän sanoi. -- Ei puutarhurikaan olisi voinut neuvoa
sinua paremmin. Kyllä ne nyt kasvavat kuin Jaakon pavunvarsi. Ne ovat
krookuksia ja lumipisaroita ja nämä tässä narsisseja. Niistä tulee
vielä upeita.
Hän juoksi paikasta paikkaan Maryn työtä tarkastellen.
-- Paljon oletkin saanut tehdyksi, vaikka oletkin tuommoinen pieni
tiitiäinen, hän virkkoi silmäillen Maryä.
-- Minä olen lihonnut, vastasi Mary, ja vahvemmaksi olen myös tullut.
Ennen olin aina uuvuksissa. Nyt en ensinkään väsy kaivaessani maata. On
hauskaa haistella multaa.
-- Se tekeekin sinulle tavattoman hyvää, sanoi Dickon nyökäyttäen
päätään viisaan näköisenä. -- Mullan haju on parasta maailmassa, se
ja lehtien lemu sateella. Sadepäivinä minä usein menen nummelle,
heittäydyn pitkälleni pensaan alle ja kuuntelen siellä sateen hiljaista
pisaroimista kanervikolle ja haistellen haistelemistani. Minun
sieraimeni vavahtelevat melkein kuin kaniinin, sanoo äiti.
-- Etkö milloinkaan vilustu? tiedusteli Mary ihmetellen. Koskaan ennen
hän ei ollut nähnyt niin lystikästä ja hauskaa poikaa.
-- Vielä mitä, virnisteli Dickon. -- En ole vielä eläissäni vilustunut.
En ole tottunut semmoiseen. Minä olen samoillut nummen ristiin rastiin
niin kauniilla ilmalla kuin pahallakin, aivan kuin kaniinit. Äiti
sanoo, että kahdentoista vuoden aikana olen haistellut sieraimiini
niin paljon raitista ilmaa, ettei minun tarvitse haistella nuhaa koko
elinaikanani. Minä olen sitkeä kuin katajapensas.
Puhellessaan hän lapioi kaiken aikaa ja Mary seurasi häntä auttaen
kuokalla tai haralla, milloin se oli tarpeen.
-- Kyllä täällä työtä riittää! arveli Dickon katsoen ihastuneena
ympärilleen.
-- Tuletko takaisin auttamaan minua? pyyteli Mary. -- Kyllä minäkin
osaan jotakin tehdä, osaan ihan varmaan. Voin kaivaa ja kiskoa
rikkaruohoja ja tehdä mitä sinä käsket. Tule, Dickon!
-- Tulen vaikka joka päivä jos tahdot, satoi tai paistoi, vakuutti
Dickon mahtavasti. -- Näin hauskaa puuhaa ei minulla ole eläissäni
ollut -- olla salaa herättämässä nukkuvaa puutarhaa.
-- Jos vain tulet, sanoi Mary, jos vain autat minua herättämään sitä
eloon, niin minä... en tiedä mitä tekisin, hän päätti avuttomana. --
Mistähän pojat pitäisivät?
-- Minäpä sanon, mitä sinun on tehtävä, sanoi Dickon tyytyväisenä
myhäillen. -- Sinun pitää tulla lihavaksi ja nälkäiseksi kuin nuori
kettu. Ja oppia juttelemaan punarinnan kanssa. Kyllä meille tulee
lystiä.
Hän astuskeli ympäriinsä tähystellen miettivän näköisenä puita, muureja
ja pensaita.
-- Minä en tahtoisi tehdä tästä niin siistittyä, katkottua ja
tasoiteltua kuin puutarhurin puutarha. Tahtoisitko sinä? hän kysyi.
-- Mukavampi se on tällaisena, kun kaikki on villiintynyttä ja oksat
heiluvat toisiinsa kiinni takertuneina.
-- Siistiksi se ei saa tulla, virkkoi Mary levottomana. -- Jos se on
siisti, niin se ei ole ensinkään salainen puutarha.
Dickon raapi ruosteenkarvaista päätään neuvottoman näköisenä.
-- Salainen puutarha tämä kyllä on, hän sanoi, mutta tottapa täällä
sittenkin on käynyt joku muukin kuin punarinta sen jälkeen kun tämä
suljettiin kymmenen vuotta sitten.
-- Mutta ovi oli lukossa ja avain haudattuna maahan, huomautti Mary. --
Ei kukaan ole päässyt sisään.
-- Se on totta, vastasi Dickon. -- Tämä on merkillinen paikka. Mutta
minusta näyttää kuin täällä olisi hiukan karsittu puita ja pensaita
myöhemmin kuin kymmenen vuotta sitten.
-- Miten se olisi saattanut tapahtua? kysyi Mary.
Dickon tutki päätään pudistaen muuatta ruusupensaan oksaa.
-- Siinäpä se! Miten? hän mutisi. -- Kun ovi oli lukossa ja avain maan
sisässä.
Myöhemmin Mary usein ajatteli, että elipä hän vaikka kuinka vanhaksi
tahansa, hän ei milloinkaan unohtaisi tätä ensimmäistä aamua, jolloin
hänen puutarhansa alkoi kasvaa. Sillä tänä aamuna se näytti rupeavan
viheriöimään. Kun Dickon alkoi muokata maata kylvökuntoon, oli Mary
polvillaan vieressä siemeniä pidellen.
-- Dickon, hän sanoi äkkiä. -- Sinä olet niin kiltti kuin Martha sanoi
sinun olevan. Minä pidän sinusta ja sinä olet jo viides josta pidän. En
ole koskaan luullut voivani pitää niin monesta ihmisestä.
Dickon istui kyykkysillään, kuten Marthan oli tapana takanristikkoa
kiillottaessaan. Kuinka lystikkäiltä ja hauskoilta hänen pyöreät
sinisilmänsä, punaiset poskensa ja tyytyväisenä nököttävä pystynenänsä
näyttivätkään!
-- Pidätkö vain viidestä ihmisestä? hän kysyi Maryltä. -- Keitä ne
toiset neljä sitten ovat?
-- Sinun äitisi ja Martha, Mary laski sormillaan, ja punarinta ja Ben
Weatherstaff.
Dickonilta pääsi niin äänekäs nauru, että hänen täytyi painaa suunsa
käsivarteen estääkseen ääntä kuulumasta.
-- Sinusta minä varmaankin olen hyvin merkillinen poika, mutta minusta
sinä olet merkillisin tyttölapsi, jonka koskaan olen nähnyt.
Silloin Mary teki jotakin omituista. Hän kumartui Dickonin puoleen ja
kysäisi häneltä jotakin, jota hän ei koskaan ennen ollut uneksinutkaan
keltään kysyvänsä.
-- Pidätkö sinä minusta? hän kysyi.
-- Totta kai! vastasi Dickon reippaasti. -- Pidän minä. Minä pidän
sinusta aivan ihmeesti, ja kyllä punarintakin sinusta pitää, luulisin.
-- Siinä on jo kaksi, huudahti Mary. -- Kaksi jotka pitävät minusta.
Ja sitten alettiin taas tehdä työtä entistä uutterammin ja iloisemmalla
mielellä. Kun pihan suuri kello löi, huomasi Mary hämmästyksekseen ja
mielipahakseen, että hänen päivällisaikansa oli käsissä.
-- Minun täytyy mennä, hän sanoi allapäin. -- Ja kaiketi sinunkin
täytyy mennä. Täytyykö?
Dickon virnisteli.
Minun päivällisestäni ei ole paljon huolta, se on matkassani, hän
sanoi. -- Äiti antaa minulle aina hiukan evästä taskuuni. Hän sieppasi
päällystakkinsa nurmikolta ja kaivoi sen taskusta esiin pienen, paksun,
puhtaaseen karkeaan sini- ja valkoraitaiseen nenäliinaan kierretyn
käärön. Siinä oli kaksi paksua leivänkyrsää, joiden välissä näytti
olevan jotakin.
-- Tavallisesti minulla ei ole muuta kuin leipää, sanoi hän. -- Mutta
tänään pantiin väliin aimo viipale hyvää silavaa.
-- Onpa tuokin päivällinen, ajatteli Mary itsekseen, mutta Dickon alkoi
halukkaasti haukata.
-- Juokse syömään, hän kehotti. -- Minä kyllä selviän pian. Täällä
riittää vielä työtä ennen kuin pääsen lähtemään kotiin.
Hän kävi istumaan puun juurelle ja nojasi selkänsä runkoon.
-- Kutsun punarinnan tänne, hän virkkoi, se saa nokkia silavan kuorta.
Linnut ovat niin ahneita sille.
Marystä oli ikävää lähteä. Tuntui aivan siltä kuin poika olisi joku
metsän haltija, joka saattaisi hävitä näkymättömiin Maryn poissa
ollessa. Hän oli liian hyvä ollakseen todellinen. Mary astui verkalleen
muurin ovea kohti, mutta puolitiessä hän pysähtyi ja palasi takaisin.
-- Tuli vaikka mikä -- ethän sinä kerro kenellekään? hän virkkoi.
Dickonin helakanpunaiset posket olivat pullollaan leipää ja silavaa,
mutta hänen onnistui kuitenkin hymyillä Marylle rohkaisevasti.
-- Jos sinä olisit laulurastas ja näyttäisit minulle pesäsi paikan,
luulisitko minun kertovan siitä kenellekään? Enhän toki, hän vakuutti.
-- Sinä olet yhtä turvassa kuin rastas.
Ja sen Mary uskoikin lujasti.
12.
"SAANKO PALASEN MAATA?"
Mary juoksi niin kiireesti, että hän oli aivan hengästynyt tullessaan
huoneeseen. Hänen hiuksensa olivat pörröllään, otsalle ja poskille oli
kohonnut heleä puna. Päivällinen odotti pöydällä ja sen vieressä odotti
Martha.
-- Myöhästyit vähän, hän sanoi. -- Missä olet ollut?
-- Olen nähnyt Dickonin! huudahti Mary. -- Olen nähnyt Dickonin!
-- Tiesinhän hänen tulevan, virkkoi Martha silmät loistaen. -- Mitäs
pidit hänestä?
-- Minusta -- minusta hän on kaunis! sanoi Mary hyvin päättävästi.
Martha näytti hiukan ällistyvän, mutta oli kuitenkin mielissään.
-- No niin, hän tuumi, parempaa poikaa kuin Dickon ei olekaan, mutta en
ole koskaan pitänyt häntä kauniina. Hänen nenänsä on liian pysty.
-- Minä pidän pystynenästä, vastasi Mary.
-- Ja hänen silmänsä ovat pyöreät, jatkoi Martha hiukan epäröiden. --
Vaikka on niissä sievä väri.
-- Minä pidän pyöreistä silmistä, tokaisi Mary. -- Ja niissä on juuri
sama väri kuin nummen taivaassa.
Martha säteili tyytyväisyyttä.
-- Äiti sanoo hänen saaneen silmiensä sinisen värin siitä, että hän
aina katselee pilviä ja lintuja. Mutta suuri suu hänellä ainakin on,
eikös olekin?
-- Minä pidän hänen suuresta suustaan, sanoi Mary itsepintaisesti. --
Ollapa minullakin samanlainen suu.
Martha hihitti mielissään.
-- Sinun kasvoissasi se näyttäisi oudolta ja hassunkuriselta, hän
sanoi. -- Mutta tiesin että pidät hänestä. Mitä pidit siemenistä ja
puutarha vehkeistä?
-- Kuinka tiesit hänen tuoneen ne? ihmetteli Mary.
-- Heh! Tiesinhän minä, ettei hän tulisi ilman, jos niitä yleensä oli
saatavana Yorkshiressa. Häneen voi luottaa, sen takaan.
Mary pelkäsi Marthan alkavan udella asioita, joita hän ei tahtonut
kertoa, mutta niin ei käynyt. Hänen mieltään kiinnittivät kovasti
siemenet ja puutarhavehkeet, ja vain kerran Mary joutui pulaan. Silloin
nimittäin, kun Martha tiedusteli, mihin hän aikoi kukat kylvää.
-- Keneltä olet pyytänyt luvan? hän kysyi.
-- En ole vielä pyytänyt keneltäkään lupaa, vastasi Mary epäröiden.
-- Pääpuutarhurilta minä en tahtoisi pyytää. Herra Roach on niin
mahtava ja ollakseen.
-- Minä en ole koskaan nähnyt häntä, virkkoi Mary. -- Olen nähnyt vain
alipuutarhurit ja Ben Weatherstaffin.
-- Minä pyytäisin lupaa Ben Weatherstaffilta, jos olisin sinun
sijassasi, neuvoi Martha. -- Hän ei ole läheskään niin kiukkuinen kuin
miltä näyttää, vaikka hän mulkoileekin niin äkäisesti. Herra Craven
antaa hänen tehdä mitä hän haluaa, sillä hän oli täällä jo rouva
Cravenin eläessä ja sai rouvan usein nauramaan. Hän piti Benista. Ehkä
hän voi löytää sinulle jonkin syrjäisen kolkan.
-- Jos se on syrjässä eikä sitä tarvita, niin eihän kukaan voi pahastua
siitä, että otan sen? kysyi Mary levottomana.
-- Ei ainakaan kenenkään luulisi pahastuvan, arveli Martha. -- Ethän
sinä ole silloin kenenkään tiellä.
Mary söi päivällisensä niin joutuin kuin taisi. Pöydästä noustuaan hän
oli menossa huoneeseensa noutamaan hattuaan kun Martha pysähdytti hänet.
-- Minulla on sinulle jotakin kerrottavaa, hän sanoi. -- Ajattelin
antaa sinun syödä päivällisesi ensin. Herra Craven tuli kotiin tänä
aamuna ja tahtoo luultavasti tavata sinut.
Mary kävi aivan kalpeaksi.
-- Oh! hän huudahti. -- Miksi! Miksi! Hän ei tahtonut nähdä minua, kun
tulin. Kuulin Pitcherin sanovan, ettei hän tahtonut.
-- Katsos, selitti Martha, rouva Medlock sanoi, että hän suostui äidin
tähden. Äiti oli menossa Thwaiten kylään ja kohtasi siellä herra
Cravenin. Hän ei ollut koskaan ennen puhunut herra Cravenin kanssa,
mutta rouva Craven on käynyt kaksi tai kolme kertaa meidän mökissämme.
Herra Craven ei sitä enää muistanut, mutta äiti muisti ja rohkeni
pysähdyttää herra Cravenin. En tiedä, mitä hän sinusta sanoi, mutta
ainakin herra päätti ottaa sinut puheilleen ennen kuin lähtee huomenna
taas matkoille.
-- Oh, huudahti Mary, lähteekö hän jo huomenna tiehensä? Sepä hauskaa!
-- Hän lähtee pitkäksi aikaa eikä taida palata ennen kuin syksyllä tai
talvella. Hän matkustaa ulkomaille. Niin hän aina tekee.
-- Voi kuinka hauskaa, kuinka hauskaa! hoki Mary iloisena. Ellei
hän palaisi ennen talvea tai vaikkapa syksyä, olisi Marylla kyllin
aikaa nähdä salaisen puutarhansa virkoavan eloon. Vaikka herra Craven
pääsisikin sitten asian perille ja ottaisi puutarhan häneltä pois, hän
olisi ainakin ehtinyt saada siihen asti iloa siitä.
-- Koska luulet hänen tahtovan tavata --?
Kesken hänen lausettaan ovi aukeni ja rouva Medlock astui sisään.
Hänellä oli yllään paras musta pukunsa ja myssynsä ja hänen kaulustaan
piti kiinni iso rintaneula, johon oli kuvattu miehen kasvot. Se oli
värillinen muotokuva herra Medlockista, joka oli kuollut vuosia sitten,
ja juhla-asussa ollessaan rouva Medlock aina piti sitä rinnassaan. Hän
näytti hermostuneelta ja kiihtyneeltä.
-- Sinun hiuksesi ovat pörröiset, hän puheli kiireisesti. -- Mene
harjaamaan ne. Martha, auta häntä panemaan ylleen paras pukunsa. Herra
Craven käski minun viedä hänet lukuhuoneeseensa.
Helakka puna katosi Maryn poskilta. Hänen sydämensä alkoi jyskyttää
ja hän tunsi muuttuvansa uudelleen jäykäksi, rumaksi ja vaiteliaaksi.
Hän ei suvainnut vastata mitään rouva Medlockille, kääntyi vain äkkiä
ja meni makuuhuoneeseensa Marthan seuraamana. Pukua vaihdettaessa
ja hiuksia harjattaessa hän ei puhunut mitään, ja kun hänet oli
perin pohjin siistitty, seurasi hän rouva Medlockia käytävään
yhä puhumattomana. Mitä hän olisikaan sanonut? Hänet pakotettiin
näyttäytymään herra Cravenille, joka ei pitäisi hänestä enempää
kuin Mary puolestaan hänestä. Mary tiesi, mitä herra Craven hänestä
ajattelisi.
Hänet opastettiin siihen osaan taloa, missä hän ei ollut ennen ollut.
Rouva Medlock naputti ovelle, ja kun joku sanoi "sisään" he astuivat
yhdessä huoneeseen. Nojatuolissa takkatulen ääressä istui mies, ja
rouva Medlock puhutteli häntä.
-- Tässä on Mary-neiti, hän sanoi.
-- Voitte mennä ja jättää hänet tänne. Soitan, kun tahdon teidän
noutavan hänet, sanoi herra Craven.
Kun hän oli mennyt ja sulkenut oven, jäi Mary odottelemaan nyppien
laihoja käsiään, ruma pikku Mary-raukka. Nojatuolissa istuva mies ei
ollut kovinkaan pahasti kyttyräselkäinen, mutta hänen hartiansa olivat
hyvin korkeat ja kumarassa, ja mustissa hiuksissa oli valkeita juovia.
Hän käänsi päänsä Maryä puhutellessaan.
-- Tule tänne! hän sanoi. Mary astui hänen luokseen. Herra Craven
ei ollut ruma. Kasvot olisivat olleet kauniitkin, elleivät olisi
näyttäneet niin perin onnettomilta. Hän katseli Maryä hyvin
kiusaantuneen ja ärtyneen näköisenä ikään kuin ei olisi tiennyt mitä
sanoa hänelle.
-- Oletko terve? hän kysyi.
-- Olen, vastasi Mary.
-- Pidetäänkö sinusta hyvää huolta?
-- Pidetään.
Herra Craven hieroi ärtyneesti otsaansa Maryä tarkastaen.
-- Sinä olet hyvin laiha, hän sanoi.
-- Minä olen jo alkanut lihota, vastasi Mary mahdollisimman jäykällä
äänellä.
Kylläpä hänellä olikin onnettomat kasvot. Hänen mustat silmänsä
näyttivät tuskin näkevän Maryä, ne ikään kuin tähystelivät
kaukaisuuteen, ja hänen oli vaikeata pitää ajatuksensa Maryssä.
-- Minä olin aivan unohtanut sinut, hän sanoi. -- Kuinka olisinkaan
voinut muistaa sinua? Aikomukseni oli lähettää sinulle kotiopettajatar
tai hoitaja tai jotakin sen tapaista, mutta se unohtui.
-- Pyytäisin, aloitti Mary. -- Pyytäisin... Ja sitten hänen kurkkuunsa
tuntui nousevan pala, joka oli tukehduttaa hänet.
-- Mitä sinä tahdoit sanoa? kysyi herra Craven.
-- Minä olen... minä olen niin suuri, etten tarvitse enää hoitajatarta,
sammalsi Mary. -- Ja pyytäisin... pyytäisin, ettei minulle vielä
hankittaisi kotiopettajatarta.
Herra Craven hieroi uudelleen otsaansa ja tuijotti häneen.
-- Sitähän Sowerbyn vaimokin sanoi, hän mutisi hajamielisesti. Silloin
Mary sai rohkeuden puuskan.
-- Onko hän... onko hän Marthan äiti? hän änkytti.
-- On luullakseni, vastasi herra Craven.
-- Hän ymmärtää lapsia, sanoi Mary. -- Hänellä on kaksitoista. Hän
ymmärtää.
Herra Craven näytti riistäytyvän irti ajatuksistaan.
-- Mitä sitten tahdot tehdä?
-- Tahtoisin leikkiä ulkona, vastasi Mary koettaen estää ääntään
vapisemasta. -- Intiassa en koskaan pitänyt siitä. Täällä minä tulen
ulkona nälkäiseksi ja alan lihota.
Herra Craven silmäili häntä.
-- Rouva Sowerby sanoi sen olevan terveellistä sinulle. Ehkäpä se
onkin, hän virkkoi. -- Hän arveli, että sinun pitäisi tulla vahvemmaksi
ennen kuin saat kotiopettajattaren.
-- Minä tunnen vahvistuvani, kun leikin ja tuuli puhaltaa nummelta,
kiiruhti Mary vakuuttamaan.
-- Missä sinä leikit? kuului seuraava kysymys.
-- Kaikkialla, läähätti Mary. -- Marthan äiti lähetti minulle
hyppynuoran. Minä hypin ja juoksentelen -- ja katselen ympärilleni
nähdäkseni, milloin kasvit alkavat pistää esiin maasta. En minä tee
mitään vahinkoa.
-- Älä näytä niin pelästyneeltä, sanoi herra Craven väsähtäneesti. --
Mitä vahinkoa sinä voisit tehdä, tuollainen lapsi? Saat tehdä mitä
haluat.
Mary vei kätensä kurkulleen, sillä hän pelkäsi herra Cravenin näkevän,
kuinka kiihtyneesti hän nielaisi, ikään kuin kurkkuun olisi tarttunut
palanen.
-- Saanko? hän kysäisi vavisten.
Hänen hätääntyneet pikku kasvonsa näyttivät kiusaavan herra Cravenia
yhä enemmän.
-- Älä näytä niin pelästyneeltä, hän huudahti. -- Saat tietystikin.
Minä olen holhoojasi, vaikka ei minusta juuri ole lapsen holhoojaksi.
En voi uhrata sinulle aikaa enkä huolenpitoa. Minä olen liian sairas,
kurja ja hajamielinen. Lapsista en tiedä paljon mitään, mutta rouva
Medlockin on pidettävä huolta siitä, ettei sinulta puutu mitään.
Lähetin noutamaan sinut puheilleni, koska rouva Sowerby sanoi, että
minun pitäisi nähdä sinut. Hänen tyttärensä oli puhunut sinusta. Hän
arveli, että sinä tarvitset raitista ilmaa ja vapautta ja ulkona
juoksentelemista.
-- Hän ymmärtää lapsia, virkkoi Mary aivan huomaamattaan.
-- Niinpä luulisin. Hän oli mielestäni melko rohkea pysähdyttäessään
minut nummella, mutta hän sanoi, että vaimoni oli ollut hänelle
ystävällinen. Herra Cravenin näytti olevan vaikeata mainita kuollutta
vaimoaan. -- Rouva Sowerby on hyvä ihminen. Nyt kun olen nähnyt
sinut, huomaan hänen puhuneen järkevästi. Leiki ulkona niin paljon
kuin mielesi tekee. Täällä on kyllä tilaa, saat mennä minne haluat ja
huvitella miten haluat. Tahtoisitko jotakin? hän kysyi. -- Tahdotko
leikkikaluja, kirjoja, nukkeja?
-- Saanko, virkkoi Mary huulet vavahdellen, saanko palasen maata?
Hän oli niin innokas, ettei hän huomannut, kuinka merkillisiltä hänen
sanansa kuulostivat. Herra Craven näytti oikein hätkähtävän.
-- Maata! hän toisti. -- Mitä tarkoitat?
-- Johon saan kylvää siemeniä... jotta kukat alkaisivat kasvaa... ja
elää, änkytti Mary.
Herra Craven tuijotti Maryyn hetkisen ja varjosti sitten äkkiä silmiään
kädellään.
-- Oletko niin kovasti kiintynyt puutarhaan? hän sanoi verkalleen.
-- Intiassa en tietänyt puutarhasta mitään, sanoi Mary. -- Olin aina
sairas ja uupunut ja siellä oli liian kuuma. Toisinaan laitoin santaan
pieniä kukkapenkkejä ja pistin niihin kukkia. Mutta täällä on toista.
Herra Craven nousi ja alkoi hitaasti astella edestakaisin huoneessa.
-- Palasen maata, hän puheli itsekseen ja Marystä näytti, kuin nämä
sanat olisivat johdattaneet hänen mieleensä jotakin. Hänen tummat
silmänsä olivat melkein lempeät ja ystävälliset, kun hän lopulta
pysähtyi ja puhutteli Maryä.
-- Ota itsellesi niin paljon maata kuin haluat, hän sanoi. -- Sinä tuot
mieleeni erään, joka rakasti maata ja kukkasia. Missä näet palasen
maata, joka on mieleesi, ota se, lapsi, ja saata se elämään. Jotakin
hymyntapaista päilyi herra Cravenin huulilla.
-- Saanko ottaa sitä mistä hyvänsä -- ellei sitä tarvita?
-- Mistä hyvänsä, vastasi hän. -- Kas niin! Nyt sinun täytyy mennä.
Olen väsynyt. Hän kosketti kelloa kutsuakseen rouva Medlockin. --
Hyvästi. Minä olen poissa koko kesän.
Rouva Medlock ilmestyi niin äkkiä, että Mary arveli hänen olleen
käytävässä odottamassa.
-- Rouva Medlock, sanoi herra Craven, nyt kun olen nähnyt lapsen
käsitän, mitä rouva Sowerby tarkoitti. Hänen täytyy voimistua, ennen
kuin hän aloittaa koulunkäyntinsä. Antakaa hänelle yksinkertaista,
terveellistä ravintoa. Antakaa hänen juoksennella vapaasti puutarhassa.
Älkää pitäkö häntä liian paljon silmällä. Hän tarvitsee vapautta,
raitista ilmaa ja telmimistä ulkona. Rouva Sowerby tulkoon silloin
tällöin häntä tervehtimään, ja hän saa joskus mennä mökille.
Rouva Medlock oli mielissään. Hän tunsi huojennusta kuullessaan, ettei
hänen tarvinnut liian paljon "pitää silmällä" Maryä. Hän oli pitänyt
tyttöä ikävänä vastuksena ja olikin laiminlyönyt häntä niin paljon kuin
oli uskaltanut. Sen lisäksi hän oli kiintynyt Marthan äitiin.
-- Kiitos, sir, rouva Medlock sanoi. -- Susan Sowerby ja minä olimme
koulutovereita, ja sen järkevämpää ja hyväsydämisempää naista ei voi
löytää hakemallakaan. Itselläni ei minulla ole ollut lapsia, mutta
hänellä on kaksitoista, ja terveempiä ja parempia lapsia ei ole
missään. Mary-neiti ei opi mitään pahaa heiltä. Jos minulla itselläni
olisi lapsia, kuuntelisin aina Susan Sowerbyn neuvoja. Hän on, niin
kuin sanotaan, tervejärkinen... jos herra ymmärtää, mitä tarkoitan.
-- Ymmärrän, vastasi herra Craven. -- Viekää Mary-neiti nyt pois ja
lähettäkää Pitcher tänne.
Kun rouva Medlock oli saattanut Maryn tämän omaan käytävään, tyttö
syöksähti takaisin huoneeseensa. Siellä hän tapasi Marthan odottamassa.
-- Minä saan oman puutarhan! huusi Mary. -- Saan valita sen
mistä mieleni tekee. Minulle ei vielä pitkään aikaan hankita
kotiopettajatarta! Sinun äitisi tulee käymään täällä ja minä saan mennä
teidän mökillenne! Hän sanoi, ettei pikkuinen tyttö voi tehdä mitään
vahinkoa ja että saan tehdä mitä haluan -- kaikkialla.
-- Hänhän oli oikein kiltti, sanoi Martha ilahtuneena.
-- Martha, sanoi Mary juhlallisesti, hän on todella herttainen, vahinko
vain, että hänen kasvonsa ovat niin surkean näköiset ja että hänen
otsansa on niin rypyssä.
Mary juoksi puutarhaan niin joutuin kuin taisi. Hän oli ollut poissa
paljon kauemmin kuin oli aikonut, ja hän tiesi, että Dickonin oli
ajoissa lähdettävä viisi mailia pitkälle kotimatkalleen. Pujahtaessaan
puutarhaan muratin alitse hän näki pojan kadonneen. Puutarhavehkeet
olivat kasassa puun alla. Hän juoksi sinne tänne tähystellen
ympärilleen, mutta Dickonia ei näkynyt missään. Hän oli hävinnyt,
ja salainen puutarha oli tyhjä -- lukuunottamatta punarintaa, joka
oli juuri lentänyt muurin yli ja istui nyt ruusupensaassa häntä
tarkastellen.
-- Hän on lähtenyt, sanoi Mary murheellisena. -- Voi, entä jos hän
sittenkin oli vain haltija?
Samassa hän huomasi, että ruusupensaaseen oli kiinnitetty jotakin
valkoista. Se oli paperiliuska -- näköjään palanen siitä kirjeestä,
jonka hän oli Marthan puolesta kirjoittanut Dickonille lähetettäväksi.
Se oli kiinnitetty pensaan pitkään okaaseen, ja samassa hän oivalsi
Dickonin jättäneen sen sinne. Siinä oli muutamia kömpelösti piirrettyjä
kirjaimia sekä jonkinlainen kuva. Ensin hän ei voinut ymmärtää, mitä se
oli. Sitten hän näki, että se oli pesässään istuva lintu. Alapuolelle
oli kirjoitettu:
"Kyllä minä tulen takaisin."
13.
"MINÄ OLEN COLIN."
Mennessään illallista syömään Mary pisti kuvan taskuunsa ja näytti sen
Marthalle huoneessaan.
Hän toivoi Dickonin tulevan takaisin seuraavana päivänä, ja iloisessa
huomispäivän odotuksessa hän vaipui uneen.
Mutta Yorkshiressa ei koskaan tiedä, mitä ilmojen haltijalle pälkähtää
päähän, ei ainakaan kevätaikaan. Yöllä Mary heräsi ropinaan. Sade
pieksi raskain pisaroin ikkunoita. Se valui rajuna virtana, ja tuuli
vonkui nurkissa ja avaran vanhan talon savupiipuissa. Mary nousi
istualleen vuoteessaan synkkänä ja suuttuneena.
-- Sade on samanlainen ärripää kuin minä olin ennen, hän mietti. -- Se
tuli vain tekemään kiusaa minulle.
Hän heittäytyi takaisin vuoteelleen ja kätki kasvonsa pieluksiin. Hän
ei itkenyt, vaan makasi harmitellen tuulta ja sen vonkunaa. Nukkua hän
ei enää voinut. Valittava ääni piti häntä hereillä, sillä hän itsekin
tunsi halua valittaa. Se olisi luultavasti tuudittanut hänet uneen, jos
hän olisi ollut keveämmällä mielellä.
-- Kuuluu aivan siltä kuin joku harhaileva eksynyt itkisi nummella, hän
tuumi.
Noin tunnin verran hän oli levottomana kääntelehtinyt vuoteessaan,
kun jokin ääni sai hänet äkkiä kavahtamaan istualleen. Hänen päänsä
kääntyi ovea kohti, ja hän kuunteli korvat hörössä. Hän kuunteli
kuuntelemistaan.
-- Tuo ääni ei ainakaan ole tuuli, hän kuiskasi itsekseen. -- Tuuli se
ei ole. Se on muuta. Se on samaa itkua, jota olen ennenkin kuullut.
Hänen huoneensa ovi oli raollaan ja ääni, kaukainen, ärtyisän itkun
ääni tuli käytävän päästä. Parin minuutin ajan hän kuunteli, ja sitten
hän oli aivan varma. Hänestä tuntui, että hänen täytyi saada tietää
mikä se oli. Tämä oli vielä salaperäisempää kuin salainen puutarha ja
multaan kätketty avain. Ehkä hänen rohkeutensa yltyi siitä, että hän
oli niin kapinallisella tuulella. Hän työnsi jalkansa vuoteesta ja
laskeutui lattialle seisomaan.
-- Nyt minä otan selvän, mitä se on, hän päätti. -- Kaikki ovat levolla
ja rouva Medlockista en välitä.
Vuoteen vieressä oli kynttilä, hän sytytti sen ja hiipi hiljaa ovesta.
Käytävä näytti hyvin pitkältä ja pimeältä, mutta hän oli liian
kiihtynyt kiinnittääkseen siihen huomiota. Hän arveli muistavansa
nurkkaukset joissa hänen oli käännyttävä tullakseen siihen lyhyeen
käytävään missä oli gobeliinivaatteella verhottu ovi -- sama, josta
rouva Medlock oli tullut sinä päivänä, jolloin hän oli eksynyt. Ääni
oli tullut siitä käytävästä. Niinpä hän astui eteenpäin kantaen himmeää
valoaan, tunnustellen tietä pimeässä, ja hänen sydämensä sykki niin
kovasti, että hän oli kuulevinaan sen jyskytyksen.
Heikko, etäinen itkun ääni kuului yhä edelleen ja se opasti häntä
eteenpäin. Toisinaan se taukosi silmänräpäykseksi ja alkoi sitten
uudelleen. Oliko hän kääntynyt oikein? Hän pysähtyi miettimään. Oli
kyllä. Ensin pitkin tätä käytävää, sitten vasemmalle, sitten kaksi
leveätä porrasta ylös ja sitten taas oikealle. Oikein, tuossa oli
verhottu ovi.
Hän työnsi sen auki hyvin hiljaa ja sulki sen jälkeensä, ja seisoessaan
käytävässä hän saattoi kuulla aivan selvästi itkua, vaikkei se ollut
äänekästä. Se tuli vasemmalta, seinän toiselta puolen, ja parisen
metrin päässä hänestä näkyi ovi. Hän saattoi nähdä valonsäteen
tuikkivan rakosesta. Joku itki tässä huoneessa -- joku lapsi.
Niinpä hän astui ovelle, työnsi sen auki ja seisoi tuossa tuokiossa
huoneessa.
Huone oli iso, vanhoilla kauniilla huonekaluilla sisustettu.
Hiillostuli hehkui himmeänä takassa ja yölamppu paloi veistoksilla
koristetun, nelipylväisen, paksujen silkkiverhojen varjostaman vuoteen
vieressä. Ja vuoteessa makasi ikävissään itkevä poika.
Oliko tämä totta, mietti Mary, vai oliko hän jälleen nukahtanut
huomaamattaan?
Pojalla oli kapeat, hennot norsunluunväriset kasvot ja silmät, jotka
olivat aivan liian suuret niin pieniin kasvoihin. Hänellä oli myös
sankka, paksuina kiharoina otsalle valuva tukka, joka sai hänen pienet
kasvonsa näyttämään vieläkin kapeammilta. Hän näytti olevan sairas,
mutta hänen itkunsa ei tuntunut tuskien aiheuttamalta, se oli pikemmin
väsyneen ja ärtyisän lapsen itkua.
Mary seisoi oven luona kynttilä kädessään ja henkeään pidättäen. Sitten
hän hiipi huoneen poikki, ja hänen lähestyessään herätti kynttilänvalo
pojan huomiota. Hän käänsi päätään tyynyllä ja tuijotti Maryyn; harmaat
silmät laajentuivat melkein luonnottoman suuriksi.
-- Kuka sinä olet? hän virkkoi viimein kuiskaamalla säikähtynyt väre
äänessään. -- Oletko aave?
-- En, en ole, vastasi Mary hänkin kuiskaten puolittain säikähtyneenä.
-- Oletko sinä?
Poika tuijotti tuijottamistaan. Mary ei voinut olla ihmettelemättä
hänen tavattomia silmiään. Ne olivat harmaansiniset ja niitä ympäröivät
mustat ripset. Silmät näyttivät aivan liian suurilta hänen kasvoissaan.
-- En, vastasi hän tuokion odotettuaan. -- Minä olen Colin.
-- Kuka on Colin? änkytti Mary.
-- Minä olen Colin Craven. Kuka sinä olet?
-- Minä olen Mary Lennox. Herra Craven on setäni.
-- Hän on minun isäni, virkkoi poika.
-- Sinun isäsi! läähätti Mary. -- Ei kukaan ole kertonut minulle, että
hänellä on poika! Miksi ei?
-- Tule tänne, sanoi poika yhä tarkastaen Maryä levoton katse
omituisissa silmissään.
Mary tuli aivan lähelle vuodetta ja sairas ojensi kätensä koskettaen
häntä.
-- Sinä olet elävä tyttö, olethan? hän sanoi. -- Minä näen usein unia,
jotka tuntuvat todelta. Sinäkin saattaisit olla unta.
Mary oli heittänyt ylleen villaisen peitteen ennen kuin hän poistui
huoneestaan, ja hän työnsi nyt kaistaleen siitä pojan hyppysiin.
-- Hierohan tätä ja katso, miten paksu ja lämmin se on, hän sanoi. --
Minä nipistän sinua hiukan jos sallit, näyttääkseni kuinka elävä olen.
Silmänräpäyksen ajan minäkin luulin, että sinä ehkä olitkin vain unta.
-- Mistä sinä tulit? kysyi poika.
-- Omasta huoneestani. Tuuli vonkui niin, etten voinut nukkua, ja minä
kuulin jonkun itkevän ja tahdoin päästä selville, kuka se oli. Miksi
sinä itkit?
-- Koska en saanut unta ja päätäni kivisti. Mikä taas olikaan nimesi?
-- Mary Lennox. Eikö kukaan ole kertonut sinulle, että minä asun täällä?
Poika hypisteli edelleen Maryn peitteen reunaa, mutta hän näytti jo
alkavan uskoa, että Mary oli tähän maailmaan kuuluva.
-- Ei, hän vastasi. -- Eivät he ole uskaltaneet.
-- Miksi eivät? uteli Mary.
-- Koska minä olisin pelännyt sinun näkevän minut. En salli, että
ihmiset näkevät minut ja juttelevat minusta.
-- Miksi et? kysäisi Mary uudelleen ihmetellen yhä enemmän kaikkea tätä
salaperäisyyttä.
-- Koska minä olen aina tällainen ja aina vuoteessa. Isänikään ei salli
ihmisten puhua minusta. Palvelijoita on kielletty puhumasta minusta.
Jos jään eloon, tulen kyttyräselkäiseksi, mutta minä en elä kauan. Isä
ei kestä ajatusta, että tulen samanlaiseksi kuin hän.
-- Oh, onpa tämä merkillinen talo! huudahti Mary. -- Kaikkialla
salaisuuksia! Huoneet lukittuja ja puutarhat lukittuja -- sinäkin!
Oletko sinäkin ollut lukon takana?
-- En. Olen tässä huoneessa, koska en tahdo liikkua minnekään täältä.
Se väsyttää minua liiaksi.
-- Käykö isäsi sinua tervehtimässä? rohkeni Mary kysäistä.
-- Käy joskus. Tavallisesti silloin kun nukun. Hän ei halua nähdä minua.
-- Miksi ei? pääsi Maryltä taas.
Pojan kasvoja pimensi suuttumuksen varjo.
-- Äitini kuoli syntyessäni, ja isä tulee onnettomaksi, kun hän katsoo
minua. Hän luulee etten minä tiedä, mutta minä olen kuullut ihmisten
puhuvan. Hän miltei vihaa minua.
-- Hän vihaa puutarhaakin, koska hänen vaimonsa kuoli, sanoi Mary
puolittain itsekseen.
-- Mitä puutarhaa? kysyi poika.
-- Oh! Vain -- vain erästä puutarhaa, josta äitisi oli pitänyt hyvin
paljon, änkytti Mary. -- Oletko aina ollut täällä?
-- Melkein aina. Joskus minut on viety merenrannikolle, mutta en tahdo
viipyä siellä, sillä ihmiset tuijottavat aina minua. Minulla oli ennen
rautainen vehje selässä pitämässä minua suorana, mutta Lontoosta tuli
kuuluisa tohtori minua katsomaan ja hän sanoi, että se oli typerää. Hän
käski heidän ottaa sen pois ja pitää minua raittiissa ilmassa. En voi
sietää raitista ilmaa, enkä tahdo ensinkään mennä ulos.
-- En minäkään tahtonut ensin tänne tultuani, sanoi Mary. -- Miksi sinä
katselet minua tuolla tavalla?
-- Koska minä vieläkin mietin, oletko sinä totta vai unta, vastasi
poika hiukan ärtyisästi. -- Välistä silmäni avatessani en usko olevani
valveilla.
-- Kyllä me olemme valveilla, vakuutti Mary. Hän katseli korkealla
olevaa kattoa, huoneen pimeitä nurkkia ja himmeää hiilivalkeaa. -- Tämä
on aivan kuin unta, nyt on keskiyö ja kaikki talossa nukkuvat -- kaikki
paitsi me. Me olemme ihan valveilla.
-- Minä en tahtoisi, että tämä olisi unta, sanoi poika rauhattomasti.
Maryn mieleen juolahti äkkiä jotakin.
-- Ellet pidä siitä että sinua katsotaan, tahdot kai minunkin lähtevän
tieheni.
Poika hypisteli yhä hänen peitteensä reunaa ja nykäisi sitä hiljakseen.
-- En, hän virkkoi. -- Jos nyt menet, luulen varmasti näkeväni unta.
Jos sinä olet oikein todellinen, niin käy istumaan tuolle suurelle
jakkaralle ja ala jutella. Minä tahdon kuulla sinusta.
Mary asetti kynttilän vuoteen vierellä olevalle pöydälle ja istahti
pehmoiselle jakkaralle. Hän ei ensinkään halunnut lähteä tiehensä.
Hän halusi jäädä tähän salaperäiseen huoneeseen ja jutella tälle
salaperäiselle pojalle.
-- Mitä tahtoisit minun kertovan sinulle? hän kysyi.
Poika tahtoi tietää, kuinka kauan Mary oli ollut Misselthwaitessa;
hän tahtoi tietää, missä käytävässä hänen huoneensa oli; mitä hän oli
tehnyt; missä hän oli elänyt ennen Yorkshireen tuloaan; inhosiko Mary
nummea yhtä kovasti kuin hän itse.
Mary vastasi kaikkiin näihin kysymyksiin ja moneen muuhunkin, ja Colin
lepäsi tyynyllään kuunnellen. Hän pyysi Maryä kertomaan paljon Intiasta
ja matkastaan valtameren yli. Mary huomasi, ettei hän ollut saanut
opetusta kuten muut lapset, nähtävästi siitä syystä että oli niin
paljon sairastellut. Muuan hänen hoitajattarensa oli opettanut häntä
lukemaan jo hänen ollessaan pikku poika, ja hän lueskeli melkein aina
ja katseli komeita kuvakirjoja.
Isä tuli harvoin hänen luokseen silloin kun hän oli hereillä, mutta hän
oli lähettänyt pojalle viihdykkeeksi kaikenmoisia ihmeellisiä esineitä.
Mutta siitä huolimatta Colinilla näytti olevan aina ikävä. Hän sai
kaiken mitä pyysi, eikä häntä koskaan pakotettu tekemään mitään, josta
hän ei pitänyt.
-- Kaikkien on oltava minulle mieliksi, hän sanoi välinpitämättömästi.
-- Minä sairastun, kun suutun. Ei kukaan usko minun elävän aikuiseksi.
Äänensävystään päätellen hän oli niin tottunut tuohon ajatukseen, ettei
siitä kannattanut enempää puhua. Hän tuntui pitävän Maryn äänestä
ja kuunteli unisen huvittuneena, kun tämä jatkoi juttelemistaan.
Pari kertaa Mary jo luuli hänen torkahtaneen. Mutta lopulta hän teki
kysymyksen, joka johti keskustelun uuteen suuntaan.
-- Kuinka vanha sinä olet? hän kysyi.
-- Kymmenen vuoden, vastasi Mary lisäten varomattomasti. -- Ja niin
olet sinäkin.
-- Miten sinä sen tiedät? tiedusteli Colin ihmeissään.
-- Sillä kun sinä synnyit, lukittiin puutarhan ovi ja avain haudattiin
maahan. Ja se on ollut lukittuna kymmenen vuotta.
-- Minkä puutarhan ovi lukittiin? Kuka sen teki? Mihin avain
haudattiin? kysyi Colin kiinnostuen äkkiä.
-- Se... se oli se puutarha, jota herra Craven vihaa, virkkoi Mary
hermostuneena. -- Hän lukitsi oven. Ei kukaan... ei kukaan tiedä, mihin
hän kaivoi avaimen.
-- Millainen puutarha se on? hoki Colin innokkaasti.
-- Ei kukaan ole saanut mennä sinne kymmeneen vuoteen, kuului Maryn
varovainen vastaus.
Mutta oli jo liian myöhäistä olla varovainen. Colin muistutti
luonteeltaan liian paljon häntä. Hänelläkään ei ollut mitään
ajateltavaa, ja kätkössä oleva puutarha herätti hänen uteliaisuutensa.
Kysymyksiä alkoi sataa. Eikö Mary ollut koskaan etsinyt ovea? Eikö hän
ollut koskaan kysynyt puutarhurilta?
-- Kukaan ei tahdo puhua siitä, sanoi Mary. -- Luulen että kaikkia on
kielletty vastaamasta.
-- Minä saisin heidät vastaamaan, sanoi Colin.
-- Saisitko? änkytti Mary alkaen tuntea pelkoa. Jos Colin pakottaisi
ihmiset vastaamaan kysymyksiinsä, niin kukapa tietää miten tässä
saattaisi käydä.
-- Kaikkien on pakko tehdä minulle mieliksi. Sanoinhan jo sinulle,
sanoi poika. -- Jos minä jäisin eloon, niin tämä paikka tulisi kerran
kuulumaan minulle.
Mary ei ollut tiennyt olleensa itse pilalle hemmoteltu, mutta hän
tajusi selvästi, että tämä salaperäinen poika oli kasvanut vinoon:
hänhän luuli koko maailman kuuluvan itselleen. Kuinka eriskummainen
poika ja kuinka kylmäverisesti hän puheli siitä, ettei jäisi eloon.
-- Luuletko ettet elä kauan, hän kysyi osittain uteliaisuudesta,
osittain toivoen johtavansa hänen ajatuksensa pois puutarhasta.
-- En usko tulevani aikuiseksi, vastasi Colin yhtä välinpitämättömästi
kuin ennenkin. -- Olen kuullut ihmisten sanovan siten niin kauan kuin
saatan muistaa. Ensin he luulivat, että olen liian pieni ymmärtääkseni,
ja nyt he luulevat etten kuule. Mutta minäpäs kuulen. Tohtori, joka
minua hoitaa, on isän serkku. Hän on aivan köyhä, ja jos minä kuolen,
hän saa koko Misselthwaiten isäni kuoltua. Hän ei juuri taida toivoa
minun jäävän eloon.
-- Tahdotko sinä itse elää, tiedusteli Mary.
-- En, vastasi Colin äreästi ja väsyneesti. -- Mutta en tahdo
kuollakaan. Kun olen sairas, makaan täällä ja mietin kaikenlaista, ja
silloin itken yhtä mittaa.
-- Kolme kertaa olen kuullut sinun itkevän, sanoi Mary. -- Mutta en
tiennyt kuka itki. Sen tähdenkö sinä juuri itkitkin? Hän halusi kovasti
saada Colinin unohtamaan puutarhan.
-- Sen tähden tietenkin. Puhutaan nyt jostakin muusta. Juttele
puutarhasta. Etkö tahtoisi nähdä sitä?
-- Tahtoisin kyllä, vastasi Mary aivan hiljaa.
-- Minä tahtoisin, hoki poika itsepintaisesti. -- Olen tuskin koskaan
ennen toden teolla halunnut nähdä mitään, mutta sen puutarhan haluan
nähdä. Avain on kaivettava esille piilosta. Ovi on avattava. Minut
voitaisiin viedä sinne tuolissani. Silloinhan saisin raitista ilmaa.
Minä panen heidät avaamaan tuon oven.
Hän oli aivan kiihtynyt, ja hänen omituiset silmänsä kimaltelivat kuin
tähdet luonnottoman suurina.
-- Heidän täytyy tehdä minulle mieliksi, hän sanoi. -- Minä käsken
heidän viedä minut sinne ja sinäkin saat tulla.
Mary väänteli käsiään. Kaikki oli hukassa -- kaikki! Dickon ei tulisi
koskaan takaisin. Hän, Mary, ei milloinkaan enää tuntisi olevansa
laulurastas turvallisessa piilopesässään.
-- Oi, älä -- älä -- älä tee sitä! hän kirkaisi äkkiä.
Colin ällisteli häntä kuin hän olisi päästään vialla.
-- Miksi ei? hän äännähti. -- Sanoithan juuri, että tahtoisit nähdä sen.
-- Niin tahdonkin, vastasi Mary itku kurkussa, mutta jos sinä annat
avata oven ja kannatat itsesi sinne, ei se enää ole mikään salaisuus.
Colin ojentautui eteenpäin vuoteessaan.
-- Salaisuus, hän virkkoi. -- Mitä sinä tarkoitat? Sanohan. Maryn sanat
tulvivat yhtenä ryöppynä hänen huuliltaan.
-- Näetkös... näetkös, hän läähätti, ellei kukaan muu tiedä kuin
me -- jos siellä olisi ovi jossakin muratin takana kätkössä -- jos
olisi -- ja me voisimme löytää sen; ja jos voisimme siitä yhdessä
pujahtaa puutarhaan ja sulkea oven jälleen, eikä kukaan tietäisi
ketään olevan siellä, ja me sanoisimme sitä omaksi puutarhaksemme
ja olisimme olevinamme -- laulurastaita, ja se olisi meidän pesämme
ja me leikkisimme siellä melkein joka päivä ja kaivaisimme maata ja
kylväisimme siemeniä ja saisimme sen virkoamaan eloon...
-- Onko se kuollut? keskeytti Colin.
-- Pian se kuolee, ellei kukaan välitä siitä, jatkoi Mary. --
Kukkasipulit virkoavat, mutta ruusut --.
Colin keskeytti hänet uudelleen yhtä kiihtyneenä kuin hän itse.
-- Mitä kukkasipulit ovat? hän tokaisi nopeasti väliin.
-- Ne ovat keltanarsisseja ja liljoja ja lumipisaroita. Nyt ne
liikahtelevat maan sisässä, työntävät pinnalle vaaleanvihreitä versoja,
kun kevät on tulossa.
-- Onko kevät tulossa? huudahti Colin. -- Miltä se näyttää. Sitä ei voi
nähdä kun on sairas ja huoneessa.
-- Päivä paistaa sateen jälkeen ja päivänpaisteen jälkeen sataa, ja
maasta kohoaa kasveja, sanoi Mary. -- Jos puutarha olisi salaisuus ja
me voisimme mennä sinne, niin voisimme nähdä kasvien kasvavan joka
päivä ja huomata, montako ruusua on elossa. Etkö käsitä? Oh, etkö
käsitä, kuinka paljon hauskempaa olisi, jos se olisi muilta salassa?
Colin painautui takaisin tyynylleen omituinen ilme kasvoillaan.
-- Minulla ei ole koskaan ollut salaisuutta, hän sanoi. -- Ei muuta
kuin se, etten elä aikuiseksi. He eivät tiedä minun tietävän sitä,
ja silloinhan se on salaisuus. Mutta tällainen salaisuus on paljon
hauskempi.
-- Ellet sinä käske heitä viemään sinua puutarhaan, pyyteli Mary,
niin ehkä -- minä olen melkein varma, että keksin jonkin keinon,
miten voimme päästä sinne joskus. Ja silloin... jos tohtori määrää,
että sinun pitää lähteä ulos tuolissasi, ja jos sinä voit aina tehdä
mitä mielesi tekee... niin ehkä... voisimme löytää jonkun pojan, joka
työntää sinut, ja me voisimme mennä sinne muiden tietämättä, ja se
pysyisi aina salaisena puutarhana.
-- Se olisi hyvin hauskaa, sanoi Colin verkalleen tuijottaen
uneksivasti eteensä.
Mary hengitti jo vapaammin, sillä Colin näytti mieltyneen siihen
ajatukseen, että heillä olisi yhteinen salaisuus. Hän oli aivan varma,
että jos hän yhä edelleen juttelisi ja voisi kuvata puutarhan hänelle
sellaisena kuin hän, Mary, sen oli nähnyt, niin poika ihastuisi siihen
ja hänestä olisi vastenmielistä ajatella, että kuka tahansa saisi
tallata sen nurmea.
-- Minä kerron sinulle, millaiseksi minä olen sen kuvitellut, jos
voisimme päästä sinne, hän virkkoi. -- Se on ollut niin kauan
suljettuna, että kaikki kasvaa siellä sekavana vyyhtenä.
Colin lepäsi liikahtamatta Maryn kertoessa edelleen ruusuista,
joiden oksat olivat ehkä takertuneet toisiinsa kiinni ja riippuivat
köynnöksinä puusta puuhun -- linnuista, jotka olivat rakentaneet
sinne pesänsä, siellä kun oli niin turvallista. Ja sitten hän kertoi
punarinnasta ja Ben Weatherstaffista. Punarinnasta olikin paljon
puhuttavaa; se oli niin helppo ja vaaraton puheenaihe, että Mary
lakkasi pelkäämästä. Punarinta huvitti Colinia niin että hän hymyili,
ja silloin hän muuttui kauniiksi, vaikka Mary oli ensi näkemältä
pitänyt häntä oikein rumana, vieläpä rumempana kuin hän itse oli.
-- En tietänyt sellaisia lintuja olevan olemassa, sanoi Colin. -- Mutta
kun aina on sisällä huoneessa, ei koskaan näe mitään. Kylläpä sinä
tiedät paljon asioista. Minusta tuntuu aivan siltä kuin olisit ollut
siinä puutarhassa.
Mary ei tiennyt mitä vastata, siksi hän ei puhunut mitään. Colin ei
nähtävästi vastausta odottanutkaan ja seuraavassa tuokiossa hän Maryn
hämmästykseksi sanoi:
-- Nyt näytän sinulle jotakin. Näetkö tuota ruusunväristä silkkiverhoa,
joka riippuu takanreunan yläpuolella.
Mary ei ollut ennen sitä huomannut, mutta nyt hän seurasi Colinin
katsetta ja näki pehmeän silkkiverhon, joka nähtävästi oli ripustettu
jonkin taulun peitteeksi.
-- Näen kyllä, hän vastasi.
-- Siitä riippuu nuora, sanoi Colin. -- Mene vetämään sitä.
Mary nousi salaperäisen odotuksen vallassa ja löysi nuoran. Hänen
sitä vetäessään punainen silkkiverho solui syrjään paljastaen taulun.
Taulu kuvasi naurusuista tyttöä. Sininen nauharuusuke piti koossa
hänen vaaleita hiuksiaan, ja hänen hilpeät, kauniit silmänsä olivat
juuri samanlaiset kuin Colinin tyytymättömät silmät, harmaansiniset
ja mustien ripsien varjostamat, joten ne näyttivät kahta vertaa
suuremmilta kuin olivat.
-- Hän on äitini, sanoi Colin valittavasti. -- En käsitä miksi hänen
piti kuolla. Toisinaan olen vihainen hänelle siitä.
-- Kuinka omituista! huudahti Mary.
-- Jos hän olisi elänyt, en varmaankaan olisi aina ollut sairas, nurisi
poika. -- Luultavasti minäkin olisin silloin saanut elää. Eikä isä
kammoksuisi nähdä minua. Ehkä minulla olisi terve ja vahva selkä. Vedä
verho paikoilleen.
Mary teki kuten käskettiin ja palasi jakkaralleen.
-- Hän on paljon kauniimpi kuin sinä, sanoi tyttö. -- Mutta hänen
silmänsä ovat samanlaiset kuin sinun -- ainakin niissä on sama muoto ja
väri. Miksi sen edessä on verho?
Colin liikahti levottomasti.
-- Minä panetin sen siihen, hän sanoi. -- Toisinaan minua kiusaa, kun
hän katsoo minua. Hän hymyilee liian paljon, kun minä olen sairas ja
onneton. Sitä paitsi hän on minun, enkä tahdo että kaikki katsovat
häntä.
Kotvan aikaa he olivat ääneti ja sitten Mary lausui:
-- Mitä luulisit rouva Medlockin tekevän, jos hän saisi tietää minun
käyneen täällä?
-- Hän tekisi mitä minä käskisin, vastasi Colin arvelematta. -- Ja minä
sanoisin hänelle, että sinun pitää käydä täällä joka päivä juttelemassa
kanssani. Olen iloinen siitä, että tulit.
-- Niin minäkin, sanoi Mary. -- Minä tulen niin usein kuin voin, mutta
hän epäröi -- minun täytyy joka päivä etsiä puutarhan ovea.
-- Niin täytyy, virkkoi Colin, ja sitten voit kertoa minulle. Hän
makasi mietiskellen pari minuuttia ja sitten hän jälleen alkoi puhua.
-- Minusta sinäkin voisit olla salaisuus, hän sanoi. -- En aio kertoa
heille, ennen kuin he saavat itse sen selville. Hoitajattaren voi aina
lähettää pois ja sanoa, että haluan olla yksikseni. Tunnetko Marthan?
-- Tunnen varsin hyvin, vastasi Mary. -- Hän toimittaa kaikki askareet
minulle.
Colin nyökäytti päätään käytävään päin.
-- Hän nukkuu tuossa toisessa huoneessa. Hoitajatar lähti eilen
sisarensa luo ja viipyy siellä aamuun asti, ja hän panee aina Marthan
hoitamaan minua, kun häntä haluttaa lähteä jonnekin. Martha sanoo
sinulle, milloin sinun pitää tulla.
Nyt Mary ymmärsi, miksi Marthan katse oli hätääntynyt, kun hän uteli
Colinin itkua.
-- Martha on siis koko ajan tiennyt sinusta? hän kysyi.
-- Niin on, hän hoitelee minua usein. Hoitajatar käy aina mielellään
jossain, ja silloin tulee Martha.
-- Minä olen ollut täällä jo kauan, sanoi Mary. -- Menenkö nyt pois?
Silmäsi ovat niin uniset.
-- Tahtoisin nukkua ennen kuin sinä lähdet, sanoi Colin vähän ujosti.
-- Ummista silmäsi, sanoi Mary vetäen jakkaransa lähemmäksi vuodetta.
-- Minä teen kuten aiani Intiassa. Minä silittelen kättäsi ja laulan
jotakin hiljakseen.
-- Siitä minä varmaan pitäisin, mutisi Colin unisena.
Maryn kävi sääliksi unetonta poikaa, ja hän nojautui vuoteeseen ja
alkoi hiljakseen silitellä Colinin kättä laulaen hyvin vienolla äänellä
pientä yksitoikkoista laulunpätkää.
-- Se tuntuu hyvältä, sanoi Colin yhä unisemmin, ja Mary jatkoi
laulamistaan ja silittämistään, kunnes näki pojan mustien ripsien
laskeutuneen poskille. Colinin silmät olivat ummessa, ja hän oli
vaipunut syvään uneen.
14.