DICKON

Viikon päivät paistoi aurinko salaiseen puutarhaan. Salaiseksi

puutarhaksi Mary sitä aina sanoi ajatuksissaan. Nimi miellytti häntä

ja vieläkin enemmän häntä miellytti se, ettei kukaan tiennyt missä hän

oli, kun puutarhan kauniit vanhat muurit kätkivät hänet suojaansa.

Tuntui melkein kuin hän olisi siirtynyt pois maailmasta johonkin

lumottuun paikkaan. Hän oli lukenut muutamia satukirjoja, joissa oli

kerrottu kätkössä olevista puutarhoista. Toisinaan ihmiset nukkuivat

niissä sata vuotta, mikä oli hänen mielestään aika typerää. Mary ei

suinkaan aikonut pitää puutarhaansa torkuskelupaikkana; hän tunsi

olevansa päivä päivältä yhä enemmän hereillä. Hän viihtyi nykyisin

mainiosti ulkoilmassa eikä vihannut enää tuulta, vaan nautti siitä. Hän

jaksoi juosta nopeasti ja kauan ja hyppiäkin jo sataan asti.

Salaisen puutarhan kukkasipulit mahtoivat olla hyvin ihmeissään. Niitä

ympäröivä maa muokattiin niin pehmeäksi ja puhtaaksi, että niillä

oli yllin kyllin hengitystilaa. Jos Mary olisi voinut kurkistaa maan

sisään, hän olisi nähnyt, miten sipulit alkoivat pimeässä virota ja

uutterasti työskennellä.

Mary oli merkillinen, päättäväinen pikku olento, ja nyt kun hänen

tarmonsa oli löytänyt mielenkiintoisen kohteen, hän suuntasi kaikki

ajatuksensa siihen. Hän kaivoi ja kiskoi maasta rikkaruohoja, ja

mieltyi tunti tunnilta yhä enemmän työhön.

Noita vaaleanvihreitä versoja löytyi puutarhasta paljon enemmän kuin

hän oli voinut aavistaa. Niitä näytti puhkeavan maasta kaikkialla, ja

joka päivä hän tiesi varmasti löytävänsä uusia, niin hentoja ja arkoja,

että ne vain hiukan uskalsivat kurkistaa mullasta. Ne olivat olleet

oman onnensa nojassa kymmenen vuotta, ja ehkäpä ne sinä aikana olivat

lisääntyneet tuhansiin kuten lumipisarat, joista Martha oli puhunut.

Mary mietti, miten kauan mahtoi kestää, ennen kuin ne kukkivat.

Toisinaan hän lakkasi äkkiä kaivamasta katsellakseen puutarhaa ja

koettaakseen mielessään kuvitella, miltä se mahtoi näyttää, kun

tuhannet ihanat kukat helottivat väriloistossaan.

Tänä aurinkoisena viikkona hän ystävystyi yhä enemmän Ben

Weatherstaffin kanssa. Usein hän hämmästytti tätä ilmestymällä äkkiä

hänen eteensä kuin maasta nousseena. Totta puhuen hän pelkäsi Benin

sieppaavan työkalunsa ja lähtevän tiehensä nähdessään hänen tulevan,

ja siksi hän aina lähestyi ukkoa niin kuulumattomin askelin kuin

mahdollista. Mutta Ben ei ollutkaan enää niin murjottava ja tyly

hänelle kuin alussa. Ehkäpä hän oli salaisesti hyvillään nähdessään

Maryn selvästi viihtyvän hänen, vanhan miehen, seurassa. Ja olihan

Marykin tullut hiukan kohteliaammaksi. Ensimmäisen kerran Benin

tavatessaan hän oli tietämättään puhutellut tätä kuin intialaista

alkuasukasta; mitenpä hän olisi ymmärtänyt, ettei vanha, äreä, juro

yorkshirelainen ole tottunut kumartelemaan isännilleen tai olemaan

heidän komennettavissaan.

-- Niinhän sinä olet kuin punarinta, sanoi Ben eräänä aamuna

kehottaessaan päätänsä ja nähdessään Maryn seisovan vieressään. -- En

koskaan tiedä, milloin ilmestyt eteeni tai mistä tupsahdat tänne.

-- Linnusta on tullut minun ystäväni, sanoi Mary.

-- Sehän on sen tapaista, ärähti Ben Weatherstaff. -- Naisväkeä se

mielistelee pelkästä turhamaisuudesta ja huikentelevaisuudesta.

Kyllä se tekee vaikka mitä, kunhan vain saa keimailla ja näytellä

pyrstösulkiaan. Se on niin täynnä ylpeyttä kuin mikäkin.

Ben oli harvasanainen. Usein hän vastasi Maryn kysymyksiin vain

mörähtäen, mutta tänä aamuna hän jutteli tavallista enemmän. Hän

suoristautui ja laski jalkansa lapiolle katsellen Maryä.

-- Kuinka kauan olet ollut täällä? hän töksäytti.

-- Kuukauden verran kai, vastasi Mary.

-- Misselthwaite voi olla ylpeä, virkkoi Ben. -- Olet melkoisesti

lihonnut, etkä ole enää niin keltainenkaan. Olit kuin kynitty

variksenpoika tullessasi ensi kerran tähän puutarhaan. Ajattelin

mielessäni, etteivät silmäni koskaan olleet nähneet rumempaa ja

äreänaamaisempaa tyttölasta.

Mary ei ollut turhamainen, eikä hän erityisesti pahastunut, koska ei

ollut milloinkaan kuvitellut suuria ulkomuodostaan.

-- Kyllä minä tosiaan olen lihavampi kuin ennen, hän sanoi. -- Sukkani

ovat käyneet tiukemmiksi sääristä. Ennen niihin jäi aina ryppyjä. Hei,

tuossa tulee punarinta, Ben Weatherstaff.

Siinä se jo olikin, ja Marystä se oli somempi kuin koskaan ennen. Sen

punainen rinta oli kiiltävä kuin silkki, ja se päristeli siivillään

ja pyrstöllään, pöyhisteli ja keikutti pikku päätään ja hyppeli jos

jonkinmoisissa koukeroissa. Se näytti päättäneen saavuttaa Benin

ihailun. Mutta Ben oli ivallinen.

-- Vai siinä sinä olet! hän murisi. -- Kyllä minä kelpaan taas vähän

aikaa paremman seuran puutteessa. Oletkos muuta nyt tehnyt kahden

viikon aikana kuin kiillottanut punaista rintaasi ja sulkiasi?

Kyllä minä sinut tunnen. Sinä kosiskelet jotakin pöyhkeätä nuorta

neitokaista. Uskottelet sille olevasi muka hienoin punarintakukko

Misselin nummella ja lupaat tapella kaikkia muita vastaan.

-- Oh, katsokaapa sitä! innostui Mary.

Punarinta oli nähtävästi vallattomalla, kiehtovalla tuulella. Se

hyppeli yhä lähemmäksi katsellen kaiken aikaa hyvin mielistelevästi Ben

Weatherstaffia. Se lensi lähimpään viinimarjapensaaseen ja pyörittäen

päätänsä lauleli pienen laulun suoraan hänelle.

-- Luuletko saavasi minut noin lepytetyksi? jupisi Ben vääntäen

naamansa sen näköiseksi, että Mary huomasi selvästi hänen koettavan

kätkeä mielihyväänsä. -- Sinä luulet, ettei kukaan kykene sinua

vastustamaan -- niinpä luuletkin.

Punarinta levitti siipensä -- Mary saattoi tuskin uskoa silmiään. Se

lensi suoraan Ben Weatherstaffin lapiota kohti ja laskeutui sen varren

päähän. Silloin ukon kasvoille levisi verkalleen uusi ilme. Hän uskalsi

tuskin hengittää -- ikään kuin hän ei mistään hinnasta olisi suostunut

liikahtamaan, jotta lintu ei pyrähtäisi lentoon. Hän puheli melkein

kuiskaamalla.

-- Voi hyvä tavaton! hän virkkoi leppeästi, aivan muuttuneella äänellä.

-- Kyllä sinä konstit tiedät, senkin vekkuli! Tämähän on sulaa ihmettä.

Oletpa sinä viisas.

Ja hän seisoi liikkumatta, melkein henkeään pidättäen, kunnes punarinta

räpäytti siipiään toisen kerran ja lensi tiehensä. Hän seisoi vielä

hetken katsellen lapionsa kädensijaan ikään kuin siihen olisi jäänyt

taikaa, ja alkoi sitten uudelleen kuokkia puhumatta vähään aikaan

mitään.

Mutta kun leveä, hyväntuulinen virnistys tuon tuostakin puhkesi hänen

kasvoilleen, uskalsi Mary puhua hänelle.

-- Onko teillä itsellänne oma puutarha? hän kysyi.

-- Ei. Minä olen naimaton ja asun yhdessä Martinin kanssa veräjän luona.

-- Jos teillä olisi puutarha, niin mitä kasvattaisitte siinä?

-- Kaalia ja perunoita ja sipulia.

-- Mutta jos tekisitte itsellenne kukkatarhan, penäsi Mary, mitä sitten

istuttaisitte?

-- Sipulikukkia ja tuoksuvia kasveja, mutta enimmäkseen ruusuja.

Maryn kasvot kirkastuivat.

-- Pidättekö ruusuista? hän uteli.

Ben Weatherstaff nyhtäisi maasta rikkaruohon ja viskasi sen menemään

ennen kuin vastasi:

-- Pidän. Muuan nuori rouva, jonka puutarhurina olin, opetti minua

pitämään niistä. Hänellä oli niitä kosolti eräässä paikassa, jota hän

rakasti, ja hän helli niitä kuin ne olisivat olleet lapsia -- tai

punarintoja. Toisinaan hän oikein kumartui suutelemaan niitä. Ben

kiskaisi irti vielä toisenkin rikkaruohon ja tuijotti siihen vihaisesti.

-- Siitä on jo kymmenen vuotta.

-- Missä hän nyt on? kysyi Mary kiinnostuneena.

-- Taivaassa mikäli pastorin sanoissa on perää, vastasi Ben ja iski

lapionsa syvälle maahan.

-- Miten ruusujen kävi? kysyi Mary edelleen silmät jännityksestä

hehkuen.

-- Ne jäivät oman onnensa nojaan.

Mary oli aivan kiihdyksissään.

-- Kuolivatko ne? Kuolevatko ruusut tykkänään, jos ne jäävät oman

onnensa nojaan? uskalsi hän udella.

-- Hm, olin ruvennut niistä pitämään... ja pidin hänestä... ja hän piti

niistä, myönsi Ben vastahakoisesti. -- Kerran tai kahdesti vuodessa

minä kävin hiukan hoitelemassa niitä -- karsin niitä ja kaivelin

juurien kohdalta. Ne ovat villiintyneet, mutta ne ovat väkevässä

maassa, joten muutamat niistä ovat vielä elossa.

-- Kuinka voi tietää, ovatko ruusut kuolleita vai elossa, kun ei

niissä ole yhtään lehtiä ja ne näyttävät vain harmailta ja kuivilta,

tiedusteli Mary.

-- Odotas vain, kun kevät tulee. Kunhan alkaa sataa ja paistaa

vuorotellen, niin kylläpähän näet.

-- Kuinka -- kuinka? huudahti Mary unohtaen varovaisuutensa.

-- Katsele tarkkaan oksia, ja jos näet siellä täällä ruskean paisuvan

silmun, niin pidä sitä silmällä lämpimän sateen jälkeen, kyllä sitten

saat tietää mitä tapahtuu. Hän vaikeni äkkiä ja katsahti uteliaasti

Maryn hehkuviin kasvoihin. -- Miksi sinä nyt yhtäkkiä olet niin

innostunut ruusuista ja muusta? hän kysyi.

Mary punastui. Häntä melkein pelotti vastata.

-- Minä... minä tahtoisin leikkiä, että minulla on oma puutarha, hän

änkytti. -- Minä... minulla ei ole mitään tekemistä. Minulla ei ole

mitään... ei ketään.

-- No niin, sanoi Ben verkalleen yhä häntä silmäillen. -- Se on totta.

Ei sinulla ole ketään.

Hän lausui sen niin oudolla äänellä, että Mary jäi miettimään, mahtoiko

Ben hiukkasen sääliä häntä. Mary ei ollut koskaan säälinyt itseään.

Hän oli vain ollut väsyksissä ja ärtyisä, kun ihmiset ja asiat eivät

olleet ensinkään hänelle mieleen. Mutta maailma tuntui nyt muuttuvan

ja tulevan hauskemmaksi. Ellei kukaan saisi tietää hänen puuhistaan

salaisessa puutarhassa, hänen ei tulisi koskaan ikävä.

Hän viipyi vielä Benin luona kymmenen tai viisitoista minuuttia

tiedustellen häneltä kaikkea, mitä uskalsi kysyä. Ben vastasi kaikkiin

kysymyksiin murahtavaan tapaansa, mutta ei hän näyttänyt olevan

tosissaan äreä eikä hän siepannut lapiotansa ja lähtenyt tiehensä. Hän

mainitsi jotakin ruusuista juuri kun Mary oli lähtemäisillään, ja tämä

toi tytön mieleen vielä yhden kysymyksen.

-- Käyttekö vielä hoitelemassa noita ruusuja? hän kysyi.

-- Tänä vuonna en ole käynyt. Jäseneni ovat niin pahasti reumatismin

kangistamat.

Sitten hän äkkiä näytti suuttuvan, vaikka Mary ei voinut käsittää syytä

siihen.

-- Kuulehan, hän ärähti, älä sinä kysele niin paljon. Uteliaampaa

tyttölasta en ole ikinä tavannut. Mene leikkimään. Minä olen jo

soittanut suutani tämän päivän osalle.

Tämä sanottiin niin äkäisesti, että Mary oivalsi olevan hyödytöntä

viipyä kauemmin. Hitaasti hyppien hän poistui paikalta miettien

mielessään, että hän piti vanhasta Ben Weatherstaffista tämän

omituisuudesta ja äreydestä huolimatta. Piti kuin pitikin. Hänen teki

aina mieli houkutella Ben juttelemaan. Mary alkoi myös uskoa, että Ben

tiesi kukista kaiken.

Salaisen puutarhan ohi kiemurteli laakeripensaiden reunustama käytävä,

joka vei puistoon johtavalle portille. Mary lähti hyppimään käytävää

pitkin puistoon päin katsoakseen, näkyisikö siellä kaniineja.

Lähestyessään käytävän päätä hän kuuli metsästä matalaa vihellystä.

Mitähän se mahtoi olla? Hän tuli uteliaaksi ja pujahti portista

katsomaan.

Varsin merkillinen näky hänen eteensä avautuikin. Hän pysähtyi

henkeään pidättäen. Puun alla runkoon nojaten istui poika puhaltaen

puupilliä. Hän oli lystikkään näköinen, kahdentoista korvissa oleva

poika. Hän näytti hyvin puhtaalta, nenä oli terhakasti pystyssä ja

posket rusottivat kuin punaiset unikot, eikä Mary ollut vielä koskaan

nähnyt kellään niin pyöreitä ja sinisiä silmiä. Puunrungolla, johon hän

nojasi, kiipesi ruskea orava häntä tähystellen; läheisen pensaan takaa

kurkisteli fasaanikukko arasti kaulaansa venytellen, ja aivan lähellä

soittajaa istua nökötti kaksi kaniinia varovasti kuonollaan nuuskien

-- ja ne kaikki näyttivät tosiaankin siirtyvän lähemmäksi katsomaan

häntä ja kuuntelemaan hänen pillistään lähtevää matalaa vienoa kutsua.

Nähdessään Maryn poika nosti kätensä ja puhutteli häntä äänellä, joka

oli melkein yhtä matala kuin pillin puhallus ja muistuttikin paljon

sitä.

-- Älä liikahda, hän virkkoi. -- Ne säikähtävät pakosalle.

Mary seisoi hievahtamatta. Poika lakkasi puhaltamasta pilliä ja alkoi

verkalleen nousta seisomaan. Hän liikkui niin hitaasti, että näytti

tuskin ensinkään liikkuvan, mutta viimein hän oli pystyssä, ja silloin

orava harppasi takaisin puun oksalle, fasaani herkesi kurottamasta

kaulaansa ja kaniinit alkoivat loikkia tiehensä näyttämättä silti

lainkaan säikähtyneeltä.

-- Minä olen Dickon, poika sanoi. -- Sinä olet Mary, sen tiedän.

Mary oli ensi hetkestä alkaen tiennyt, että poika oli Dickon. Eihän

kukaan muu olisi osannut lumota fasaaneja ja kaniineja niin kuin

alkuasukkaat Intiassa lumoavat käärmeitä. Pojalla oli leveä, punainen,

ilmeikäs suu, ja hänen hymynsä levisi yli koko kasvojen.

-- Minä nousin seisomaan niin hitaasti, sillä ne säikkyvät, jos

liikahtaa äkkiä, hän selitti. On liikuttavaa verkalleen ja puhuttava

hiljaa, kun lähettyvillä on metsän eläimiä.

Hän jutteli Marylle kuin vanhalle tutulle. Mary oli hyvin harvoin

joutunut tekemisiin poikien kanssa, ja hän puhui hiukan jäykästi, koska

ujosteli Dickonia.

-- Saitko Marthan kirjeen? hän kysyi.

Poika nyökäytti kiharaista, ruosteen väristä päätänsä.

-- Sitä vartenhan minä juuri tulinkin.

Hän kumartui ottamaan maasta käärön, joka hänen pilliä puhaltaessaan

oli ollut hänen vieressään.

-- Minä olen hankkinut puutarhavehkeet. Tässä on lapio ja hara ja

kuokka ja vielä haravakin. Kyllä niitä kelpaa käytellä. Ja nainen, joka

oli myymässä, pisti vielä kaupantekijäisiksi paperiin hiukan valkoisia

unikonsiemeniä ja kehäkukkia, kun ostin muut siemenet.

-- Saanko nähdä siemenet? sanoi Mary.

Kunpa hän olisi osannut puhua samalla tapaa, yhtä nopeasti ja

luontevasti kuin Dickon. Kuulosti siltä kuin Dickon olisi pitänyt

Marystä eikä ensinkään epäillyt, ettei Mary pitäisi hänestä, vaikka hän

oli vain mökinpoika, jolla oli paikatut vaatteet. Astuessaan lähemmäksi

häntä huomasi Mary hänestä uhoavan puhdasta, raitista kanervan ja

heinän tuoksua. Se miellytti Maryä kovasti, ja kun hän katsahti pojan

punaisiin poskiin ja sinisiin silmiin, häneltä unohtui kokonaan ujous.

-- Mennään istumaan tuolle pölkylle ja katsotaan niitä, hän ehdotti.

He kävivät istumaan, ja Dickon kaivoi taskustaan pienen paperikäärön.

Hän avasi sen ja otti esiin useita pieniä paperipusseja, joissa

kussakin oli kukan kuva.

-- Tässä on resedoja ja unikkoja, hän sanoi. -- Mikään kukka ei tuoksu

niin hyvältä kuin resedat, ja ne kasvavat mihin niitä vain sirottelet,

aivan niin kuin unikotkin. Sen kuin vihellät, niin ne jo kohoavat

maasta ja alkavat kukkia.

Hän vaikeni ja kääntyi nopeasti kuuntelemaan iloinen välähdys

punaposkisilla kasvoillaan.

-- Missä on tuo punarinta, joka kutsuu meitä? hän kysyi. Visertely tuli

tiheästä, marjoja punaisenaan hohtavasta rautatammipensaasta, ja Mary

arveli tietävänsä, kenen ääni se oli.

-- Kutsuuko se todella meitä? hän kysyi.

-- Tietysti, sanoi Dickon puhuen aivan kuin luonnollisesta asiasta.

Juuri tuolla tavalla punarinnat juttelevat ystävilleen. Se sanoo näin:

"Tässä minä olen. Katseles minua. Minua haluttaisi vähän jutella."

Siellähän se onkin pensaassa. Kenen se on?

-- Se on Ben Weatherstaffin, mutta luulen, että se tuntee minutkin,

vastasi Mary.

-- Vai tuntee se sinut, puheli Dickon jälleen kuiskaamalla. -- Ja se

pitää sinusta. Se on seurannut sinua. Se juttelee kyllä kohta minulle,

mitä se tietää sinusta.

Hiljakseen, verkkaisin liikkein hän lähestyi pensasta, ja sitten

häneltä pääsi äännähdys, melkein punarinnan liverryksen kaltainen.

Punarinta kuunteli parin silmänräpäyksen ajan hievahtamatta ja

tarkkaavasti, sitten se visersi ikään kuin vastaukseksi kysymykseen.

-- Kyllä vain, kyllä se on sinun ystäväsi, hihitti Dickon.

-- Luuletko niin? huudahti Mary innokkaasti. -- Luuletko sen todella

pitävän minusta?

-- Miksikäs se muuten pyrkisi sinua lähestymään, vastasi Dickon. --

Linnut ovat tavattoman herkkiä ja älyävät sukkelammin kuin ihmiset,

mitä lajia kukin on. Katsopas, nyt se oikein mielistelee sinua. "Etkö

sinä huomaa lainkaan minua miekkosta?" se sanoo.

Ja niin näytti sanovankin. Se käänteli päätänsä, keimaili, liverteli ja

hyppeli aivan väsymättömästi.

-- Ymmärrätkö kaiken, mitä linnut sanovat? kysyi Mary.

Dickonin suu vetäytyi iloiseen, leveään irvistykseen.

-- Luulen ymmärtäväni, ja kyllä nekin uskovat minun ymmärtävän, hän

sanoi. -- Olen niin kauan elänyt nummella niiden parissa. Olen nähnyt

niiden puhkaisevan munankuorensa ja tulevan ulos ja saavan höyheniä

ja oppivan lentämään ja alkavan laulaa, niin että lopulta jo luulen

itsekin olevani lintu. Välistä minusta tuntuu, että ehkä olenkin lintu

tai kettu tai kaniini tai orava tai vaikkapa vaapsahainen, vaikken itse

ole selvillä siitä.

Hän istuutui jälleen pölkylle ja rupesi uudelleen puhumaan

kukansiemenistä. Hän selitti Marylle, millaisia kukkia niistä tuli, ja

neuvoi häntä istuttamaan, hoitamaan ja kastelemaan niitä.

-- Kuulehan, hän sanoi äkkiä kääntäen katseensa Maryyn. -- Minäpä

kylvän ne sinulle. Missä sinun puutarhasi on?

Maryn helmassa olevat kädet pusertuivat yhteen. Hän ei tiennyt mitä

sanoa eikä siksi virkkanut mitään. Tätä hän ei ollut ensinkään

ajatellut. Hän oli perin onneton. Hän tunsi punastuvansa ja

kalpenevansa.

-- Sinulle on annettu pieni puutarhatukku, niinhän? tiedusteli Dickon.

Dickon huomasi Maryn hämmennyksen, ja kun tyttö oli yhä ääneti, hän

joutui ymmälle.

-- Eikö sinulle annetakaan maata? hän tiedusteli. Etkö ole vielä saanut

sitä?

Mary pusersi käsiään yhä lujemmin yhteen ja käänsi kasvonsa Dickoniin.

-- En tiedä mitään pojista, hän sanoi verkalleen. -- Voisitkohan

säilyttää salaisuuden, jos uskoisin sen sinulle? Se on suuri salaisuus.

En tiedä mitä tekisin, jos joku pääsisi sen perille. Varmaankin

kuolisin. Viimeiset sanat lausuttiin melkein hurjasti.

Dickon joutui yhä enemmän ymmälle ja kynsi pyöreätä päätään, mutta

siitä huolimatta hän vastasi hyväntuulisesti:

-- Ainahan minä salaisuudet säilytän. Ellen pitäisi toisilta pojilta

salassa, mitä tiedän ketunpoikasista, linnunpesistä ja kaikkien nummen

eläinten kätköistä, ei kukaan olisi turvassa. Kyllä minä osaan pitää

suuni kiinni.

Mary ojensi huomaamattaan kätensä ja kouristi Dickonin käsivartta.

-- Minä olen varastanut puutarhan, hän puhui hätäisesti. -- Se ei ole

minun. Se ei ole kenenkään. Ei kukaan sitä tarvitse, ei kukaan välitä

siitä, siellä ei koskaan käy kukaan. Kenties kaikki siellä onkin jo

kuollut.

Hän kiihtyi omista sanoistaan, ja vanha ärripää nosti taas päätään

voimakkaampana kuin koskaan ennen.

-- Minä teen mitä tahdon, minä teen mitä tahdon! Ei kellään ole

oikeutta viedä sitä minulta. Minä pidän siitä, mutta kukaan muu ei

siitä välitä. Kaikki jättävät sen kuolemaan, ihan oman onnensa nojaan,

hän päätti kiihkeästi kätkien kasvonsa käsivarsiinsa ja puhjeten itkuun

-- pikku poloinen.

Dickonin siniset silmät pyöristyivät pyöristymistään.

-- Ä-l-ä-h-ä-n! hän sanoi venyttäen ääntään ihmeissään ja

myötätuntoisesti.

-- Minulla ei ole mitään tekemistä, virkkoi Mary. -- Minulla ei ole

mitään. Itse minä sen löysin ja itse minä sinne menin. Minä tein aivan

samoin kuin punarinta, eikä kukaan halua viedä sitä punarinnaltakaan.

-- Missä se on? kysäisi Dickon ääntään alentaen.

Mary nousi heti pölkyltä. Hän tiesi olevansa jälleen ärripää, mutta

siitä hän vähät välitti.

-- Tule, niin näytän sinulle, hän sanoi.

Hän opasti Dickonia laakerikäytävälle, ja sieltä he kääntyivät polulle,

jota reunusti muratin peittämä muuri. Dickon seurasi häntä kasvoillaan

omituinen, miltei säälivä ilme. Kun Mary pysähtyi muurin eteen ja

siirsi syrjään köynnökset niin että ovi tuli näkyviin, poika hätkähti

yllättyneenä. Mary työnsi oven verkalleen auki, ja he astuivat yhdessä

puutarhaan. Sitten Mary jäi seisomaan viitaten uhmaavasti kädellään.

-- Tässä se on, hän sanoi. -- Tämä on salainen puutarha, ja minä olen

ainoa koko maailmassa, joka tahdon sen jäävän eloon.

Dickon silmäili ihmeissään puutarhaa.

-- Voi toki! hän puheli kuiskaamalla. -- Onpa se merkillinen ja soma

paikka. Niinhän tämä on kuin kaunista unta.

11.