Mitään niin viehkeää, niin salaperäiseltä näyttävää paikkaa ei
olisi voinut kuvitella. Korkeita muureja, jotka sulkivat puutarhan
syliinsä, peittivät tiheiksi ja takkuisiksi kasvaneiden köynnösruusujen
lehdettömät rungot. Kaikki nurmikot olivat talvisen, ruskehtavan
ruohon peitossa, ja niistä kohosi paikoittain pensaskimppuja, ruusuja
nähtävästi nekin. Puutarhassa oli muitakin puita, ja pitkin niiden
runkoja kierteli köynnösruusuja. Ne riippuivat alas pitkinä, taipuisina
lonkeroina, jotka kutoutuivat kuin kevyiksi verhoiksi; siellä täällä ne
olivat takertuneet toisiinsa tai johonkin etäämpänä olevaan oksaan ja
pujottautuivat puusta toiseen taipuen sieviksi silloiksi. Nyt ei niissä
ollut lehtiä eikä kukkia, eikä Mary tietänyt olivatko ne kuolleita vai
elossa, mutta niiden ohuet, harmaat ja ruskeahkot oksat ja köynnökset
näyttivät usvaiselta viitalta, johon kaikki peittyi -- muurit, puut,
vieläpä ruskea nurmikin. Tämä usvainen, takkuinen, puusta puuhun
kulkeva köynnösvyyhti sai kaiken näyttämään hyvin salaperäiseltä. Mary
ei todellakaan ollut koskaan nähnyt sellaista paikkaa.
-- Kuinka hiljaista täällä on! hän kuiskasi. -- Kuinka hiljaista!
Sitten hän seisoi tuokion hievahtamatta kuunnellen hiljaisuutta.
Punarinta, joka oli lentänyt puunlatvaan, oli yhtä liikkumaton ja
ääneti kuin kaikki muukin. Se ei edes räpyttänyt siipiään, katsoi vain
Maryyn.
-- Ei ole ihme, että täällä on hiljaista, hän kuiskasi uudelleen. --
Minä olen ensimmäinen, joka kymmeneen vuoteen on täällä mitään puhunut.
Hän lähti kulkemaan eteenpäin hiljaa, aivan kuin olisi pelännyt
herättävänsä jonkun. Hän oli hyvillään siitä, että hänen jalkainsa alla
oli ruohikkoa, joka vaimensi askelten äänen. Hän kulki puiden lomitse
silmäillen köynnöksiä ja lonkeroita, jotka muodostivat hänen ylleen
sadunomaisen holvin.
-- Onkohan kaikki ihan elotonta? hän mietti. -- Onko tämä kuollut
puutarha?
Ben Weatherstaff olisi heti ensi näkemältä voinut sanoa, olivatko puut
elossa, mutta Mary saattoi vain todeta, että oksat ja köynnökset olivat
harmaanruskeita ja ettei hennointakaan lehtinuppua näkynyt missään.
Mutta yhtä kaikki hän oli nyt ihmeellisessä puutarhassa, ja hän saattoi
tulla tänne muratin läpi puutarhanovesta milloin häntä vain halutti.
Hänestä tuntui kuin hän olisi löytänyt maailman, joka kuului yksin
hänelle.
Aurinko paistoi, ja korkea, sininen kaarikatto tuntui täällä säteilevän
vielä kirkkaampana ja pehmeämpänä kuin nummella. Punarinta lehahti
maahan puunlatvasta ja hyppeli vikkelästi ruohikolla tai seurasi
Maryä lentäen pensaasta toiseen. Se viserteli ahkerasti ja hääräsi
toimeliaana kuin mikäkin opas. Kaikki oli outoa ja hiljaista, ja
Marystä tuntui, että hän nyt oli satojen peninkulmien päässä ihmisten
ilmoilta, mutta hänestä ei suinkaan ollut pelottavan yksinäistä.
Hän olisi vain halunnut tietää, olivatko kaikki ruusut kuolleet vai
odottivatko ne vain lämmintä säätä puhjetakseen lehtiin ja nuppuihin.
Jos puutarha oli vielä elossa se mahtoi olla ihana siihen aikaan, kun
tuhannet ruusut kukkivat!
Hyppynuora riippui hänen käsivarrellaan, ja hetken aikaa käveltyään
hän päätti hyppiä ympäri koko puutarhan. Siellä täällä näytti olleen
ruohopolkuja, ja parissa nurkkauksessa oli murattilehtimaja ja
kivi-istuimet, joiden keskellä oli korkea, sammaltunut kukkauurna.
Toista lehtimajaa lähestyessään hän lakkasi hyppimästä. Paikalla oli
ollut kukkapengermä, ja hänestä näytti kuin mustasta maasta olisi
kurkistanut vaaleanvihreitä tiploja, kuin pieniä keihäänkärkiä. Hän
muisti, mitä Ben Weatherstaff oli sanonut, ja polvistui maahan niitä
tarkastamaan.
-- Ne ovat todella pieniä eläviä kasveja, ja niistä voi tulla
krookuksia, lumipisaroita ja keltanarsisseja, hän kuiskasi.
Hän kumartui hyvin lähelle haistellen tuoretta, kosteata maata. Hän
piti sen tuoksusta.
-- Ehkäpä täällä on niitä vielä muuallakin, hän tuumi. -- Parasta
tarkastaa koko puutarha.
Hän ei hyppinyt, vaan käveli verkalleen silmät maahan luotuina. Hän
tähysteli vanhoja kukkapenkkejä ja nurmikkoa, ja kierrettyään koko
puutarhan hyvin tarkkaavana hän oli huomannut vaikka kuinka monta
teräväkärkistä, vaaleanvihreätä täplää ja oli aivan innoissaan.
-- Eihän tämä olekaan kuollut puutarha! Jos ruusut ovatkin kuolleet,
niin muualla on kuitenkin eloa.
Mary ei tiennyt puutarhatöistä mitään, mutta hänestä näytti, että
lakastunutta ruohoa oli paikoitellen vihreiden versojen ympärillä niin
paksulti, ettei niillä ollut tarpeeksi kasvutilaa. Hän löysi terävähkön
tikun, jolla hän kaiveli maata, ja nyhti siitä ruohotupsut, kunnes
multa versojen ympärillä oli melkoisen puhdasta ja sileätä.
-- Nyt ne näyttävät voivan hengittää, hän tuumi saatuaan ensimmäiset
taimet vapaiksi. -- Täällä on vielä paljon muitakin, joita täytyy
auttaa. Minä laitan ne kaikki kuntoon. Kaikki jotka vain näen. Ellen
ennätä tänään, voin tulla takaisin huomenna.
Hän kulki paikasta toiseen muokaten ja peraten ja syventyi niin
innokkaasti tähän työhön, ettei malttanut keskeyttää, vaan kulki
penkiltä penkille etsien versoja ruohikosta ja puiden alta. Siinä
puuhaillessa hänelle tuli niin lämmin, että hän heitti yltään ensin
takin ja sitten hatun, ja tietämättään hän kaiken aikaa hymyili
ruohikolle ja vaaleanvihreille suippokärkisille kasvinaluille.
Punarinnalla oli hirveästi puuhaa. Se oli ihastunut nähdessään,
että puutarhatyö oli käynnissä sen omalla alueella. Usein se oli
kummastellut Ben Weatherstaffia. Puutarhaa muokattaessa nousee pinnalle
mullan mukana kaikennäköistä herkullista syötävää. Tämä uusi olento ei
ollut edes puoliksi Benin kokoinen, ja kuitenkin hän oli siksi järkevä,
että ymmärsi tulla punarinnan puutarhaan ja ryhtyä paikalla työhön.
Mary ahersi puutarhassa, kunnes hänen piti lähteä syömään päivällistä.
Aika oli kulunut hänen huomaamattaan, ja pukiessaan ylleen
päällystakkinsa ja hattunsa ja ottaessaan hyppynuoransa maasta hän
huomasi ihmeekseen tehneensä työtä kaksi tai kolme tuntia. Hänellä
oli ollut kovin hauskaa kaiken aikaa. Hennot, vaaleanvihreät,
teräväkärkiset versot nousivat nyt siistiksi muokatusta maasta ja
näyttivät somilta ja terhakoilta päästyään vapaaksi tukahduttavasta
heinästä.
-- Iltapuolella tulen takaisin, hän sanoi silmäillen uutta
valtakuntaansa ja puhutellen puita ja ruusupensaita kuin kuulevia ja
ymmärtäviä olentoja.
Sitten hän juoksi kevyesti poikki nurmikon, avasi raskaan, vanhan
oven ja pujahti siitä ulos muratin alitse. Hän oli niin rusoposkinen
ja kirkassilmäinen ja söi niin vahvasti päivällistä, että Martha oli
ihastuksissaan.
-- Kaksi lihapalasta ja kaksi annosta riisivanukasta, hän sanoi. --
Hei, kyllä äiti on mielissään kun kuulee, mitä hyppynuora on saanut
aikaan.
Muokatessaan maata teräväkärkisellä tikulla Mary oli kaivanut pinnalle
valkoisia juuria, jotka muistuttivat ruokasipuleita. Hän oli upottanut
ne huolellisesti takaisin maahan ja taputellut multaa niiden päälle.
-- Martha, mitä sellaiset valkeat juuret ovat, jotka näyttävät aivan
sipuleilta? hän kysyi.
-- Ne ovatkin kukkasipuleita, vastasi Martha. -- Niistä kasvaa
kaikenlaisia kevätkukkia. Ihan pikkaraiset ovat lumipisaroita ja
krookuksia, ja suuret ovat valko- ja keltanarsisseja. Et voi uskoa,
miten sieviä ne ovat. Dickon on istuttanut niitä paljon meidän
puutarhapahaseemme.
-- Onko Dickon taitava puutarhatöissä? kysyi Mary, jonka päähän
pälkähti äkkiä uusi ajatus.
-- Meidän Dickon saa kukan kasvamaan vaikka kiviaidan rakosessakin.
Äiti sanoo, että kasvit tottelevat häntä kuin mitäkin taikuria.
-- Pysyvätkö kukkasipulit kauan aikaa elossa? Voisivatkohan ne
elää vaikka vuosikausia, ellei niitä kukaan hoitaisi? kysäisi Mary
levottomana.
-- Kyllä ne miekkoset itsestänsä huolen pitävät, sanoi Martha. --
Siksipä köyhilläkin on varaa pitää niitä. Kunhan saavat olla rauhassa,
niin ne viihtyvät maan alla vaikka koko ihmisiän ja levittäytyvät
ja lisääntyvät. Puistometsikössä kasvaa tuhansittain lumipisaroita.
Keväällä se on kaikkein kaunein näky Yorkshiressa.
-- Olisipa nyt jo kevät, huudahti Mary. -- Tahtoisin nähdä, mitä
kaikkea Englannissa kasvaa.
Hän oli päättänyt ateriansa ja käynyt istumaan mielipaikalleen
uunimatolle.
-- Ollapa minulla pieni lapio, hän sanoi.
-- Mitä sinä lapiolla? naurahti Martha. -- Aiotko ruveta kääntämään
maata? Sepä huvittaa äitiä, jahka kerron.
Mary silmäili takkavalkeaan ja tuumiskeli. Hänen täytyi olla
varovainen, jos tahtoi säilyttää salaisen valtakuntansa. Eihän hän
mitään vahinkoa tehnyt, mutta jos herra Craven pääsisi ovijutun
perille, hän suuttuisi hirmuisesti ja hankkisi uuden avaimen ja
lukitsisi oven ainaiseksi. Sitä hän ei todella voisi kestää.
-- Tämä on niin iso ja yksinäinen paikka, hän sanoi verkalleen ikään
kuin punniten asiaa mielessään. -- Rakennus on yksinäinen, puisto on
yksinäinen ja puutarhat ovat yksinäiset. Täällä pidetään niin monta
paikkaa lukittuna. Intiassa en tehnyt juuri mitään, mutta siellä näki
enemmän ihmisiä -- alkuasukkaita ja sotureita marssi ohitse -- ja
joskus soittokunnat soittivat ja aiani kertoi minulle juttuja. Täällä
en voi jutella kenenkään muun kanssa kuin sinun ja Ben Weatherstaffin.
Ja sinullakin on omat työsi, eikä Ben Weatherstaff viitsi usein
jutella minun kanssani. Ajattelin, että jos minulla olisi pieni lapio,
voisin kääntää maata kuten hänkin ja tehdä pienen puutarhan, jos hän
antaisi minulle hiukan siemeniä. Marthan kasvot säteilivät mielihyvästä.
-- Kas vain! hän huudahti. -- Sitähän äitikin juuri sanoi. Hän sanoi:
"Onhan siellä lääniä vaikka miten paljon, miksi ei lapselle anneta
omaa pientä maatilkkua, johon hän voisi istuttaa vaikka parsaheinää ja
retiisejä. Sitä hänen sitten kelpaisi muokata ja kaivaa ja siitä hän
varmaan pitäisi." Niin äiti sanoi.
-- Niinkö? ihastui Mary. -- Kylläpä hän tietää!
-- Eikö tiedäkin! sanoi Martha. -- Hän sanookin: "Nainen, jonka pitää
kasvattaa kaksitoista lasta, tietää muutakin kuin aakkoset. Lapset
selvittävät ajatuksia yhtä paljon kuin laskento."
-- Kuinkahan paljon mahtaa lapio maksaa, aivan pikkuinen? kysyi Mary.
-- Thwaiten kylässä on puoti, kuului Marthan tuumiva vastaus.
-- Muistan nähneeni siellä puutarhakaluja, lapion, kuokan ja haravan,
kaikki yhteen kimppuun sidottuina, ja ne maksoivat kaksi shillingiä.
Ja ne kestävät kyllä oikeata työntekoa.
-- On minun kukkarossani enemmänkin rahaa, sanoi Mary.
-- Rouva Morrisonilta sain viisi shillingiä, ja rouva Medlock antoi
minulle vähän rahaa herra Cravenin puolesta.
-- Kas vain, että setäsi muisti sinua edes sen verran! puuskahti Martha.
-- Rouva Medlock sanoi, että minä saan taskurahaa. Hän antaa minulle
shillingin joka lauantai. En tiedä mihin nuo rahat käyttäisin.
-- Voi hyvänen aika, shillinki on iso raha, sanoi Martha. -- Sinä voit
ostaa mitä vain haluat. Me maksamme mökistä vuokraa shillingin ja kolme
penceä, ja kyllä siinä saa hikoilla, ennen kuin ne ovat hyppysissä.
Mutta kuulepas, mitä tuli mieleeni, sanoi Martha pannen kädet
lanteilleen.
-- Mitä sitten? kysäisi Mary innokkaasti.
-- Thwaitessa myydään siinä samassa kaupassa kukansiemenpaketteja ne
maksavat vain pennyn. Ja Dickon tietää tarkalleen, mitkä kukat ovat
kauneimpia ja miten ne saadaan kasvamaan. Hän kävelee monta kertaa
Thwaiteen vain lystikseen. Osaatko kirjoittaa painokirjaimin? hän
kysäisi äkkiä.
-- Kyllä minä osaan muutenkin kirjoittaa, vastasi Mary. Martha pudisti
päätään.
-- Dickon lukee vain painokirjaimia. Jos osaat kirjoittaa
painokirjaimia, niin voisimme kirjoittaa hänelle kirjeen ja pyytää
häntä ostamaan puutarhatyökalut ja siemenet samalla kertaa.
-- Voi, miten kiltti sinä olet! huudahti Mary. -- Ihan totta. En ole
tietänytkään, että olet niin kiltti. Osaan minä varmasti kirjoittaa
painokirjaimiakin jos koetan. Pyydetään rouva Medlockilta kynä ja
hiukan paperia.
-- Kyllä minullakin on, sanoi Martha. -- Ostin paperia, että voisin
aina sunnuntaisin kyhätä äidille kirjelapun. Minä menen hakemaan.
Hän juoksi ulos huoneesta ja Mary seisoi takkatulen ääressä puserrellen
laihoja pikku käsiään hyvillä mielin.
Iltapuolella hän ei mennyt enää ulos. Martha toi näet
kirjoitustarvikkeet, mutta viedessään päivällisastioita alakertaan hän
joutui työhön keittiöön ja Mary sai odottaa kauan aikaa ennen kuin hän
tuli takaisin. Sitten ryhdyttiin kirjoittamaan kirjettä Dickonille, ja
siinä oli aika urakka. Kotiopettajattarien alituisen vaihtumisen vuoksi
Maryn kirjoitustaito oli jäänyt heikoksi, mutta hän huomasi sentään
osaavansa kyhätä painokirjaimia, kun oikein yritti. Marthan sanelema
kirje kuului näin:
Rakas Dickon! Minä olen terve ja toivotan sitä samaa Jumalan
lahjaa sinulle. Mary-neidillä on kosolti rahaa, ja etkö sinä
menisi Thwaiteen ja ostaisi hänelle vähän kukansiemeniä ja
työkaluja, joita tarvitaan, kun tehdään kukkapenkkejä. Ota
kauniita ja sellaisia, jotka helposti kasvavat, sillä hän ei ole
ennen tehnyt puutarhatyötä, kun hän on ollut Intiassa, ja siellä
on ihan toisenlaista. Äidille rakkaat terveiset ja myös kaikille
muille. Mary-neiti aikoo kertoa minulle vielä kaikenmoista, niin
että ensi vapaapäivänäni saatte kuulla kameleista ja kuinka herrat
metsästävät tiikereitä ja jalopeuroja.
Rakastava sisaresi
Martha Febe Sowerby.
-- Pannaan rahat kirjekuoreen; minä annan sen teurastajan pojalle, että
hän vie sen mukanaan. Hän on Dickonin hyvä ystävä, sanoi Martha.
-- Mutta miten ne tavarat saadaan tänne sitten kun Dickon on ne
ostanut? kysyi Mary.
-- Hän tuo ne itse. Kyllä hän mielellään kävelee tänne.
-- Sittenhän minä saan nähdä hänet, huudahti Mary. -- Luulin etten
ikinä tapaisi Dickonia.
-- Onko sinusta hauskaa tavata hänet? kysäisi Martha äkkiä. Mary oli
näyttänyt niin ihastuneelta.
-- On oikein hauskaa. En ole koskaan nähnyt poikaa, jota ketut ja
harakat pitävät ystävänään. Minä haluan oikein hartaasti nähdä hänet.
Martha hätkähti hiukan, ikään kuin jotakin olisi äkkiä juolahtanut
hänen mieleensä.
-- Voi sentään kun unohdin, vaikka minun piti kertoa sinulle eräs asia
ensimmäiseksi tänä aamuna, hän puhkesi sanomaan. -- Minä kysyin äidiltä
ja hän lupasi itse puhua rouva Medlockille.
-- Tarkoitatko --? aloitti Mary.
-- Mitä minä sanoin sinulle tiistaina. Äiti kysyy häneltä, pääsetkö
jonakin päivänä ajelemaan meidän mökillemme.
Kaikki jännittävät tapaukset tuntuivat kertyvän tämän päivän osalle.
Minkälaista olisi ajaa nummen yli, kun taivas oli näin sininen?
Minkälaista olisi mökissä, johon mahtuu kaksitoista lasta?
-- Arveliko äitisi rouva Medlockin suostuvan? kysyi Mary hyvin
levottomana.
-- Kyllä hän arveli. Rouva Medlock tietää, kuinka siisti äiti on ja
kuinka puhtaana hän pitää mökin.
-- Silloin saisin nähdä äitisikin samoin kuin Dickonin, puheli Mary
pohtien ajatuksissaan tätä uutta suunnitelmaa, johon hän oli perin
ihastunut. -- Hän näyttää olevan aivan erilainen kuin Intian äidit.
Ahkera puutarhatyö ja iltapuolen kiihdyttävät tapaukset tekivät
Maryn lopulta hyvin hiljaiseksi ja miettiväiseksi. Martha viipyi
hänen luonaan, kunnes tuli teenjuonnin aika, mutta kumpikin istui
ajatuksissaan puhumatta paljon mitään. Vasta kun Martha oli lähdössä
alakertaan teetarjotinta noutamaan, pujahti Maryn huulilta kysymys.
-- Martha, onko keittiötytöllä taas tänään ollut hammassärkyä? Martha
säpsähti silminnähtävästi.
-- Miksi sitä kysyt? hän sanoi.
-- Katsos, odotellessani sinua avasin oven ja menin käytävään
katsomaan, joko olit tulossa. Ja kuulin taas jostain etäältä itkua,
juuri samanlaista kuin silloin kerran. Tänään ei tuule ensinkään, eikä
se siis voinut olla tuuli.
-- Kaikkea vielä! virkkoi Martha rauhattomana. -- Älä sinä kuljeskele
käytävissä kuuntelemassa. Jos herra Craven sen tietäisi, niin hän
suuttuisi -- suuttuisi ihan silmittömästi.
-- En minä kuunnellut, penäsi Mary. -- Olin vain odottamassa -- ja
silloin kuulin tuon äänen. Tämä on jo kolmas kerta.
-- Hyvänen aika! Rouva Medlockin kello kutsuu taas, sanoi Martha ja
kiiruhti juoksujalkaa ulos huoneesta.
-- Näin merkillistä taloa ei varmaan ole toista, mutisi Mary unisena
kallistaen päänsä vieressä olevan nojatuolin pehmeälle istuimelle.
Raitis ilma, kuokkiminen ja hyppääminen olivat raukaisseet häntä niin
suloisesti, että hän vaipui uneen.
10.