Mary katseli avainta hyvän aikaa. Hän käänteli sitä käsissään ja
tuumiskeli. Jos se tosiaan oli suljetun puutarhan avain ja jos hän
löytäisi oven, niin hän voisi päästä näkemään, mitä muurien kätkössä
oli ja miten vanhojen ruusupuiden oli käynyt. Hän halusi nähdä
puutarhan, joka oli ollut suljettuna niin kauan. Varmasti se oli
erilainen kuin muut paikat; hänestä tuntui, että siellä oli täytynyt
kymmenen vuoden kuluessa tapahtua jotakin merkillistä. Sitä paitsi:
jos hän pitäisi puutarhasta, hän voisi mennä sinne joka päivä, sulkea
oven perässään ja leikkiä siellä jotakin keksimäänsä leikkiä. Ja hän
leikkisi siellä ypöyksin eikä kukaan koskaan tietäisi missä hän oli,
vaan kaikki luulisivat puutarhan olevan yhä edelleen lukossa ja avaimen
maahan haudattuna. Hän oli hyvin innoissaan tätä ajatellessaan.
Eristetty elämä suuressa, salaperäisessä talossa oli saanut Maryn
joutilaat aivot työskentelemään ja herättänyt hänen mielikuvituksensa.
Epäilemättä myös voimakas, raikas ja puhdas nummi-ilma oli omiaan
virittämään toiminnanhalua. Intiassa Mary oli aina ollut kuumuuden
uuvuttama ja veltto, mutta tässä ympäristössä hän alkoi elpyä ja halusi
puuhailla aina jotakin. "Ärripää" oli jo koko lailla talttunut, vaikkei
hän itse tiennyt syytä siihen.
Hän pisti avaimen taskuunsa ja asteli käytävää edestakaisin. Kukaan
muu kuin hän ei näyttänyt koskaan liikkuvan tässä puutarhan kolkassa;
niinpä hän saattoikin kulkea verkalleen ja tutkia tarkasti muuria --
tai oikeammin sitä peittävää murattia. Mutta vaikka olisi tähystellyt
kuinka, ei kiiltävässä, tummanvihreässä köynnösmatossa näkynyt aukkoa
tai saumakohtaa.
Mary oli hyvin pettynyt. Hän tarkasteli muurin syrjää ja koetti kurkkia
sen ylitse nähdäkseen paremmin toisella puolella huojuvat puiden
latvat. Kerrassaan ärsyttävää olla niin lähellä salaperäistä puutarhaa
pääsemättä kumminkaan sisälle, hän tuumi vihoissaan. Mary pisti avaimen
taskuunsa palatessaan taloon ja päätti kuljettaa sitä ulos mennessään
aina mukanaan siltä varalta, että joskus sattuisi löytämään kätkössä
olevan oven.
Martha oli saanut luvan jäädä yöksi kotiinsa, mutta aamulla hän taas
oli työssä punaposkisena ja hyväntuulisena.
-- Minä olin jo kello neljältä jalkeilla, hän sanoi. -- Kyllä nummi oli
kaunis, kun linnut heräsivät unestaan ja jänikset loikkivat pesistään
ja aurinko nousi. Ei minun tarvinnut kävellä koko matkaa. Eräs mies
otti minut rattailleen, ja usko pois, että siinä oli hauska istua.
Hänellä riitti juttuja päivän hauskuuksista. Hänen äitinsä oli ollut
hyvillään hänen kotiintulostaan, ja he olivat yhdessä leiponeet ja
pesseet pyykkiä. Ja hän oli leiponut kullekin lapselle lämpimäispullan
ja pistänyt siihen täytteeksi ruskeata sokeria.
-- Otin pullat uunista sihisevän kuumina, kun lapset palasivat nummelta
leikkimästä. Ja koko tupa tuoksui lämpöiseltä leivältä, ja takassa
paloi iso tuli, ja lapset oikein huusivat mielihyvästä. Dickon-veikko
sanoi, että kelpaisipa vaikka kuninkaan asua meidän tuvassamme.
Illalla he olivat kaikki istuneet tulen ääressä ja Martha oli auttanut
äitiä vaatteiden paikkaamisessa ja sukkien parsimisessa. Ja Martha oli
kertonut heille pienestä tytöstä, joka oli saapunut Intiasta ja jota
"mustat" olivat palvelleet syntymästä lähtien niin ettei hän osannut
vetää omia sukkiaan jalkaansa.
-- Ja he kuuntelivat korvat hörössä, kun kerroin sinusta, sanoi Martha.
-- Mustista he halusivat tietää kaiken, ja laivasta jossa tulit. Mutta
en minä tiennyt paljonkaan.
Mary tuumi kotvan aikaa.
-- Kerron sinulle lisää, ennen kuin menet seuraavan kerran kotiisi,
hän sanoi. -- Silloin sinulla on enemmän puhuttavaa. Kai he mielellään
kuulisivat, millaista on ratsastaa norsulla ja kamelilla ja kuinka
upseerit lähtevät metsästämään tiikereitä.
-- Herranen aika! huusi Martha ihastuneena. -- Johan he joutuisivat
aivan suunniltaan. Kerrotko tosiaan lisää? Se on melkein yhtä
jännittävää kuin villieläinten näyttely, joka on kuulemma ollut
Yorkissa.
-- Intia on aivan erilainen kuin Yorkshire, sanoi Mary verkalleen ikään
kuin asiaa punniten. -- Sitä en koskaan ennen ole tullut ajatelleeksi.
Kuuntelivatko Dickon ja äitisi mielellään, kun juttelit minusta?
-- Hoh, Dickonin silmät kävivät ihan pyöreiksi; ne olivat pudota
päästä, vastasi Martha. -- Mutta äiti oli huolissaan siitä, että sinut
on jätetty niin oman onnesi nojaan. Hän kysyi: "Eikö herra Craven ole
hankkinut hänelle kotiopettajatarta tai hoitajaa?" Ja minä sanoin:
"Eikä ole, vaikka rouva Medlock arvelee, että kyllä hän hankkii
jahka hoksaa, mutta saattaa kulua kaksi, kolme vuotta, ennen kuin se
tapahtuu."
-- En halua kotiopettajatarta, tiuskahti Mary.
-- Mutta äiti sanoo, että sinun olisi jo aika ruveta lukemaan kirjoja.
Lisäksi sinulla pitäisi olla naisihminen, joka pitää huolta sinusta.
Äiti sanoi: "Ajattelehan toki, Martha, miltä itsestäsi tuntuisi olla
tuollaisessa suuressa talossa ja vaellella siellä yksinäsi ilman äitiä.
Koeta sinä parastasi ja hauskuta häntä." Ja minä lupasin.
Mary loi häneen pitkän, vakavan katseen.
-- Kyllä sinä hauskutatkin minua, hän sanoi. -- Minusta on mukavaa
kuunnella juttujasi.
Martha katosi huoneesta ja palasi vähän ajan kuluttua piilotellen
jotakin esiliinansa alla.
-- Arvaas mitä, hän sanoi tyytyväisesti virnistäen. -- Minä olen tuonut
sinulle lahjan!
-- Lahjan! toisti Mary hämmästyneenä. Miten tuvasta, johon oli ahdettu
neljätoista nälkäistä ihmistä, saattoi riittää lahjoja?
-- Eräs kulkukauppias kulki nummen poikki ja pysäytti hevosensa
meidän ovelle, selitti Martha. -- Hänellä oli vateja ja pannuja ja
jos jotakin, mutta äidillä ei ollut rahaa ostaa mitään. Juuri kun hän
oli lähtemäisillään tiehensä, huusi Lisabeth Ellen: "Äiti, hänellä on
hyppynuoria ja niissä on siniset ja punaiset kädensijat." Ja samassa
äiti kutsui miehen takaisin. "Hei, odottakaapa hiukan, miten paljon
ne maksavat?" Niiden hinta oli kaksi penceä, ja äiti alkoi kopeloida
taskuaan ja sanoi minulle: "Martha, sinä olet kelpo tyttö, kun tuot
äidillesi palkkasi. Onhan niitä reikiä jos jonkinlaisia mihin sen
työntää, mutta kaksi penceä minä sittenkin siitä otan saadakseni
hyppynuoran tuolle lapselle", ja hän osti yhden, ja tässä se on.
Hän veti sen esiliinansa alta ja heilutteli sitä ylpeän näköisenä.
Se oli pitkä, joustava nuora, jonka kummassakin päässä oli puna- ja
siniviirukas kädensija. Mutta Mary Lennox ei ollut koskaan ennen nähnyt
hyppynuoraa. Hän tuijotti siihen käsittämättä mitään.
-- Mitä sillä tehdään? hän kysyi uteliaana.
-- Mitä tehdään? ällistyi Martha. -- Eikö Intiassa ole hyppynuoria?
Mitäs sitten kannattaa puhua norsuista, tiikereistä ja kameleista?
Kummako sitten, että ihmiset siellä ovat niin mustia. Tällaista sillä
tehdään!
Hän juoksi keskelle huonetta hyppynuora käsissään, alkoi hyppiä
ja hyppi hyppimistään. Mary katseli häntä ihmeissään, ja vanhat
muotokuvatkin näyttivät tuijottavan hyppijää kuin kummastellen, mitä
tytönhäiläkkä rohkeni tehdä heidän nenänsä edessä. Mutta Martha ei
edes vilkaissut niihin. Häntä ilahdutti Maryn kasvoista kuvastuva
mielenkiinto ja uteliaisuus, ja hän hyppi hyppimistään laskien ääneen
hypyt, kunnes oli päässyt sataan.
-- Ennen jaksoin hyppiä vielä kauemmin, hän sanoi lakattuaan. --
Kahdentoista vanhana pääsin viiteensataan, mutta silloin en ollutkaan
niin lihava kuin nyt.
Mary nousi tuoliltaan näyttäen kiihtyneeltä.
-- Se näyttää hauskalta, hän virkkoi. -- Äitisi on hyvä ihminen.
Luuletko että minä osaisin hyppiä tuolla tavalla?
-- Koetahan, kehotteli Martha ojentaen hänelle hyppynuoran. Aluksi et
jaksa sataakaan kertaa, mutta jos harjoittelet, pääset pian vauhtiin.
Niin sanoi äitikin. Hän sanoo: "Ei mikään ole hänelle niin hyvä kuin
hyppynuora. Se on järjellisin lelu, jonka lapselle voi antaa. Kyllä
sääriin ja käsivarsiin karttuu pian voimaa, kun tyttö vähän hyppelee
ulkoilmassa."
Näki kyllä, ettei Maryn säärissä ja käsivarsissa ollut kehuttavasti
voimaa, kun hän yritti ensi kerran. Hänen liikehtimisensä oli kankeaa
ja avutonta, mutta silti hyppääminen oli hänestä niin hauskaa, ettei
hän halunnut lopettaa.
-- Pistä vaatteet yllesi ja juokse ulos hyppäämään, sanoi Martha.
-- Äidin mielestä sinun olisi oltava ulkona niin paljon kuin voit,
vaikkapa hiukan sataisikin.
Mary otti takkinsa ja hattunsa ja heitti hyppynuoran käsivarrelleen.
Ovea avatessaan hän kääntyi verkalleen; jokin asia oli juolahtanut
hänen mieleensä.
-- Martha, ne olivat sinun palkkarahojasi, hän sanoi. -- Sinunhan nuo
kaksi penceä olivat. Kiitos. Hänen äänensä kuulosti jäykältä, sillä hän
ei ollut tottunut kiittämään eikä huomaamaan, milloin hänen hyväkseen
tehtiin jotakin. -- Kiitos, hän sanoi ojentaen Marthalle kätensä, sillä
hän ei ymmärtänyt mitä muuta saattaisi tehdä.
Marthakin näytti olevan tottumaton tällaiseen, sillä hän ravisteli
kömpelösti Maryn kättä. Sitten hän nauroi.
-- Voi toki, niinhän sinä olet kuin vanhat ihmiset, hän sanoi. --
Lisabeth Ellen olisi antanut minulle suukon.
Mary jäykistyi vielä enemmän.
-- Tahdotko että suutelen sinua? Martha naurahti uudelleen.
-- En toki, hän vastasi. -- Jos olisit toisenlainen, niin ehkä sinunkin
tekisi mieli. Mutta sinä et halua. Juokse vain ulos leikkimään
hyppynuorinesi.
Mary poistui huoneesta hiukan nolostuneena. Yorkshirelaiset tuntuivat
olevan merkillistä väkeä, ja Martha saattoi hänet alati ymmälle. Alussa
hän ei ollut voinut sietää Marthaa, mutta nyt oli toisin.
Hyppynuora oli ihmeellinen kapine. Hän laski ja hyppi ja hyppi ja
laski, kunnes hänen poskensa olivat aivan punaiset. Hänellä ei
ollut koskaan elämässään ollut näin hauskaa. Aurinko paistoi ja
kasvoihin puhalteli tuulenhenki -- ei tuima tuuli, vaan iloisia pikku
puhalluksia, jotka kuljettivat mukanaan tuoreen, vasta käännetyn
mullan tuoksua. Hän hyppi suihkukaivopuutarhan ympäri ja käytäviä
ristiin rastiin. Lopulta hän hyppi keittiöpuutarhaan ja näki siellä
Ben Weatherstaffin, joka jutteli kuokkiessaan jalkainsa juuressa
keikistelevän punarinnan kanssa. Kun Mary hyppi käytävää pitkin ukon
luokse, tämä suoristautui ja silmäili hämmästyneenä tyttöä. Juuri sitä
Mary oli toivonutkin. Hän tahtoi näyttää Benille hyppytaitoaan.
-- No, ihme ja kumma! ällisteli puutarhuri. Eikös vain sinun suonissasi
sittenkin virtaa lapsen verta eikä pelkästään kirnupiimää. Sinähän olet
hyppinyt poskesi punaisiksi, totta totisesti! En olisi uskonut sinun
siihen pystyvän.
-- En ole koskaan ennen hypännyt nuoraa, sanoi Mary. -- Aloitin vasta
nyt. Minä en pääse kuin kahteenkymmeneen.
-- Anna mennä vain, sanoi Ben. -- Tuohan on vallan sopivaa tytölle,
joka on elänyt pakanain parissa. Katsopas vain, miten se tarkkaa
sinua, hän sanoi nyökäten punarintaan päin. Se seurasi jälkiäsi eilen,
ja niin se tekee tänäänkin. Se ei jätä sinua rauhaan ennen kuin on
päässyt selville, mikä hyppynuora on. Se ei ole ennen nähnyt sellaista
kapinetta. Niin vainenkin! Ben ravisteli päätänsä linnulle. --
Uteliaisuutesi vie sinut perikatoon, ellet pidä varaasi.
Mary hyppi ympäri puutarhojen ja ympäri hedelmätarhan levähtäen
tuontuostakin. Viimein hän tuli omalle lempikäytävälleen ja päätti
koettaa, voisiko hyppiä levähtämättä sen päästä päähän. Matka oli
aika pitkä, ja hän aloitti verkalleen, mutta jo ennen puoliväliä
hän oli silti niin kuumissaan ja hengästynyt, että hänen täytyi
pysähtyä. Se ei kyllä häntä paljonkaan harmittanut, sillä hän oli
jo laskenut kolmeenkymmeneen. Hän pysähtyi mielissään ja huomasi
samassa punarinnan, joka jo keikkui pitkällä muratinoksalla. Se oli
seurannut Maryä ja tervehti häntä nyt viserryksellä. Hyppiessään lintua
kohti tunsi Mary jonkin kovan taskussa lyövän häntä polveen joka
hyppäyksellä, ja nähdessään punarinnan hän naurahti uudelleen.
-- Sinä osoitit minulle eilen missä avain oli, hän sanoi. -- Tänään
sinun pitäisi näyttää minulle ovi. Mutta sitäpä sinä et taidakaan osata.
Punarinta lensi huojahtavalta murattiköynnökseltään muurin harjalle ja
alkoi lasketella äänekkäitä, kauniita liverryksiä näyttääkseen taitoaan.
Mary Lennox oli kuullut aian juttelevan paljon taioista ja ihmeistä, ja
se mikä nyt tapahtui, tuntui melkein taialta.
Käytävää pitkin tulla suhahti hilpeä tuulenpuuska, joka keinutti puiden
latvoja ja huojutti muurilta riippuvaa murattia. Mary oli juuri tullut
lähelle punarintaa, kun tuuli taivutti äkkiä syrjään muutamia höllästi
riippuvia muratinoksia. Yhtä äkkiä Mary hypähti niitä kohti ja tempaisi
ne käteensä. Sillä hän oli nähnyt jotakin: köynnöksen kätköstä oli
hetkeksi paljastunut pieni pyöreä nuppi.
Siinä oli ovi!
Hän upotti kätensä köynnösvyyhteen ja alkoi työntää oksia syrjään. Niin
läpitunkemattomalta kuin murattikerros näyttikin, se peitti muurin
irtonaisena verhona; vain muutamat oksat olivat takertuneet ovipuuhun
ja rautaan. Maryn sydän jyskytti ja hänen kätensä vapisivat, niin
ihastunut ja jännityksissään hän oli. Punarinta lauleskeli yhä ja
kallisteli päätään puoleen ja toiseen, ikään kuin se olisi ollut yhtä
kiihtynyt kuin Mary. Mikä oli tuo rautainen, neliskulmainen esine, jota
hänen kätensä kopeloivat ja jossa hänen sormensa tapasivat loven?
Se oli lukko, jota ei ollut avattu kymmeneen vuoteen, ja hän
pisti kätensä taskuun, veti sieltä avaimen ja huomasi sen sopivan
avaimenreikään. Hän väänsi lukkoa. Hän ponnisteli kaksin käsin, ja
lopulta avain kääntyi.
Silloin hän hengähti syvään ja katsahti taakseen, näkyikö pitkällä
käytävällä ketään. Tietenkään ei ketään näkynyt, ja hän hengähti
uudelleen syvään, työnsi syrjään huojuvat muratinoksat ja painoi ovea,
joka verkalleen aukeni.
Sitten hän pujahti sisään ja sulki oven. Hän nojasi selkäänsä sitä
vasten katsellen ympärilleen ja hengittäen taajaan kiihtymyksestä,
ihmetyksestä ja ihastuksesta.
Hän seisoi salaisessa puutarhassa.
9.