Kun Mary kaksi päivää myöhemmin avasi aamulla silmänsä, hän nousi heti
pystyyn vuoteessaan ja huusi Marthaa.
-- Katso nummea! Katso nummea!
Rankkasade oli tauonnut; tuuli oli pyyhkäissyt pois pilvet ja
harmaan sumun ja sitten oli tullut tyyni. Loistavana, tummansinisenä
kaareili korkea taivas nummimaiseman yllä. Koskaan, koskaan ei Mary
ollut uneksinut niin sinisestä taivaasta. Intiassa taivas oli kuuma
ja paahtava, täällä se hohti syvää, viileätä sineä, joka kimalteli
kuin ihanan pohjattoman järven pinta, ja siellä täällä korkealla,
korkealla kaartuvassa sinessä uiskenteli pienoisia lumivalkeita
untuvaisia pilviä. Avara nummi ei enää ollut kolkon sinipunertava eikä
yksitoikkoisen harmaa, vaan pehmeän sininen sekin.
-- Kas niin, sanoi Martha tyytyväisesti virnistäen. -- Myrsky on taas
vähäksi aikaa tiessään. Tähän vuodenaikaan on tällaista aina. Myrsky
menee menojaan yhdessä yössä, ikään kuin ei muka olisi ikinä täällä
ollutkaan eikä koskaan aikoisi palata. Kevät, näetkös, on tuossa.
-- Minä jo arvelin, että Englannissa sataa ja on pimeätä aina, sanoi
Mary.
-- Vielä mitä, huudahti Martha istuen kyykkysillään mustien
uuniharjojensa keskellä. -- Siinä kyllä erehdyt! Yorkshiren kaltaista
aurinkoista paikkaa ei ole koko maailmassa, jos vain päivänpaistetta
annetaan. Sanoinhan sinulle, että kyllä sinä ihastut nummeen. Kun vielä
vähän odotat, saat nähdä nummen kukkivan. On siinä silloin koreutta,
on kullankeltaista ja sinipunaa, kun kanervat oikein rehottavat ja
perhoset lentelevät ja mehiläiset surisevat ja leivoset liitelevät
korkealla. Tekee mieli lähteä nummelle jo auringon noustessa ja olla
siellä kaiken päivää kuten Dickon.
-- Pääsenköhän minä koskaan sinne? mietti Mary katsoen ikkunasta
kaukaiseen sineen. Nummi oli kuin uusi. Se oli avara ja ihmeellinen ja
ihanan sininen.
-- Enpä tiedä, vastasi Martha. -- Minusta tuntuu, että et ole ikinä
oikein käyttänyt sääriäsi. Sinä et jaksaisi kävellä viittä mailia.
Meidän mökkiimme on viisi mailia.
-- Minun tekisi mieli nähdä teidän mökkinne.
Martha silmäili häntä tuokion tutkivasti ennen kuin tarttui
kiillotusharjaansa alkaakseen uudelleen hangata uuninristikkoa. Hän
mietti mielessään, että nuo pienet rumat kasvot eivät olleetkaan enää
aivan niin happamet kuin ensimmäisenä aamuna. Ne muistuttivat melkein
Susan Annin kasvoja, kun tämä hyvin hartaasti halusi jotakin.
-- Minäpäs kysyn äidiltä, hän sanoi. -- Hän tietää melkein aina jonkin
neuvon. Tänään on vapaapäiväni ja minä menen kotiin. Heh, kylläpä on
hauskaa! Rouva Medlock kuuntelee aina äitiä. Ehkäpä äiti voisi puhua
hänelle.
-- Minä pidän äidistäsi, sanoi Mary.
-- Sen uskon, vakuutti Martha kiillottaen uutterasti.
-- En ole koskaan nähnyt häntä, huomautti Mary.
-- Et olekaan.
Martha kyykötti jälleen kantapäittensä varassa ja hieroskeli
kämmenellään nenänvarttaan ikään kuin neuvottomana, mutta sitten hän
sanoi:
-- Näetkös, hän on niin järkevä ja työteliäs ja hyväntahtoinen ja
siisti, ettei kukaan voi olla hänestä pitämättä, näki hänet tai oli
näkemättä. Kävellessäni kotiin lomapäivinäni nummen poikki minä oikein
hypin ilosta.
-- Dickonistakin pidän, lisäsi Mary, vaikka en ole koskaan nähnyt häntä.
-- No niin, virkkoi Martha ylpeänä, sanoinhan sinulle, että hänestä
pitävät kaikki, linnut, kaniinit, lampaat ja villiponit, jopa ketutkin.
Olisipa hauska tietää, hän sanoi silmäillen Maryä miettivästi, mitä
Dickon mahtaisi sinusta ajatella.
-- Ei hän pitäisi minusta, virkkoi Mary jäykkään, kylmään, pikkuvanhaan
tapaansa. -- Ei kukaan pidä minusta.
Martha näytti jälleen miettivältä.
-- Mitäs sinä itse pidät itsestäsi? hän kysäisi äkkiä kursailematta.
Mary epäröi silmänräpäyksen ja tuumi asiaa.
-- Oikeastaan en ensinkään, hän vastasi. -- Mutta en ole koskaan ennen
ajatellut sitä.
Marthan suu vetäytyi merkitsevään irvistykseen.
-- Äiti kysyi kerran samaa minulta, hän sanoi. -- Hän seisoi
pesusoikkonsa ääressä, ja minä olin pahalla päällä ja panettelin
ihmisiä. Lopulta hän kääntyi minuun päin ja sanoi: "Olet oikea pieni
suupaltti. Siinä sinä seisot ja hurpatat, ettet pidä tästä etkä tuosta.
Mitäs sinä itsestäsi sitten pidät?" Silloin minua alkoi naurattaa, ja
siinä samassa minä tulin järkiini.
Martha lähti hyväntuulisena heti kun oli toimittanut aamiaisen Marylle.
Hänen oli käveltävä viisi mailia nummen poikki kotimökille, ja perille
tultuaan hän aikoi auttaa äitiään pyykinpesussa ja leipomisessa ja
pitää oikein hauskaa.
Marthan poistuttua talosta Mary tunsi itsensä yksinäisemmäksi kuin
koskaan ennen. Hän jouduttautui puutarhaan niin pian kuin mahdollista,
ja ensi työkseen hän juoksi kymmenen kertaa suihkukaivopuutarhan
ympäri. Hän laski tarkasti kerrat ja viimeisen kierroksen jälkeen hänen
oli keveämpi olla.
Päivänpaiste muutti koko paikan toisennäköiseksi. Korkea, sininen
taivaanlaki kaartui Misselthwaiten ylitse, ja hän kohotti kasvonsa
taivasta kohti ja katseli sitä väsymättä koettaen kuvitella mielessään,
miltä tuntuisi maata jollakin tuollaisella lumivalkoisella pilvellä ja
ajelehtia hiljakseen eteenpäin. Hän meni ensimmäiseen keittiöpuutarhaan
ja tapasi siellä Ben Weatherstaffin kuokkimassa kahden muun puutarhurin
kanssa. Sään vaihdos näytti tehneen hänellekin hyvää. Hän alkoi jopa
jutella Marylle.
-- Kevät on tulossa, hän sanoi. -- Etkö tunne sen hajua?
Mary haisteli ja arveli tuntevansa. -- Täällä tuoksuu hyvältä,
raikkaalta ja kostealta, hän sanoi.
-- Se on mullan, hyvän, mehevän mullan tuoksua, vastasi Ben jatkaen
kuokkimistaan. -- Se on hyvillään, kun istutusaika lähenee. Talvella
se on ikävissään, kun sillä ei ole mitään tekemistä. Tuolla
kukkapuutarhassa alkaa elämä herätä jo mullan sisässä. Auringon lämpö
pääsee sinnekin. Vähän ajan kuluttua saat nähdä pikkaraisten, vihreiden
silmujen pistävän esiin mustasta mullasta.
-- Mitä niistä tulee? uteli Mary.
-- Krookuksia ja lumipisaroita ja keltanarsisseja. Etkö ole koskaan
nähnyt niitä?
-- En. Intiassa on kaikki kuumaa ja märkää ja vihreätä sateen jälkeen,
selitti Mary. -- Ja siellä taisivat kukat kohota maasta yhdessä yössä.
-- Nämä tässä eivät nouse yhdessä yössä, sanoi Weatherstaff. -- Kyllä
niitä pitää odottaa. Jokainen lehti vaatii oman päivänsä. Kylläpähän
näet, jahka pidät niitä silmällä.
-- Kyllä minä katson niitä, lupasi Mary.
Samassa kuului ilmassa vienoa siipien suhinaa, ja Mary tiesi heti, että
punarinta oli jälleen tullut. Se oli hyvin nopea ja vikkeläliikkeinen,
se hyppeli hänen jalkainsa juuressa niin lähellä ja kallisteli päätänsä
puolelle ja toiselle silmäillen häntä niin viekkaasti, että hän kyseli
Beniltä:
-- Luuletteko sen muistavan minut?
-- Muistavan sinut! toisti Ben närkästyneenä. -- Se tuntee joka
kaalintaimen puutarhassa, eikö se sitten ihmisiä tuntisi? Se ei ole
milloinkaan ennen nähnyt pientä naisihmistä, ja nyt se tahtoo päästä
oikein perille sinusta. Siltä vekkulilta ei kannata koettaa salata
mitään.
-- Nousevatko taimet mullan sisässä siinäkin puutarhassa, missä se
oleskelee? tiedusteli Mary.
-- Missä puutarhassa? ärähti Ben tullen jälleen juron näköiseksi.
-- Siinä, missä on vanhoja ruusupuita. Mary ei voinut olla kyselemättä,
sillä hän halusi niin hartaasti tietää. -- Ovatko kaikki kukat jo
kuolleet, vai vieläkö toiset niistä heräävät kesällä? Onko siellä
koskaan ruusuja?
-- Kysy siltä, sanoi Ben Weatherstaff viitaten punarintaan. -- Kukaan
muu ei tiedä mitään -- ei ole tiennyt kymmeneen vuoteen.
Kymmenen vuotta on pitkä aika, arveli Mary. Hän oli syntynyt kymmenen
vuotta sitten.
Hän poistui puutarhasta verkalleen ja mietteissään. Hän oli alkanut
pitää puutarhasta samoin kuin punarinnasta, Dickonista ja Marthan
äidistä. Marthastakin hän jo alkoi pitää. Olihan siinä jo koko
joukko ihmisiä -- sille joka ei ollut tottunut pitämään kenestäkään.
Punarinnan hän laski ihmisten joukkoon.
Hän meni tapansa mukaan pitkän, murattia kasvavan muurin viertä
kulkevalle käytävälle, josta hän saattoi nähdä puiden latvat; ja kun
hän asteli siinä edestakaisin, hänelle sattui jännittävä tapaus, jonka
aiheuttaja oli Ben Weatherstaffin punarinta.
Hän kuuli vieressään piipitystä ja visertelyä, ja siinä se hyppeli
alastomalla kukkapenkereellä ja oli nokkivinaan syötävää maasta,
jottei Mary arvaisi sen seuranneen häntä. Mutta hän tiesi, että se oli
seurannut häntä, ja tämä huomio sai hänet melkein vavahtamaan iloisesta
hämmästyksestä.
-- Sinä muistat minut! hän huudahti. -- Muistat varmasti! Sinä olet
kauniimpi kuin mikään muu maailmassa!
Hän leperteli ja jutteli ja mielisteli lintua jos jollakin tavoin, ja
se hyppeli ja heilutteli pyrstöään piipitellen. Se tuntui puhelevan.
Sen punainen rinta oli silkinkiiltävä, ja se pöyhisteli siinä ja oli
niin hieno ja sievä ja mahtava kuin olisi tahtonut näyttää tytölle,
miten merkillinen ja suuresti inhimillisen olennon kaltainen punarinta
saattaa olla. Mary unohti tykkänään ynseän juroutensa, kun lintu
salli hänen tulla lähelleen ja kumartua puoleensa ja piipitellä kuten
punarinnat.
Oh, miten lähelle se salli Maryn hiipiä! Se tiesi, ettei mikään
maailmassa olisi saanut häntä kurkottamaan kättänsä ja säikäyttämään
sitä hiukkaakaan. Mary oli niin onnellinen, että uskalsi tuskin
hengittää.
Kukkapenkki ei ollut aivan paljas. Kukkia siinä ei ollut, mutta sen
takana kasvoi korkeita ja matalia pensaita sakeana tiheikkönä. Kun
punarinta hyppeli pensaiden alla, Mary huomasi siellä pienen vasta
käännetyn multakasan, jolle lintu pysähtyi etsimään matoa. Jokin koira
oli kuopinut mullan pinnalle myyrän pesää hakiessaan. Maassa oli syvä
kolo.
Mary jäi katselemaan kuoppaa miettien, miten se oli syntynyt.
Tuijottaessaan siihen hän huomasi, että maasta pisti esiin jokin esine.
Se oli ruosteisen rauta- tai messinkirenkaan näköinen, ja kun punarinta
lensi viereiseen puuhun, Mary kurottautui sieppaamaan renkaan käteensä.
Mutta se ei ollutkaan rengas. Se oli vanha avain, joka näytti olleen
mullassa kauan aikaa.
Mary katseli sormessaan riippuvaa avainta melkein pelästyneenä.
-- Se on voinut olla kymmenenkin vuotta haudattuna, hän kuiskasi. --
Ehkä se on puutarhan avain.
8.