Alussa Mary Lennoxin päivät kuluivat samaan yksitoikkoiseen tapaan.
Joka aamu hän heräsi seinäverhoilla koristetussa huoneessaan ja näki
Marthan polvillaan takan ääressä tulta sytyttämässä; joka aamu hän
joi lastenkamarissa aamuteensä -- aina yhtä yksitoikkoinen toimitus
--, tähysteli syötyään ikkunasta laajaa nummea, joka näytti leviävän
kaikkiin suuntiin ja kohoavan pilviin asti, ja tuijotettuaan siihen
kotvan aikaa huomasi parhaaksi lähteä ulos, sillä sisällä ei ollut
mitään tekemistä. Hän ei tiennyt, että hänen ripeä käyntinsä ja
juoksunsa poluilla ja lehtokujilla pani hänen hitaasti virtaavan
verensä liikkeelle ja teki hänet vahvemmaksi taistelemaan nummelta
puhaltavaa tuulta vastaan. Hän juoksi vain lämpimikseen ja hän vihasi
tuulta, joka piehtaroi hänen kasvoillaan ja painoi häntä näkymättömän
jättiläisen tavoin väkisin taaksepäin. Mutta hän veti keuhkoihinsa
syvin siemauksin kanervikon tuimaa, raitista ilmaa, joka virkisti hänen
pientä, laihaa ruumistaan, nosti hiukan punaa hänen poskilleen ja
sytytti loistetta hänen raukeisiin silmiinsä.
Jo parin ulkoilmassa vietetyn päivän kuluttua hän aamulla herätessään
tiesi, millaista on olla nälissään. Käydessään ruokapöytään hän ei
halveksivasti silmäillyt puuroaan eikä työntänyt sitä luotaan, vaan
otti lusikkansa ja söi yhtä päätä, kunnes puurokulho oli tyhjä.
-- Taisipa puuro kelvata sinulle tänä aamuna, vai mitä? kysyi Martha.
-- Tänään se maistuu hyvältä, sanoi Mary itsekin hiukan hämmästyneenä.
-- Nummen ilmahan se panee vatsasi kurnimaan, vastasi Martha. -- Sinä
onnellinen saatkin aina syödä tarpeeksesi, kun olet nälkäinen. Meidän
mökissä on kaksitoista nälkäistä vatsaa eikä paljon mitään niihin
pantavaa. Kunhan vain edelleenkin leikit joka päivä ulkona, karttuu
luittesi päälle vähän lihaa etkä ole niin keltainen.
-- En viitsi leikkiä, sanoi Mary. -- Ei minulla ole mitään millä
leikkisin.
-- Ei mitään millä leikkisit! puuskahti Martha. -- Meidän lapset
leikkivät tikuilla ja kivillä. Siinä juostaan ja huudetaan, katsellaan
ja näytellään.
Mary ei huutanut ja näytellyt esineitä, mutta hänkin alkoi katsella.
Muuta tekemistä ei ollut. Hän kierteli kiertelemistään puutarhoissa,
vaelteli pitkin puiston polkuja. Toisinaan hän meni tapaamaan Ben
Weatherstaffia, mutta tämä hääräili aina ahkerassa työssä tahi näytti
niin happamelta, ettei Mary päässyt puheen alkuun. Kerran kun Mary
oli menossa hänen luokseen, hän herkesi kaivamasta, heitti lapion
olalleen ja lähti kävelemään vastakkaiseen suuntaan ikään kuin Maryä
välttääkseen.
Oli paikka, jossa Mary kävi useammin kuin missään muualla. Se oli
pitkä käytäväpolku muurien ympäröimän puutarhan ulkopuolella. Sen
kummallakin puolen oli alastomia kukkapenkereitä, ja muuria verhosi
sankka murattiköynnös. Muuria pitkin kiemurtelivat tummanvihreät lehvät
olivat eräässä paikassa tuuheammat kuin muualla. Paikka oli nähtävästi
kauan aikaa ollut hoitoa vailla. Muratti oli muuten karsittu ja
leikelty siroksi, mutta täällä polun alapäässä sitä ei ollut tasoitettu
ensinkään.
Pari päivää sen jälkeen kun oli puhellut Ben Weatherstaffin kanssa
Mary huomasi sen ja pysähtyi ihmettelemään. Kun hän seisoi siinä
seuraten katseellaan pitkää, tuulessa huojuvaa muratinoksaa, hänen
silmiensä ohi vilahti jokin tulipunainen, ja riemukas liverrys kajahti
hänen korvaansa. Muurin yläreunalla istua piipotti Ben Weatherstaffin
punarinta kurottuen eteenpäin pikku pää kallellaan, jotta näkisi
paremmin Maryn.
-- Oh! Mary huudahti. -- Sinäkö siellä olet -- sinäkö? Ja hänestä
tuntui luonnolliselta jutella linnulle aivan kuin se olisi ymmärtänyt
puheen ja vastannut siihen.
Se vastasikin. Se viserteli ja liverteli ja hyppeli pitkin muurin
reunaa ikään kuin kertoen hänelle kaikenmoisia juttuja. Ja Marystä
tuntui kuin hän olisi ymmärtänyt sitä. Se tuntui sanovan:
-- Hyvää huomenta! Eikö tuuli ole herttainen? Eikö aurinko ole
herttainen? Eikö kaikki ole herttaista? Viserrellään, hypitään ja
liverrellään yhdessä. Tule! Tule!
Mary alkoi nauraa ja hyppeli pienin harppauksin pitkin muuripolkua
linnun kintereillä. Laiha, kalpea, ruma Mary-rukka -- tällä hetkellä
hän oli melkein sievä.
-- Minä pidän sinusta! Minä pidän sinusta! hän huusi. Ja hän viserteli
ja koetti viheltää, vaikkei hänellä ollut pienintäkään aavistusta,
miten oli meneteltävä. Mutta tyytyväiseltä punarinta näytti ja se
viserteli ja liverteli hänelle vastaukseksi. Lopulta se levitti
siipensä ja pyrähti lentoon asettuen istumaan muurin toisella puolella
olevan puun latvaan, jossa se rupesi heleästi laulamaan.
-- Se on puutarhassa, johon ei kukaan voi päästä, tuumi Mary itsekseen.
-- Se on puutarhassa, johon ei ole ovea. Siellä se asuu. Kuinka hauskaa
olisi nähdä, millaista siellä on.
Hän juoksi käytävää pitkin vihreälle ovelle, josta oli tullut
puutarhaan ensimmäisenä aamuna. Sitten hän juoksi vielä toisen
puutarhan läpi, kunnes tuli hedelmäpuutarhaan. Sinne hän pysähtyi
katselemaan muurin toisella puolella olevaa puuta. Punarinta oli
lopettanut juuri laulunsa ja alkoi nokallaan puhdistaa sulkiaan.
-- Siinä se puutarha on, Mary sanoi. -- Olen varma, että se on siinä.
Hän kiersi muuria ja tähysteli sitä tarkkaan joka puolelta, mutta tulos
oli sama kuin ennenkin -- ovesta ei näkynyt merkkiäkään. Hän juoksi
uudelleen keittiöpuutarhojen läpi ja pysähtyi vasta pitkän, murattien
verhoaman muurin vierellä kulkevalle käytävälle. Hän kulki sen päähän
asti ja palasi sitten toiseen päähän tarkastellen muuria. Mutta ovea
hän ei löytänyt.
-- Merkillistä, hän mietti. -- Ben Weatherstaff oli oikeassa: ei siinä
ole ovea. Mutta kymmenen vuotta sitten on täytynyt olla, koska herra
Craven kaivoi avaimen maahan.
Tämä pulmallinen seikka antoi hänelle niin paljon päänvaivaa, ettei
hän enää surrut tänne joutumistaan. Intiassa hän oli aina ollut niin
uupunut, ettei jaksanut välittää mistään. Nummen raikas tuuli oli nyt
alkanut puhallella rikki hämähäkinverkkoja hänen nuorista aivoistaan ja
herätellä häntä torkkumistilasta.
Hän oleskeli ulkona melkein koko päivän, ja istuutuessaan illalla
teepöytäänsä hän oli nälkäinen, uninen ja tyytyväinen. Marthan
lavertelukaan ei enää suututtanut häntä; hänestä oli melkein hauskaa
kuunnella tytön juttuja. Lopulta hän päätti tehdä Marthalle erään
kysymyksen. Käytyään illallisen jälkeen istumaan uunimatolle tulen
ääreen hän katsoi hetken sopivaksi.
-- Miksi herra Craven vihasi puutarhaa? hän kysyi.
Hän oli pyytänyt Marthaa viipymään vähän aikaa, eikä tällä ollut mitään
sitä vastaan. Hänestä alakerrassa palvelijain huoneessa oli ikävää,
sillä miespalvelija ja pääsisäköt ivailivat hänen Yorkshiren murrettaan
ja kohtelivat häntä yliolkaisesti. Martha piti juttelemisesta, ja
tuo outo Intiasta tullut tyttö, jota "mustat" olivat palvelleet, oli
hänelle mielenkiintoinen uusi elämys.
Kutsua odottamatta hän kävi istumaan uunimatolle Maryn viereen.
-- Vieläkös sinä ajattelet sitä puutarhaa? hän sanoi. -- Arvasinhan
minä. En minäkään saanut sitä mielestäni, kun kuulin siitä ensi kerran.
-- Miksi setä vihasi sitä? toisti Mary itsepintaisesti. Martha ojenteli
jalkojaan ja asettui istumaan.
-- Kuuntele, miten tuuli ulvoo talon nurkissa, hän sanoi. -- Voisit
tuskin pysytellä pystyssä nummella, jos sattuisit tänä iltana olemaan
ulkona.
Mary kuunteli ja ymmärsi, mitä Martha tarkoitti "ulvomisella".
Kumea voihkiva ärjyntä tärisytti taloa joka kulmalta, ikään kuin
näkymätön jättiläinen olisi kiskonut ja piiskannut seiniä saadakseen
ne luhistumaan. Mutta ei ollut pelkoa että se tunkeutuisi sisään,
ja tuntui kodikkaan turvalliselta istua sisällä hehkuvan hiilloksen
ääressä.
-- Mutta miksi hän sitä vihasi? kysäisi Mary uudelleen hetken aikaa
kuunneltuaan. Hän tahtoi päästä selville, tiesikö Martha.
Silloin laukesivat Marthan kielensiteet.
-- Pidä mielessäsi, hän sanoi, että rouva Medlock on kieltänyt
puhumasta siitä. Tässä talossa on paljon sellaista, josta ei saa puhua.
Herra Craven on kieltänyt. Hän sanoo, etteivät hänen surunsa kuulu
palvelijoille. Ellei tuota puutarhaa olisi, hän olisi toisenlainen. Se
oli rouva Cravenin puutarha; hän oli laitattanut sen itselleen silloin
kun he menivät naimisiin. Se oli rouvalle hyvin rakas ja he hoitivat
sitä yhdessä. Puutarhuria ei päästetty sinne koskaan. Herra ja rouva
menivät aina sinne yhdessä ja sulkivat oven ja olivat siellä sitten
tuntikausia, lukivat ja juttelivat. Rouva oli sellainen pikkuinen ja
hento tipsukka, ja puutarhassa oli vanha puu, jonka oksa oli vääntynyt
istuimen tapaiseksi. Ja hän istutti ruusuja sen puun ympärille, ja
siitä oksasta tuli hänen lempipaikkansa. Mutta kerran juuri kun hän oli
istumassa oksalla, se katkesi, ja hän putosi maahan ja loukkaantui niin
pahasti, että kuoli seuraavana päivänä. Tohtorit luulivat, että herra
menisi sekaisin ja kuolisi hänkin. Siksi herra vihaa sitä puutarhaa.
Ei kukaan ole sen jälkeen käynyt siellä eikä hän salli kenenkään puhua
siitä.
Mary ei kysellyt enempää. Hän tuijotti hiillokseen ja kuunteli tuulen
ulvontaa. Se ulvoi nyt hurjemmin kuin koskaan.
Tällä hetkellä Mary koki neljännen ratkaisevan elämyksensä
Misselthwaite Manorissa. Hän oli elänyt hetken, jolloin tunsi
ymmärtävänsä punarintaa ja arveli punarinnan ymmärtävän häntä; hän oli
juossut tuulessa, kunnes hänen verensä oli lämmennyt; hän oli tuntenut
kunnon nälkää ensi kerran elämässään, ja hän oli kokenut, miltä tuntui
sääliä jotakuta. Hän edistyi.
Mutta kuunnellessaan tuulen ääntä hän alkoi kuulla jotain muutakin.
Hän ei tiennyt mitä se oli, sillä alussa sitä saattoi tuskin erottaa
tuulesta. Se oli omituinen ääni -- melkeinpä kuulosti siltä kuin
jossakin olisi itkenyt lapsi. Toisinaan tuulikin pauhasi kuin itkevä
lapsi, mutta pian Mary oli varma, että tämä ääni tuli sisältä eikä
ulkoa. Se oli kaukana, mutta talosta se kuului. Hän käännähti ja
katsahti Marthaan.
-- Kuuletko huutoa? hän kysyi.
Martha näytti hätääntyneeltä.
-- En, hän vastasi. -- Tuulihan se vain on. Joskus kuuluu siltä kuin
joku eksynyt valittaisi nummella. Onhan niitä ääniä vaikka minkälaisia.
-- Mutta kuuntele, sanoi Mary. -- Se kuuluu talosta -- se tulee tuolta
pitkän käytävän päästä.
Ja samassa varmaan alakerrassa avattiin jokin ovi, sillä käytävässä
kävi veto ja sen huoneen ovi, missä he istuivat, lensi paukahtaen auki.
Heidän hypähtäessään pystyyn tuuli puhalsi kynttilän sammuksiin ja
itkevä ääni eteni jossakin pitkin käytävää joten sen saattoi kuulla
selvemmin kuin ennen.
-- No niin, huudahti Mary. -- Enkö sitä sanonut? Joku itkee -- mutta se
ei ole aikaihminen.
Martha juoksi sulkemaan ovea ja kiersi sen lukkoon, mutta sitä ennen
he kuulivat kumpikin ovea paiskattavan kiinni jossakin kaukaisessa
käytävässä, ja sitten kaikki oli hiljaista, sillä tuulikin lakkasi
silmänräpäyksessä ulvomasta.
-- Tuulihan se oli, hoki Martha itsepintaisesti. -- Tai lieneekö ollut
pikku Betty Butterworth, keittiötyttö. Hänellä on ollut hammassärkyä
kaiken päivää.
Mutta hänen käytöksensä oli niin oudon hätääntynyttä ja kömpelöä, että
Mary silmäili häntä hyvin pitkään. Hän ei uskonut Marthan puhuvan totta.
6.
"JOKU SIELLÄ HUUSI -- HUUSI VARMASTI!"
Seuraavana päivänä sade valui jälleen virtanaan, ja katsellessaan ulos
Mary tuskin erotti nummea sumun ja pilvien välistä. Tänään ei voinut
mennä puutarhaan.
-- Mitä te teette mökissänne tällaisena sadepäivänä? hän kysyi
Marthalta.
-- Koetetaan estää mukuloita joutumasta toistensa jalkoihin,
vastasi Martha. -- Kyllä sitä joukkoa onkin silloin koolla. Äiti on
hyvänahkainen ihminen, mutta hänkin on silloin vähällä tuskastua.
Isoimmat menevät navettaan leikkimään. Dickon ei märästä piittaa. Satoi
tai oli satamatta, ulos hän menee yhtä kaikki. Hän sanoo, että sateella
näkee sellaista, mitä ei koskaan kauniilla säällä näe. Kerran hän löysi
pienen ketunpoikasen luolasta melkein hukkuneena ja kantoi sen kotiin
paitansa alla, että se pysyisi lämpimänä. Kettuemo oli melkein hengetön
ja luola aivan veden vallassa, ja muut pennut olivat kaikki kuolleet.
Toisen kerran hän löysi vedestä henkihieverissä olevan nuoren variksen,
ja hän toi senkin kotiin ja kesytti sen. Sen nimi oli Nokipekka, kun se
on niin musta, ja se hyppii ja lentää kaikkialle hänen kintereillään.
Maryä ei enää harmittanut Marthan tuttavallinen juttelu. Se alkoi
jo huvittaakin häntä, ja hän oli pahoillaan, kun tyttö herkesi
puhelemasta tai meni tiehensä. Aian kertomat tarinat olivat olleet
aivan toisenlaisia kuin Marthan kuvaukset nummimaan mökistä, jossa
neljätoista henkeä asui neljässä pienessä huoneessa saamatta
milloinkaan syödä kyllikseen. Lapset piehtaroivat ja pyöriskelivät kuin
pahnoilla telmivät koiranpennut. Kaikkein hauskinta Marystä oli, kun
Martha kertoi äidistään ja Dickonista.
-- Jos minulla olisi korppi tai ketunpoika, voisin leikkiä sen kanssa,
sanoi Mary. -- Mutta minulla ei ole mitään.
Martha näytti neuvottomalta.
-- Osaatko neuloa? hän kysyi.
-- En, vastasi Mary.
-- Osaatko ommella?
-- En.
-- Osaatko lukea?
-- Osaan.
-- No mikset sitten lue jotakin tai opettele kirjoittamaan? Olethan jo
tarpeeksi vanha istuaksesi kirjan ääressä.
-- Ei minulla ole kirjoja, sanoi Mary. -- Kaikki kirjani jäivät Intiaan.
-- Sepä vahinko, sanoi Martha. -- Jos rouva Medlock antaisi sinun mennä
kirjastoon, saisit sieltä tuhansia kirjoja.
Mary ei tiedustellut, missä kirjasto oli, sillä hänen mieleensä
iski äkkiä uusi ajatus. Hän aikoi lähteä omin päin etsimään sitä.
Rouva Medlock tuntui aina istuvan mukavassa, taloudenhoitajattarelle
varatussa olohuoneessaan. Tässä merkillisessä talossa ei näkynyt
koskaan muita ihmisiä kuin palvelijoita, ja nämä oleskelivat aina
alakerrassa, jossa he isäntänsä poissaollessa elivät varsin komeasti.
Siellä oli avara keittiö kiiltävine kupari- ja tina-astioineen ja iso
palvelijainhuone, missä joka päivä syötiin neljä tai viisi runsasta
ateriaa ja mistä aina kuului kovaäänistä ja vilkasta puhetta, kun rouva
Medlock oli poissa näkyvistä.
Maryn ateriat tarjoiltiin täsmällisesti ja Martha hääri hänen
palvelijanaan, mutta muuten ei kukaan välittänyt hänestä vähääkään.
Rouva Medlock tuli häntä katsomaan kerran tai kahdesti päivässä, mutta
kukaan ei kysellyt häneltä mitä hän teki, tai sanonut mitä hänen oli
tehtävä. Hän arveli, että Englannissa oli kai tapana kohdella näin
lapsia. Intiassa oli aia aina seurannut hänen askeliaan, meni hän
minne tahansa, ja palvellut häntä kaikin tavoin. Maryä oli usein
kyllästyttänyt hänen seuransa. Nyt ei häntä seurannut kukaan, ja hänen
oli opittava omin neuvoin pukeutumaan, sillä Martha näytti pitävän
häntä avuttomana ja typeränä, kun hän juoksutti Marthaa hakemaan
milloin mitäkin tai vaati häntä auttamaan pukeutumisessa.
-- No, johan sinä olet vallan järjetön, sanoi Martha kerran kun Mary
seisoi odottamassa, että hänelle vedettäisiin käsineet käteen. -- Susan
Ann on kaksi kertaa vikkelämpi kuin sinä, ja hän on vain neljän vuoden
vanha. Välistä olet kuin hiukan kaistapäinen.
Tämän jälkeen Mary oli murjottanut tunnin, mutta se johti hänen
ajatuksensa tykkänään uusille urille.
Hän seisoi kymmenisen minuuttia ikkunan ääressä sen jälkeen, kun
Martha oli häipynyt alakertaan. Hänellä oli uusi suunnitelma, joka oli
juolahtanut hänen mieleensä kirjastosta puhuttaessa. Itse kirjastosta
hän ei paljonkaan välittänyt, sillä hän ei ollut lukenut montakaan
kirjaa, mutta se toi hänen mieleensä nuo sata lukittua huonetta, joista
hän oli kuullut kerrottavan. Olivatkohan ne kaikki lukittuja ja mitähän
niissä näkisi, jos voisi päästä sisään? Olikohan niitä todellakin sata?
Miksi hän ei voisi mennä katsomaan ja koettaa laskea ovet? Hän ei ollut
koskaan oppinut pyytämään lupaa mihinkään, eikä hän sen vuoksi olisi
pitänyt tarpeellisena kysyä asiaa rouva Medlockilta, vaikka olisi hänet
tavannutkin.
Hän avasi huoneensa oven ja pujahti käytävään, ja niin hänen
vaellusretkensä alkoi. Käytävä oli pitkä ja haarautui toisiin
käytäviin, joista taas matalat porraskerrokset johtivat uusiin
käytäviin. Ovia oli kaikkialla ja tauluja seinillä. Oli tummia,
outoja maisemamaalauksia, mutta eniten muotokuvia, miehiä ja naisia
merkillisen näköisissä, uhkeissa silkki- ja samettipukimissa. Hän
huomasi joutuneensa pitkään galleriaan, jonka seinät olivat täynnä
muotokuvia. Hän ei ollut koskaan uskonut, että missään talossa
saattaisi olla niin paljon tauluja. Hän asteli verkalleen eteenpäin
tuijottaen kaiken aikaa outoihin kasvoihin, jotka nekin näyttivät
tuijottavan häntä. Hänestä tuntui kuin ne olisivat kummastelleet, mitä
tuollaisella pienellä Intiasta tulleella tyttösellä oli tekemistä tässä
talossa.
Siellä oli lasten muotokuvia -- pieniä tyttöjä paksuissa jalkoihin
ulottuvissa silkkihameissa ja pitkätukkaisia poikia, joilla oli
kohohihat ja pitsi- tai röyhelökaulukset. Hän pysähtyi aina lasten
kuvien eteen ja olisi kovasti tahtonut tietää heidän nimensä ja mihin
he olivat menneet ja miksi heidän vaatteensa olivat niin kummalliset.
Siellä oli jäykkä, ruma pikku tyttö, joka muistutti paljon häntä
itseään. Hänellä oli yllään vihreä brokadipuku ja sormensa päässä hän
piteli vihreätä papukaijaa. Hänen silmissään oli terävä, utelias katse.
-- Missä sinä mahdat asua? puheli Mary ääneen hänelle. -- Jospa sinä
olisit täällä.
Niin merkillistä aamuhetkeä lienee tuskin milloinkaan kukaan pikku
tyttö viettänyt. Tuntui siltä kuin ei koko avarassa, kaikuvassa
talossa olisi ollut muita kuin hänen oma pikku minänsä, joka vaelteli
portaita ylös ja alas, milloin kapeita, milloin leveitä käytäviä. Kun
kerran niin monta huonetta oli rakennettu, oli täällä tietenkin asunut
ihmisiä, mutta talo tuntui nyt niin autiolta kuin kukaan ei olisi
kulkenut täällä ennen häntä; hän ei oikein voinut kuvitella kenenkään
asuneen täällä.
Vasta toiseen kerrokseen kavutessaan hänelle pälkähti päähän koetella
muutamien huoneiden ovenkahvaa. Kaikki ovet olivat lukossa, kuten rouva
Medlock oli sanonut, mutta viimein hän alkoi vääntää varovasti muuatta
kahvaa. Hän melkein säpsähti tuntiessaan sen esteettömästi vääntyvän.
Hän työnsi ovea ja se aukeni verkalleen ja raskaasti. Ovi oli jykevä
ja aukeni isoon makuuhuoneeseen. Seiniä peittivät kirjaillut verhot ja
huonekaluihin oli intialaiseen tapaan kiinnitetty puulajeista tehtyjä
veistoksia. Leveä ikkuna lyijypuitteisine ruutuineen oli nummelle päin,
ja uuninreunalla oli sama jäykän, ruman pikku tytön kuva, joka näytti
silmäilevän häntä vieläkin uteliaammin kuin äsken.
-- Ehkäpä hän on joskus nukkunut täällä, sanoi Mary. -- Hän tuijottaa
minuun oudosti.
Tämän jälkeen hän avasi yhä useampia ovia. Hän näki niin monta
huonetta, että lopulta väsyi ja uskoi niitä varmasti olevan sata,
vaikka ei ollut laskenut niitä. Melkein kaikissa oli vanhoja maalauksia
tai vanhoja gobeliinikankaita, jotka kuvasivat outoja maisemia ja
tapauksia. Kaikissa oli myös omituisia, vanhoja huonekaluja ja
ornamentteja.
Eräässä rouvan arkihuoneelta näyttävässä huoneessa oli kirjaillut
samettiverhot, ja eräässä kaapissa oli sata pientä norsunluusta
valmistettua norsua. Ne olivat erikokoisia ja toisilla oli selässä
suojus. Jotkut olivat isoja, jotkut taas aivan pieniä. Hän avasi kaapin
oven ja leikki niillä jakkaralla seisten hyvän aikaa. Väsyttyään
leikkimiseen hän järjesti norsut paikoilleen ja sulki kaapin oven.
Vaellusretkellään läpi pitkien käytävien ja tyhjien huoneiden hän ei
ollut nähnyt ainoatakaan elollista olentoa, mutta tässä huoneessa
hän näki jotakin. Suljettuaan kaapin oven hän kuuli heikkoa rapinaa
takanaan. Ääni sai hänet säpsähtämään ja katsahtamaan uunin vieressä
olevaan sohvaan, josta ääni tuntui tulevan. Sohvan nurkassa oli
sametilla päällystetty tyyny ja siinä oli reikä, josta pilkisti
näkyviin pelästynyt silmäpari.
Mary hiipi hiljaa huoneen poikki paremmin katsellakseen.
Kirkassilmäinen pieni hiiri oli syönyt reiän tyynyyn ja valmistanut
itselleen mukavan pesän. Kuusi hiirenpoikasta nukkui kyyryssä emon
turvissa.
-- Elleivät ne olisi niin peloissaan, veisin ne mukanani, mietti Mary.
Hän oli vaeltanut jo siksi kauan paikasta paikkaan, että väsymys alkoi
painaa ja hän kääntyi paluumatkalle. Kaksi tai kolme kertaa hän kääntyi
väärään käytävään, ja hänen täytyi kömpiä portaita ylös ja alas, kunnes
hän löysi oikean käytävän. Mutta lopulta hän saapui jälleen omaan
kerrokseensa, vaikka hän oli vielä etäällä omasta huoneestaan, eikä
ollut selvillä siitä, missä oli.
-- Luultavasti olen taas eksynyt, hän sanoi pysähtyen lyhyen käytävän
päähän. -- En tiedä mihin päin kääntyä. Onpa täällä hiljaista!
Hänen seisoessaan näissä mietteissä kuului hiljaisuuden keskellä huuto.
Se ei ollut aivan samanlainen kuin edellisenä iltana. Se oli lyhyt,
kiukkuinen ärähdys, joka tunkeutui seinien läpi vaimentuneena hänen
korviinsa.
-- Nyt se on lähempänä kuin ennen, kuiskasi Mary sydän sykkien. -- Ja
huutamista se on.
Hänen kätensä sattui hipaisemaan lähellä olevaa gobeliinikangasta,
ja samassa hän hypähti taaksepäin pahasti säikähtyneenä. Gobeliini
peitti ovea, joka lensi selälleen ja nyt näkyi käytävän toinen pää, ja
rouva Medlock astui sieltä häntä kohti avainkimppu kädessään ja hyvin
kiukustunut ilme kasvoillaan.
-- Mitä sinä täällä teet? hän sanoi tarttuen Maryä käsivarteen ja
työntäen hänet pois. -- Mitä minä olen sinulle sanonut?
-- Minä käännyin väärään suuntaan, selitteli Mary. -- En tiennyt mitä
tietä mennä, ja kuulin jonkun huutavan.
Hän ihan vihasi rouva Medlockia, mutta tuo viha kasvoi vielä seuraavina
hetkinä.
-- Vielä sinä mitä kuulit, sanoi taloudenhoitajatar. -- Mene heti
takaisin omaan kamariisi tai saat korvillesi.
Ja hän puristi Maryä käsivarresta ja puolittain tuuppi, puolittain veti
häntä käytävästä toiseen, kunnes työnsi hänet ovesta sisään hänen omaan
huoneeseensa.
-- Kas niin, hän sanoi. -- Pysy siellä missä sinun on käsketty pysyä
tai joudut lukkojen taakse. Parasta olisi, että isäntä toimittaisi
sinulle kotiopettajattaren, kuten hän lupasi. Sinä olet sitä lajia,
että sinua on pidettävä tarkasti silmällä, ja minulla on kyllä muutakin
tekemistä.
Hän lähti huoneesta paiskaten oven jäljestään kiinni, ja Mary kävi
istumaan uunimatolle kalpeana raivosta. Hän ei itkenyt, vaan kiristeli
hampaitaan.
-- Joku siellä huusi -- huusi -- huusi varmasti! hän toisteli itsekseen.
Nyt hän oli kuullut sen jo kahdesti, ja kerran hän pääsisi siitä
perille. Hän oli nähnyt paljon tänä aamuna. Hänestä tuntui kuin hän
olisi ollut pitkällä matkalla. Hän oli leikkinyt norsunluisilla
elefanteilla ja nähnyt harmaan hiiren poikasineen samettityynypesässä.
7.