MARTHA

Aamulla hän heräsi siihen, että nuori palvelustyttö puhalteli

äänekkäästi takan hiillokseen kyyhöttäen polvillaan uunimatolla. Mary

seurasi häntä hetken ja alkoi sitten katsella ympärilleen. Hän ei

koskaan ennen ollut nähnyt sellaista huonetta; se oli hänen mielestään

niin merkillinen ja synkkä. Seiniä peitti metsämaisemaa kuvaava

gobeliinikangas. Puiden alla oli ihmisiä oudonnäköisissä pukimissa

ja etäällä näkyi vilahdus ritarilinnan torninhuipuista. Siellä oli

metsästäjiä ja hevosia, koiria ja hienoja naisia. Marystä tuntui aivan

siltä kuin hän olisi ollut metsässä heidän seurassaan. Korkeasta

ikkunasta hän saattoi nähdä laajan puuttoman maiseman; se muistutti

suuresti jylhää, sinipunertavalle vivahtavaa merta.

-- Mitä tuo on? hän sanoi viitaten kädellään ikkunaa kohti. Martha,

nuori sisäkkö, nousi ja osoitti Maryn katsetta seuraten hänkin

sormellaan.

-- Tuo tuossako? hän sanoi.

-- Niin.

-- Nummihan se on, virkkoi tyttö hyväntahtoisesti virnistäen. -- Mitäs

pidät siitä?

-- En voi sietää sitä, sanoi Mary.

-- No, sinä et ole tottunut siihen, sanoi Martha palaten takaisin

takkavalkean ääreen. -- Se on mielestäsi liian suuri ja autio. Mutta

vielä sinä opit pitämään siitä.

-- Pidätkö sinä? kysäisi Mary.

-- Totta kai, vastasi Martha reippaasti uuninristikkoa kiillottaen. --

Oikeinhan minä rakastan sitä. Eikä se ole ollenkaan autio. Siellähän

kasvaa vaikka mitä ja tuoksuu mahdottoman hyvältä. Keväällä ja kesällä,

kun kanervat ovat kukassa, se on ihmeen kaunis. Se tuoksuu melkein kuin

hunaja ja siellä on puhdasta ja raitista -- ja taivas tuntuu olevan

korkealla ja mehiläiset ja leivoset pitävät sellaista hauskaa ääntä,

surisevat ja laulavat. Semmoista täällä on! En minä tahtoisi nummea

jättää, en mistään hinnasta.

Mary kuunteli häntä totisena ja hämmästyneenä. Tämä tyttö oli aivan

erilainen kuin intialaiset alkuasukkaat, joihin hän oli tottunut.

He olivat kuuliaisia ja nöyristeleviä eivätkä rohjenneet puhutella

isäntäväkeään vertaisinaan. Intialaisia palvelijoita ei koskaan

pyydetty tekemään mitään, heitä komennettiin. Ei heille, sanottu

"olkaa hyvä" ja "kiitos". Suuttuessaan Mary oli aina läimäyttänyt aiaa

vasten kasvoja. Hän olisi tahtonut tietää, mitä tämä tyttö tekisi, jos

joku läimäyttäisi häntä vasten kasvoja. Hän oli pullea, punaposkinen

ja hyväntahtoisen näköinen, mutta hänen käytöksensä ja puhetapansa

oli pelotonta, eikä ollut ensinkään varmaa, ettei hän voisi lyödä

läiskäyttää takaisin -- jos lyöjä sattuisi olemaan vain pikku tyttö.

-- Sinä olet merkillinen palvelija, hän sanoi tyynyjensä nojasta

jotensakin ylväästi.

Martha istui kyykkysillään ja nauroi näyttämättä vähääkään

loukkaantuneelta.

-- Niinpä kai, tiedänhän minä sen, hän vastasi. -- Jos Misselthwaitessa

olisi mahtava emäntä, en minä kelpaisi edes sisäkön apulaiseksi. Minä

olisin navetan puolella enkä huoneita siivoamassa. Minä olen maalainen

ja puhunkin maalaisesti. Mutta tämä talo on kovin eriskummallinen,

vaikka on mukamas olevinaan niin hieno. Ei täällä tunnu olevan isäntää

eikä emäntää, ei muita kuin herra Pitcher ja rouva Medlock. Herra

Craven ei tahdo täällä ollessaankaan tietää mistään, ja harvoinhan

hän täällä käykin Rouva Medlock antoi minulle tämän paikan pelkkää

hyvyyttään. Hän sanoi, ettei koskaan olisi voinut sitä tehdä, jos

Misselthwaite olisi ollut samanlainen kuin muut hienot kartanot.

-- Tuleeko sinusta minun palvelijani? kysyi Mary yhtä lyhyesti ja

käskevästi kuin hänen tapansa oli ollut Intiassa.

Martha alkoi uudelleen kiillottaa uuninristikkoa.

-- Minä olen rouva Medlockin palvelija, hän sanoi mahtavasti. -- Ja hän

on herra Cravenin. Mutta minun on määrä tehdä sisäkön töitä ja auttaa

sinua hiukan. Mutta ethän sinä paljon apua tarvitse.

-- Kuka minut pukee? kysyi Mary.

Martha asettui uudelleen kyykylleen ja tuijotti Maryyn.

-- Etkö osaa itse pukeutua? hän puhkesi ällistyneenä sanomaan.

-- En, vastasi Mary hyvin närkästyneenä. -- En ole eläissäni pukenut

itse. Tietenkin aiani puki minut joka aamu.

-- Vai niin, no onpa sitten jo aika oppia, sanoi Martha nähtävästi

vähääkään aavistamatta olevansa häikäilemätön. -- Sinulle tekee vain

hyvää oppia tulemaan toimeen omin päin. Äiti sanoo aina, ettei olisi

ihme, vaikka herrasväen lapsista tulisi minkälaisia hupsuja -- kun

niillä on aina hoitajat kintereillään ja kun niitä pestään ja puetaan

ja viedään ulos kävelylle kuin nukkeja.

-- Intiassa on aivan toisin, sanoi Mary halveksivasti. Tämä oli hänestä

sietämätöntä.

Mutta Martha ei nolostunut.

-- Niinpä kyllä, tiedänhän minä, että toisin siellä on, hän vastasi

melkein säälivästi. -- Siellähän on paljon mustia ja vain vähän

valkoisia ihmisiä. Kun kuulin, että sinun piti tulla Intiasta, luulin

sinuakin mustaksi.

Mary hypähti raivostuneena pystyyn vuoteessaan.

-- Mitä? hän kirkaisi. -- Mitä? Sinä luulit, että minä olen musta

alkuasukas! Sinä -- sinä emäsika!

Martha ällisteli ensin ja näytti sitten tulistuneelta.

-- Ketä sinä siaksi sätit? hän sanoi. -- Ei sinun tarvitse noin

kovasti kiukustua. Ei nuoren herrasneidin sovi puhua tuolla tavoin.

Enkä minä vihaa mustia yhtään. Lähetyssanomissakin kerrotaan vähän

väliä, kuinka jumalisia ne ovat. Aina niissä sanotaan, että musta on

ihminen ja meidän veljemme. En ole eläissäni nähnyt mustaa, ja minä

ihastuin, kun luulin kerrankin saavani nähdä yhden aivan läheltä. Kun

tänä aamuna tulin huoneeseesi tulta sytyttämään, hiivin vuoteellesi ja

vedin varovasti peiton päältäsi katsellakseni sinua. Mutta Martha sanoi

pettyneenä, et sinä ollut sen mustempi kuin minäkään -- vaikka oletkin

aika keltainen.

Mary ei edes koettanut hillitä raivoaan ja pettymystään.

-- Sinä luulit minua intialaiseksi! Kuinka sinä uskalsit? Sinä et tiedä

mitään Intiasta. Sinä et tiedä mitään!

Hänen raivonsa vain kiihtyi tytön ällistellessä häntä mykkänä ja

äkkiä hän tunsi olevansa niin hirvittävän yksinäinen, niin kaukana

kaikesta, mitä hän ymmärsi ja mikä ymmärsi häntä, että hän heittäytyi

kasvoilleen tyynyille ja puhkesi kiihkeisiin nyyhkytyksiin. Hän itki

niin hillittömästi, että hyväntahtoinen Martha ihan pelästyi ja rupesi

säälimään häntä. Hän astui vuoteen luo ja kumartui Maryn puoleen.

-- Älähän toki tuolla tapaa itke! hän pyyteli. -- Älä toki. Totta sinä

puhuit, en minä tiedä mitään. Anna hyvä ihminen anteeksi ja lakkaa

itkemästä!

Marthan maalaisessa puhetavassa oli niin paljon teeskentelemätöntä

ystävällisyyttä, että se alkoi vaikuttaa Maryyn. Vähitellen hän lakkasi

itkemästä ja makasi hiljaa. Martha huoahti helpotuksesta.

-- Nyt on jo aika nousta sängystä, hän sanoi. -- Rouva Medlock sanoi,

että minä saan tuoda ateriasi tähän viereiseen huoneeseen. Se on

muutettu lastenkamariksi sinua varten. Minä autan sinua pukemisessa,

jos nouset sängystä. Jos napit ovat selässä, et osaa itse napittaa

niitä.

Päätettyään lopultakin nousta Mary huomasi Marthan ottavan

vaatekaapista puvun, jota hänellä ei ollut yllään eilisiltana.

-- Ei se ole minun, hän sanoi. -- Minun on musta.

Hän katseli arvioiden Marthan käsissä olevaa paksua valkoista

villatakkia ja pukua ja sanoi sitten kylmän hyväksyvästi:

-- Nuo vaatteet ovat kauniimmat kuin minun.

-- Nämä sinun on pantava päällesi, vastasi Martha. -- Herra Craven

käski rouva Medlockin ostaa ne Lontoosta. Hän sanoi: "En tahdo,

että lapsi kuljeskelee täällä mustana kuin mikäkin kadotettu sielu.

Paikka tulee entistäkin kolkommaksi. Pukekaa hänet kirjaviin." Äiti

sanoi ymmärtävänsä mitä hän tarkoitti. Äiti tietää aina, mitä ihmiset

tarkoittavat. Ei hän itsekään pidä mustasta.

-- En voi sietää mustia vaatteita, sanoi Mary. Kummallakin oli yhtä ja

toista opittavaa pukemisen aikana.

Martha oli tottunut napittamaan siskojensa vaatteita, mutta hän ei

ollut ikinä nähnyt kenenkään lapsen seisovan liikkumatta odottamassa,

että toinen suorittaisi kaiken hänen puolestaan, aivan kuin hän itse

olisi vailla käsiä ja jalkoja.

-- Miksi et pistä itse kenkiä jalkaasi? hän sanoi, kun Mary tyynesti

kurotti esiin jalkansa.

-- Aia pani ne aina jalkaani, vastasi Mary ihmeissään. -- Niin oli

tapana.

Hän sanoi hyvin usein -- "niin oli tapana". Intialaiset palvelijat

sanoivat aina niin. Jos heitä käskettiin tekemään jotakin, jota

heidän esi-isänsä eivät olleet tehneet tuhansien vuosien aikana, he

silmäilivät käskijää lempeästi ja sanoivat: "Niin ei ole tapana", ja

silloin ei asiasta kannattanut sen enempää väitellä.

Mary oli todella tottunut seisomaan pukemisen kestäessä niin kuin

"oli tapana" jäykkänä ja liikkumattomana. Mutta tänä aamuna hänestä

alkoi tuntua, että hänen oli Misselthwaite Manorissa opittava aika

paljon uutta -- muun muassa vetämään itse jalkaansa sukat ja kengät

sekä korjaamaan tavarat, joita hän pudotteli. Jos Martha olisi

ollut hyvin opetettu, hieno kamarineiti, hän olisi ollut nöyrempi

ja kunnioittavampi käytökseltään ja hän olisi tiennyt, että hänen

toimiinsa kuului hiusten harjaaminen ja kenkien napittaminen ja

pudonneiden esineiden korjaaminen lattialta. Mutta hän oli vain

kouluttamaton yorkshirelainen maalaistyttö; hän oli kasvanut salomaan

mökissä pikku veljiensä ja siskojensa parissa, jotka eivät koskaan

olleet voineet muuta kuvitellakaan kuin että heidän oli huolehdittava

itsestään ja kapaloissa itkevistä tai konttaavista sisaruksistaan.

Jos Mary Lennox olisi ollut herkkä nauramaan, ei Marthan puhetulva

olisi voinut olla huvittamatta häntä, mutta hän kuunteli sitä

haluttomasti ja ihmetteli tytön kursailematonta käytöstä. Marthan

puhua pärpättäessä hyväntahtoiseen, tuttavalliseen tapaansa hän alkoi

kuitenkin vähitellen kiinnittää huomiota siihen mitä tämä sanoi.

-- Voi sentään, kun näkisit ne kaikki, Martha jutteli. -- Meitä on

kaksitoista ja isä ansaitsee vain kuusitoista shillinkiä viikossa. Äiti

on usein helisemässä, arvaahan sen, kun pitää hankkia puuroa kaikille.

Lapset piehtaroivat nummella ja leikkivät siellä kaiken päivää ja äiti

sanoo, että nummi-ilma lihottaa. Hän sanoo, että he osaavat syödä

ruohoa niin kuin nummen villit ponit. Dickon-veikko on kahdentoista

vuoden vanha, ja hän on ottanut kiinni nuoren ponin, jota hän pitää

omanaan.

-- Mistä hän sai sen kiinni? kysyi Mary.

-- Nummelta hän sen löysi. Se oli emonsa kanssa, se oli aivan pieni ja

hän alkoi kesyttää sitä ja antoi sille milloin palasen leipää, milloin

tuoretta ruohoa. Se on niin kiintynyt Dickoniin, että seuraa hänen

kintereillään ja antaa hänen nousta selkäänsä. Dickon on kiltti poika

ja eläimet ovat hulluina hänen peräänsä.

Marylla ei ollut koskaan ollut omaa lemmikkieläintä, vaikka hän oli

aina sitä halunnut. Niinpä Dickon alkoi häntä jotenkin kiinnostaa,

ja se oli jo terveiden tunteiden sarastusta, hän kun oli tähän

saakka ollut kiinnostunut vain omasta itsestään. Tultuaan viereiseen

huoneeseen, joka oli tehty lastenkamariksi, hän huomasi, että se oli

jotensakin saman näköinen kuin se, missä hän oli nukkunut. Se ei ollut

kalustettu lapsia, vaan aikuisia varten. Siellä oli synkkiä vanhoja

tauluja ja vanhoja jykeviä tuoleja. Keskellä huonetta oli pöydälle

katettu maukas, vankka aamiainen. Mutta hänellä oli aina ollut huono

ruokahalu, ja Marthan asettaessa ensimmäisen lautasen hänen eteensä

hänen katseensa ilmaisi muutakin kuin välinpitämättömyyttä.

-- En halua, hän sanoi.

-- Et halua puuroa! puuskahti Martha epäuskoisena.

-- En.

-- Et tiedä kuinka hyvää se on. Tiputa päälle vähän siirappia tai

sokeria.

-- En halua, toisti Mary.

-- Vai et! sanoi Martha. -- Minä en voi sietää, että Jumalan viljaa

halveksitaan. Ollapa meidän lapset tämän pöydän ääressä, niin he

tyhjentäisivät vadit tuossa tuokiossa.

-- Miksi? kysäisi Mary kylmästi.

-- Miksi? äännähti Martha. -- Siksi että he ovat tuskin koskaan

eläessään syöneet vatsaansa täyteen. He ovat niin nälkäisiä kuin haukan

ja ketun poikaset.

-- En tiedä, millaiselta tuntuu olla nälkäinen, sanoi Mary

välinpitämättömästi.

Martha näytti närkästyneeltä.

-- Vai niin, sittenhän sinun olisi hyvä kokea sekin. Sen näkee

selvästi, virkkoi hän kursailematta. -- En voi olla suuttumatta, kun

näen ihmisten töllistelemässä hyvää ruokaa ja juomaa. Voi toki, ollapa

vain Dickonilla, Filillä, Janella ja niillä muilla edes hiukankaan tätä

hyvää.

-- Miksi et vie sitä kotiisi heille? ehdotti Mary.

-- Eihän se ole minun, vastasi Martha loukkaantuneena. -- Eikä tänään

ole vapaapäivänikään. Kerran kuukaudessa minulla on vapaapäivä. Silloin

käyn kotona ja toimitan siellä kaikki askareet, että äiti saa vähän

levätä.

Mary joi hiukan teetä ja söi palasen marmelaatilla siveltyä

paahtoleipää.

-- Pukeudu lämpimästi ja juokse ulos leikkimään, sanoi Martha. -- Siitä

sinä reipastut ja vatsasikin alkaa vielä kurnia nälästä.

Mary astui ikkunan luo. Hän näki puutarhan käytävineen ja suurine

puineen, mutta kaikki näytti viluiselta ja kylmältä.

-- Ulos! Mitä minä ulkona tällaisena päivänä?

-- No niin, pysy sitten sisällä, mutta mitä sinä aiot täällä puuhailla?

Mary silmäili ympärilleen. Hänellä ei ollut mitään tekemistä.

Sisustaessaan lastenkamaria rouva Medlock ei ollut ajatellut

hauskuutta. Kannatti ehkä sittenkin mennä puutarhaa tarkastamaan.

-- Kuka lähtee kanssani? kysäisi hän. Martha oli ihmeissään.

-- Sinun täytyy lähteä yksinäsi, hän vastasi. -- Täytyy oppia

leikkimään kuten muutkin lapset, joilla ei ole veljiä eikä sisaria.

Dickon-veikko menee yksinään nummelle ja leikkii siellä tuntikausia.

Siellä hän sai poninkin ystäväkseen. Nummella käyvät lampaatkin

tuntevat hänet ja linnut tulevat nokkimaan ruokaa hänen kädestään.

Oli leipää vaikka kuinka niukalti, niin aina häneltä liikenee murunen

noille ystäville.

Tuo tuntematon Dickon sai Maryn tekemään päätöksensä, vaikka hän itse

ei sitä tiennyt. Mary ilmoitti menevänsä ulos. Poneja ja lampaita ei

puutarhassa tosin ollut, mutta sen sijaan kyllä lintuja. Ne olivat

tietenkin toisen näköisiä kuin Intian linnut ja niitä oli ehkä

huvittavaa katsella.

Martha nouti hänen päällystakkinsa ja hattunsa, toi hänelle tukevat

pikku kengät ja vei hänet sitten alakertaan.

-- Mene tuota tietä, niin tulet puutarhaan, hän sanoi viitaten

pensasaidan verhoamassa muurissa olevaan porttiin. -- Kesäaikaan

siellä on runsaasti kukkia, mutta nyt siellä ei kuki mikään. Hän

näytti epäröivän silmänräpäyksen ja lisäsi sitten: -- Osa puutarhaa on

lukittu. Kukaan ei ole ollut siellä kymmeneen vuoteen.

-- Miksi? pääsi Maryltä.

-- Herra Craven sulki sen, kun hänen vaimonsa kuoli. Hän ei salli

kenenkään mennä sisään. Se oli rouvan puutarha. Hän lukitsi oven ja

kaivoi kuopan, johon hän hautasi avaimen. Rouva Medlock kuuluu huutavan

-- minun täytyy juosta.

Hänen mentyään Mary pyörähti käytävälle, joka johti pensasaidan

portille. Hänen ajatuksensa kiertelivät puutarhassa, jota ei kukaan

ollut nähnyt kymmeneen vuoteen. Hän mietti, miltä se mahtoi näyttää

ja olikohan siellä vielä kukkia elossa. Astuttuaan pensasaidan

portista sisään hän huomasi olevansa suuressa puutarhassa, missä oli

laajoja ruohokenttiä ja kiemurtelevia käytäviä. Siellä oli puita ja

kukkapenkereitä ja omituisen muotoisiksi leikeltyjä ikivihantapensaita

ja vanha harmaa suihkulähde keskellä suurta lampea. Tämä ei ollut

lukittu puutarha. Miten oli mahdollista lukita puutarhaa? Puutarhaanhan

saattoi aina mennä.

Tätä juuri miettiessään hän näki kulkemansa tien päässä muratin

verhoaman pitkähkön muurin. Hän ei ollut vielä tutustunut Englantiin

niin paljon, että olisi tiennyt tulevansa keittiöpuutarhaan, jossa

kasvoi vihanneksia ja hedelmiä. Hän kulki kohti muuria ja huomasi

muratin keskellä vihreän oven, joka oli auki. Tämä ei tiettävästi ollut

kielletty puutarha. Hän saattoi siis mennä portista.

Puutarhaan tultuaan hän näki, että sitä ympäröi muuri joka puolelta ja

että tällaisia muurien ympäröimiä toisiinsa avautuvia puutarhoja oli

useita. Muurien vierustoilla kasvoi hedelmäpuita; pensaiden ja polkujen

välissä oli talvivihannespenkkejä ja laseilla peitettyjä lavoja. Maryn

mielestä kaikki näytti autiolta ja rumalta. Kesällä täällä oli ehkä

hauskempaa, kun kaikki oli vihreätä, mutta nyt ei ollut kaunista.

Samassa astui viereisen puutarhan portista sisään vanha mies lapio

olalla. Hän näytti hämmästyvän nähdessään Maryn ja kosketti sitten

lakkiaan. Hänen jurot vanhat kasvonsa ilmaisivat tyytymättömyyttä, kun

hän näki Maryn -- eikä ihmekään, sillä Mary puolestaan oli tyytymätön

hänen puutarhaansa, ja se kuvastui selvästi Mary-ärripään kasvoiltakin.

-- Mikä paikka tämä on? hän kysyi.

-- Vain yksi keittiöpuutarhoista, vastasi mies.

-- Entä tuo? jatkoi Mary viitaten toiseen vihreään oveen.

-- Sekin on keittiöpuutarha, kuului lyhyt vastaus. -- Muurin toisella

puolella on vielä yksi ja sen takana on hedelmäpuutarha.

-- Saako sinne mennä? kysyi Mary.

-- Saahan toki, jos haluttaa. Mutta ei siellä ole mitään nähtävää.

Mary ei vastannut. Hän meni käytävää pitkin ja pujahti toisesta

vihreästä puutarhaovesta. Hän näki uusia muureja ja vielä enemmän

talvivihanneksia ja lasipeittoisia lavoja, mutta taustalla näkyi taas

vihreä ovi ja se oli kiinni. Ehkä se johti puutarhaan, jossa kukaan ei

ollut käynyt kymmeneen vuoteen.

Mary ei ollut suinkaan arka lapsi; hän teki aina mitä häntä halutti.

Nytkin hän astui rohkeasti vihreän puutarhaoven luo ja käänsi kahvaa.

Hän toivoi ettei ovi avautuisi, jotta hän voisi olla varma, että oli

löytänyt salaperäisen puutarhan. Mutta se aukeni helposti, ja hän

astui hedelmäpuutarhaan. Sitäkin ympäröivät puiden varjostamat muurit,

ja alastomia hedelmäpuita kohosi kylmän ruskettamasta ruohikosta.

Vihreätä ovea ei näkynyt missään, mutta siirryttyään puutarhan perälle

Mary huomasi, että hedelmäpuutarhaa kiertelevä muuri näytti ulottuvan

kauemmas, aivan kuin se olisi ympäröinyt jonkin toisella puolella

olevan alueen. Muurin ylitse hän saattoi nähdä puiden latvoja, ja

seisoessaan liikkumatta niitä tähystämässä hän näki punarintaisen

linnun istuvan erään puun latvassa; se puhkesi aivan äkkiä laulamaan

talvilauluaan, ikään kuin se olisi huomannut Maryn ja tahtonut kutsua

häntä.

Mary kuunteli sitä hievahtamatta, ja sen hupainen, ystävällinen pikku

viserrys jotenkin rohkaisi hänen mieltänsä -- juro ja ynseä pikku

tyttökin saattaa ikävöidä, ja iso lukittu talo, iso autio nummi ja iso

autio puutarha olivat saaneet hänet tuntemaan, ettei koko maailmassa

ollut elossa muita kuin hän yksin. Jos hän olisi ollut kiintyväinen

lapsi ja rakkauteen tottunut, hänen sydämensä olisi murtunut painon

alla, mutta "Mary-neiti ärripäänäkin" hän tunsi itsensä hylätyksi ja

sirorintainen pikku lintu nostatti hänen happamille pikku kasvoilleen

hymyntapaisen ilmeen. Hän kuunteli sen liverrystä, kunnes se lensi

tiehensä. Se ei ollut intialaisten lintujen kaltainen; hän piti

siitä ja mietti, näkisiköhän hän sitä enää toiste. Ehkäpä se asusti

salaperäisessä puutarhassa ja tiesi, millaista siellä oli.

Hänellä ei ollut mitään tekemistä, ja siksi hänen ajatuksensa

kiertelivät alinomaa hylätyssä puutarhassa. Hän oli utelias tietämään,

millainen se oli. Miksi Archibald Craven oli haudannut maahan avaimen?

Miksi hän vihasi puutarhaa, jos hän oli niin suuresti rakastanut

vaimoaan? Saisiko hän milloinkaan nähdä setäänsä? Hän tiesi, etteivät

he pitäisi toisistaan, jos sattuisivat yhteen. Ja sitä paitsi

hän seisoisi ja tuijottaisi vain setään puhumatta mitään, vaikka

häntä kauheasti haluttaisi kysyä, miksi setä oli menetellyt niin

merkillisesti.

-- Ihmiset eivät koskaan pidä minusta enkä minäkään pidä heistä, hän

mietti. -- En voi jutella, nauraa ja elämöidä, kuten Crawfordin lasten

oli tapana.

Hän ajatteli kultarintaa ja miten se oli näyttänyt laulavan hänelle.

Muistaessaan puunlatvaa, jonne se oli lentää pyrähtänyt, hän äkkiä

pysähtyi.

-- Se puu on varmasti salaisessa puutarhassa, hän tuumi. -- Puutarhan

ympärillä on muuri, mutta siinä ei ole ovea.

Hän palasi ensimmäiseen keittiöpuutarhaan ja tapasi vanhan miehen

siellä kuokkimassa. Mary asettui seisomaan hänen viereensä ja tarkkasi

häntä tuokion kylmällä tavallaan. Ukko ei ollut häntä näkevinään, ja

niinpä Mary aloitti puheen.

-- Olen käynyt katsomassa muitakin puutarhoja, hän sanoi.

-- Kaipa sinulla oli siihen lupa, vastasi toinen äreästi.

-- Kävin hedelmäpuutarhassakin.

-- Ei siellä ole vihaisia koiria, jotka sinua estäisivät.

-- Sieltä ei ollut ovea siihen toiseen puutarhaan, sanoi Mary.

-- Mihin puutarhaan? virkkoi mies tuimasti lakaten samassa kuokkimasta.

-- Siihen, joka on muurin toisella puolella, vastasi Mary. -- Siellä

on puita, minä näin niiden latvat. Punarintainen lintu istui eräässä

puussa ja lauloi.

Maryn hämmästykseksi vanhoilta, ahavoituneilta kasvoilta katosi äkkiä

juro ilme. Niille kohosi hidas hymy, ja puutarhuri näytti aivan

toisenlaiselta. Mary tuli ensi kerran ajatelleeksi, kuinka paljon

hauskemman näköinen ihminen voi olla hymyillessään. Se ei ollut ennen

tullut hänen mieleensä.

Puutarhuri kääntyi hedelmäpuutarhaa kohti ja alkoi viheltää --

hiljakseen, vienosti. Mary ei voinut käsittää, kuinka tuollainen

happamen näköinen olento saattoi saada suustaan niin houkuttelevia

ääniä.

Melkeinpä siinä tuokiossa tapahtui jotakin ihmeellistä. Ilmasta kuului

kevyttä suhinaa -- ja samassa lensi punarintainen lintu heidän luokseen

ja asettui istumaan suurelle multalohkareelle juuri puutarhurin

saappaan viereen.

-- Kas, tässä se on, hihitti vanha mies, ja sitten hän alkoi supattaa

linnulle kuten pienelle lapselle.

-- Missä olet ollut, senkin pieni vekkuli? hän sanoi. -- Vasta ensi

kertaa näen sinut tänään. Oletko jo tähän vuodenaikaan emännän haussa?

Onpa sinulla kiire.

Lintu kallisteli hentoa päätään ja katseli häneen pehmeillä, kirkkailla

silmillään, jotka muistuttivat kastehelmiä. Se liikkui hyvin

tuttavallisesti eikä näyttänyt pelkäävän vähääkään. Näppärästi se

hyppeli ympäri noukkien maasta siemeniä ja hyönteisiä. Maryn sydämessä

tuntui aivan omituisen lämpöiseltä, sillä lintu oli niin sievä ja

hupainen, ihan kuin inhimillinen olento. Sillä oli siro, pulleahko

ruumis, hieno höyhenpeite ja notkeat, hoikat sääret.

-- Tuleeko se aina kun kutsutte sitä? hän kysäisi melkein kuiskaten.

-- Tuleehan se. Minä olen tuntenut sen siitä lähtien, kun se oli

piipittävä poikanen. Sen pesä oli toisessa puutarhassa. Tultuaan ensi

kerran muurin yli se ei jaksanut lentää takaisin ennen kuin parin

päivän kuluttua, ja sillä aikaa meistä tuli hyvät ystävät. Kun se

sitten pääsi takaisin muurin toiselle puolelle, sen koko muu perhe oli

kadonnut, ja se tuli takaisin minun turviini.

-- Mikä lintu se on? kysyi Mary.

-- Etkö tiedä? Se on punarintasatakieli, linnuista hauskin ja kesyin.

Punarinta on melkein yhtä ystävällinen kuin koira -- jos vain tietää,

miten sitä on kohdeltava. Seuraapas sitä, nokkiessaan se vähän väliä

pysähtyy ja katselee meitä. Se tietää, että siitä puhutaan.

Vanha mies oli todella hassunkurinen. Hän katseli pientä, pulleata,

helottavan punarintaista lintua ylpeänä ja ihastuneena.

-- Se on sellainen itserakas otus, hän nauraa hihitti. -- Se on

mielissään, kun siitä puhutaan. Ja miten utelias se on -- ei kukaan

osaa olla niin utelias toisten asioista kuin se. Aina se haluaa tietää

mitä minä istutan. Se tietää kaiken sellaisenkin, mistä herra Craven

ei koskaan vaivaudu ottamaan selkoa. Se se totta tosiaan pääpuutarhuri

onkin.

Lintu hyppeli vikkelästi nokkien ja pysähtyi tuon tuostakin luodakseen

heihin silmäyksen. Mary arveli sen katselevan häntä uteliaasti mustilla

kastepisarasilmillään. Näytti aivan siltä kuin se olisi tiedustellut

tarkkaan, millainen tyttö Mary oli. Omituinen lämmin tunne hänen

sydämessään tuli yhä voimakkaammaksi.

-- Minne ne muut poikaset lensivät? hän kysyi.

-- Kuka sen tietää. Vanhemmat karkottavat ne pesästä ja pakottavat ne

lentämään, ja niin ne ovat siinä tuokiossa hajallaan. Tämä tässä oli

älykäs lintu, ja se tiesi olevansa yksinäinen ja hylätty.

Mary astui askelen lähemmäs punarintaa ja silmäili sitä tarkasti.

-- Minulla on ikävä yksin, hän virkkoi. Hän ei ollut ennen tiennyt,

että tämä oli osaksi syynä hänen happamuuteensa ja ärtyisyyteensä. Nyt

hän näytti oivaltavan sen seisoessaan siinä punarintaa katselemassa.

Vanha puutarhuri työnsi lakkinsa kaljulle takaraivolleen ja tuijotti

häneen hetken.

-- Oletkos sinä se pieni intialainen tyttö? hän kysyi. Mary nyökäytti

päätään.

-- Eipä sitten olekaan ihme, jos olet ikävissäsi. Ja ikävämpi sinulle

täällä vielä tulee, kunhan aika kuluu.

Hän alkoi uudelleen kaivaa ja iski lapionsa syvälle mustaan, mehevään

puutarhamultaan punarinnan touhutessa vikkelänä hänen ympärillään.

-- Mikä teidän nimenne on?

Puutarhuri ojentautui suoraksi vastatessaan:

-- Ben Weatherstaff. Sitten hän lisäsi jörösti naurahtaen: --

Yksinäistä minunkin elämäni on paitsi silloin kun tuo on seurassani, ja

hän osoitti peukalollaan lintua. Se on ainoa ystäväni.

-- Minulla ei ole yhtään ystävää, virkkoi Mary. -- Eikä ole koskaan

ollutkaan. Aia ei pitänyt minusta, enkä ole koskaan leikkinyt kenenkään

kanssa.

Yorkshirelaisten on tapana lausua ajatuksensa kursailematta, ja Ben

Weatherstaff oli Yorkshiren nummen kasvatti.

-- Sinä ja minä olemme samanlaisia, hän sanoi. -- Ei meistä kumpikaan

ole erikoisen kaunis, ja sisus on yhtä hapan kuin kuorikin. Meillä on

kummallakin yhtä kiukkuinen luonto, siitä olen varma.

Tämä oli suoraa puhetta, ja ensi kerran eläissään Mary Lennox sai

kuulla suoran arvostelun. Intialaiset palvelijat kumartelivat aina

ja olivat alamaisen nöyriä, teki Mary mitä hyvänsä. Hän ei ollut

milloinkaan ajatellut ulkomuotoaan, mutta nyt hän pohti, oliko hän

todella yhtä epämiellyttävän näköinen kuin Ben Weatherstaff ja näyttikö

hän yhtä happamelta kuin tämä oli näyttänyt ennen punarinnan tuloa. Ja

oliko hänellä, Marylla, kiukkuinen luonne? Hän kävi rauhattomaksi.

Äkkiä kajahti hänen takanaan pieni kirkas, helmeilevä ääni, ja

hän kääntyi katsomaan. Hän seisoi parin askelen päässä nuoresta

omenapuusta, ja lintu oli lentänyt sen oksalle päästellen nyt

kurkustaan ystävällisiä säveliä. Ben Weatherstaff nauroi täyttä kurkkua.

-- Mitä varten se niin tekee? kysyi Mary.

-- Se on päättänyt hieroa ystävyyttä kanssasi, vastasi Ben. -- Senkin

vietävä, se on totta tosiaan ihastunut sinuun.

-- Minuunko? äännähti Maryjä lähestyi varovasti pientä puuta lintua

silmäillen.

-- Tahtoisitko tulla ystäväkseni? hän sanoi puhutellen sitä kuin

ihmistä. -- Tahtoisitko? Eikä ääni nyt ollut kova eikä käskevä, vaan

niin vieno, pyytelevä ja houkutteleva, että Ben Weatherstaff hämmästyi

yhtä paljon kuin Marykin oli hämmästynyt kuullessaan hänen viheltävän.

-- Kas vain, hän huudahti, niinhän sinä nyt puhut kuin olisit oikea

ihmislapsi etkä mikään vanha äreä akka. Melkeinhän sinä puhelet kuin

Dickon nummen kesyttömille eläimille.

-- Tunnetteko te Dickonin? kysyi Mary nopeasti käännähtäen.

-- Kaikkihan hänet tuntevat. Dickon kuljeksii kaikkialla. Sinivatukat

ja kanervankukatkin tuntevat hänet. Varmasti ketut näyttävät hänelle

pentujensa turvapaikat ja leivonen pesänsä.

Maryä olisi haluttanut tiedustella lisää. Hän oli melkein yhtä utelias

tietämään jotakin Dickonista kuin salaisesta puutarhasta. Mutta juuri

silloin lintu lopetti laulunsa, päristeli hiukan siipiänsä, levitti ne

ja pyrähti lentoon. Se oli käynyt vierailemassa ja kiiruhti nyt muille

asioille.

-- Se lensi muurin yli! huusi Mary seuraten sitä katseellaan. -- Se

lensi hedelmäpuutarhaan -- se lensi toisen muurin yli -- puutarhaan,

missä ei ole ovea!

-- Siellä se elää, sanoi vanha Ben. -- Siellä sen emo hautoi sen. Ja se

punarinta-neito, jonka kanssa se veitikka kuhertelee, asustaa varmaan

vanhoissa ruusupuissa.

-- Ruusupuissa, virkkoi Mary. -- Onko siellä ruusupuita?

Ben Weatherstaff tarttui uudelleen lapioonsa ja alkoi kaivaa.

-- Oli ainakin kymmenen vuotta sitten, hän mutisi.

-- Tahtoisin nähdä niitä, sanoi Mary. -- Missä on vihreä ovi? Täytyyhän

siellä olla ovi.

Ben työnsi voimakkaasti lapionsa maahan ja oli taas yhtä äreän näköinen

kuin silloin, kun Mary näki hänet ensi kerran.

-- Oli kymmenen vuotta sitten, mutta ei ole enää, hän ärähti.

-- Ei ole ovea! huudahti Mary. -- Täytyy olla.

-- Ei sitä ovea ainakaan kukaan löydä eikä kenenkään tarvitsekaan

löytää sitä. Äläkä rupea urkkimaan ja pistämään nenääsi asioihin,

jotka eivät sinulle kuulu. No niin, minun on ryhdyttävä työhön. Mene

matkoihisi ja ala leikkiä. Ei minulla ole enää aikaa.

Ja hän herkesi äkkiä kaivamasta, heitti lapion hartioilleen ja meni

tiehensä vilkaisemattakaan Maryyn tai sanomatta hyvästi.

5.