Hän nukkui kauan aikaa. Sillä välin rouva Medlock osti eräältä asemalta
lounaskorin, ja Maryn herättyä he söivät kananpaistia, voileipiä ja
kuumaa teetä. Sade pieksi ikkunaruutuja entistä rajummin ja asemalla
seisojien sadetakit valuivat vettä noronaan. Junailija sytytti
lamput vaunussa, ja rouva Medlock reipastui koko lailla nautittuaan
osansa teestä ja kananpaistista. Hän söi vahvasti ja nukahti
sitten hänkin ruoan jälkeen. Mary tuijotti hänen hattunsa uhkeaan
nauharuusuun, kunnes nukahti uudelleen vaununnurkkaansa rapisevan
sateen tuudittamana. Oli jo aivan pimeä, kun hän taas heräsi. Juna oli
pysähtynyt eräälle asemalle ja rouva Medlock ravisteli häntä.
-- Oletpa sinä nukkunut kauan! hän sanoi. -- On jo aika herätä. Olemme
Thwaiten asemalla, ja meillä on edessämme pitkä ajomatka.
Mary nousi pystyyn ja koetti pitää silmänsä auki rouva Medlockin
kootessa tavarakääröjään. Tyttö ei tarjonnut apuaan, sillä Intiassa
alkuasukkaat aina kiirehtivät tarttumaan tavaroihin ja kantamaan ne, ja
Marystä oli aivan luonnollista, että toiset ihmiset palvelivat häntä.
Asema oli aivan pieni eikä junasta näyttänyt astuvan ulos muita kuin
he. Asemapäällikkö, rehevä, hyväntuulinen mies, tuli juttelemaan rouva
Medlockin kanssa. Hän puhui leveää Yorkshiren murretta.
-- Vai olette te palannut matkaltanne, hän sanoi. -- Ja pikkarainen on
tullut mukana.
-- Niin, siinähän hän on, vastasi rouva Medlock nyökäyttäen päätään
olkapäänsä yli Maryä kohti. -- Miten rouvanne jaksaa?
-- Hyvin vain. Hevonen on ulkopuolella teitä vastassa. Asemasillan
toisella puolella olevalla tiellä odottivat vaunut.
Ne olivat sirot ajoneuvot, ja Mary huomasi, että häntä vaunuihin
auttava palvelija oli hienoissa tamineissa. Hänen pitkä, kiiltävä
sadetakkinsa ja vedenpitävä hattunsa tihkuivat vettä.
Palvelija sulki vaunujen oven, kiipesi kuskipukille ajajan viereen, ja
sitten lähdettiin liikkeelle. Mary huomasi istuvansa mukavasti pehmeän
istuimen nurkassa, eikä häntä nyt ensinkään nukuttanut. Hän katseli
ikkunasta pimeään toivoen näkevänsä edes hiukan maisemaa, joka ympäröi
tuota rouva Medlockin kuvaamaa merkillistä paikkaa. Arka hän ei ollut
eikä häntä juuri pelottanut, mutta kukapa tiesi, mitä saattoi tapahtua
nummen laidalla olevassa talossa, jossa oli sata miltei asumatonta
huonetta.
-- Minkälaista on nummi? hän kysäisi yhtäkkiä rouva Medlockilta.
-- Katsele ulos ikkunasta kymmenen minuuttia, niin tiedät, vastasi
nainen. -- Meillä on viiden mailin ajomatka Misseliin nummen halki,
ennen kuin tullaan Manoriin. Paljon et pysty näin pimeässä näkemään,
mutta ehkä sentään jotain.
Mary ei kysellyt enempää vaan tyytyi tähystelemään ikkunasta.
Vaunujen lyhdyistä heijastuvan valon välähdellessä tien laitaan hän
silloin tällöin näki vilahduksen seudusta, jonka halki kuljettiin.
Asemalta lähdettyä oli ajettu läpi pienen kylän; sen talot hohtivat
valkoisina ja kapakan ikkunasta loisti valoa. Oli sivuutettu kirkko ja
pappila sekä pienen kauppapuodin ikkuna, jossa oli leluja, makeisia
ja kaikenmoista pikku rihkamaa. Kylän toisessa laidassa tultiin
maantielle, jonka varsilla oli pensasaitoja ja puita. Sen jälkeen ei
pitkään aikaan näkynyt mitään erikoista.
Lopulta hevoset hiljensivät vauhtia. Ajettiin ylämäkeä, ja samassa
pensasaidat ja puut hävisivät tien vieriltä. Ei näkynyt enää muuta kuin
sakeaa pimeyttä molemmin puolin. Mary kumartui eteenpäin ja litisti
kasvonsa ikkunaa vasten juuri kun vaunut saivat kovan sysäyksen.
-- No niin, nyt ollaan nummella, sanoi rouva Medlock. Vaunujen
lyhdyistä tulvehti kellertävää valoa kuoppaiselle tielle. Se näytti
kiemurtelevan pensaitten ja pitkin maata kasvavien matalien kasvien
läpi loputtomaan pimeyteen, joka tuijotti vastaan joka puolelta, edestä
ja takaa. Tuuli alkoi puhaltaa ja nostatti omituisen, hurjan, kohisevan
suhinan.
-- Eihän se ole -- eihän se ole meri? virkkoi Mary kääntyen
seuralaisensa puoleen.
-- Eihän toki, vastasi rouva Medlock. -- Eikä nummella ole peltoja eikä
vuoria, onpahan vain maileittain viljelemätöntä maata, jossa ei kasva
muuta kuin kanervaa ja sananjalkoja ja josta eivät muut eläimet löydä
ravintoa kuin lampaat ja villiponit.
-- Jos siinä olisi vettä, luulisin sitä mereksi, sanoi Mary. -- Se
kuohuu kuin meri juuri nyt.
-- Tuuli vain puhaltaa pensaikossa, virkkoi rouva Medlock. -- Autiota,
yksitoikkoista seutua tämä on, vaikka onhan sellaisiakin ihmisiä, jotka
pitävät siitä -- varsinkin kun kanervikko kukkii.
Yhä eteenpäin he ajoivat halki pimeän, ja vaikka sade oli tauonnut,
vinkui tuuli yhä herkeämättä nostattaen outoja ääniä heidän
ympärillään. Mäkeä ylös ja mäkeä alas tie kulki, ja usein vaunut
vierivät pienelle sillalle, jonka alitse vesi ryöppysi vuolaana
virtana. Marystä ajomatka tuntui loputtomalta, laaja kolkko nummi oli
hänestä kuin musta valtameri, jonka yli he ajoivat kapeata kangasta
pitkin.
-- En pidä tällaisesta, hän saneli itsekseen. -- En pidä tällaisesta,
ja hän pusersi ohuet huulensa yhteen tavallista tiukemmin.
Hevosten kavutessa kuoppaista mäkeä ylös alkoi pimeässä vilkkua valoa.
Rouva Medlock näki sen yhtä aikaa kuin Marykin ja huoahti helpotuksesta.
-- Kas, miten iloiseksi tuo valopahanen tekee, hän huudahti. -- Se
tulee ulkokartanon ikkunasta. Kohta saamme kupin kuumaa teetä.
Kului aikaa ennen kuin he saivat teensä, sillä portilta oli vielä kaksi
mailia ajomatkaa puiston läpi pitkin lehtokujaa, jossa korkeiden puiden
latvat melkein koskettivat toisiaan, niin että tuntui kuin olisi ajettu
läpi pitkän, pimeän kaariholvin.
Holvista tultiin aukealle paikalle, ja vaunut pysähtyivät kivipihan
ympäröimän tavattoman pitkän, mutta matalan talon eteen. Ensin se
näytti aivan pimeältä, mutta astuessaan ulos vaunuista Mary huomasi
eräästä yläkerran nurkkahuoneen ikkunasta tuikkivan himmeän valon.
Rakennuksen pääovi oli suunnattoman suuri, tehty jykevistä, omituisesti
yhteen liitetyistä tammilaudoista, joita pönkittivät isot rautanaulat
ja tukevat rautatelat. Se aukeni avaraan halliin, jonka hämärässä
valaistuksessa haarniskat ja seinillä riippuvat muotokuvat näyttivät
niin aavemaisilta, ettei Maryn tehnyt ensinkään mieli katsella niitä.
Hän tunsi olevansa pieni, hylätty, yksinäinen olentoraukka, ja pieneltä
ja yksinäiseltä hän näyttikin seisoessaan siinä kivilattialla mustassa
puvussaan.
Laiha, siistin näköinen vanha mies seisoi ovea avaavan miespalvelijan
vieressä.
-- Teidän on vietävä lapsi huoneeseensa, hän puhui puolittain
kuiskaamalla. -- Ei hän halua nähdä tyttöä. Hän lähtee huomisaamuna
Lontooseen.
-- Hyvä on, herra Pitcher, vastasi rouva Medlock. -- Kyllä minä
järjestän asiat, kun vain tiedän, miten niiden pitää olla.
-- Teidän on järjestettävä niin, ettei herra Craven tule häirityksi ja
ettei hän näe, mitä hän ei halua nähdä, sanoi herra Pitcher.
Ja niin Mary Lennox vietiin ensin leveitä portaita ylös ja sitten läpi
käytävän ja sitten taas portaita ylös vielä kahden muun käytävän läpi,
kunnes ovi avattiin ja hän huomasi olevansa huoneessa, missä takkatuli
räiskyi ja pöydälle katettu illallinen odotti häntä.
Rouva Medlock virkkoi kursailematta:
-- No niin, nyt olet perillä. Tässä ja viereisessä huoneessa saat asua
-- ja niissä sinun on pysyttävä. Pidä se mielessäsi!
Tällainen oli Maryn tulo Misselthwaite Manoriin, eikä hän arvatenkaan
ollut milloinkaan ennen elämässään ollut niin ärripäällä kuin nyt.
4.