Marystä oli aina ollut hauskaa katsella äitiään ja ihailla häntä
kaukaa. Mutta kun äiti oli pysynyt hänelle melkein vieraana, ei ollut
ihme, ettei tyttö osannut häntä paljon ikävöidä. Oikeastaan hän ei
ikävöinyt ensinkään; umpimielisenä lapsena hän ei ajatellut juuri muuta
kuin itseään.
Jos Mary olisi ollut hiukan vanhempi, hän olisi varmaan miettinyt
huolissaan tulevaisuuttaan; hänhän oli jäänyt ypöyksin maailmaan.
Mutta hän oli vielä lapsi, eikä osannut kuvitellakaan, ettei hänestä
pidettäisi edelleen huolta niin kuin tähänkin asti. Hän oli jännittynyt
vain siitä, millaisten ihmisten luokse hän joutuisi, oltaisiinko
hänelle kohteliaita ja saisiko hän noudattaa omaa mieltään kuten
ollessaan aian ja muiden alkuasukaspalvelijain hoivissa.
Hän tiesi, ettei jäisi pitkäksi aikaa englantilaisen papin kotiin,
jonne hänet ensin vietiin. Ei hän tahtonutkaan jäädä. Pappi oli
köyhä ja hänellä oli viisi jotensakin samanikäistä lasta; heillä oli
tahraiset vaatteet ja he riitelivät alinomaa leluista. Mary ei voinut
sietää perheen epäsiistiä bungalow'ta ja oli lapsille niin tyly ja
ärtyisä, ettei kukaan heistä parin päivän kuluttua enää tahtonut
leikkiä hänen kanssaan. Toisena päivänä annettiin hänelle pilkkanimi,
joka sai hänet raivostumaan.
Basil sen alkuaan keksi. Basil oli ujostelematon pikku poika, jolla
oli siniset silmät ja terhakka pysty nenä, ja Mary inhosi häntä.
Tyttö leikki yksikseen puun alla samoin kuin sinäkin aamuna, jolloin
kolera puhkesi. Kun hän siinä taputteli pieniä multakumpuja ja
puutarhapolkuja, tuli Basil seisomaan hänen viereensä ja tarkkasi hänen
työtään hartaasti.
-- Miksi et tee siihen kiviläjää, ne voisivat olla olevinaan kallioita?
hän virkkoi äkkiä. -- Tuohon, juuri keskelle, ja hän kumartui
osoittamaan sormellaan.
-- Mene tiehesi! kirkaisi Mary. -- En voi sietää poikia. Mene tiehesi!
Basil näytti ensin suuttuvan, mutta sitten hän alkoi kiusoitella. Hän
kiusoitteli aina sisariaan. Hän hyppeli ja tanssi Maryn ympärillä,
väänteli kasvojaan, nauroi ja lauloi:
"Mary-neiti ärripää
miten kasvaa tarhas tää?
Liljat, kaalit, orvokit
kaikki rinnan istutit."
Hän lauloi sitä, kunnes toisetkin lapset kuulivat sen ja rupesivat
nauramaan, ja mitä äkäisemmäksi Mary tuli, sitä enemmän he lauloivat:
"Mary-neiti ärripää". Ja sen jälkeen he sanoivat häntä aina Mary-neiti
ärripääksi, usein hänelle itselleenkin.
-- Sinä saat lähteä kotiin loppuviikolla, sanoi Basil Marylle. -- Ja
siitä me olemme hyvillämme.
-- Niin minäkin olen, vastasi Mary. -- Missä on koti?
-- Hän ei tiedä, missä koti on! sanoi Basil seitsenvuotiaan mahtava
ylenkatse äänessään. -- Koti on tietysti Englanti. Isoäiti asuu siellä
ja Mabel-sisko lähetettiin hänen luokseen viime vuonna. Sinä et lähde
isoäitisi luo. Sinulla ei ole isoäitiä. Sinä lähdet setäsi luo. Hänen
nimensä on Archibald Craven.
-- En minä tiedä mitään hänestä, kivahti Mary.
-- Et tietenkään, vastasi Basil. -- Tytöt eivät koskaan tiedä mitään.
Kuulin isän ja äidin puhuvan hänestä. Hän asuu autiossa vanhassa
talossa eikä kukaan käy hänen luonaan. Hän on niin kiukkuinen, ettei
huoli ketään luokseen, ja vaikka huolisikin, niin kukaan ei menisi. Hän
on kyttyräselkäinen ja ihan kamala.
-- En usko sinua, sanoi Mary ja käänsi Basilille selkänsä tukkien
sormillaan korvansa, sillä hän ei tahtonut kuulla enempää.
Mutta jäljestäpäin hän mietiskeli pitkään asiaa, ja kun rouva
Crawford samana iltana kertoi hänelle, että hän saisi parin
päivän kuluttua matkustaa setänsä, herra Archibald Cravenin luo,
joka asui Misselthwaite Manorissa, hän näytti niin ynseältä ja
välinpitämättömältä, etteivät Crawfordit tienneet mitä hänestä ajatella.
-- Hän on raukka kovin ruma, sanoi rouva Crawford säälivästi,
kun Mary oli lähtenyt huoneesta. -- Ja äiti oli niin kaunis. Hän
oli käytökseltäänkin viehättävä, mutta Mary on niin ikävä ja
epäystävällinen, että harvoin näkee sellaista lasta. Lapset sanovat
häntä nykyään Mary-neiti ärripääksi, ja vaikka se on häijyä, voi sen
hyvin ymmärtää.
-- Ehkäpä Marykin olisi hiukan toisenlainen, jos hänen äitinsä olisi
vähän useammin näyttänyt lastenkamarissa kauniita kasvojaan ja sievää
käytöstään. On oikein surullista ajatella, että harvat ihmiset tiesivät
hänellä olleenkaan lasta.
-- Lieneekö hän koskaan edes katsellut tyttöä, huokasi rouva Crawford.
-- Hoitajansa kuoltua tuo pikku raukka jäi aivan turvattomaksi. Ja
palvelijat juoksivat tiehensä ja jättivät hänet ypöyksin autioon
bungalow'hon! Eversti McCrew sanoi, että hän ei ollut uskoa silmiään,
kun hän oven avatessaan näki tytön seisovan yksinään keskellä huonetta.
* * * * *
Maryn huoltajana pitkällä merimatkalla oli eräs upseerin rouva, joka
matkusti Englantiin viemään lapsiaan kouluun. Rouvalla oli yllin kyllin
puuhaa omissa lapsissaan, ja hän oli mielissään, kun sai Lontoossa
luovuttaa Maryn herra Archibald Cravenin taloudenhoitajattarelle, joka
oli lähetetty noutamaan tyttöä. Taloudenhoitajattaren nimi oli Medlock.
Hän oli punakka ja tukeva, ja hänen mustat silmänsä tähystelivät
terävinä ympärilleen. Hänellä oli sinipunertava puku, musta,
ripsuilla koristettu silkkikaapu ja musta hattu, jonka sinipunertavat
samettikukat hyppivät hänen liikuttaessaan päätään. Mary ei pitänyt
hänestä ensinkään, mutta sehän ei ollut ihme, koska hän ei pitänyt
juuri kenestäkään. Sitä paitsi rouva Medlock ei näyttänyt liioin
välittävän hänestä.
-- Voi ihmettä, millainen pieni rääpäle! hän puuskahti. -- Ja joku
väitti, että hänen äitinsä oli kaunotar. Eipä hän tosiaankaan ole
tyttärelleen suuria peruja antanut.
-- Ehkäpä hän vanhemmaksi tultuaan muovautuu, sanoi upseerin rouva
hyväntahtoisesti. -- Kun hän ei vain olisi niin väritön ja ynseän
näköinen. Lapset muuttuvat kasvaessaan.
-- Kyllä hänen sitten onkin muututtava aika paljon, vastasi rouva
Medlock. -- Eikä Misselthwaite suinkaan ole sellainen paikka, missä
lapset kaunistuvat -- sen saatte uskoa.
He eivät tienneet Maryn kuulevan, sillä hän seisoi melko kaukana
hotellin ikkunan ääressä. Hän katseli raitiovaunuja, ajoneuvoja ja
ihmisiä, mutta seurasi koko ajan keskustelua ja oli hyvin utelias
tietämään, millainen hänen setänsä oli ja millainen se paikka, jossa
hän tulisi asumaan. Millainen oli kyttyräselkäinen ihminen? Hän ei
ollut koskaan nähnyt ketään kyttyräselkäistä. Ehkäpä sellaisia ei
Intiassa ollutkaan.
Jouduttuaan hoitajansa kuoltua toisten ihmisten pariin Mary oli alkanut
tuntea itsensä yksinäiseksi, ja hänen mielessään liikkui aivan uusia
ajatuksia. Hän oli alkanut pohtia, miksi hän ei milloinkaan ollut
tuntunut kenenkään lapselta, ei edes siihen aikaan, kun hänen isänsä ja
äitinsä olivat elossa. Toiset lapset näyttivät kuuluvan vanhemmilleen,
mutta hän ei ollut ikinä kuulunut kenellekään. Palvelijoita, ruokaa ja
vaatteita hänellä oli ollut, mutta ei kukaan ollut hänestä välittänyt.
Hän ei tiennyt sen johtuvan siitä, että hän itse oli töykeä ja
pahantuulinen. Muita hän kyllä usein piti epämiellyttävinä, mutta omaa
luonteenvikaansa hän ei huomannut lainkaan.
Punakka, arkipäiväisen näköinen rouva Medlock oli hattuineen kaikkineen
Maryn mielestä epämiellyttävin olento, jonka hän koskaan oli nähnyt.
Kun he seuraavana päivänä lähtivät matkalle Yorkshireen, hän asteli
asemasiltaa pää pystyssä koettaen pysytellä rouva Medlockista niin
loitolla kuin mahdollista, sillä hän ei tahtonut näyttää kuuluvansa
samaan seuraan. Häntä olisi suututtanut kovasti, jos ihmiset olisivat
luulleet, että hän oli rouva Medlockin tytär.
Mutta rouva Medlock välitti vähät Marystä ja hänen ajatuksistaan.
Hän oli niitä naisia, jotka "eivät voi sietää, että lapset ovat
nenäkkäitä". Hän ei ollut lähtenyt Lontooseen lainkaan mielellään,
sillä matka sattui juuri siksi päiväksi, jolloin hänen Maria-sisarensa
tytär vihittiin. Mutta hänellä oli mukava toimi ja hyvä palkka, ja
jos mieli pysyä herra Archibald Cravenin taloudenhoitajattarena, oli
viisainta noudattaa empimättä hänen käskyjään.
-- Kapteeni Lennox ja hänen vaimonsa ovat kuolleet koleraan, oli herra
Craven sanonut lyhyeen, kylmään tapaansa. -- Kapteeni Lennox oli
vaimoni veli ja minä olen heidän tyttärensä holhooja. Lapsi on tuotava
tänne. Teidän on mentävä Lontooseen häntä noutamaan.
Niinpä rouva Medlock sulloi pienen matkalaukkunsa täyteen ja lähti
matkaan.
Mary istui rautatievaunun nurkassa rumana ja kärttyisänä. Hänellä
ei ollut mitään luettavaa eikä katsottavaa, ja hän piteli laihoja,
mustiin käsineisiin verhottuja käsiään helmassaan. Mustassa puvussaan
hän näytti tavallistakin keltaisemmalta, ja suruhatun alta hapsottava
tukka oli ohut ja väritön. Noin ikävää ja hemmoteltua tenavaa en ole
eläissäni tavannut, mietti rouva Medlock. Hän ei ollut ikinä nähnyt
kenenkään lapsen istuvan niin hiljaa ja haluttomana, ja viimein hän
kyllästyi katselemaan murjottavaa tyttöä ja alkoi puhella kovalla,
kimeällä äänellään.
-- Kerronpahan tässä sinulle hiukan paikasta, mihin olet menossa, hän
sanoi. -- Oletko kuullut mitään sedästäsi?
-- En, vastasi Mary.
-- Eikö isäsi tai äitisi koskaan puhunut hänestä?
-- Ei, sanoi Mary otsaansa rypistäen. Hän muisti, etteivät hänen isänsä
ja äitinsä yleensä puhuneet hänelle mistään.
-- Hm, mutisi rouva Medlock tuijottaen hänen töykeihin pikku
kasvoihinsa. Tuokion verran hän oli vaiti, sitten hän aloitti uudelleen.
-- Voisinhan minä sinulle jotain kertoakin -- valmistaa sinua. Sinä
tulet merkilliseen paikkaan.
Mary ei virkkanut mitään. Rouva Medlockia näytti harmittavan tytön
näennäinen välinpitämättömyys, mutta hän veti syvään henkeään ja jatkoi:
-- Ei sen puolesta, onhan se komea ja suurellinen paikka, vaikka
vähän kolkko, ja herra Craven on tavallaan ylpeäkin siitä. Talo on
kuudensadan vuoden vanha, ja siinä on lähes sata huonetta, vaikka
useimmat ovat käyttämättä ja lukittuja. Ja tauluja siellä on, vanhoja
hienoja huonekaluja ja kaikenlaista tavaraa, joka on ollut siellä ties
kuinka kauan. Talo on nummen laidassa, mutta sitä ympäröi suuri puisto
ja puutarha -- vanhat puut, joiden oksat viistävät maata... Hän vaikeni
ja veti uudelleen henkeään. -- Mutta siinä onkin kaikki, hän päätti
äkkiä puheensa.
Mary oli alkanut kuunnella vasten tahtoaan. Kaikki tuntui olevan niin
erilaista kuin Intiassa, ja uusi oli hänestä aina jännittävää. Mutta
hän ei halunnut näyttää kiinnostustaan. Niinpä hän istui vaiti.
-- No niin, sanoi rouva Medlock. -- Miltä sinusta tuntuu?
-- Ei miltään, vastasi Mary. -- En tiedä mitään tuollaisista paikoista.
Rouva Medlockista pääsi lyhyt naurahdus.
-- Vai et! hän sanoi. -- Sinähän olet kuin vanha ihminen. Etkö lainkaan
välitä, millaista siellä on?
-- Eihän se ketään liikuta, välitänkö vai en, sanoi Mary.
-- Siinä sinä kyllä olet oikeassa, arveli rouva Medlock. -- Ei sitä
kukaan kysy. En todellakaan voi käsittää, mitä sinä Misselthwaite
Manorissa teet; setäsi kai arvelee pääsevänsä sillä keinoin
helpommalla. Ei hän itse aio vaivautua sinun tähtesi, se on kyllä varma.
Hän katkaisi puheensa ikään kuin älyten jotakin.
-- Hänen selkänsä on viallinen, hän sanoi. -- Sen takia hänellä kaikki
meni vinoon. Hän oli kitkerä ja ärtyisä nuori mies eikä voinut nauttia
rahoistaan ja suuresta maatilastaan ennen kuin meni naimisiin.
Unohtaen että oli aikonut näyttää välinpitämättömältä, Mary katsoi
häneen kysyvästi. Hän ei ollut ikinä tullut ajatelleeksi, että
kyttyräselkäiset voisivat mennä naimisiin, ja oli hiukan hämmästynyt.
Rouva Medlock huomasi sen, ja koska hän oli puhelias nainen, hän jatkoi
yhä paremmalla vauhdilla.
-- Hänen rouvansa oli suloinen ja kaunis, ja herra Craven olisi
ilomielin noutanut hänelle ruohonkorren vaikka maailman toisesta
äärestä, jos hän olisi niin toivonut. Ei kukaan uskonut hänen menevän
naimisiin herra Cravenin kanssa, mutta hän meni, ja ihmiset sanoivat,
että hän otti miehen rahojen tähden. Mutta se ei ollut totta -- ei
missään tapauksessa, sanoi rouva Medlock hyvin päättävästi. -- Kun hän
kuoli --
Tahtomattaankin Mary hätkähti.
-- Voi, kuoliko hän? hän huudahti aivan vaistomaisesti. Hän oli juuri
muistanut ranskalaisen sadun poloisesta kyttyräselkäisestä miehestä ja
ihanasta prinsessasta, ja herra Archibald Craven rupesi äkkiä kovasti
säälittämään häntä.
-- Hän kuoli, vastasi rouva Medlock. -- Ja silloin herra Craven muuttui
vielä merkillisemmäksi kuin ennen. Hän ei välitä kenestäkään eikä
tahdo nähdä ketään. Hän on enimmäkseen matkoilla, ja kotona ollessaan
hän sulkeutuu läntiseen kylkirakennukseen eikä näyttäydy muille kuin
Pitcherille. Pitcher on jo vanha mies, mutta hän hoiti herra Cravenia
jo silloin, kun tämä oli lapsi ja tuntee hänen tapansa.
Tämä kaikki kuulosti peräti merkilliseltä, se oli kuin satua eikä
suinkaan herättänyt Maryssä iloisia toiveita. Talo, jossa oli sata
huonetta, melkein kaikki asumattomia ja lukittuja -- talo nummen
laidassa -- minkähänlainen tuo nummi olikaan? herätti sangen kaamean
mielikuvan. Entä tuo kyttyräselkäinen mies, joka sulkeutui telkien
taakse! Huulet yhteen puserrettuina Mary tuijotti ulos ikkunasta,
ja kun sade alkoi vihmoa ruutuun harmaita, vinoja vesiviiruja, ne
tuntuivat hänestä aivan luonnollisilta. Jos sedän kaunis rouva olisi
ollut elossa, hän olisi ehkä tuonut iloa taloon ja liehunut kuten hänen
oma äitinsä edestakaisin huoneissa ja käynyt kutsuissa yllään puku,
joka oli "täynnä pitsejä". Mutta hän oli mennyt hänkin.
-- Älä odota näkeväsi setääsi, sillä lyön vaikka vetoa, ettei hän halua
tavata sinua, sanoi rouva Medlock. -- Äläkä kuvittele, että siellä on
ihmisiä, jotka juttelevat kanssasi. Sinun täytyy leikkiä itseksesi ja
tulla toimeen omin neuvoin. Et saa juoksennella kaikissa huoneissa.
Sinulle sanotaan, missä saat olla ja missä et. Puutarhassa saat leikkiä
mielin määrin. Mutta talon seinien sisällä ollessasi älä kuljeksi
ympäri urkkimassa. Sitä ei Craven kärsi.
-- En minä aio urkkia, virkkoi pikku Mary, ja hänen säälin tunteensa
herra Archibald Cravenia kohtaan sammui yhtä äkkiä kuin se oli
herännytkin. Hänestä alkoi tuntua, ettei niin epämiellyttävä mies sen
parempaa kohtaloa ansainnutkaan kuin hänen osakseen oli tullut.
Ja hän käänsi kasvonsa rautatievaunun sateen liottamaa ikkunaa
kohti ja tuijotti ulos harmaaseen sadetulvaan, joka näytti jatkuvan
iankaikkisesti. Hän tarkasti sitä kauan ja tiukasti, kunnes sankka
harmaus yhä sakeni hänen silmissään ja hän nukahti.
3.