Kun Mary Lennox lähetettiin Misselthwaite Manoriin setänsä luo, kaikki
olivat sitä mieltä, että hän oli harvinaisen ikävän näköinen pikku
tyttö, ja totta se olikin. Hänen kasvonsa olivat pienet ja kapeat,
vartalo hintelä ja hiekan värinen tukkakin perin ohut. Kasvot olivat
yrmeän näköiset ja väriltään kellertävät, sillä hän oli syntynyt
Intiassa ja sairastellut milloin mitäkin tautia.
Maryn isä oli toiminut virkamiehenä Intiassa, ja hän oli aina ollut
kiireissään tai sairaana hänkin. Äiti taas oli ollut kaunotar, joka ei
harrastanut juuri muuta kuin kutsuja ja iloista seuraelämää. Hän ei
ollut lainkaan toivonut lasta, ja siksi hän luovuttikin pikku tyttönsä
kokonaan aian, intialaisen lastenhoitajan, hoiviin. Tämä huomasi
piankin, että jos mieli pysyä rouvan -- memsahibin -- suosiossa,
oli lapsi pidettävä mahdollisimman paljon poissa näkyvistä. Niinpä
kärtyisä, ruma sairasteleva vauva eristettiin tykkänään vanhemmistaan,
ja kun hänestä kasvoi kärtyisä, sairasteleva pikku tyttö, häntä
pidettiin yhä heistä erillään.
Mary ei nähnyt juuri muita ihmisiä kuin mustia palvelijoita, ja kun
nämä aina tottelivat häntä ja antoivat hänelle kaikessa periksi,
jottei memsahib häiriintyisi ja hermostuisi hänen itkustaan, hän oli
kuusivuotiaana niin komenteleva ja itsekäs pikku otus kuin kuvitella
saattaa. Nuori englantilainen kotiopettajatar, joka tuli neuvomaan
tytölle lukemisen ja kirjoittamisen alkeita, ei voinut sietää Maryä,
vaan lähti talosta jo kolmen kuukauden kuluttua, eikä yksikään niistä
nuorista naisista, joita myöhemmin palkattiin samaan toimeen, pysynyt
edes niin kauan kuin ensimmäinen. Ellei lukeminen olisi Marystä ollut
hauskaa, hän ei olisi oppinut ensinkään aakkosia.
Eräänä painostavan helteisenä päivänä ollessaan noin yhdeksänvuotias
Mary heräsi hyvin pahantuulisena, ja vielä äreämmäksi hän kävi
huomatessaan, ettei vuoteen ääressä seisova palvelija ollutkaan hänen
aiansa.
-- Mitä sinä täällä teet? hän sanoi vieraalle naiselle. -- Et sinä saa
olla täällä. Lähetä tänne minun aiani pukemaan minua.
Nainen änkytti pelästyneen näköisenä, ettei aia voinut tulla, ja
kun Mary alkoi kiukuissaan lyödä ja potkia häntä, hän näytti yhä
säikähtyneemmältä ja toisti, ettei aia mitenkään voinut tulla neiti
sahibin luo.
Jotakin salaperäistä oli ilmassa sinä aamuna. Ei mikään sujunut niin
kuin ennen. Alkuasukaspalvelijoista osa oli kadonnut ja toiset hiipivät
tai kiiruhtivat hätäisinä paikasta toiseen. Mutta kukaan ei suostunut
kertomaan Marylle mitään eikä aiaakaan kuulunut. Jäätyään lopulta aivan
yksin Mary lähti puutarhaan ja alkoi leikkiä kuistin vieressä kasvavan
puun alla. Hän oli tekevinään kukkapenkkiä, ja pistellessään suuria
tulipunaisia hibiscuksen kukkia pieniin multakumpuihin hän ärtyi yhä
enemmän ja jupisi itsekseen sapekkaita sanoja, jotka oli tarkoitettu
Saidielle kun tämä palaisi.
-- Sika! Sika! Emäsika! hän sanoi, sillä pahemmin ei voi alkuasukkaita
loukata kuin sättimällä heitä siaksi.
Hän kyyrötti siinä suu mutrussa ja hoki herjaavia sanojaan yhä
uudelleen, kun hänen äitinsä tuli äkkiä kuistille nuoren vaaleaverisen
miehen seurassa. He juttelivat keskenään merkillisen matalalla äänellä.
Mary tunsi tuon poikamaisen nuoren miehen; hän oli hiljakkoin
Englannista Intiaan tullut upseeri. Tyttö tuijotti hartaasti häneen,
mutta vielä hartaammin äitiinsä. Niin hän aina teki, kun hänellä oli
tilaisuus nähdä äitiään, sillä memsahib -- siksi Marykin tavallisesti
sanoi häntä -- oli pitkä, kaunis, solakka olento, jolla oli aina yllään
ihmeen kaunis puku. Hänen hiuksensa olivat kuin taipuisaa silkkiä,
pieni soma nenä näytti hiukan halveksivalta ja suurissa silmissä päilyi
alati nauru. Hänen vaatteensa olivat ohuet ja hulmuavat, "täynnä
pitsejä", sanoi Mary. Tänä aamuna ne näyttivät hulmuavan vieläkin
enemmän kuin tavallisesti, mutta silmät eivät nyt nauraneet. Suurina ja
rukoilevina ne tarkastivat nuoren upseerin kasvoja.
-- Onko se niin vaarallista? Todellako? Mary kuuli hänen kysyvän.
-- Se on kerrassaan hirveätä, vastasi nuori upseeri ääni värähtäen. --
Hirveätä, rouva Lennox. Teidän olisi pitänyt lähteä vuoristoon jo kaksi
viikkoa sitten.
Memsahib väänteli käsiään.
-- Voi, tietysti minun olisi pitänyt! hän sanoi. -- Mutta minä hupsu
halusin jäädä noihin typeriin päivälliskutsuihin!
Samassa palvelijain asunnoista alkoi kuulua äänekkäitä valituksia, niin
kaameita, että hän tarrautui nuoren miehen käsivarteen. Maryä värisytti
päästä jalkoihin.
-- Mitä se on? Mitä se on? änkytti rouva Lennox.
-- Joku on kuollut, vastasi nuori upseeri. -- Ette sanonut, että se
raivoaa jo omien palvelijoittennekin keskuudessa.
-- En tiennyt sitä! äännähti memsahib. -- Tulkaa! Tulkaa! Ja hän
kääntyi kiireesti ja juoksi sisään.
Tämän jälkeen sattui monta kammottavaa tapausta ja aamun
käsittämättömät yksityiskohdat selvisivät Marylle. Kolera oli levinnyt
paikkakunnalle ja ihmisiä kuoli kuin kärpäsiä. Aia oli sairastunut
yöllä, ja palvelijain majoista kuuluvat valitushuudot merkitsivät, että
hän oli juuri heittänyt henkensä. Samana päivänä kuoli kolme muuta
palvelijaa ja toiset riensivät pakoon kauhun valtaamina. Kaikissa
bungalow'issa voihki kuolevia.
Toisena päivänä, kun hämmennys ja sekasorto olivat pahimmillaan, Mary
pysytteli lastenkamarissa kaikkien unohtamana. Ei kukaan ajatellut eikä
kaivannut häntä, eikä hän tiennyt lainkaan mitä talossa tapahtui. Päivä
kului itkemiseen ja nukkumiseen. Mary tajusi vain, että sairaita oli
kaikkialla, ja hänen korviinsa kuului salaperäisiä, kammottavia ääniä.
Kerran hän hiipi ruokasaliin, mutta siellä ei ollut ketään. Kesken
jäänyt päivällinen oli vielä pöydällä, ja näytti siltä, kuin
aterioitseville olisi äkkiä tullut kiireinen lähtö.
Tyttö söi hiukan hedelmiä ja keksejä ja tyhjensi janoonsa melkein
täyden viinilasin. Viini oli makeata, eikä hän tiennyt kuinka
väkevää se oli. Niinpä hän piankin kävi nuokkuvan uniseksi ja palasi
lastenkamariin palvelijain majoista kuuluvien huutojen ja askelten
töminän säikyttämänä. Häntä nukutti niin etteivät silmät pysyneet auki,
ja hän heittäytyi vuoteelleen tietämättä pitkään aikaan mitä hänen
ympärillään tapahtui.
Paljon tapahtuikin hänen raskaasti nukkuessaan, mutta ei mikään
häirinnyt häntä, eivät valitukset eivätkä askelet, kun kantamuksia
vietiin edestakaisin.
Herättyään hän makasi alallaan tuijottaen seinään. Talosta ei kuulunut
hiiskahdustakaan. Varmaan koko onnettomuus oli jo ohitse, kun mistään
ei enää kuulunut valituksia eikä askelia. Kukahan Marystä nyt pitäisi
huolta, kun hänen aiansa oli kuollut? Kai hän saisi toisen aian, ja
ehkä vielä sellaisen, joka osaisi kertoa uusia tarinoita. Hän olikin jo
lopen kyllästynyt entisiin.
Hoitajansa kuolemaa Mary ei itkenyt. Hän ei ollut kiintyväinen
lapsi eikä ollut ikinä välittänyt sanottavasti kenestäkään. Melu ja
hätäinen juoksu talossa sekä kolerasairaiden valitushuudot olivat vain
säikähdyttäneet häntä ja hän oli suutuksissaan siitä, ettei kukaan
näyttänyt muistavankaan häntä. Mutta jos kaikki olivat jo terveitä,
niin varmaan joku tulisi pian häntä katsomaan.
Mutta kukaan ei tullut, ja hänen maatessaan siinä odottamassa
hiljaisuus alkoi tuntua ahdistavalta. Matolta kuului kahinaa
ja kurottautuessaan katsomaan hän näki pienen tarhakäärmeen,
joka luikerteli pitkin lattiaa ja tarkasti häntä säkenöivillä
jalokivisilmillään. Maryä ei pelottanut, sillä se oli vaaraton pikku
eläin. Käärme näyttikin hätäisesti pyrkivän pois huoneesta; se puikahti
oven alle Maryn katsellessa sitä.
-- Kuinka lystikäs ja rauhallinen se on, tuumi Mary. -- Tuntuu siltä
kuin bungalow'ssa ei olisi muita kuin minä ja käärme.
Melkein samassa hän kuuli askelia kuistilta. Tulijat olivat miehiä
ja he juttelivat matalalla äänellä. Ei kukaan mennyt vastaan tai
puhutellut heitä, ja he kuuluivat aukaisevan ovia ja kurkistelevan
huoneisiin.
-- Kylläpä on kolkkoa! hän kuuli jonkun sanovan. -- Tuo kaunis
viehättävä nainen! Ja nähtävästi lapsikin on mennyt. Heillä kuului
olleen lapsikin, vaikkei häntä koskaan näkynyt.
Heidän avatessaan lastenkamarin oven pari minuuttia myöhemmin Mary
seisoi keskellä lattiaa. Siinä hän seisoi rumana ja kiukkuisena pikku
äkäpussina, sillä hänen alkoi olla nälkä ja hänestä oli häpeällistä,
että hänet oli näin jätetty oman onnensa nojaan. Ensimmäinen tulijoista
oli kookas upseeri, jonka Mary oli kerran nähnyt puhelevan isänsä
kanssa. Hän näytti väsyneeltä ja huolestuneelta, ja Maryn nähdessään
hän hätkähti yllättyneenä.
-- Barney! hän huudahti. -- Täällä on lapsi! Lapsi ihan yksin!
Tällaisessa paikassa! Ihme ja kumma, kuka hän mahtaa olla.
-- Minä olen Mary Lennox, sanoi tyttö suoristaen jäykästi selkäänsä.
Oli hyvin epäkohteliasta sanoa hänen isänsä bungalow'ta "tällaiseksi
paikaksi"! -- Minä nukahdin, kun kaikki sairastuivat koleraan ja
heräsin juuri. Miksi ei kukaan tule tänne?
-- Siinä on nyt tuo lapsi, jota ei kukaan ole ikinä nähnyt! huudahti
mies seuralaiselleen. -- Totisesti: hänet on unohdettu tänne!
-- Miksi minut on unohdettu! kivahti Mary jalkaansa polkien. -- Miksi
ei kukaan tule?
Nuori Barney-niminen mies katseli häntä surullisesti, ja Mary näki
hänen räpyttävän silmiään aivan kuin ne olisivat kostuneet.
-- Pikku raasu, hän sanoi. -- Ei ole jäljellä ketään joka tulisi.
Näin oudolla ja äkillisellä tavalla Mary sai tietää, ettei hänellä
ollut enää isää eikä äitiä. Molemmat olivat kuolleet yöllä, ja heidät
oli kannettu pois. Ne muutamat alkuasukaspalvelijat, jotka olivat
säästyneet sairaudelta, olivat lähteneet suin päin talosta muistamatta
ensinkään pientä neitiä. Siksipä kaikkialla olikin ollut niin
hiljaista. Mary ja kahiseva käärme olivat todella äsken olleet ainoat
elävät olennot koko bungalow'ssa.
2.