Oikealta siiveltä tullen ratsasti kenraalimajuri Armfelt adjutanttinsa
seurassa alas joelle ja porilaisten eteen pysähtyen alkoi puhua:
"Porin rykmentin miehet! Minä käsitän, millä tunteilla te olette
jättäneet kotiseutunne vihollisen valtaan ja uskon, että te tänään,
kun me vihdoinkin saamme käydä taisteluun tuon vanhastaan kammotun
vihollisemme kanssa, ilman minun kehotuspuheitani osotatte monesti
koeteltua suomalaista sotakuntoanne ja lisäätte esi-isien mainetta
omilla urotöillänne."
Tässä pysähtyi Armfelt äkkiä, tuntien kuinka huonosti nuo koreat
paraatisanat soveltuivat lausuttaviksi juuri tässä tilaisuudessa.
Repaleisiin univormuihin kääriytyneinä seisoi hänen edessään joukko
karheita miehiä, jotka sama järkkymätön velvollisuudentunto oli koonnut
tänne lumen ja pakkasen keskelle iskemään iskunsa kodin ja isänmaan
puolesta ja iskemään sen ilman voiton tai tappion laskelmia. Tyyni
uskollisuus loisti jokaisen katseesta eikä yhdessäkään saattanut
huomata pelkoa paremmin kuin epätoivon uhmaakaan, vaan kaikkien
kasvoille oli kuin kirjotettuna järkähtämätön päätös taistella tänään
viimeiseen mieheen.
Silmäillessään heitä mies mieheltä valtasi Armfeltin sama hellä
yhteenkuuluvaisuuden tunne kuin Essenin äsken virttä veisattaessa.
Äänessään lämmin sävy jatkoi hän kuin yhteisiä ajatuksia tulkiten:
"Nääntyvä isänmaamme katsoo apua anovin silmin meihin eikä meistä
kenelläkään voi tällä hetkellä olla muuta kuin yksi tunne: voittaa tai
kuolla!"
"Eteenpäin! Hurraa!" puhkesi porilaisten riveistä aivankuin kenraali
noilla vaatimattomilla sanoillaan olisi avannut jonkun näkymättömän
sulun.
"Minun on turhaa jatkaa", puhui Armfelt edelleen. "Tuntiessani teidän
urhoollisuutenne ja lujuutenne, minä en tällä hetkellä tunne rahtuakaan
epäilystä, vaikka meidän onkin tänään otettava vastaan monikertainen
vihollinen. Jumala kanssamme!"
Uusi voimakas hurraa-huuto vyöryi rivejä pitkin, Armfeltin ratsastaessa
eteenpäin toisten joukko-osastojen luo.
Kun viimeiset hurraa-huudot vasemmalla siivellä olivat juuri lakanneet
kaikumasta, kohosi kylästä, hirsivarustusten luota, ilmaan raketti. Se
oli merkki siitä, että vihollinen lähestyi. Rummut alkoivat jälleen
päristä pitkin linjaa, kutsuen joukkoja järjestykseen. Ratsumiehet
kohentausivat satulassaan, jalkasotilaat tarkastivat viimeisen kerran
muskettiensa sankkipannuja ja upseerit harppoivat lumessa kahlaten
pitkin rivejä.
Vihdoinkin, vihdoinkin saatiin käydä taisteluun ja tehdä loppu
alituisesta peräytymisestä ja uuvuttavasta odotuksesta! Vilun, nälän ja
loppumattomien marssien uuvuttaman sotajoukon valtasi yhtäkkiä levoton
taistelukuume ja kaikki katseet tähystelivät kaakkoa kohti, josta
vihollisen piti tulla näkyviin.
Ja pian ilmestyikin joen mutkaan, noin puolen virstan päähän kylästä,
tiheä kolonna vihollisen jalkaväkeä, joka marssi pitkin virranuomaa
eteenpäin. Melkein samalla hetkellä tuli Valtarilan talon luona
näkyviin sankat joukot venäläisiä rakuunoita ja kasakoita, jotka paksun
lumen takia lähenivät hitaasti ja yhtä rintaa jalkaväen kanssa.
Kun vihollisen kolonnat olivat ehtineet Mustanojan kohdalle, jymähti
toinen Napuenkylän hirsivallituksella olevista kenttätykeistä ja
kuin kaikuna seurasi tuokion kuluttua toisen tykin ääni. Etumaisen
viholliskolonnan keskustassa syntyi häiriötä ja kaikki pysähtyivät.
Sitten alkoivat he joukko joukon perästä marssia ylös pohjoiselle
joen äyräälle, minne myöskin kasakat heitä seurasivat, muun ratsuväen
levittäytyessä rintamaksi poikki joen.
Kun vihollinen oli ehtinyt saada muutamia kanuunia ampumakuntoon,
jatkui muutaman hetken yksitoikkoista tykinjymähtelyä, jolla aikaa
suomalainen jalka- ja ratsuväki seisoi odotuksen jännittämänä alallaan.
Pitkin linjaa ajaa lennätti Armfeltin adjutantti. Hän toi ilmotuksen,
että venäläinen jalkaväki ja kasakat koettavat kiertää vasenta
sivustaa, jonka takia koko taistelurintaman tuli suorittaa puolikäännös
vasemmalle sekä asettua uuteen linjaan pitkin joen etelärantaa.
Ainoastaan oikean sivustan ratsuväki sai seisoa entisessä asemassaan
vihollisen ratsuväkeä vastassa. Vasemmalta siiveltä komennettiin
neljä eskadroonaa Viipurin rakuunoita oikean siiven vahvistukseksi ja
näiden tilalle vasemmalle siivelle sai Porin rykmentti käskyn marssia.
Puolessa tunnissa oli rintaman muutos suoritettu.
Essen istui satulassa rykmenttinsä edessä ja ääneti tarkasteli
vastakkaisella puolen jokea levenevää niittyä, jossa venäläinen
jalkaväki parastaikaa valmistausi hyökkäykseen. Heidän kymmenkunta
pientä kenttätykkiään olivat jo täydessä toimessa, mutta niiden
lennättämät kuulat putoilivat vahinkoa tuottamatta joelle. Sen johdosta
kuuli Essen takanaan lasketeltavan sukkeluuksia "harakoille heitetyistä
mustikoista".
Juuri kun venäläinen jalkaväki alkoi marssia joen äyrästä kohti,
purkautui raskashuurteinen ilma lumipyryksi, jonka koillinen ajoi
melkein kohtisuoraan suomalaisten silmille.
"Tuo ei ennusta hyvää", kuuli Essen takanaan jonkun matalalla äänellä
lausuvan. "Narvassa pyrysi lumi vasten venäläisen silmiä, mutta
Pultavasta lähtien näkyy tuuli muuttuneen."
Eversti käännähti satulassaan ja huomasi puhujan aliupseeri Antti
Matinpojaksi, joka oli ollut mukana Narvasta aikain, joutunut sitten
Pultavassa vangiksi, mutta karannut, ja kotimaahan palattuaan liittynyt
Porin rykmenttiin. "Eihän meidän miehuutemme toki liene tuulensuunnista
riippuva", virkkoi eversti, johon aliupseerin sanat kaikesta huolimatta
olivat tehneet ikävän vaikutuksen.
"Niin, herra eversti, kyllä porilaiset iskevät -- yhtä lujasti, kävi
tuuli edestä tai takaapäin", vastasi Antti Matinpoika sovittavasti.
Lumentulo ei ollut vielä erikoisen vahvaa, joten joen takaa saattoi
selvästi erottaa venäläisten lähenevät rivit. Rits! rits! rits!
alkoi siellä samalla räiskyä, aivankuin valtavaa päretukkua olisi
hitaasti taitettu kahtia. Ilmassa kuului jokaiselle tuttua surinaa ja
vihellystä. Äkkiä kavahti Sukkajalka takajaloilleen ja putosi sitten
hervottomasti polvilleen. Essen irtausi nopeasti satulasta ja astui
hevosensa pääpuoleen. Silloin kaatui Sukkajalka kylelleen ja ojentautui
suoraksi. Se oli saanut musketinkuulan rintaansa.
"Sinä siis ensiksi", virkkoi Essen ja taputti kaulalle uskollista
ratsuaan, joka sammuvilla silmillään katsoi häneen kuin anteeksipyytäen
ja koetti turhaan kohottaa päätään.
Kun Essen ojentui suoraksi, seisoi ratsuaan suitsista pidellen hänen
rinnallaan de la Barren adjutantti, joka virkkoi:
"Minä tuon herra everstille päällikköni käskyn, että vasemman siiven on
turhan verenvuodatuksen välttämiseksi peräydyttävä ja pyrittävä Vöyrin
tielle."
"Onko kenraalimajuri de la Barrelia ylipäällikkyys?" kivahti Essen
tuimasti.
"Ei, mutta herra eversti tiennee, että vasen siipi kokonaisuudessaan on
hänen komennossaan."
"Hyvä, mutta tällaisissa asioissa minä tottelen ainoastaan
kenraalimajuri Armfeltin käskyjä!" vastasi Essen ja kääntäen selkänsä
adjutantille komensi hän: "Pojat, valmiit ampumaan!"