Yhdeksästoista päivä valkeni harmaana ja raskasilmaisena, mikä ennusti
lumipyryä. Kun eversti von Essen astui kortteeritupansa portaalle,
talutti ratsurenki juuri tallista hänen hevostaan, vanhaa uskollista
Sukkajalkaa, joka oli kasvanut hänen kotonaan ja ollut mukana sodan
alusta saakka, niin että hän täydellä syyllä saattoi verrata sitä
kuninkaan kuuluisaan Brandklippariin. Isäntänsä nähdessään nosti se
päänsä ja hörhötti tervehdykseksi. Vanhasta tottumuksesta sukelsi
silloin Essenin käsi viitantaskuun, josta hän veti esiin leivänkannikan
ja alkoi syöttää sitä Sukkajalalle, samalla kun hän silitteli ja oikoi
tämän otsaharjaa.
"Tänään me sitten eroamme toisistamme", puheli hän sitä tehdessään
hevoselleen, "tai ehkemme eroakaan, vaan kuljemme yhdessä varjojen
maahankin."
Kuolaimiaan kalistellen vilkui hevonen häneen viisailla silmillään.
Taputettuaan sitä kaulalle ja tapansa mukaan silmättyään, olivatko
kaikki vyöt ja soljet kunnossa, pisti Essen jalkansa jalustimeen ja
nousi satulaan. Ajettuaan portista ulos kuuli hän pitkin taistelulinjaa
rummunpärrytystä, joka kutsui sotilaita jumalanpalvelukseen. Lumi
narskui tuhanten askelten alla ja niityllä joen takana liikkui
sikinsokin satuloituja hevosia, joita oikean siiven rakuunat, suitsista
taluttaen, käyttelyttivät vahvassa lumessa, ja Sukkajalan hirnuntaan
vastasi sieltä kymmenkunta samanlaista. Joelta, taistelulinjan takaa
kuului suksien suihketta ja reen ratinaa, kun talonpoikaisjoukkoja
pyssyineen, karhukeihäineen ja kirveineen saapui armeijalle apuaan
tarjoamaan.
Suomalaisten taisteluasema ulottui poikki joen lähes virstan pituisena
linjana. Sen edessä oli Napuenkylä hirsivallituksineen, jonka
suojelukseksi oli asetettu kaksi kenttätykkiä ja viisisataa sotamiestä.
Taistelulinjan keskustan muodosti jalkaväki, jota vastoin ratsuväki
oli jaettu kahtia kummallekin siivelle. Jalkaväen taakse ja osaksi
sen keskelle oli sijotettu talonpoikaisjoukkoja. Koko sotajoukko
nousi viiteentuhanteen mieheen, lähestyvän vihollisen muodostaessa
kolminkertaisen ylivoiman.
Nelisatamiehinen Porin rykmentti oli saanut sijansa joen jäällä, ihan
taistelulinjan keskustassa. Kun Essen kylästä viertävää rinnettä
laskeusi jäälle, huomasi hän etempänä molempain ylimpien päällikköjen,
Armfeltin ja de la Barren kylmästi tervehtien sivuuttavan toisensa.
"Tuo ei ennusta hyvää", ajatteli hän synkistyvin mielin. "Mutta sehän
on tiedetty jo kauan, että Barre kadehtii Armfeltin päällikkyyttä ja
selvimmin hänen mielensä nähtiin viime sotaneuvottelussa. Suokoon
Jumala, ettei hän tämän päivän vaiheissa rupeaisi eripuraisuuden köyttä
vetämään."
Porilaiset tervehtivät päällikköään reippaasti, mikä sai Essenin
mielialan hieman valoisammaksi. Joukot järjestyivät parasta aikaa
jumalanpalvelusta varten kolmeen suureen neliöön, joiden keskelle
ylemmät upseerit ja sotapapit asettuivat. Essen istui satulassa avoimin
päin ja paljastetun miekan kärki maata kohti ojennettuna, tarkastellen
lyhyen saarnan kestäessä mies mieheltä uskollisia sotilaitaan, joista
useiden kasvoilla näkyi arpia entisistä taisteluista. Ja kun he
saarnan jälkeen, tukka pakkasviimassa liehuen, yhtenä miehenä yhtyivät
virteen: "Meidän linnam' on Jumal' taivaast'", tunsi hän sydäntä
avartavaa, hellää myötätuntoa noita repaleihin puettuja, kulmikkaita
miehiä kohtaan, joiden kodit ja omaiset olivat jääneet kauas lumisten
kenttien taakse, vihollisen valtaamalle alueelle, ja joiden verestä
nämä lumilakeudet tänään tulisivat punertamaan. Ennen ei hän ollut
koskaan siinä määrin tuntenut, kuinka hänen sydämensä sykki niin samaan
tahtiin heidän kanssaan. Että hän ennen iltaa tulisi verisellä hangella
lepäämään heidän keskellään, tuntui hänestä tällä hetkellä niin
luonnolliselta.
"Meidän vihollisem' on hirmuinen,
Neuvoiss' moniss', pahoiss' juoniss'
Ei löydy hänen vertaans'",
kaikuivat edelleen virren sävelet ja kostunein silmin sekä mielessään
omituinen rauha yhtyi Essen veisuuseen.