Kun eversti von Essen upseereineen läheni Napuen kylää, tuikki heitä
vastaan pitkä rivi leirinuotioita, joiden ympärillä kuhisi sotilaita.
Vähäisellä kukkulalla taistelulinjan edustalla olivat Napuen kylän
talot. Sieltä kuului pakkasilman tukahuttamia kirveeniskuja ja
hirsisahojen kitinää, kun sotilaat kuunvalossa viimeistelivät kylän
eteen rakennettuja hirsivallituksia, joiden rakennusaineiksi oli revitty
joukko talojen ulkohuoneita.
"Tunnussana?"
"Jumala kanssamme!" ja upseerit ratsastivat taistelulinjan sisälle sekä
käyden ajaen kohosivat kylään, jossa heillä oli kortteerinsa muutamassa
pirtissä. Syötyään vaatimattoman illallisensa ei Essen tuntenut vielä
halua käydä levolle, vaan pukeutuen turkisviittaansa lähti ulos ja
jätti upseeritoverinsa juttelulla kuluttamaan talvista iltapuhdetta.
Hitaasti käyden laskeusi hän alas joen jäälle ja lähti astelemaan
sille suunnalle, josta vihollista odotettiin. Kuta pitemmälle hän
tuli kylästä, sitä hiljaisemmaksi kävi hänen ympärillään. Kuuran
kiteistä kimmeltelevän lumivaipan verhoomat pellot ja niityt levisivät
tasaisena lakeutena kahden puolen jokea ja niiden rajana olevat metsät
kuvastuivat liikkumattomana harjanteena kelmeätä taivasta vasten. Kuin
hätähuutoonsa jähmettyneiltä näyttivät matalat niittyladot avoimine
ovineen ja pitkin jokea luikertava, hämärän verhoon häipyvä ajotie
lisäsi omalta osaltaan autiuden tuntua.
Tuo talvinen tie ja täytenä pyörylänä kumottava valju helmikuu palautti
Essenin mieleen elävinä kuvasarjoina hänen varhaisimman poikuutensa
ajat isänsä puustellissa Hollolassa. Juuri tällaisena helmikuun
iltana, kuun noin täytenä loistaessa ja lumilakeuden kimmeltäessä
oli hän kerran isän ja äidin kanssa palannut syntymäpäiviltä jonkun
punanenäisen sotakarhun luota. Hän makasi isän ja äidin välissä
rekipeite nenään saakka vedettynä ja hymyili itsekseen, kun äiti
huomautti hiljaa isälle, että Reinhold nukkuu jo. Hän tarkasteli
kuuta, joka uskollisesti seurasi reen kohdalla ja jossa vaari ja muori
tervakippoineen näkyivät niin selvästi, aivankuin nytkin. Ja lopuksi
nukahti hän tiukujen helinään, pää nojautuneena äidin povelle. Tuon
tiukujen helinän kuuli hän nytkin niin elävästi ja tunsi, kuinka äidin
povi tyynesti huokui.
Ihmeellistä, kuinka elävästi mennyt elämä tänä iltana kuvastuikin hänen
mieleensä. Nopeasti toisiaan seuraavissa kuvasarjoissa eli hän sen
uudelleen läpi, tuntien sydämessään apeaa kaihomieltä. Mennyt elämä
tuntui niin lyhyeltä ja mitättömältä. Kuin unennäkö oli se vilahtanut
ohi. Ja huomennako sitten oli kaikki ohi? Niin, hän tunsi sen varmasti
itsessään ja kotiaan, vaimoaan ja lapsiaan muistellessaan valtasi hänet
entistä apeampi surkumieli.
"Tunnussana?"
"Jumala kanssamme!"
Hän oli huomaamattaan kävellyt aina etuvartiain luo saakka ja havahtui
tunnussanavaatimukseen. Hänen edessään seisoi päällisettömään
turkkikuluun kääriytynyt sotilas, joka paksujen villalapasten
verhoamilla käsillään piteli muskettia. Yltäpäätä huurtuneena näytti
hän pikemmin takajaloilleen nousseelta jääkarhulta kuin sotilaalta.
Syrjempänä rantaäyrään suojassa paloi nuotio ja sen äärellä näkyi
lämmittelemässä toisia vahtisotilaita.
"Mitä kuuluu?" virkkoi Essen jotakin sanoakseen.
"Kaikki hyvin, herra eversti!" vastasi vahtisotilas opittuun tapaansa.
"Ja huomenna sitten viimeinkin saadaan taistella."
"Niin, herra eversti, ja hyvää se tässä pakkasessa tekeekin."
"Oman lämpimäsi vuoksiko sinä vain toivotkin taistelua?" kysyi Essen
kulmiaan rypistäen.
"Omani, vanhempieni, vaimoni ja lasteni vuoksi", luetteli sotamies
rauhallisesti.
"Niin, ja koko onnettoman isänmaan vuoksi", jatkoi eversti, "aivan
niin, ja nyt Jumalan haltuun."
Hän kääntyi ja lähti astelemaan takaisin kylään. "Huomenna tällä aikaa
tiedän minä jo paljon enemmän", ajatteli hän kävellessään. "Punaisia
ruusuja kylvää huominen päivä näille kinoksille ja tuhansia kylmenneitä
ruumiita valaisee huomisillan kuu tällä lakeudella."
Kylään palattuaan teki hän vielä kierroksen oman rykmenttinsä
leirinuotioille, joiden ääressä toiset sotilaista yrittelivät nukkua,
toisten koettaessa telmimällä ja tanssimalla pysytellä lämpiminä.
Eversti puhutteli tuolla ja täällä miehiään ja kaikkia heitä elähytti
tieto, että huomenna vihdoinkin saadaan käydä rehelliseen taisteluun
vihollisen kanssa.
Kortteeriin palattuaan tapasi eversti pirtin pimeänä. Toiset upseerit
olivat asettuneet jo levolle ja vaippoihinsa kääriytyneinä loikoivat
lattialle levitetyillä olilla. Essen hapuili pimeässä ja löydettyään
tyhjän tilan asettui siihen pitkäkseen, levittäen viittansa peitteeksi.
Mutta uni ei ottanut tullakseen, sillä monenkarvaiset ajatukset
liikkuivat raskaina hänen mielessään. Ne kohdistuivat kaikki huomiseen
taisteluun. Hänestä tuntui kuin juuri huomispäivänä ratkaistaisiin
ikiajoiksi isänmaan ja sen asujanten kohtalo. Ja kun hän tähän vertasi
sitä tunnettaan, että he huomenna varmasti joutuvat tappiolle, tuli
hänen suunnattoman vaikea olla. Kuin hukkuva oljenkortta tavotellen
hapuili hän pimeässä kädellään ja satutti sen lähinnä makaavan upseerin
kasvoihin.
"Nukutko jo, toveri?" kuiskasi hän toivossa saada puhekumppanin.
"En, uni ei tahdo tulla", kuiskasi toinen ja Essen tunsi hänet äänestä
kapteeni Hinneliksi.
"Miltä sinusta tuntuu?" jatkoi Essen hetken kuluttua. "Onko sinulla
mitään aavistuksia huomispäivään nähden?"
"Pimeältä tuntuu", vastasi Hinnel alakuloisesti, "enkä minä mitenkään
jaksa kuvitella huomista päivää voiton päiväksi."
"Vaikka joka ainutta miestä armeijassamme elähyttää taistelun
halu", lausui Essen ikäänkuin tahtoen toveriltaan tinkiä pienenkään
myönnytyksen voiton mahdollisuuteen.
"Sen minä kyllä tiedän... mutta siitä huolimatta", puhui Hinnel
katkonaisesti... "kun ajattelen esimerkiksi, miten nurinkurisesti
meillä kaikki asiat ovat kulkeneet, niin... Ylipäällikkönä ensin
pitkät ajat sellainen mies kuin Lübecker... ja sitten vitkastelua,
laiminlyöntejä ja pitkäpiimäisyyttä joka asiassa... ja eripuraisuutta.
Siitä minä kyllä olen varma, että meistä jokainen taistelee huomenna
kuin leijona pentujensa puolesta, mutta... maa on kaivettu meidän
jalkojemme alta, sitä on jo vuosikaudet kaivettu... ja siksi meillä ei
ole muuta edessä kuin pudota kuoppaan."
Hänen jokainen sanansa oli kuin piikki Essenin sydämeen, sitäkin
enemmän, kun hän itse oli harkinnut asioita juuri samaan suuntaan.
Kun Hinnelin viime sanojen jälkeen oli pitkän aikaa kestänyt
tuskallista äänettömyyttä, kuiskasi Essen vapisevin huulin:
"Onko tämä kansa sitten kokonaan häviöön tuomittu?"
Pimeästä huolimatta oli hän näkevinään, kuinka Hinnel avasi suunsa
vastatakseen, mutta sulki sen jälleen äkkiä, käänsi hiljaa ähkäisten
kylkeään ja veti viitan korviinsa kuin kätkeytyäkseen omilta pimeiltä
aavistuksiltaan. Essen ei enempää häirinnyt häntä kysymyksillään, vaan
tuijotti valppain silmin nokisella seinällä näkyvään kuun kuvajaiseen
sekä kuunteli ulkoa kaikuvaa koiran luksutusta ja vahtisotilasten
yksitoikkoisia merkkihuutoja. Mutta hänen sisäisen katseensa edessä
oli vaativana kuin tulikirjaimilla piirrettynä tuo samainen kysymys,
jonka hän äsken oli upseeritoverilleen kuiskannut. Löytämättä sille
tyydyttävää vastausta risti hän lopuksi kätensä rinnan yli ja alkoi
sana sanalta muistella äidin opettamaa ehtoorukousta.