Valjulla helmikuun taivaalla syttyi tähti toisensa jälkeen ja täysikuu
kohosi juuri Ilmajoen metsien takaa taivaanrannalle. Verhottomien
ikkunain läpi ojensi se esteettömästi kelmeät säteensä Isonkyrön
pappilan vierastupaan, jossa tupakoiden ja hiljaa jutellen istui
puoliväliin toistakymmentä soturipukuista miestä. Ne olivat Porin
rykmentin upseereita, jotka päällikkönsä, eversti von Essenin,
kutsumuksesta olivat tänne kokoontuneet. Oli torstai-ilta, helmikuun
18 päivä v. 1714, ja tiistaista saakka oli viisituhatmiehinen Suomen
armeija täydessä taistelujärjestyksessä odottanut vihollista. Napuen
kylän aukeilla. Vähää ennen kuin eversti von Essen kutsui rykmenttinsä
upseerit koolle pappilaan, oli Napuelle saapunut ylioppilas
Gabriel Peldan, joka kymmenkunnan suksimiehen kanssa oli ollut
tiedusteluretkellä, ja ilmottanut ruhtinas Galitzinin 15-tuhat-miehisen
armeijansa kanssa olevan täydessä marssissa Ilmajoelta Isoonkyröön.
Ratkaiseva taistelu oli siis tapahtuva huomenna.
Taistelusuunnitelma oli tehty tiistaina, jolloin ylempi päällystö
oli pitänyt sotaneuvottelun tässä samassa vierastuvassa. Kokous
oli silloin muodostunut hieman myrskyisäksi. Eversti von Essen
oli ehdottanut peräydyttäväksi Vöyrille, missä metsäiset tienoot
tarjoaisivat suomalaisten paljon vähälukuisammalle armeijalle
edullisemman puolustusaseman kuin aavat Kyrön lakeudet. Ratsuväen
päällikkö, kenraalimajuri de la Barre, oli päinvastoin ehdottanut
marssittavaksi vihollista vastaan Ilmajoelle, viittaillen samalla
siihen, että Essenin ehdotus oli pelkuruudesta lähtenyt. Voitolle oli
lopulta päässyt ylikomentajan, kenraalimajuri Armfeltin mielipide, että
taisteluun oli ryhdyttävä Napuenkylän aukealla. Sen mukaan oli sitten
taistelujärjestys laadittu ja kaksi päivää olivat nyt Suomen joukkojen
tähteet paljaan taivaan alla tulipalopakkasessa odottaneet ratkaisun
hetkeä. --
Eversti von Essen istui, synkkä ilme korkealla ja miehekkäällä
otsallaan, pesän edessä ja tuijotti hiilokseen. Kun puheen sorina
hänen ympärillään vaikeni, niin että pöydällä palavien talikynttiläin
ritinä alkoi huomattavasti kuulua, havahtui hän mietteistään, kopisti
tuhkan hollantilaisesta piipustaan, nousi seisoalleen ja upseereihinsa
kääntyen puhui: "Te tiedätte, toverit, että tiistaillisessa
sotaneuvottelussa vihjailtiin pelkureiksi meitä, jotka tahdoimme
peräydyttäväksi Vöyrille ja valittavaksi sieltä taistelupaikan. Kun nyt
päätökseksi kuitenkin tuli, että taisteluun ryhdytään täällä Kyrössä,
niin seisokaamme kuin miehet alallamme ja näyttäkäämme, ettemme
ainakaan pelkureita ole. Me olemme kaikki Suomen lapsia, jota vastoin
usea niistä, jotka meitä pelkureiksi viittailivat, ovat Pohjanlahden
tuolta puolen. He eivät katsele tätä maata ja kansaa samoilla silmillä
kuin me, he pitävät itseään täällä vieraina ja siksi minä uskon, että
meistä jokainen lopputingassa kestää paikallaan kauemmin kuin he, jotka
sotaneuvotteluissa loistavat urhoudellaan. Mutta se sikseen. Huomisesta
taistelusta riippuu kaikki. Jos se menetetään, niin mitä on meillä
silloin jälellä? Kotimme, perheemme, koko isänmaamme joutuu avutonna
raa'an vihollisen tallattavaksi. Siksi meidän on säilytettävä paikkamme
viimeiseen mieheen. Yhdyttekö, toverit, siihen, että ainakaan Porin
rykmentti ei jätä taistelutannerta?"
"Me tahdomme taistella viimeiseen mieheen!" huudahti kapteeni Hinnel ja
seisoalleen kavahtaen paljasti miekkansa.
Toiset upseerit seurasivat hänen esimerkkiään ja kuunsäteet leikkivät
toistakymmenen kunnia-asentoon kohotetun miekan terällä. Everstin ääni
värähteli, kun hän puhui edelleen:
"Viimeiseen mieheen, niin juuri! Kun patruunat loppuvat, niin silloin
me tartumme miekkoihin ja pistimiin ja taistelemme mies miestä vastaan
niin kauan kuin kätemme jaksaa asetta kohottaa."
"Hurraa!" huudahti yhtäkkiä nuori vänrikki Gisselkors, joka ei voinut
enää tunteitaan hallita.
Jotkut upseereista yhtyivät huutoon. Se kajahti matalassa salissa
kumeasti ja soinnahti enemmän kuoloon marssivien kuin voittoon aikovien
huudolta. He kilahuttivat miekkojaan toisiinsa ja pistivät ne sitten
tuppeen.
Huoneessa oli koko ajan ollut saapuvilla talon isäntä, kirkkoherra
Aejmelaeus. Upseerien noustessa oli hänkin noussut ja seisoi,
liikutuksesta silmiään räpytellen, ääneti pöydän nojalla. Essen astui
nyt hänen eteensä ja kaivaen taskustaan rahakukkaron, kellon ja
muutamia papereita lausui:
"Minä uskon nämä teidän huostaanne, kirkkoherra, ja pyydän teitä
etsimään taistelutantereelta minun ruumiini sekä toimittamaan sen
perhehautaani Hollolan kirkkomaassa."
"Mutta, herra eversti..." yritti kirkkoherra, vaan liikutus sai hänet
samassa keskeyttämään lauseensa. Eikä Essen antanut hänelle tilaisuutta
jatkaa, vaan puristi ääneti hänen kättään, painoi lakin päähänsä
ja lähti huoneesta. Ja yhtä äänettöminä seurasivat kaikki upseerit
päällikkönsä esimerkkiä.
Kun kirkkoherra hetkistä myöhemmin seisoi akkunan ääressä ja katsoi
kuutamoiselle lumilakeudelle, jonka halki Porin rykmentin upseerit
ratsastivat Napuenkylää kohti, virkkoi hän hiljaa vaimolleen, joka
soturien lähdettyä oli hiipinyt huoneeseen ja asettunut hänen
rinnalleen ikkunan ääreen: "Raskaat aavistukset täyttävät mieleni
ja huomenillalla me tiedämme paljon enemmän kuin nyt. Mutta kuinka
käyneekin, ainakin noilla miehillä on sydän paikallaan, ja kansa,
jolla on sellaisia poikia, ei voi olla perikatoon tuomittu Herra heitä
tukekoon huomisen päivän vaiheissa."