sittemmin olen ollut tähän saakka. Alussa, kuten koko viime
talvenkin, tunsin minä täällä itseni orvoksi ja vieraantuneeksi
karkeapintaisten ja jäykkien Suomen herrain parissa, sillä
olinhan jo ehtinyt perehtyä kokonaan toisenlaisiin tapoihin
iloisessa Puolan hovissa. Mutta ennen pitkää minä kuitenkin
pääsin heitä lähemmäs ja aloin samalla tuntea suurta mieltymystä
heihin sekä lämmintä turvallisuutta heidän seurassaan. Minusta
ikäänkuin pala palalta lohkeili pois muukalainen verho, samalla
kun alkuperäinen suomalaisuuteni otti oikeutensa takaisin.
Kun nyt muistelen puolalaisia ja muita, joiden seurassa elin
kuninkaan hovissa, tuntuvat he minusta kovin vierailta, ja
jos asiamme täällä olisivat päättyneet toisin, niin tuskinpa
olisin sinne enää palannutkaan. Täällä olisin elänyt isäni
perillisenä ja ajan pitkään kenties muuttunut yhä enemmän hänen
kaltaisekseen. Sillä tässä Suomen luonnossa ja kansan luonteessa
on jotakin, joka tekee ihmiset karkeiksi ja koviksi, mutta
säilyttää ne sydämeltään lämpiminä ja rehellisinä. Niin että kuka
vain jaksaa kaivautua meidän paksun kuoremme läpi, tulee aina
viihtymään meidän parissamme.
Minä jäin siis tänne Suomeen, vaikuttaakseni vointini mukaan
kuninkaan asian hyväksi, ja se tuli merkitsemään nuoren
elämäni pikaista päättymistä. Kuinka raskaalta tuntuikaan
alussa tietoisuus, että minun on yhtäkkiä jätettävä kaikki ne
elämän riemut ja ihanuudet, joista yhdessä olimme uneksineet!
Pari ensimäistä päivää minä elin mitä synkimmän epätoivon ja
ihmisvihan vallassa. Mutta kuinka pian sitä ihminen tottuukaan
mihin hyvänsä! Nyt olen jo täydellisesti alistunut Jumalan
tahtoon sekä siinä määrin perehtynyt kuoleman ajatukseen,
että tieto eloon jäämisestäni tuntuisi oudolta, melkein
vastenmieliseltä. Eilen minua vielä elämä kangastuksillaan
houkutteli ja silloin minä pyysin sukulaistamme, kreivi
Maurits Leijonhufvudia, joka on yksi herttuan lähimpiä miehiä,
rukoilemaan herttualta minun henkeäni. Hän täyttikin pyyntöni,
mutta ilman mitään tuloksia; herttua oli pysynyt järkähtämätönnä.
No niin, nyt en siinä suhteessa enää mitään odota, vaan koetan
valmistautua autuaalliseen kuolemaan.
Viime yönä näin unissani teidät kaikki ynnä isä-vainajamme.
Olimme Kuitiassa ja siellä vietettiin ikäänkuin hääjuhlaa. Kun
sitten aamulla herättyäni muistelin tätä unta, palautui äkkiä
mieleeni eräs hetki, jolloin me kaikki, paitsi Hebla-siskoamme,
olimme koolla tässä samassa huoneessa. Isämme oli jo silloin
Suomen ylimmäinen käskynhaltia ja hänen sekä herttuan välit
olivat niihin aikoihin alkaneet kiristyä. Hän oli juuri palannut
Pikkalasta uutta laivastoansa tarkastamasta ja päivällisen
jälkeen tuli meidän pariimme hetkeksi juttelemaan, sillä jostakin
syystä hän oli tavallista paremmalla tuulella. Elävänä palautui
mieleeni hänen ja äitimme välinen keskustelu, vaikka minä en
sitä erikoisesti kuunnellutkaan, vaan istuen jakkaralla äitimme
jalkojen juuressa autoin sinua nukkesi pukemisessa.
"Mitä sinä lopultakin arvelet nuoresta kuninkaastamme?" kysyi
äitimme ja hetken kuluttua vastasi siihen isä aivankuin itsekseen
puhellen: "Hm, totta puhuakseni minä en anna hänelle kovinkaan
suurta arvoa; hän on saamaton ja nahjus. Toista on miehekseen
hänen setänsä, herttua". -- "Ja kuitenkin sinä olet jyrkästi
asettunut häntä vastaan", huomautti äitimme. Kireämmällä
äänellä vastasi tähän isä: "Miksi hän tahtoo sekaantua meidän
suomalaisten asioihin! Me tahdomme hoitaa täällä itse omat
asiamme ja tehdä niistä tilin ainoastaan kuningas Sigismundille,
kunnes --". Isä vaikeni siinä äkkiä ja äitimme käänsi nopeasti
kuin säikähtyneenä katseensa häneen. Tällöin kohotin minäkin
pääni ja katsoin ylös heidän puoleensa. Isän silmissä paloi
omituinen tuli, joka yhtäkkiä tarttui äidinkin silmiin, samalla
kun hän minun tukkaani silittäen lausui: "Niin, Klaus, miksi se
ei voisi istua tässäkin!"
Silloin en käsittänyt heidän silmäyksiään enkä äitini sanoja,
kunnes nyt aamulla tuota kohtausta muistellessani minulle
yhtäkkiä selvisi, että he tarkottivat kuningaskruunua, itsenäisen
Suomen kuningaskruunua. Oli kuin se hehkuva innostus, mikä tuona
hetkenä varmaankin oli syttynyt vanhempaimme sielussa, olisi
yhtäkkiä tällä myöhäisellä hetkellä tarttunut minuunkin, sillä
rintaa avartavina alkoivat omituiset tunteet myllertää mielessäni
ja voimakas elämänhalu leimahti vielä kerran liekkiin. Mutta --
juuri silloin astui herttuan tallimestari huoneeseen ja ilmotti,
että kuolemantuomio pannaan huomenna täytäntöön!
Mutta minun täytyy rientää lopettamaan, sillä luokseni
saapui juuri mestari Gregorius ja minun on valmistautuminen
ripitykseen. Viimeinen hyvästijättöni äidillemme sisältyy
testamenttiini, jonka Olavi-vanhus on Jumalan avulla toimittava
perille samoinkuin tämän kirjeen ynnä sormukseni. -- Niin totta
kuin tiedän sinun rukoilevan minun sieluni autuuden puolesta,
niin totta pyydän nyt sinua olemaan liioin murehtimatta, vaan
muistamaan että minä kuolen isämme poikana ja että me saamme
kerran vielä tavata. Siinä toivossa ja Vapahtajaansa turvaten
lausuu sinulle hyvää yötä
veljesi Juhana."
* * * * *
Siltä ajalta säilyneiden kertomusten mukaan oli tapausten kulku tuomion
täytäntöönpanopäivänä seuraava:
Lauantaina, marraskuun 10 p:nä v. 1599 oli tyyni ja kirkas ilma.
Yöllä oli ollut joltinenkin pakkanen, niin että Aurajoki ja
linnan selkä kimaltelivat ohuessa jäässä. Puihin ja nurmikoille
oli asettunut kuuraa, mikä auringon yletessä kuitenkin suli pois.
Kullattu pallo tuomiokirkon tornin huipussa loisti ja välkehti kuin
sula metalli, Kakolanvuoren ja Luostarimäen tuulimyllyt ojentelivat
siipiään kuin jotakin odottaen ja Korpolaisvuorella, edellisen
piirityksen jäleltä jääneen patterin harjalla näkyivät seivästen
neniin pistettyinä Kastelholman päällikön Salomon Illen ja hänen
kuuden onnettomuustoverinsa kelmentyneet päät; ne oli jo toista
kuukautta sitten asetettu sinne kamotteeksi Arvid Stålarmille ja hänen
miehilleen, jotka urheasti puolustivat linnaa. Kaikki arkitoimet
näyttivät kaupungissa pysähtyneen ja odottelevia väkijoukkoja liikehti
linnan ja kaupungin välisellä tiellä.
Kun auringon asema ilmotti päivän yhdennentoista hetken alkaneen,
aukeni linnanportti rämisten ja narahdellen ja ulos marssi
lippukunnallinen sotilaita herttuan tallimestarin, Anders Niilonpojan
johdolla. Sotilasten keskellä astelivat kuolemaan tuomitut Suomen
herrat, jotka olivat matkalla surmapaikalleen kaupungin torilla.
Etummaisena kulki marskivainajan ainoa aviopoika, vapaaherra Juhana
Fleming. Hänen jälessään seurasivat Hämeenlinnan isäntä Steen Fincke,
Juhana-herran velipuoli Olavi, Vuolteen herra Hartikka Henrikinpoika
y.m., kaikkiaan lähes parikymmentä miestä. Maan ylimpiä päälliköitä,
Arvid Stålarmia ja Akseli Kurkea ei näkynyt heidän joukossaan; heidät
oli määrätty lisätutkimuksia varten vietäviksi Ruotsiin.
Väkijoukkojen huomio kiintyi melkein yksinomaan Juhana Flemingiin. Tuo
yksikolmatta vuotias, hoikka ja siro nuorukainen oli puettu kiinteään
samettijakkuun, jonka päällä oli polviin ulottuva flanderin-verkainen
kappa, mikä leuan alta oli kiinnitetty hopeasoljella. Päässään hänellä
oli tumma töyhtöbaretti. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, mutta muutoin
hän oli aivan tyyni ja astui varmasti, tervehtien tuon tuostakin
hattuaan kohottaen tien varrelle kerääntyneitä turkulaisia.
Hänen toisella sivullaan kulki Turun kirkkoherra, mestari Gregorius
Teitti ja toisella hänen iäkäs palvelijansa Olavi. Kumpikin saattajista
oli syvän liikutuksen vallassa, puhjeten tuon tuostakin itkuun, jolloin
Juhana-herra puhui heille lohdutuksen sanoja. Heidän liikutuksensa
tarttui väkijoukkoihinkin, joista alkoi kuulua itkunnyyhkytyksiä ja
äänekkäitä säälinosotuksia. Niin kulki saattue eteenpäin ja sotilasten
pertuskat ja leveäteräiset hilporit välkehtivät auringossa.
Kun saattue läheni Aningaisten siltaa, veti Juhana-herra sormestaan
kultaisen kantasormuksen ja ojensi sen Olaville, lausuen:
"Olin kokonaan unhottaa tämän. Anna se äidilleni ja sano hänelle minun
viimeisten terveisteni ohella, että koska minä en voi hänelle mitään
kalliimpaa muistolahjaa lähettää, niin pyydän minä häntä kantamaan
tätä sormusta minun muistonani. Ja kertoessasi tästä minun viimeisestä
matkastani rouva äidilleni ja siskoilleni, sano minun viimeisen
pyyntöni olleen, etteivät he antautuisi ylenmääräisen surun valtaan.
Sillä minä kuolen mielelläni ja iloisena ja astun tätä taivalta kuin
se, joka työstä väsyneenä kiiruhtaa lepoonsa, ja minä uskon vakaasti,
ettei tämä ole minulle mikään kuolema, vaan ainoastaan kaikkien
maallisten vaivojen loppu sekä pääsy iäiseen iloon, jossa minä toivon
rakkaan äitinikin sekä siskoni vielä kerran tapaavani."
Aningaisten silta kumisi raskaiden askelten alla, kun saattue kulki
joen yli. Tori oli täpösen täynnä kaiken kirjavaa kansaa ja lisää
ahtautui saattueen jälestä. Kauppakojujen ja talojen katoille oli
kiivennyt parvittain teinejä ja muita kaupungin poikasia. Torin
kummallakin sivulla olevien talojen ikkunoissa näkyi kalpeita ja
itkettyneitä naiskasvoja; ne olivat etupäässä kuolemaan tuomittujen
omaisia ja sukulaisia. Raatihuoneen avonaisella ovella, portaalla ja
ikkunoissa näkyi raadin jäseniä, jotka herttuan käskystä olivat olleet
mukana istumassa oikeutta näitä kuoloon kulkevia vastaan.
Kulkue eteni tungoksessa hitaasti ja saapui viimein raatihuoneen
edessä olevan lavan luo, jolla suureen lyömämiekkaan nojaten seisoi
punamekkoinen, luiseva ja mustapintainen pyöveli. Sotilaat tunkivat
kansaa ulommas ja ympäröivät tiheänä ketjuna lavan. Juhana-herra riisui
päältään kapan ja ojensi sen ynnä barettinsa Olaville sekä puristi
jäähyväisiksi hänen, mestari Gregoriuksen ja toisten kohtalotoveriensa
kättä, minkä jälkeen hän varmoin askelin kulki piirin keskelle ja nousi
ylös lavalle. Silmättyään ympärilleen väkijoukkoon alkoi hän puhua
seuraavasti:
"Te jalosukuiset herrat aatelismiehet, samoin te urheat sotilaat,
hengellisen säädyn jäsenet, porvarit ja rahvaan miehet! Tahdon teille
lausua, että siihen kuolemaan, jonka olen kohta kärsivä, tiedän minä
hengellisessä suhteessa olevani vikapää ja Jumalan edessä tunnustan
minä olevani suuri syntinen sekä hyvin ansainneeni tämän kuoleman;
mutta maallisessa suhteessa tiedän minä itseni niin Jumalan kuin
ihmistenkin edessä syyttömäksi. Eikä tähän minun kuolemaani ole mitään
muuta syytä kuin herttuan viha ja kostonhalu isääni kohtaan, ja niinpä
hän onkin nyt onnistuva pyrkimyksessään hävittää maanpäältä isäni
suvun."
Tässä keskeytti hänen puheensa tallimestari Anders Niilonpoika, joka
juoksi esille ja huusi:
"Ette te, Juhana Fleming, ole syytön, vaan olette te juonitellut minun
ruhtinaallista armoani vastaan, minkä Jumala kuitenkin on kääntänyt
teidän omaksi turmioksenne."
"Milloin minua on kuulusteltu ja onko minusta todistettu sitä, mitä te
väitätte?" kysyi Juhana herra. "Ja onko minut laillisesti tuomittu?
En minä ainakaan ole kuullut sellaista, vaan raastuvassa luettiin
ainoastaan julki syytöspykälä, että minä olisin kantanut nurjaa
kilpeä isänmaatani vastaan, mutta mitään laillista tutkimusta ja
oikeudenkäyntiä ei pantu toimeen."
Enempää hän ei saanut puhutuksi, kun sotamiehet alkoivat meluta ja
jotkut heistä huusivat, että hänet olisi vietävä ulos piirin keskeltä
sekä sitten jälleen sisälle niiden sanojen johdosta, joita hän juuri
oli käyttänyt herttuasta. Tähän vastasi Juhana-herra:
"Minä olen käynyt tänne omin jaloin, mutta niiden avulla minä en täältä
takaisin palaa. Sillä kun minut kerran on aiottu ja määrätty kuolemaan,
niin tahdon minä kuolla tyynin mielin, jättäen asiani Jumalan haltuun.
Hän tuomitkoon minun ja niiden välillä, jotka minut ovat kuolemaan
määränneet."
Tämän jälkeen teki hän kohteliaita kumarruksia ikkunoissa näkyville
naisille ja torilla seisoville tuttavilleen, viitaten toisille
kädellään sekä toivottaen kaikille hyvää yötä. Sen jälkeen kääntyi hän
hieman ja riisui päältään samettiröijynsä. Ojentaen pyövelille pienen
kukkaron, jossa oli yksitoista unkarilaista kultarahaa, lausui hän:
"Tee mitä virkaasi kuuluu, mutta älä anasta vaatteitani, vaan jätä ne
palvelijani huostaan."
Tämän jälkeen laskeutui hän polvilleen pienelle neliskulmaiselle
matolle, joka oli häntä varten lavalle asetettu. Kääntäessään päätään
hiukan taaksepäin näki hän pyövelin kohottaneen raskaan miekkansa
lyömäasentoon, jolloin hän nopeasti ojensi päänsä suoraan ja ummisti
silmänsä. Seurasi parin silmänräpäyksen kestävä, mutta sitä kaameampi
äänettömyys, minkä jälkeen miekka suhahtaen halkasi ilmaa -- ja
Fleming-suvun vanhin haara oli miehiseltä kannaltaan sammunut.
Seuraavana iltana hämärän langetessa lähti Aningaisten sillan
alapuolelta pieni alus liukumaan jokea alas. Olavi-ukon ohjaamana
kuletti se mustaa ruumiskirstua, jossa viimeisen Viikin vapaaherran
maalliset jäännökset olivat matkalla Paraisiin, haudattavaksi isänsä
rautamarskin rinnalle. Mutta toisten telotettujen ruumiit oli asetettu
teilirattaisiin Kerttulinmäelle ja heidän päänsä olivat rautaporien
nenässä rivissä raatihuoneen harjalla.
Hakkapeliitat.
Elettiin tulossa olevan suuren taistelun aattopäivissä, mutta siitä
huolimatta vallitsi Stålhandsken ratsuväkirykmentissä nurpea,
äkämystynyt mieliala. Itse Hanski pysytteli enimmäkseen teltassaan
kuin Akilles Troijan edustalla ja miehistö vetelehti halutonna ja
kyräilevänä pieniin joukkueisiin hajaantuneena. Kukaan ei pelannut
täärninkiä ja iloisimmatkin velikullat antoivat tänään laulujensa
vaieta. Yksinpä hevosiinkin näytti yleinen mieliala tarttuneen, eikä
ihmekään, sillä ovathan ratsuväessä mies ja hevonen siksi läheisiä
kohtalotovereita.
Syy tähän eversti Stålhandsken ja hänen suomalaistensa myrtyneisyyteen
selviää seuraavasta.
Kustaa Adolfin sotajoukot olivat jo pari päivää oleskelleet Dübenissä,
kolmen penikulman päässä Breitenfeldin lakeuksilta, jonne Tilly
oli keisarillisen armeijan kanssa leiriytynyt. Eilen oli Saksin
vaaliruhtinas, Juhana Yrjö, tuonut sotajoukkonsa Dübeniin, sillä
muutama päivä sitten oli Wittenbergissä vihdoinkin tehty liitto hänen
ja Kustaa Adolfin välillä. Saksilaisen sotaväen tarkastukseen oli
kutsuttu kuningas, joka sitten vuorostaan kutsui Juhana Yrjön ynnä
muut saapuvilla olevat saksalaiset ruhtinaat ja ulkomaisten valtojen
asiamiehet näkemään oman armeijansa tarkastusta. Sen jälkeen pidettiin
sotaneuvottelu, jossa päätettiin marssia Tillyä vastaan, ja sitten
pantiin toimeen loistavat pidot. Iloista seurustelua viinimaljain
ääressä jatkui myöhään ja kuningas joi veljenmaljan Juhana Yrjön
kanssa, joka tästä kunniasta joutui aivan haltioihinsa.
Stålhandske oli tietysti mukana pidoissa. Everstit, majurit ja
ratsumestarit olivat ryhmittyneet omaan huoneeseensa ja vanhan kotoisen
tavan mukaan joi Stålhandske itsensä ennen pitkää täyteen humalaan.
Ja sitten hän tuli äänekkääksi ja meluisaksi. Vasta käytäntöön tullut
piippynysä hampaissaan hän rehenteli miehillään ja hevosillaan,
joille hänen vakuutustensa mukaan ei mikään maailmassa kyennyt
vertoja vetämään. Ja jos toisten joukko-osastojen upseerit yrittivät
miehistöjään korottaa hänen ratsujoukkonsa verroille, vaiensi hän
heidät heti äänekkäästi muistuttamalla, että kuningas oli Werbenissä
julkisesti luvannut suomalaisille ratsumiehille kunniasijan Ruotsin
armeijassa.
"Sanokaapas", huusi hän, "sanokaapas, mikä merkitys on sillä
ratsujoukolla, joka taistelussa seisoo oikean siiven äärimmäisellä
nokalla? Sillä on juuri prikusta prikkuun sama merkitys kuin teräksellä
kirveen terässä tai miekan käressä. Se se on, joka ensimäisenä
puree vihollisen rintamaa ja avaan tien muille. Ja tämän meidän
protestanttisen armeijamme kärkiteräksen muodostavat juuri minun
suomalaiseni."
Nämä hänen ylvästelynsä alkoivat harmittaa ylpeätä Hepburnia,
skottilaisten palkkasoturien päällikköä, ja he vaihtoivat jo muutamia
kiivaita sanoja, mutta sitten Stålhandske jätti hänet yhtäkkiä rauhaan
ja alkoi herjata saksilaisia.
"Olitteko tänään tarkastuksessa näkemässä niitä mamselleja?" puhui
hän ivallisella äänellä. "Sellaisia koreasti puettuja ja rusoposkisia
teikkareita, aivankuin heitä olisi kuukauden päivät lihotettu ja
putsattu sotaan vietäviksi, heh heh hee! Ja entä huomasitteko heidän
käännöksiään ja marssiaan? Aivan kuin hanhet, näin."
Hän nousi pöydästä ja teki muutamia liiotellun hullunkurisia liikkeitä,
niin että tuima Hepburnkin räjähti nauramaan.
"Kyllä totisesti niistä miehistä on meille sangen pieni apu ja samalla
yhtä pieni vastus Tillylle", jatkoi hän. "Jo pelkkä kroatien kiljunta
heidät ajaa käpälämäkeen."
Juomaseurassa oli muutamia saksilaisiakin upseereita, joita Stålhandske
ei ollut huomaavinaan, ja luonnollisesti nämä perinpohjin sydämistyivät
hänen ivastaan. He saivat kannattajia muutamista Stålhandskea
kadehtivista ruotsalaisista ja skotlantilaisista ja kiivas sananvaihto
syntyi, minkä kestäessä Stålhandske löi pari kertaa nyrkkinsä pöytään,
niin että juomamaljat sinkoilivat ympäri.
Silloin ehätti viereisestä salista paikalle muuan kuninkaan
kamariherroista, joka valtiaansa käskystä alkoi hillitä melua. Kuningas
oli upseeriensa ja sotilastensa käytöksestä hyvin arka. Olivathan nuo
"pohjan barbaarit", kuten heitä oli pilkallisesti nimitetty, ensi
kertaa astuneet suuremmalle näyttämölle koko Europan tarkasteltaviksi.
Ja paljon oli katsojain joukossa pahansuopia ja kademieliä, jotka
olivat valmiit iloitsemaan jokaisesta näiden voitollisten tulokasten
heikkoudesta tai vastoinkäymisestä. Heidän sivistystään mielellään
vähäksyttiin ja itse kuningasta nimittivät hänen vihamiehensä
halveksien ruotsalaiseksi talonpojaksi.
Kamariherra sai melun hetkeksi asettumaan, mutta hänen mentyään
alkoi uudelleen sinkoilla ilmassa myrkyllisiä sanoja. Riita kiihtyi
kiihtymistään ja kun eräs saksilaisista käytti nimeä Stallhans
-- Tallijussi --, joksi saksalaiset häijysti olivat vääntäneet
Stålhandsken nimen, sai hän yhtäkkiä vasten kasvojaan Stålhandsken
puhvelinnahkaisen hansikkaan. Miekat lensivät tupestaan ja alkoivat
samassa tuokiossa kalskua toisiaan vastaan, mutta silloin astui
huoneeseen itse kuningas. Hänen vihansa oli kuohahtanut yli äyräittensä
-- mikä muutoin saattoi usein ja helposti tapahtua -- ja koko
kipenöivän suuttumuksensa vuodatti hän Stålhandsken yli, komentaen
hänet lopuksi lähtemään paikalla pidoista ja menemään leiriin
rykmenttinsä luo. Ja harminsa niellen täytyi Stålhandsken lähteä,
saksilaisten ja skottilaisten vahingoniloisesti irvistellessä hänen
jälkeensä.
Pidoista palaavien ratsumestarien välityksellä tuli tapaus pian koko
rykmentin tietoon. Se nostatti kaikissa pahaa verta. Ajatella nyt,
että heidän omaa Hanskiaan, armeijan mainehikkaimman joukko-osaston
mainehikasta päällikköä, oli sillä tavoin häväisty! Ja päälle
päätteeksi muutamain jonnijoutavain saksilaisteikkarien tähden,
joille Hanski oli sanonut vain muutamia totisia sanoja! Että kuningas
olikin saattanut menetellä siten sen sijaan että hänen olisi tullut
ajaa saksilaiset pellolle! Mokomatkin saksilais-jänikset, joilla oli
ruhtinaanakin saamaton ja pelkuri oluttratti!
Koko rykmentti otti hartaasti ja näkyvästi osaa päällikköään
kohdanneeseen loukkaukseen.
* * * * *
Puolen päivän jälkeen saivat sotajoukot käskyn lähteä liikkeelle
Leipzigiä kohti, missä huomenna oli käytävä taisteluun keisarillisten
kanssa. Iloisesti hälisten marssivat joukot eteenpäin ja missä kuningas
seuralaisineen ratsasti jonkun joukkokunnan ohi, siellä kajahtivat
ilmoille valtavat eläköön- ja hurraahuudot. Mutta suomalaiset rakuunat
ratsastivat äänettöminä ja nurpeina ja heidän tervehdyshuutonsa oli
tällä kertaa vaisu ja hillitty.
Illan suussa saapuivat joukot Wolken kylän luo, lähelle Breitenfeldiä.
Armeijan oli sijotuttava yötä viettämään siinä järjestyksessä, jonka
kuningas oli laatinut huomista taistelua varten.
Kun järjestäytyminen oli tapahtunut, ratsasti kuningas pitkin rivejä,
puhuen ystävällisiä ja kehottavia sanoja eri joukoille. Niin saapui
hän lopulta oikean siiven päähän, jossa suomalainen ratsuväki nyt
ensi kertaa oli asettunut sille kunniasijalle, minkä se Demminissä,
Werbenissä ja Burgstallissa oli itselleen ansainnut.
Kuningas muisti vallan hyvin illallisen kohtauksen Stålhandsken kanssa
ja päivällä oli hän pannut merkille suomalaisten vaisun eläköönhuudon.
Nyt päätti hän hyvittää ennalleen uljaan ratsueverstin ja hänen yhtä
uljaat miehensä sekä saada tuon taistelussa niin ylen tärkeän rykmentin
mielialan kohoamaan. Hän ratsasti ihan Stålhandsken viereen ja ojensi
hänelle kätensä.
Enempää ei tarvittu ja huudot: eläköön kuningas! kaikuivat jälleen
entisellä ponnella.
"Suomalaiset!" puhui kuningas, "teillä on nyt ensi kertaa
taistelurintamassa se tärkeä ja kunniakas sija, jonka te
tähänastisissa taisteluissa osottamallanne verrattomalla uljuudella
olette ansainneet. Kun me huomenna käymme taistelemaan vihollisen
kanssa, joka tähän saakka on tottunut aina voittamaan, niin muistakaa,
että te miekkojenne käressä kannatte vihollisemme tähän asti
saavuttamia voittoja. Meidän voittomme ja koko sen kalliin asian
menestys, jota varten me olemme tänne vieraalle maalle saapuneet,
riippuu suureksi osaksi juuri teistä. Minä luotan täydellisesti
teidän ja teidän uljaan everstinne miehuuteen ja tiedän teidän ilman
minun kehotuksiani tekevän huomenna tehtävänne niinkuin ainoastaan
suomalaiset ratsumiehet sen pystyvät tekemään. Jumala kanssanne!"
Uudet, äskeistä raikkaammat eläköön-huudot kajahtivat kuninkaan
ratsastaessa takaisin keskustaa kohti.
Hämärä oli jo langennut maille ja sen keskeltä kaikuivat pitkin
rintamaa virren sävelet, kun sotajoukko ryhtyi iltahartautta pitämään.
Sotapapit lukivat, kukin rykmenttinsä keskellä, ehtoorukouksen
ja sen jälkeen tuikahtivat leirinuotiot palamaan. Täydessä
taistelujärjestyksessä asettuivat sotilaat yötä viettämään.
* * * * *
Ruotsin armeijan kulkiessa Lober-puron yli, oli keisarillinen
sotajoukko sijottunut jo taisteluasentoon idästä länteen kulkevalle
matalalle harjanteelle, noin kolmen kanuunankantaman päähän purosta.
Aamu oli kirkas ja ylikulkupaikalle saattoi selvästi erottaa
keisarillisten eri joukot ja tunnetuimmat päälliköt. Keskustassa näkyi
pienen harmaan kimonsa selässä seitsenkymmenvuotias Tilly, joka kerran
oli itsestään lausunut, ettei hän ole koskaan maistanut viiniä, ei
hyväillyt naista eikä kärsinyt yhtään tappiota. Mutta tällä hetkellä
täyttivät hänen sielunsa pimeät aavistukset, sillä kerrotaan hänen,
nähdessään sen ankaran järjestyksen, jolla Ruotsin armeija suoritti
ylimenonsa sekä asettui rintamaan, käyneen kalpeaksi ja unhottaneen
vastata ympärillään olevien kenraalien kysymyksiin.
Etelästä kävi navakka tuuli, joka sai keisarillisten sadat liput
ja standaarit virkeästi hulmuamaan. Nuo Tillyn armeijassa vielä
käytännössä olevat lähes parinkymmenen jalan pituiset piikit ojentuivat
sankkana metsänä taivasta kohti ja niiden terät kimaltelivat nousevan
auringon säteissä. Musketöörit olivat lyöneet tukihaarukat eteensä
maahan ja harjanteella rintaman takana ojenti ruotsalaisia kohti
neljäkymmentä kanuunaa ammottavat kitansa.
Kun Kustaa Adolf oli keskirintaman edessä, miekan kärki alas laskettuna
ja pää paljastettuna, kuuluvalla äänellä lukenut lyhyen rukouksen,
seurasi muutaman hetken kestävä, paljon merkitsevä hiljaisuus.
Europan kaksi pelottavinta armeijaa ja etevintä sotapäällikköä seisoi
vastatusten ja äänettömällä uhkalla tarkasti toisiansa, ikäänkuin
tahtoen kauas kantavan ratkaisun lykätä vielä moniaan hetken
tuonnemmaksi. Kuului vain satojen eriväristen viirien hulmuaminen
sekä liekkien humina palavasta Podelwitzin kylästä, jonka Tilly oli
sytyttänyt ruotsalaisten ylikulkua häiritäkseen. Taistelukentän
laiteilla olevien tuulimyllyjen ikkunaluukuissa ja turvekattoisten
vajojen katoilla näkyi pää pään vieressä uteliaita seudun talonpoikia,
jotka olivat hiipineet näkemään tulossa olevaa mahtavata näytelmää.
Kun kuninkaan lähettämä airut oli palannut, tuoden Kustaa Adolfin
taisteluhaasteeseen Tillyn vastauksen, antoi kuningas miekallaan merkin
ja koko rintama alkoi raskaasti liikehtiä eteenpäin. Etummaisena kulki
Torstensonin johtama tykistö. Se pysähtyi kanuunan kantomatkan päähän
keisarillisista ja sen taakse sijottui muu armeija.
"Tarkatkaahan, pojat, mitä tervehdyslaukaukset kummallakin puolen
saavat aikaan", lausui Stålhandske lähimmille miehilleen. "Kummalta
puolen ensinnä mies kaatuu, sen perii häviö."
Samalla jyrähti keisarillisten tykistöstä kolme perättäistä laukausta
ja kolme terässinistä viivaa kulki kohti ruotsalaisten keskustaa. Mutta
kuulat mennä pyyhälsivät vahinkoa tekemättä rivien välitse ja kappaleen
matkaa rintaman takana pelmuuttivat ne ilmaan turpeita ja multaa.
Nyt antoi Torstenson merkin ja kolme ruotsalaista kanuunaa lähetti
samassa vastatervehdyksen. Vasemmalla siivellä, vastapäätä suomalaisia,
ojensi muuan korkea-arvoisempi upseeri suonenvetoisesti kätensä ylös ja
tuiskahti sitten suinpäin satulasta alas. Se oli eversti Baumgarten,
joka ensimäisestä ruotsalaisten ampumasta kanuunankuulasta siten sai
surmansa.
"Hurraa! voitto on meidän!" huusi Stålhandske.
Hänen perässään alkoi koko rykmentti hurrata, toiset joukko-osastot
noudattivat esimerkkiä ja yks kaks vieri iloinen hurraaminen aaltoina
pitkin rintamaa aina vasemman siiven nokalle, vaikka läheskään kaikki
eivät olleet nähneet tuon ensimäisen laukauksen vaikutusta eivätkä siis
tienneet syytä hurraamiseen.
Pian olivat kummallakin puolen kaikki tykit äänessä. Seudun täytti
yhtämittainen valtava jyrinä ja yhä sankempaan savupilveen peittyivät
sotajoukot. Kanunoimista kesti yhtä menoa kaksi tuntia, jolla aikaa
kumpikaan rintama ei liikahtanut alaltaan.
Vaikka tykkituli oli suomalaistenkin keskuudesta korjannut saaliikseen
mistä miehen, mistä hevosen, seisoi rykmentti alallaan järkähtämättä
ja täydessä järjestyksessä. Nuo lujahartiaiset ja kulmikkaat miehet
istuivat näköjään rauhallisina ja tyyninä kotoisten Ruunikkojensa,
Punnojensa ja Pokujensa selässä. Ne olivat keisarillisten ratsuihin
nähden huomattavan pieniä, mutta omistajainsa tavalla sitä kestävämpiä,
uskollisia ja viisassilmäisiä eläimiä.
Satulassaan kurkottaen tähysti Stålhandske mikäli ruudinsavulta kykeni,
vihollisen vasemmalle siivelle ja huusi sitten miehilleen:
"Pojat, valmiina iskemään, sillä kohta saamme pappenheimarit niskaamme.
Tarkastakaa vielä kerran panokset karpiineissanne ja pitäkää sitten
kieli suorana suussa!"
Stålhandsken joukossa oli totuttu vapaille tavoille ja riveistä kuului
tuttavallisia huutoja: "Valmiita ollaan, antaa tulla vain!" -- "Vastaan
minä sylkäsen, niin että tuntuu!" -- "Tulkoon nyt vaikka itse keisari
ja kaikki jesuviitat lisäksi!"
"Elkää kerskuko, pojat, kyllä kohta saatte työtä tosissannekin!"
varotteli Stålhandske.
"Ei kai Hanskia ala jänistää?" kuului rivistä ja sitten tuttavallista
naurun hörötystä.
Kuningas, joka koko ajan oli ollut oikealla siivellä, oli myöskin
huomannut, että vihollisen vasemmalla siivellä varustettiin hyökkäystä.
Hän ratsasti suomalaisten luo ja huusi:
"Pojat, elkää suotta kalsotko miekkojanne vihollisten rautapaitoihin,
vaan surmatkaa ensin hevonen, niin sitten te kyllä selviätte
ratsastajastakin."
Ja ratsuväen väliin sijotetuille musketööreille huusi hän:
"Pysykää tyyninä elkääkä laukaisko, ennenkun vihollinen on niin
lähellä, että te näette hänen silmävalkuaisensa."
Stålhandske kuuli takaansa seuraavan sananvaihdon:
"Olisi se sentään luontevampaa upottaa tuo lyömärautansa mieheen kuin
hevoseen. Vaikka onhan se toisekseen niinkin kuin kuningas sanoi, että
suotta niitä toisen rautapaitaa vastaan kalsoaa."
"Mutta kun tähtää iskunsa rautapaidan liitoksiin, kaulan tai nivusten
kohdalle, niin kyllä tuupertuu mies. Niin kai minä aina olen tehnyt."
"Ollapa meilläkin rautapaidat! Vaikka kyllähän sitä oikeastaan on
tappelussa paljon kevelämpi liikkua näin sarkatamineissa."
"On. Mutta mitähän varten se tuo Hanski yhä käyttää rautapaitaa, vaikka
kuningaskin on siitä jo luopunut?"
"Muistona Puolan sodasta", lausui Stålhandske kääntyen juttelijoita
kohti ja osottaen sormellaan rintahaarniskassa näkyvää musketinkuulan
jättämää lovea.
Tykinjyskeestä syntyneen tärinän keskeltä erottui samalla kokonaan
toisen luontoinen maapohjan täriseminen, joka hetki hetkeltä kävi
tuntuvammaksi, samalla kun ruudinsavun seasta kajahti keisarillisten
taisteluhuuto: "Jeesus-Maaria!"
"Valmiit!" hihkasi Stålhandske niin että se kuului yli rykmentin ja
seitsemänsataa säilää lennähti samalla tupesta, välähtäen savupilven
keskeltä kuin terävät salamakielekkeet.
"Jeesus-Maaria!" kajahti yhä lähempää ja savun keskeltä tuiskahtivat
esille Pappenheimin valloonilaisten ratsumiesten tiheät rivit.
"Hakkaa päälle!" karjahti ensimäisen rivin miehistö ja samassa
tuokiossa miekkain kalske, päällikköjen kehotushuudot ja rautapukujen
rämähtely sekaantui muskettien ja karpiinien paukkeeseen, hevosten
korskunaan ja kuolevien voihkauksiin.
Mutta tuota vimmattua sekamelskaa kesti ainoastaan parisen minuuttia,
minkä jälkeen vihollinen hävisi takaisin savupilveen samalla nopeudella
kuin oli tullutkin.
"Rivit järjestykseen ja valmiina ottamaan vastaan uutta rynnäkköä!"
huusi Stålhandske, "sillä sen verran kuin minä Pappenheimia tunnen, ei
hän niin vähällä meitä jätä."
Ja tuskin oli haavottuneet keretty auttaa rintaman taakse ja rivit
uudelleen ojentuneet, kun sama hurja kamppaus uudistui yhtäläisenä.
Mutta suomalaisten rivit eivät horjuneet ja heidän keskelleen
asetettujen musketöörien tuli oli siksi tuhoisa, että pappenheimarit
päällikköjensä vihaisesta karjunnasta huolimatta hajosivat uudelleen
pakoon. Heidän kaikkia vaaroja halveksiva päällikkönsä, vaikka itsekin
jo yltäpäältä verissään, järjesti yhä uudelleen joukkonsa ja vei ne
noita järkkymättömiä suomalaisia vastaan. Kokonaista seitsemän kertaa
uudistui sama verinen näytös, mutta seitsemännen rynnäkön jälkeen eivät
ylpeät valloonit enää palanneet. Kintereillään pelko ja kauhistus
hajaantuivat he ympäri kentän eikä epätoivoinen Pappenheim kyennyt
heitä rukouksilla paremmin kuin uhkauksillakaan saamaan järjestykseen.
Tällä välin olivat kummankin armeijan keskustat sekä idänpuoliset
siivet käyneet myöskin taisteluun mies miestä vastaan. Saksilaiset,
jotka uloinna vasemmalla muodostivat erikoisen armeijan, joutuivat
kohta villien kroatien ensi hyökkäyksistä epäjärjestykseen, lähtien
sitte suinpäin pakoon. Vasta Eulenburgissa, parin penikulman päässä
taistelukentältä, uskalsi heidän ruhtinaansa pysähtyä ja virkistää
itseänsä kannullisella olutta.
Tämän jälkeen sai ruotsalaisten vasen siipi, jota johti suomalainen
Kustaa Horn, ottaa vastaan koko keisarillisen armeijan keskustan ja
oikean siiven yhteisen painon. Se oli joka hetki vaarassa joutua
saarroksiin, mutta järkähtämättömällä tyyneydellä johti Horn
joukkojaan, antaen heidän hiljalleen ja täydessä järjestyksessä
peräytyä taaksepäin, kunnes kuningas ehti keskustasta ja oikealta
siiveltä lähettää apujoukkoja. Miekoin, piikein ja musketinperin
taisteltiin siellä mies miestä vastaan elämästä ja kuolemasta. Ratsu-
ja jalkaväkirykmentit sekaantuivat toisiinsa villissä sekasorrossa.
Tuuli ajoi kaiken ruudinsavun sekä taistelukentästä irtautuneen
pölyn tänne, joten taistelevia ympäröi miltei läpinäkymätön pimeys.
Hepburn lyötätti rumpaleillaan Skotlannin marssia, etteivät hänen
miehensä pimeydessä eksyisi toisistaan ja hajaantuisi. Ruotsalaiset
ja suomalaiset taasen yhtä mittaa toistivat taisteluhuutoaan "Jumala
kanssamme!" välttyäkseen siten käymästä toistensa kimppuun.
Koko laaja taistelurintama oli kääntynyt ikäänkuin navan ympäri,
sillä Ruotsin armeijan oikea siipi oli työntynyt eteenpäin ja vasen
sitävastoin taaksepäin. Tämän muutoksen kautta oli Stålhandsken joukko
tullut sen hiekkaharjanteen kupeelle, jossa Tillyn rintama alkuaan oli
seisonut.
Keisarillisten vasen siipi oli nyt täydellisesti hajallaan ja kunnaan
laella oleva Tillyn tykistö oli joutunut verrattain suojattomaksi.
Sen huomatessaan karkuutti Stålhandske vasemmalle siivelle etsimään
kuningasta ja pyytämään häneltä lupaa tykistön vallottamiseen.
"Jumalan nimessä, käykää kimppuun vaan!" vastasi kuningas Stålhandsken
ehdotukseen.
Kuin leimaus oli Stålhandske takaisin joukkonsa etunenässä. Miekkaansa
heiluttaen huusi hän:
"Hei, pojat, nyt on meidän vuoromme rynnätä ja vihollisen vartoa.
Nuo kanuunat tuolla kunnaalla saavat kohta vaihtaa omistajia. Ja nyt
kannukset hevosten nivusiin ja mies se, joka ensimäisen kanuunavartian
alas hakkaa!"
Raskaasti maata tömisyttäen lähti rivi riviltä liikkeelle Stålhandsken
kuuluisa ratsurykmentti, samalla kun taistelukentän yli alkoi kaikua
heidän pelottava hyökkäyshuutonsa: "Hakkaa päälle! hakkaa päälle!"
Tällöin suomalaiset ratsumiehet saivat kuuluisan hakkapeliitta-nimensä,
joka vielä tänäkin päivänä elää saksalaisten muistossa. Tuo heidän
raskaina rytmeinä lainehtiva sotahuutonsa havahutti nimittäin
tainnoksista muutaman kuolevan pappenheimarin, joka kauhistuneena
kohosi ryntäilleen ja huudahti:
"Was für Menschen sind diese schrecklichen Hackapeliten?"
Stålhandske, joka itse oli asettunut ensi rivin ensimäiseksi mieheksi
oikealta lukien, nelisti juuri haavottuneen ohi ja kuuli hänen
huutonsa. Ohjakset löysinä eteenpäin karkuuttaessaan huusi hän vastaan
poikamaisella intomielellä:
"Wir sind Finnen! Wir sind Finnen!"
Ja ikäänkuin itsetiedottomasti ensi kertaa erikoisena kansakuntana
esittäytyen Europalle, huusi koko rykmentti tuulispään voimalla
eteenpäin pyyhkästessään:
"Me olemme suomalaisia! Hakkaa päälle! hakkaa päälle!"
Tykistön suojaksi jätetty joukkokunta ei kestänyt tuota ruhjovaa
hyökkäystä, vaan hajosi kuin akanat tuuleen. Hetkistä myöhemmin olivat
kanuunat täydessä toimessa huokuen tulta ja kuolemaa Tillyn omia
joukkoja vastaan.
Tämä ratkaisi pian taistelun, sillä kahden tulen väliin joutuneena
eivät keisarillisten rivit voineet kestää. Hurjan sekasorron
vallassa alkoivat ne paeta joka suunnalle, kuuntelematta enää vanhaa
päällikköään, joka uhaten ja rukoillen koetti saada heitä pysähtymään
ja lopuksi, nähdessään voiton auttamattomasti vääntyvän käsistään,
purskahti hermostuneeseen itkuun.
Nopeasti asetti kuningas joukot uudelleen rintamaan siltä varalta,
että vihollinen kokoaisi voimansa uuteen yritykseen. Kun koko Ruotsin
armeija siten täydessä järjestyksessä huoahti raskaan päivätyön
jäleltä, nähtiin keisarillisten ydinjoukon, Cronbergin rakuunain, jotka
äärimmäisenä vasemmalla olivat taistelleet viimeiseen saakka, täydessä
järjestyksessä ja liehuvin lipuin ratsastavan ruotsalaisen rintaman ohi
ikäänkuin osottaakseen, että he eivät suinkaan olleet voittamattomuuden
mainettaan menettäneet. Skotlantilaisten palkkajoukkojen ohi
kulkiessaan tervehtivät he näitä yhteislaukauksella, minkä jälkeen
he hätäilemättä ratsastivat edelleen. Heillä oli keisarillisten
armeijassa sama sija kuin suomalaisilla ratsumiehillä Kustaa Adolfin
sotajoukossa ja kun he olivat ehtineet oikean siiven kärjelle näiden
viimemainittujen kohdalle, tähystivät kummankin vihollispuolen
mainehikkaimmat joukot toisiaan jännittyneellä uteliaisuudella. Ylväinä
istuivat kokonaan rautaan puetut cronbergarit kookasten ratsujensa
selässä, ajaen hiljalleen Leipzigiä kohti.
"Noiden kanssa meidän kannattaa vielä mitellä miekkojamme", lausui
Stålhandske muutamille lähellään oleville upseereille.
Melkein tasalleen vuotta myöhemmin toteutui tämä Stålhandsken
toivomus. Silloin oli Kustaa Adolfin voitokas armeija siirtynyt jo
Etelä-Saksaan, ja Nürnbergin luona oli hänen ja Wallensteinin joukkojen
välillä käynnissä vimmattu taistelu. Ylväinä ja voitokkaina, kuten
aina, ajoivat Cronbergin rautapukuiset ratsurit edellään saksalaisia.
Hessenin maakreivi alkoi sitä nähdessään nurista kuninkaalle, että
hän säästää ruotsalaisiaan ja lähettää saksalaiset etummaisina surman
kitaan.
"Hyvä", vastasi kuningas, "minä lähetän suomalaiset tuleen ja saammepas
nähdä, eikö miesten muutos tuo mukanaan myöskin onnen muutoksen."
Stålhandske sai käskyn rynnätä Cronbergin kimppuun ja kohta olivat
hakkapeliitat täydessä lennossa kohti vihollista. Ja lakealla niityllä,
kummankin sotajoukon jännittyneenä päältä seuratessa, iskivät molempain
puolten kärkijoukot hurjalla pauhinalla toisiaan vastaan. Kun se
pyörryttävä kaaos, johon kumpikin joukko oli hävinnyt, alkoi vihdoinkin
hiukan selvitä, nähtiin Cronbergin "voittamattomat" päällikkönsä
menettäneinä ensi kertaa hurjassa paossa, suomalaisten jäädessä
voittajina tantereelle.
Kaupunkitulijainen.
Oli ani varhainen lauantai-aamu joulun edellä v. 1642, Kukon aamuvirsi
oli vasta kajahtanut tyyneen pakkasilmaan ja itäisellä taivaan rannalla
vilkutteli vielä kointähti.
Teppolan talon pihamaalta kuului kuitenkin jo liikettä. Renki siellä
kopisteli rekiä eilen pyrynneestä lumesta ja ryhtyi niihin aitasta
nostelemaan valmiiksi mitattuja kaurasäkkejä, jotka hänen tuli tänään
viedä isännän kanssa Turkuun. Äskettäin oli nimittäin kirkossa
kuulutettu, että Turussa tarvittiin heiniä ja kauroja ratsuväkeä
varten, jota oli koottu kaupunkiin vietäväksi Saksan sotaan.
Isäntä istui pirtissä pesän edessä ja veti jalkaansa illalla voideltuja
ja yön vetäneitä saappaitaan. Hän oli niin varallisuuden kuin
valistuksensakin puolesta ensimäinen talonpoika Piikkiössä, samalla
kertaa sekä lautamies että kirkonisäntä. Hän oli taitava kirjamies ja
vielä siitä merkillinen, että hän tarvittaessa kykeni itse kirjottamaan
nimensä asiakirjain alle. Eikä hän tämän maailman hyvyyttä kätkenyt
vaskiplootuina ja hopeataalereina yksistään aitan ylisille kuten niin
monet rikkaat talolliset tekivät, sillä vierastuvan nurkkahyllyllä
nähtiin yhdessä ukkovaarilta perityn hopeakannun kanssa muutamia
kirjoja. Siellä oli lähes satavuotias Agricolan Uusi Testamentti ja
Rukouskirja sekä Sorolaisen postillan ensimäinen nide ynnä Sorolaisen
pikku katkismus. Nuorena miehenä oli isäntä kerran kyydinnyt
piispa-vainajaa Piikkiöstä Turkuun ja sillä retkellä hän oli innostunut
ostamaan nuo kaksi viimemainittua kirjaa. Toiset hän oli myöhemmin
hankkinut.
Kun renki palasi kuormia laittamasta, kysyi isäntä, oliko tappovasikka
jo saanut sijansa reessä. Oli kyllä. Se oli nimittäin vietävä Martinus
Stodiukselle, joka oli raamatun kielten professorina äsken perustetussa
yliopistossa.
Aamiaisen haukattua lähti renki hevosia valjastamaan ja sillaikaa antoi
isäntä, turkkia päälleen vetäen, viimeisiä ohjeita päivän varalle.
"Muistakaa katsoa tulen perään eikä avainta saa unohuttaa aitan suulle.
Sauna pankaa tavalliseen aikaan lämmitä, että heti tultua pääsee
kylpyyn. Ja kuulehan..."
Isäntä mietti hetkisen ennenkun jatkoi:
"... lähetä sana naapureille ja kummankin torpparin väelle, että
tulevat kylvyn jälkeen meille."
"No mitä varten?" ällistyi emäntä.
"Kylläpähän kerkeät sinäkin sitten nähdä", vastasi isäntä ja läheni
ovea.
Hän ei kuitenkaan mennyt pihalle, vaan poikkesi toisella puolen
porstuaa olevaan vierastupaan. Kun hän sieltä palasi, sattui hän
porstuassa yhteen emännän kanssa, joka palava päre kädessään oli
viemässä sianruokaa navettaan. Isännän kainalossa oli hurstikääreinen
litteä mytty, jonka muodosta sekä sisältä kuuluvasta kilahtelusta
emäntä kohta päätti, että siellä oli plootun rahoja.
"Mutta mitä sinä niillä teet, kun vasikasta ja kauroista muutenkin
tulee rahaa?" ei hän voinut olla kysymättä.
Mutta isäntä antoi yhtä vähän selittävän vastauksen kuin äsken tuvassa:
"Kylläpähän sitten kerkeät nähdä."
Sen enempää selittelemättä työntäysi hän pihalle, sijotti myttynsä
omaan rekeensä, tarttui suitsiin ja kuormalle nousten komensi hevosen
liikkeelle.
Mitähän sillä nyt oikeastaan on mielessä, mietti emäntä navettaa kohti
kävellessään. Se onkin ollut niin miettiväinen koko yön ajan, ettei
siltä ole kunnollista vastaustakaan saanut. Ja mitähän se niistä
naapureistakin nyt, eihän meillä tähän aikaan ole mitään pitoja pantu
toimeen... eikähän tässä ole sellaisia varten varustuksiakaan tehty.
Mutta jotakin sillä vain on mielessä, mitä sitten lieneekin eilen
pappilassa käydessään saanut päähänsä.
Vainion perältä kuului vielä kaupunkiin menijäin tiuvunhelinä ja
reen narina ja saamatta asiaa mielessään selväksi sammutti emäntä
päresoihdun lumihankeen ja pistäysi navettaan, jossa piiat juuri
lopettelivat aamulypsyä.
* * * * *
Päivää ei tähän aikaan vuodesta ollut enää jälellä muuta kuin kapea
kaistale kahden laajan pimeän välissä. Toinen pimeä oli jo hyvän aikaa
sitten levittänyt huntunsa tienoon yli, kun reen narina Teppolan
pihalla ilmaisi, että kaupunkimiehet ovat palanneet.
Emännän jännitys nousi nousemistaan, mutta isännän tarkotuksista ei
hän vieläkään saanut selkoa. Jälkimäinen vei kyllä jonkun raskaalta
näyttävän kantamuksen vierastupaan, mutta kun emäntä hetkistä myöhemmin
pistäysi sinne, ei kantamusta näkynyt siellä missään. Isäntä oli siis
selvästikin kätkenyt sen suureen kirstuunsa. Mikähän se viho viimeinkin
oli? Emäntä tiedusteli sitä jo salavihkaa rengiltäkin, mutta tällä
ei ollut asiasta yhtään parempaa selkoa, oli vain nähnyt isännän
kaupungilta kantavan sitä kortteeritaloon ja peittävän rekeensä.
No, tottapa kai sitten kylvyn jälkeen nähtänee, lohduttelihe emäntä.
Saunasta päästyä kokoontui todellakin naapurien ja lähitorppain
väkeä Teppolan pirttiin, joka oli siivottu pyhäasuun ja jota valaisi
liedessä loimuava pystyvalkea. Isäntä istui lavitsalla pöydän edessä
ja suki kylvyn jäleltä vielä kosteita hiuksiaan. Hänen käskystään
jakoi tytär vieraille ryyppyjä ja sitten keskusteltiin harvakseen
kaupunkikuulumisista. Ne eivät olleet tavallista merkillisempiä:
kauroista oli maksettu kohtalainen hinta, sodan päättymisestä ei ollut
mitään tietoa, kreivi oli juuri palannut Viipurista j.n.e.
Mutta kaupunkikuulumisista juteltiinkin vain sivumennen kuin jotakin
tärkeämpää odotellessa. Tuon tuostakin syntyi pitempi äänettömyys
ja kaikki silmäilivät salakähmää isäntää. Kun tämä oli vihdoinkin
saanut pitkän tukkansa kammatuksi, jota hän oli tehnyt hitaalla
perusteellisuudella, lausui hän leveätä sarvikampaa pyyhkien
emännälleen:
"Haepas kolmihaarainen kynttilä ja pane se palamaan tuohon pöydän
nokalle."
"Joulukynttiläkö?" kysyi emäntä ihmeissään.
"No, sopiihan tässä jo alotella joulujuhlaakin", vastasi isäntä
tyynesti ja kaikki hymähtivät ihmeissään.
Emäntä riensi täyttämään käskyä ja isäntä itse poistui vierastupaan.
"Jotakin erinomaisempaa sillä on mielessä", supisivat pirttiin jääneet.
Kun kolmihaarainen joulukynttilä sorvatussa puujalassaan paloi
honkapöydän nokalla, palasi isäntä pirttiin, kainalossaan hurstiin
kääritty esine, joka muistutti suuren puoleista lipasta. Isäntä laski
kantamuksensa pöydälle. Itse asettui hän pöydän taakse, ryhtyen
hitaasti ja ääneti päästelemään kääreistään tuota salaperäistä
esinettä. Kukaan ei hiiskunut sanaakaan ja kaikkien silmät seurasivat
isännän käden liikkeitä.
Kun viimeinen solmu kääreestä aukesi, tuli näkyviin tavatonta kokoa
oleva kirja. Poikittain pöydällä maaten ulottui se toisesta reunasta
toiseen. Sen tukevat vaskihelahaat kimmelsivät kynttilän valossa
ja lähes puolen tuuman vahvuisten puukansien päärmäpeite loisteli
uutuuttaan.
"No kirjako tuo nyt on vai...?" katkasi emäntä ensimäisenä
äänettömyyden.
"Kirja. Siinä on nyt koko pyhä raamattu suomenkielellä", lausui isäntä
arvokkaasti ryhtyen hakasia avaamaan.
Nipp! Napp! äänsivät ne auetessaan raikkaasti ja isäntä käänsi
nimilehden näkyviin. Kaikki lähenivät henkeään pidättäen pöytää
aivankuin käsillä olisi ollut tilaisuus saada kurkistaa johonkin
ihmeellisiä asioita sisältävään lippaaseen.
"Vai tuommoinen se nyt on!" -- "No onpa se!" -- "On totisesti siinä
kirjaa!" -- kuului katkonaisia lauseita ja kaikki sulloivat päänsä
yhteen nähdäkseen paremmin nimilehden koukeroisia kuvioita.
Kaikilla heillä oli kyllä tieto, että suomenkielinen raamattu oli
tulossa, sillä olihan heidän oma kirkkoherransa, Gregorius Favorinus,
yksi sen suomentajista. Mutta kukaan ei ollut osannut sitä vielä
odottaa. Vasta eilen oli Teppolan isäntäkin pappilassa käydessään
kuullut, että se on ihan juuri präntistä päässyt. Itse kirkkoherrakaan
ei ollut ehtinyt sitä vielä saada ja sitä oli Teppolainen koko
eilisillan miettinyt, että jokohan hän hankkiikin kaikista ensimäisenä
raamatun Piikkiöön. Ja sitä varten oli hän aamulla ottanut mukaansa
ne vaskiplootut siltä varalta, ettei kaurojen ja juottovasikan hinta
sattuisi sen lunnaiksi riittämään.
"Olisipa sitä soma kuulla luettavankin, kun se nyt kerran on omalle
kielelle saatu", virkkoi vanhin naapurin isännistä, kun enin
uteliaisuus oli tyydytetty ja kaikki vetäytyneet takaisin istumaan.
"No niin, luetaanpas sitten ja aletaan aivan alusta", sanoi isäntä.
Hän käänsi esille ensimäisen Mooseksen kirjan ensimäisen luvun.
Hetkisen tirkisteli hän tuuheiden kulmainsa alta ääneti kirjaan
ikäänkuin perehtyäkseen tuohon uuteen pränttiin, karasi kurkkuaan ja
luki sitten harvakseen ensimäiset sanat:
"Alussa loi Jumala taivaan ja maan."
Nuo sanat kajahtivat niin ihmeellisesti äänettömässä pirtissä.
Ikäänkuin niiden kaikua kuullakseen keskeytti isäntäkin hetkeksi
lukemisen ja noista vasta saunassa puhdistetuista kuulijoista tuntui
väkisinkin, että taivas ja maa ovat juuri vasta luodut, että kaikki on
siis ihan alussaan ja että he ovat juuri-ikään saaneet omituisen kielen
ymmärtääkseen ihmeellisiä asioita.
"Ja maa oli autio ja tyhjä ja pimeys oli syvyyden päällä", jatkoi
isäntä lukemista, mutta aina muutaman lauseen perästä hän pysähtyi ja
ikäänkuin kuunteli. Eikä kukaan kuulijoista häirinnyt kysymyksillään
tai huomautuksillaan näitä vaitiolon hetkiä. Sillä tavoin jatkoi hän
ensimäisen luvun loppuun sekä vielä toisen ja kolmannenkin ja kun hän
vihdoinkin lopetti, viittasi Otavan pyrstö jo etelää kohti.
"Huomennapa tuota sopii jatkaa", lausui isäntä, kääntäen kirjan kiinni
ja napsauttaen hakaset paikoilleen.
"Ihmeellisiä asioita siellä on", sanoi äskeinen naapuri ja siihen
arveli toinen:
"Aina se tuo maailma vain menee eteenpäin, kun me piikkiöläisetkin
nyt saamme omalla kielellämme raamatuita tutkia. Kyllä kaiketi se ei
hukkaan mennyt, että sinne Turkuun laitettiin se viisauskoulu. Ei minua
nyt ollenkaan kaduta, että minäkin annoin roponi sen hyväksi."
Kiitellen hyvästelivät naapurit ja tyytyväisenä kantoi isäntä aarteensa
vierastuvan hyllylle.
* * * * *
Seuraavana päivänä levisi kulovalkeana ympäri Piikkiötä tieto, että
Teppolaisella on koko pyhä raamattu suomenkielellä, niin että kuka
hyvänsä piikkiöläinenkin kykenee sitä ymmärtämään. Ja kirjan valtavasta
koosta saivat kaikki havainnollisen käsityksen, kun uutisen mukana
seurasi erään eilenillalla Teppolassa olleen arvelu, että "se on niin
suuri ja vahvakantinen, että sillä huoleti nuijaisi vaikka minkälaisen
härän kuoliaaksi".
Jälkeen puolisten oli Teppolan pirtti sulloutunut väkeä täyteen ja
hartaasti paljastivat kaikki päänsä, kun isäntä, kantoi raamatun
pöydälle ja alkoi lukea kertomusta ensimäisestä veljesmurhasta.
Karoliinin korvapuusti.
Marraskuun auringon ensimäiset säteet valaisivat jäätyneitä kenttiä,
kun sotajoukot alkoivat tarkastusta varten kokoontua loivasti viettävän
laakson rinteelle, vastapäätä Heilsbergin piispanlinnaa. Simuna
Antinpoika, kersantti Turunläänin ratsuväessä, oli ehtinyt jo järjestää
ruotunsa ja istui raudikkonsa selässä jäykkänä ja liikkumatonna,
sininen univormu tiukasti napitettuna ja raskas miekka riippuen alas
hevosen vasenta kylkeä. Hänen oikean poskensa poikki kulki punertava
miekanarpi ja vasemman silmäkulman päällä näkyi karteshisirpaleen
jälki. Huulet oli tiukasti yhteen näpistetty ja harmaat silmät
tähystivät piispanlinnaa kohti, jonka tiilikatot punersivat
aamuauringon valossa. Hänen koko olennossaan ilmeni jotakin salattua
voimaa, kulmikasta ja raskaasti ruhjovaa.
Pitkin rintamaa kuului rummunpärrytystä, komentohuutoja ja
kaviontöminää, kun myöhästyneemmät osastot asettuivat paikoilleen.
Teillä ja peltojen välisillä poluilla näkyi preussilaista maalaisväkeä,
jota ympäröivistä kylistä kerääntyi katsomaan sotaväen tarkastusta,
saadakseen samalla tilaisuuden nähdä Ruotsin Kaarle-kuninkaan, jonka
nimi eli kaikkien huulilla ympäri Europan, hänet, joka kolmen vuoden
kestäessä kuuluisan Narvan tappelun jälkeen oli kulkenut voitosta
voittoon, saaden itse keisarinkin pelosta vapisemaan. Nyt oli hän
armeijoineen asettunut talvileiriin tänne puolalaiseen Preussiin,
majaillen itse Heilsbergin piispanlinnassa. Uudet voittoretket
kangastelivat hänen mielessään ja eilen, tuomiosunnuntaina, oli hän
sotapappien antanut saarnata tekstistä: "Ja niin Herra ajaa teidän
edestänne suuren ja väkevän kansan ulos, niinkuin yksikään ei ole
kestänyt teidän edessänne tähän päivään asti. Yksi teistä ajaa tuhatta
takaa: sillä Herra teidän Jumalanne itse sotii teidän edestänne,
niinkuin hän teille sanonut oli."
Linnan portti aukeni naristen ja koko sotajoukon katseet kääntyivät
siihen hoikkaan nuorukaiseen, joka korkean ratsun selässä jäykkänä
istuen ajoi porttiholvista ulos. Elostuneesti nytkäytti kersantti
Simuna Antinpojan raudikko päätänsä ylemmäs ja liikautti kuin
tervehdykseksi korviaan, samalla kun kersantti itse, vetäen tulossa
olevan eläköön huudon varalta keuhkonsa ilmaa täyteen, jännitti leveät
hartiansa pystyiksi ja ryhdikkäiksi. Seurassaan kreivi Piper, Pikku
Prinssi ja muutamia kenraaleja läheni kuningas vasenta rintamaa ja
hartaalla ihailulla seurasivat tuhannet silmät tuota miestä, joka oli
puettu yhtä yksinkertaiseen siniseen takkiin, leveään taljavyöhön ja
suuriin saappaisiin kuin kaikki muutkin armeijan jäsenet.
"Eläköön kuningas!" kajahti rintaman vasemmasta päästä ja aaltomaisesti
vierivät tervehdyshuudot pitkin riviä sikäli kuin kuningas hitaasti
ratsastaen ja huomautuksiaan tehden eteni vasemmalta oikealle.
Kersantti Simuna Antinpoika piti itseään kuninkaan erikoisena
tuttavana, oli siitä ylpeä ja hänen mukanaan koko hänen ruotunsa.
Hän oli nimittäin Narvan tappelussa parin rakuunatoverinsa kera
osunut parahiksi paikalle, kun kuningas eteenpäin lennättäessään oli
kaulaa myöten uponnut suohon, sekä yhdessä kamariherra Aksel Hårdin
kanssa auttanut hänet jälleen kuivalle maalle. Sen johdosta oli hän
saanut korpraalin arvon. Ja Klissovin taistelussa oli kuningas osunut
näkemään, kuinka hän puolenkymmenen rakuunansa kanssa oli puhdistanut
vihollisista muutaman tykkipatterin. Se oli tuottanut hänelle kersantin
arvon. Siksipä kajahuttikin Simuna Antinpojan ruotu eläköönhuutonsa
innolla ja täysin keuhkoin, kun kuningas oli ehtinyt kohdalle.
Myhähtäen nyökäytti kuningas sotilaille päätään ja kun hänen katseensa
sattui kersanttiin, joka varmana ja voimakkaana istui satulassaan,
rehelliset harmaat silmänsä pelottomasti häneen kiinnitettyinä ja
miekallaan kunniaa tehden, muistui hänen mieleensä äkkiä Parisissa
olevan lähettiläänsä, vapaaherra Sparren viimeinen kirje. Siinä
oli ollut seuraava jälkikirjotus: "Täkäläisissä hovipiireissä ovat
Teidän Majesteettinne loistavat voitot yhtenään puheenaineena. Eräs
korkeammista hovinaisista pyysi minulta viimeisten hovitanssiaisten
aikana, että koska heillä ei ollut toivoa koskaan saada nähdä
Teidän Majesteettianne itseä, minä toimittaisin heidän nähtäväkseen
yhden niistä urhoista, joiden kanssa Teidän Majesteettinne niittää
voitonseppeleitä. Kun useat muutkin hovissa ovat lausuneet saman
tapaisia toivomuksia, niin rohkenen tässä nöyrimmästi ehdottaa,
että Teidän Majesteettinne joskus kuriirina lähettäisi luokseni
mahdollisimman tyypillisen sotilaan voitokkaasta armeijastanne.
Sellaisen näkeminen tuottaisi varmaan suurta tyydytystä sekä
Hänen Majesteetilleen Ranskan Kuninkaalle että hänen iloiselle
hoviseuralleen."
Kirjeen luettuaan oli kuningas hiukan suutuksissaan lausunut Piperille:
"Eivät minun siniset poikani ole mitään näytetavaraa!"
Mutta nyt, kersantti Simuna Antinpoikaa silmäillessään, tuli hän
ajatelleeksi: "Miks'ei, kyllä näitä kehtaa ranskalais-teikareille
näyttää." Ja kreivi Piperiin kääntyen kysyi hän, olivatko vapaaherra
Sparrelle menevät paperit jo kunnossa. Saatuaan myöntävän vastauksen
lausui hän kersantille lyhyellä ja tylyllä tavallansa:
"Iltapäivällä kello kolme minun luokseni!"
"Ymmärrän, Teidän Majesteettinne", vastasi Simuna Antinpoika pahasti
murtavalla ruotsillaan, jota hän vasta täällä sotaretkeltä oli
jonkunverran oppinut.
* * * * *
Kun kersantti Simuna Antinpoika iltapäivällä poistui Heilsbergin
piispanlinnasta, oli hänellä povessaan Ruotsin Parisissa olevalle
lähettiläälle osotettu kirjesalkku ja taskussaan passi sekä
tarpeelliset matkarahat. Annettuaan miehilleen määräykset vähäisen
omaisuutensa huolehtimisesta sekä ilmaistuaan heille muutamalla sanalla
lähtevänsä Ranskan maalle kuninkaan asioille, nousi hän viivyttelemättä
raudikkonsa selkään ja ohjasi suuntansa lounaaseen, Thornin kaupunkiin
vievälle tielle.
Hänen matkansa määränä oli siis Parisi, jonne Heilsbergistä linnuntietä
laskien oli puolitoista sataa penikulmaa. Mitä vastuksia kohdaten
ja mitä seikkailuja kokien hän tuon vierasten maiden halki vievän
matkansa suoritti, siitä ei jälkimaailmalle ole tietoja säilynyt.
Mutta kun kolmisen viikkoa oli kulunut hänen lähdöstään, ratsasti hän
eräänä kauniina joulukuun päivänä sisälle Parisin kaupunkiin ja ryhtyi
aitosuomalaisella itsepintaisuudellaan etsimään hotellia, jossa Ruotsin
lähetystö majaili. Muutaman tunnin kuluttua hän sen löysikin, ajaa
tömisti portista sisälle ja laskeusi satulasta. Saatuaan raudikkonsa
hiukan korjuuseen työntäysi hän matkapölyineen suoraan pääkäytävästä
sisälle. Kun ranskalainen lakeija ei ottanut häntä ymmärtääkseen,
vaan tahtoi tukkia häneltä tien, tarttui hän tätä kursailematta
kaulukseen ja heitti sivulle. Virastohuoneisiin tultuaan ei hän
suostunut papereitaan jättämään sihteerille, vaan tahtoi antaa ne itse
ministerille, jolle ne oli osotettu. Eikä hän tyytynyt, ennenkun seisoi
itse hänen excellensinsä, vapaaherra Sparren edessä. Nyt otti hän
kolmikolkkahattunsa päästä ja pisti sen vasempaan kainaloonsa, kuten
oli nähnyt itse kuninkaankin juhlallisemmissa tilaisuuksissa tekevän,
otti kirjesalkun poveltaan ja lähettiläälle ojentaen virkkoi:
"Hänen Majesteetiltaan kuninkaalta." Vapaaherra Sparre tarkasteli häntä
kiireestä kantapäähän, alkoi sitten tyytyväisesti hymyillä ja taputti
kersanttia ystävällisesti olkapäälle.
"Nyt teidän on muutamia päiviä levähdettävä matkan vaivoista, kunnes
Hänen Majesteetilleen menevä raportti ehtii valmiiksi", lausui hän.
* * * * *
Pari päivää sen jälkeen kun kersantti Simuna Antinpoika oli saapunut
Parisiin, kulki hän illan hämärässä erään Ruotsin lähetystön nuoremman
virkamiehen opastamana pitkin Seinen rantaa Tuilerioita kohti. Raskaita
karoliinisaappaitaan tömistellen ja kilkkavin kannuksin asteli hän
hätäilemättä opastajansa jälessä vanhan kuningaspalatsin monimutkaisia
käytäviä, olematta millänsäkään ihmeissään töllistelevistä
vahtisotilaista ja lakeijoista. Eikä hän osottanut mitään typertymisen
oireita, kun hän koreapukuisen lakeijan avaamasta ovesta astui saliin,
jonka loisto sekä sen kiiltävällä permannolla liihotteleva seura ihan
silmiä häikäsi.
Siellä sirkutteli kokonainen liuta keveäpukuisia, enkelikoreita
naisia, jotka leyhyvine viuhkoineen olivat kersantista kuin
suuria, loistavasiipisiä perhoja. Ja heidän keskellään liikkui
sirosti kumartelevia, silkkisääryksisiä ja peruukkipäisiä herroja
pitsihihaisine ja monikirjavine mekkoineen. Muutaman vahvasti
puuteroidun peruukin sisältä näkyivät hänen ranskalaisen majesteettinsa
pöhöttyneet ja väsähtäneet kasvot pitkine burbonilaisnenineen. Hän
istui tuttavallisesti hoviherrojensa keskellä, joiden joukossa näkyi
Ruotsin lähettiläskin.
Simuna Antinpoika ei kuitenkaan kiinnittänyt heihin mitään huomiota,
vaan varovaisen tanakasti astuen, ettei kompastuisi liukkaalla
permannolla, eteni hän jonkun matkaa ovesta ja asettui sitten
sotilaallisessa asennossa odottamaan, mitä hänellä täällä tehtäisiin.
Niin suuresti kuin häntä huvittivatkin nuo liukastelevat herrat ja
paljasrintaiset perhosnaiset, säilyttivät hänen arvekkaat kasvonsa
kuitenkin tavallisen tuiman ja sulkeutuneen ilmeensä.
"_Quel ours!_ -- millainen karhu!" kuului naisten joukosta.
"Tuollaisiako he lienevät kaikki?"
Karoliinikersantti toimitettiin istumaan taburetille pienen pöydän
ääreen. Köykäinen istuin rasahti arveluttavasti hänen sijottuessaan
siihen. Raskaan miekkansa sovitti hän hajallaan olevien jalkojensa
väliin niin että huotra rämähti parkettipermantoon ja nojasi vasemman
kätensä sen kahvaan, joka ulottui hänen rintansa tasalle. Oikean
kyynärpäänsä asetti hän pöydälle ja alkoi tarkastella vastapäisellä
seinällä olevaa, monikoristeista uunia. Edessään olevasta loistavasta
seurueesta ei hän näyttänyt olevan millänsäkään. Ja mitäpä hänen, joka
oli ollut mukana Narvan, Väinän ja Klissovin voitoissa ja joka liikkui
täällä kuninkaansa asioilla, tarvitsi piitata mokomista nukkeihmisistä.
Häntä läheni sipsuttavin askelin lakeija, laskien pöydälle tarjottimen,
jossa oli viinipullo ja lasi sekä kaikenlaisia pieniä leivoksia.
"_S'il vous plait, monsieur_", lausui hän kumartaen.
Kun hän oli sipsuttanut tiehensä, rykäsi Simuna ja katsahti
syrjäsilmällä pöydälle. Hän antoi hetkisen silmäinsä kulkea
edestakaisin leivosten ja viinipullon väliä, rykäsi uudelleen ja siirsi
oikealla kädellä vasempaan kouraansa kasan leivoksia, jotka hän rusenti
muruiksi ja tyhjensi sitten suuhunsa.
"_Magnifique_!" kuului hoviseurasta ihastuneita huutoja.
"Ihan täydellinen karhu!"
"Entä näittekö, kuinka mahtava suu hänellä oli?"
"Mutta katsokaamme, miten hän menettelee viinin kanssa!"
Nieltyään yhden kourallisen leivosrusennoksia alkoi Simuna tähystää
viinipulloa. Hän otti sen käteensä, käänteli sitä hetken aikaa ja,
nenänsä pullon suulle lähentäen, tunnusteli sen hajua. Viinin tuoksu
teki häneen nähtävästi edullisen vaikutuksen, sillä hän kohotti pullon
huulilleen eikä hellittänyt ennenkun viimeinenkin pisara oli norahtanut
alas.
Hoviseurasta kaikui iloinen nauru ja hilpeitä sukkeluuksia lasketeltiin
tuosta kursailemattomasta miekkasankarista. Mutta Simuna laski tyhjän
pullon rauhallisesti pöydälle, pyyhki suunsa ja entisen asentonsa
ottaen kiinnitti katseensa jälleen uunin kuvioihin. Pullon sisältö
alkoi, hänellä nähtävästi kihota kulmiin, sillä hänen ilmeensä muuttui
hieman lauhemmaksi.
"Mutta kuinkahan hän käyttänee tuota julmaa asettaan?" virkkoi muuan
naisista. "Se mahtaa olla hirveätä!"
"Olisi kauhean intresanttia nähdä hänen miekkailevan", arveli eräs
toinen hovin kaunottarista. "Pyytäkääpäs te, monsieur de Rossignac,
häntä miekkailemaan kanssanne", kääntyi hän erään lähellään seisovan
kavaljeerin puoleen.
"Mutta pyytäkää samalla, ettei hän heti ensi otteella halkaise teidän
päätänne, sillä sitä me emme mielellämme näkisi", lisäsi kolmas
naisista.
"Jos teistä, kaunottareni, todellakin on huvittavaa nähdä, että
minä tällä (hän laski kätensä pienen ja siron hovimiekkansa
kultakoristeiselle kahvalle) lävistän tuon kömpelön Pohjolan karhun,
niin olen valmis palvelukseenne", vastasi kavaljeeri kumartaen.
"Ei, ei!" huudettiin naisjoukosta, "vaan floretit kummallekin, sillä
muutoin te tuon sukkapuikkonne kanssa käytte heti ensi otteessa
kykenemättömäksi."
"No niin, kuten käskette", vastasi kavaljeeri, joka oli tunnettu hovin
taitavimmaksi miekkailijaksi.
Hetken kuluttua toi lakeija kaksi florettia ja ojensi ne monsieur de
Rossignac'ille. Tyytyväisenä siitä, että näin omituisissa oloissa sai
kaikkien hovin kaunottarien läsnäollessa näyttää miekkataitoaan, astui
tämä floretit kädessä kersanttimme luo. Hän teki tälle ivallisen syvän
kumarruksen, mikä sai vapaaherra Sparren hiukan rypistämään kulmiaan,
ja lausui:
"Monsieur, nämä kaunottaret haluavat nähdä teidän monissa voitoissa
koeteltua miekkataitoanne. Suvaitsetteko tehdä heille sen palveluksen
ja hieman miekkailla minun kanssani?"
Uudelleen kumartaen ojensi hän toista florettia Simunalle. Mutta
tämä ei luonnollisesti ymmärtänyt sanaakaan hänen ranskankielisestä
puheestaan eikä ottanut florettia vastaan, vaan asentoaan muuttamatta
katsoi hänen ohitsensa uunin kylkeen.
"Hän ilmeisesti halveksii teidän puikkojanne!" huudettiin naisjoukosta
vallattoman naurun kaikuessa.
Monsieur de Rossignac joutui huomattavasti hämilleen ja alkoi
katseellaan etsiä Ruotsin lähettilästä ikäänkuin anoen häntä
välittäjäkseen. Mutta nauruaan hilliten oli vapaaherra Sparre
katselevinaan muualle.
Monsieur de Rossignac tunsi arvonsa olevan pelissä ja päätti pelastua
ikävästä asemastaan hinnalla millä hyvänsä. Hän laski kersantille
tarjoamansa floretin pöydälle, peräytyi muutamia askelia ja alkoi tämän
edessä tehdä miekkailuliikkeitä, saadakseen hänet siten ymmärtämään
tarkotuksensa. Hän innostui tekemään mitä notkeimpia ja vikkelimpiä
hyökkäys- ja väistöliikkeitä, kiemurtaen lopulta kuin käärme Simuna
Antinpojan edessä. Mutta kerran häneen syrjäsilmällä vilkaistuaan
antoi tämä katseensa pysyä entisessä suunnassaan. Yhä hilpeämmät
naurunpurkaukset kajahtelivat salissa. Näytös oli saanut kerrassaan
koomillisen luonteen. Se muistutti elävästi pennun ja vanhan koiran
välistä kohtausta, jossa edellinen hyppien ja räyskien koettaa
jälkimäistä saada leikkiin yllytetyksi.
Monsieur de Rossignac tunsi joutuvansa peräti naurunalaiseksi. Hänen
korvansa kuumenivat ja hän päätti tuolle karhulle tehdä tuntuvammalla
tavalla tarkotuksensa selväksi. Siirtyen askelta lähemmäs teki hän
uuden hyökkäysliikkeen ja pukkasi floretin kärellä Simunaa rintaan.
Tämä vilkasi häneen jälleen syrjäsilmällä ja hänen suupielensä
värähtivät, samallakun hänen kasvonsa saivat entisen tuiman ilmeen.
Mutta muutoin pysyi hän entisessä liikkumattomassa asennossaan.
"Varokaa, monsieur de Rossignac, varokaa, karhu lähtee kohta
pesästään!" huusi naurava ja soinnukas naisen ääni.
Mutta monsieur de Rossignac teki uuden, tavattoman vikkelän liikkeen
ja satutti floretinkärellä kersantti Simuna Antinpoikaa nenän päähän,
johon syntyi pieni, mutta huomattava naarmu.
Tämä oli jo liikaa. Seuraavassa tuokiossa osotti tuo juro ja kulmikas
soturi sellaista, hänen ulkonaiseen olemukseensa nähden odottamatonta,
salamanomaista nopeutta ja raivokasta voimaa, että se kerrassaan
tyrmistytti hienon katsojajoukon. Tuohon pari silmänräpäystä
kestäneeseen loppukohtaukseen sisältyivät seuraavat seikat: Simuna
Antinpoika kavahti seisoalleen niin että taburetti lensi nurin,
sylkäsi oikeaan kämmeneensä ja, samallakun hänen suustaan kahahtivat
läsnäolijoille käsittämättömät sanat: "s-saatanan liero!" antoi hän
hovin miekkataiturille sellaisen korvapuustin, että tämä kieri kuin
väkkärä vastakkaiseen salin seinään, josta hän pompahti takaisin ja
putosi pitkälleen lattialle, mihin jäi liikkumatonna makaamaan.
Salissa syntyi täydellinen sekamelska. Naisten joukosta kuului
hysteerisiä kiljahuksia ja muutamat saivat pyörtymiskohtauksia. Ruotsin
lähettiläs kalpeni ja yritti jotakin änkyttäen lähestyä kuningasta,
johon muutkin ympärillä olevista herroista säikähtyneinä kiinnittivät
katseensa.
Mutta omituinen ilme kasvoillaan ja suu puoli avoinna tuijotti
kuningas karoliinikersanttiin. Hän oli heti miehen saliin ilmestyessä
katsellut häntä tarkkaavasti ja kokonaan omiin ajatuksiinsa vaipuneena.
Hän vertasi tuota karhumaista olentoa omiin alamaisiinsa, joista
kuorma-ajurit ja maaseutujen talonpojatkin osottivat suurempaa
vilkkautta ja käytöksen siroutta, mutta joilta kuitenkin tyystin
puuttui tuossa miehessä ilmenevä raskas voima ja pelottava itseensä
sulkeutuneisuus. Ja hänen mieleensä kangastuivat yhtäkkiä ne Aithikos
Istrialaisen kertomukset eräästä salaperäisestä, taikataitoisesta
ja lauluvoimaisesta Pohjan kansasta, josta hän varhaisimmassa
nuoruudessaan oli opettajansa kanssa lukenut. "Silloin kun me olemme
osamme loppuun näytelleet, joudumme me heidän hallittavikseen", oli
hänen opettajansa kerran lausunut. Nuo sanat palautuivat nyt nopeana
välähyksenä kuninkaan mieleen ja tuo raivostunut Pohjolan sotilas
yksinkertaisessa univormussaan kasvoi hänen säikähtyneissä silmissään
yhtäkkiä kammottavaksi symbooliksi siitä salaperäisestä tulevaisuuden
kansasta. Ja tuon näkemyksensä johdosta alkoi hän yhtäkkiä nauraa
vanhan elostelijan hysteeristä naurua, mikä teki kaamean vaikutuksen
hänen ympärilleen ryhmittyneisiin herroihin.
"Toimittakaa se mies mahdollisimman nopeasti pois Parisista!" lausui
hän sitten yhtäkkiä nauramasta lakaten, nousi ja enempää puhumatta
jätti huoneen.
* * * * *
Seuraavana iltapäivänä ratsasti kersantti Simuna Antinpoika ulos
Parisin kaupungista. Antaen hevosensa kulkea käyden palautteli hän
mieleensä harvat Parisi-kokemuksensa. Kauimmin antoi hän ajatustensa
viipyä illallisessa kohtauksessa. Hänen kasvonsa vetäysivät yhä
tuimempiin ryppyihin, muistellessaan niitä nukkien tavalla puettuja,
teikkaroivia miehiä ja paljasrintaisia perhosnaisia. Ne synnyttivät
hänen mielessään hiukaa muistuttavan ikävän kotimaata, leiriä ja
sotatovereita kohtaan.
Muistelonsa lopetti hän sanoihin: "Hyi hitto!" minkä jälkeen hän
kohentausi satulassa, sylkäsi vasemmalle sivulleen ja kannusti
raudikkonsa juoksuun.
Neljäntoista sadan retki.
Kukaan armeijassa ei tiennyt hänen oikeata nimeään, vaan kaikki
kutsuivat häntä Ukoksi. Yhtä vähän tiedettiin hänen ikäänsä,
mutta vanha hän joka tapauksessa oli, sillä kerran oli hän
tullut maininneeksi olleensa mukana jo Lundin tappelussa. Kaarle
kahdennentoista retkillä oli hän seurannut Narvasta aikain. Hän palveli
Porin rykmentissä ja hänellä tiedettiin aikoinaan olleen korpraalin
arvokin, vaikka hän oli menettänyt sen jonkun virkavirheen takia.
Hän oli pitkä ja luiseva, mutta kokoon painunut ja ryhditön. Siitä
huolimatta oli hän kuitenkin sitkeä ja uupumaton marsseilla. Koskaan ei
hän ollut valittanut paremmin nälkää kuin kylmyyttä tai väsymystäkään.
Eikä hän yleensäkään puhunut juuri mitään. Leirissä oltaessa vietti
hän lomahetket ryypiskellen, nukkuen tai tupakoiden nuotion äärellä,
jolloin hänen pienet silmänsä tuuheiden kulmain alta herkeämättä
tuijottivat liekkeihin. Hänestä tuoksui aina väkevä paloviinan ja
tupakin katku.
Hänen rykmenttinsä kuului nykyään Lewenhauptin armeijaosastoon, jonka
suurine kuormastoineen tuli yhtyä kuninkaaseen Mohilevin tienoilla
ja sitten yhdessä pääarmeijan kanssa jatkaa matkaa Moskovaa kohti.
Sanomattomia vaivoja kestäen oli tuo kymmentuhantinen armeija jo
kuukausia laahustanut eteenpäin halki Liettuan erämaiden, missä tiet
loputtomien sateiden vuoksi olivat lionneet pohjattomaksi savivelliksi.
Kun armeija viimeinkin läheni Dnieperiä, oli kuningas jo ehtinyt
siirtyä Mohilevista kauas Sosch-joen taakse. Äärettömät metsät,
rämeiköt ja vihollisjoukot ympäröivät Lewenhauptia joka taholla. Ja
niin tuli syyskuun 29 päivä, jolloin hänen nääntynyt armeijansa sai
Liesnan lakeuksilla koko päivän kestää kolmikertaisen vihollisvoiman
hyökkäyksiä, joita itse tsaari johti. Lewenhaupt piti kuitenkin
taistelutantereen hallussaan, lähtien vasta yöllä pimeän suojassa
marssimaan eteenpäin.
Se yö muuttui hajaannuksen, sekamelskan ja suurien onnettomuuksien
yöksi. Tykistö ja kuormasto täytyi hävittää ja vetojuhdat
tehtiin, kulkua jouduttaakseen, ratsuhevosiksi. Pimeässä eksyivät
joukko-osastot toisistaan ja kuri lakkasi. Erään aution talon luona
tapasi joukko suomalaisia osan hyljättyä kuormastoa. He vierittivät
paloviinatynnyrit esiin ja sytytettyään talon palamaan alkoivat
juoda ja mässätä. Tulipalon loimu houkutteli paikalle nuuskimassa
liikkuvan kasakkajoukon. Kaikessa ystävyydessä tarjoutuivat aronpojat
ottamaan osaa kemuihin, mutta siihen eivät suomalaiset suostuneet,
vaan musketteihinsa tarttuen järjestyivät taisteluasentoon. Ja niin he
tulipalon sysimustaa kenttää valaistessa, paloviinakipot kupeellaan,
raivoisasti taistellen kaatuivat viimeiseen mieheen.
Ukko ei ollut tässä joukossa. Kumarana ja äänetönnä kuten aina marssi
hän sysimustassa yössä pysähtymättä eteenpäin ja äänistä ympärillään
tunsi hän olevansa vielä porilaisten keskellä. Mutta minne kuljettiin
ja mitä huominen päivä oli mukanaan tuova, siitä ei kenelläkään ollut
tietoa. Läpäisemätön pimeys kätki kaikki verhoonsa, savi litkui satojen
askelten alla, aseet kalahtelivat toisiinsa, kuului kirouksia ja
hevosten korskuntaa ja silloin tällöin pamahti etäämpänä laukaus.
Vaisu ja sumuinen päivä valkeni tuskallisen hitaasti. Kun tuli
siksi valoisa, että saattoi erottaa toistensa kasvot, pysähtyi se
joukkokunta, jonka keskellä Ukko laahusti eteenpäin. Heitä oli
satakunta porilaista, loan tahrimia, tuhkan harmaita, epätoivoisia
miehiä. He olivat kulkeneet kapeaa, tuntematonta metsätietä eikä heillä
ollut aavistustakaan ilmansuunnista eikä missä muu armeija liikkui.
He olivat eksyksissä.
Mutta samanlaisia eksyneitä joukkokuntia, rippeitä eri rykmenteistä
harhaili useita noiden rannattomien metsien keskellä. Aamun kuluessa
heitä kerääntyi vähitellen yhteen tuhat neljäsataa suomalaista.
Siinä oli jalan ja ratsain kulkevia miehiä Porin, Turun ja Uudenmaan
rykmenteistä, Karjalan kolmannusrakuunoita ja Viipurin hevosväkeä.
Kenelläkään ei ollut tietoa matkan suunnasta. Upseerit, joiden joukossa
eräs majuri edusti korkeinta arvoluokkaa, pitivät neuvottelun.
Päätettiin marssia eteläistä suuntaa, sillä siellä oli toivo tavata
joko kuningas tai Lewenhaupt.
Kun oli haukattu leipää rensseleistä, hetki levähdetty ja aseet
tarkastettu, lähdettiin majurin johdolla marssimaan eteenpäin kohti
tuntematonta tulevaisuutta. Väsähtämättä, ääneti ja kasvoilla epätoivon
uhma tarpoivat he eteenpäin koko lyhyen syksyisen päivän. Mutta kun he
yön tullen pysähtyivät leiriytyäkseen, huomasivat he olevansa samalla
paikalla, josta aamulla oli marssiin lähdetty.
Pohjaton epätoivo ja kauhu valtasi silloin kaikkien mielet. Päivän
kuluessa olivat he useamman kerran nähneet etäämpänä vainuavia kasakka-
ja kalmukkijoukkoja ja he tunsivat olevansa perikatoon tuomittuja.
Vartioiksi määrätyt eivät totelleet käskyjä ja mistään piittaamatta
heittäysivät sotamiehet pitkäkseen kosteaan sammalistoon, siihen mihin
kukin oli sattunut pysähtymään, vaipuen kohta kuolon kaltaiseen uneen.
* * * * *
Kun eräs Porin rykmentin mies aamun koitteessa havahtui kylmän
puistatukseen ja kohotti päänsä mättäältä, kiintyi hänen ihmettelevä
katseensa pitkäksi aikaa Ukkoon. Tämä istui jo valveella ja
sotamiehestä näytti, että hän oli käynyt peseytymässä, sillä
monikuukautinen lika- ja törkykerros hänen kasvoillaan oli ohentunut
ja hänen takkuinen partansa oli suittu. Ja mikä ihmeellisintä: ukko
luki rukouskirjaa! Se oli vanha ja pahoin tahraantunut kirja, jonka
puukannet olivat monesta kohti halkeilleet ja ties kuinka kauan se oli
saanut koskematonna levätä äijän viittakulun povitaskussa tai risaisen
rensselin lokeroissa yhdessä leipäkannikkain ja viinapullon kanssa.
Ainakaan ei kukaan rykmentissä ollut koskaan nähnyt sitä Ukon kädessä.
Hiljaa hymisten ja sanoja katkoen luki hän: "O sinä kaikkivaltias ja
laupias Jumala! Sinun nimees minä alotan tämän matkan! Anna sinun pyhän
enkelis saattaa minua niinkuin Tobiasta; anna hänen matkalla varjella
minua niinkuin Eliasta; suojella oudoilla teillä niinkuin Hagaria;
yöllä matkassa virvoittaa niinkuin Jakobia; yöllä ja päivällä johdattaa
niinkuin Israelin lapsia heidän vaeltaissansa Egyptistä Kaanaan maalle."
Tässä kohotti Ukko katseensa kirjasta ja asettaen luisevat kätensä
kömpelösti ristiin jatkoi omin sanoin: "Sinun huomaas, Isä Jumala,
annan minä itseni, päällikköni ja toverini, jotka olemme eksyneet tähän
kuoleman korpeen, missä kavalat ja verenhimoiset viholliset meidän
henkeämme väijyvät. Johdata meidät, o laupias Isä, tästä onnettomuuden
sijasta takaisin kotimaahamme, amen!"
Ukko vaikeni ja omituinen kiilto silmissään tähtäsi jonnekin kauas,
huomaamatta ollenkaan, kuinka sotamiehet yksi toisensa jälkeen
kohosivat kylmiltä vuoteiltaan ja heittivät häneen ihmetteleviä
silmäyksiä. Kukaan ei puhunut mitään ja katseessa synkkä tuijotus
ryhtyivät he kaluamaan leipäkannikoita, joita he häviöön tuomitusta
kuormastosta olivat rensseleihinsä ahtaneet.
Kuin apua etsien käänteli majuri päätään joka suunnalle, välttäen
kuitenkin huolellisesti toisten upseerien katseita. Kun hänen silmänsä
sattuivat Ukkoon, tärähti tämän pää, samalla kuin hän näytti palaavan
todellisuuteen. Hän kömpi hitaasti seisaalleen ja ojensi itsensä niin
suoraksi, että hän kaikista sotamiehistä näytti pitemmältä kuin koskaan
ennen. Hitaasti läheni hän majuria ja lausui:
"Minä olen vanhin mies tässä joukossa ja kantanut sinistä univormua
siitä saakka, kun autuaasti kuolleen kuningas-vainajan johdolla Lundin
luona tanskalaista kuritettiin. Jos annatte minun johtaa, niin minä
vien miehistön takaisin kotimaahan, sillä kuninkaan luo meiltä on tie
katkaistu."
"Tehkää se Jumalan nimeen!" sanoi majuri käheällä äänellä.
Hän veti syvään henkeään, ikäänkuin hänen hartioiltaan olisi
vierähtänyt raskas taakka ja hänen silmänsä kostuivat. Mutta tuo taakka
näytti uudelleen asettuvan Ukon hartioille, sillä kun hän hetkistä
myöhemmin asettui miehistön etupäähän ja kädellään viitaten lähti
astumaan eteenpäin, painui hänen laiha vartensa entiseen köyryyn.
Ääneti ja taakseen katsomatta kulki hän tietöntä erämaata ja pysähtyi
ainoastaan kerran päivän kuluessa, haukatakseen hiukan leipää ja
juodakseen vettä lähimmästä turpeenkolosta. Mutta kun pimeän langettua
asetuttiin yön viettoon, huomasi jokainen oltavan toisella seudulla.
Silloin syttyi kaikissa uusi toivon kipinä ja luottavaisina lähtivät he
seuraavana päivänä marssimaan Ukon jälissä.
He olivat linnuntietä laskien kahdensadan virstan päässä Riiasta,
lähimmästä ruotsalaisten vallitsemasta paikasta. Mutta veikö Ukko heitä
sinne vai jonnekin muualle, siitä he eivät tienneet, sillä lausuttuaan
majurille nuo harvat sanat, oli hän jälleen vaipunut entiseen
äänettömyyteensä. Hänen silmänsä olivat saaneet aivan toisenlaisen
ilmeen kuin ennen: näytti kuin hänen katseensa olisi lakkaamatta ollut
kiintyneenä johonkin hyvin kaukaiseen esineeseen, jota vastoin hän ei
koskaan näyttänyt huomaavan mitä hänen lähellään tapahtui.
Heikommat miehistä olivat nääntyä tähän yhtämittaiseen samoamiseen,
mutta kukaan ei uskaltanut napista tai vaatia pitempiä levähdysaikoja.
Vasta pimeän tultua pysähtyi Ukko, söi muutaman suupalan ja levottoman
linnun unen nukuttuaan kavahti ensimäisessä aamunkoitteessa ylös,
viittasi kädellään ja lähti eteenpäin. Ja silloin ehättivät nääntyneet,
viluiset ja unipohmeloiset miehet hänen jälkeensä.
Melkein joka päivä näkivät he taampana kasakka- ja kalmukkijoukkoja,
jotka seurailivat heidän sivuillaan ja kintereillään. Vaikka he
alati pitivätkin aseensa taisteluvalmiina, eivät he kertaakaan
joutuneet kosketuksiin vihollisen kanssa. Ja kun he noilla tiettömillä
taipalillaan kohtasivat silmänkantamattomia soita ja paisuneita
virtoja, sattuivat he aina kohtaan, josta he onnellisesti pääsivät
yli. Eikä Ukko kertaakaan osottanut neuvottomuutta tai pysähtynyt
hellittämättömässä kulussaan, miettiäkseen matkan suuntaa.
Sinä syksynä tuli talvi aikaisin ja se tuli niin kylmä, että
Juutinrauma jäätyi ja yksin Parisissakin kuoli ihmisiä viluun. Jo
lokakuun alussa peitti lumi ne Liettuan erämaat, joiden läpi Ukko johti
miehiään takaisin kotimaahan.
Viikko jälkeen Liesnan tappelun olivat he saapuneet Beresina-joen
latvoille.
Tänne, erään soisen aavikon reunaan oli Moskovasta tsaarin vainoja
paennut raskolnikki Sergei Mihailovits munkkitovereineen asettunut
erakkoelämää viettämään. He olivat rakentaneet itselleen pienen
kappelin ja muutamia majoja, viettivät päivänsä rukouksissa
ja kirosivat tsaaria ja hänen uudistuksiaan, kutsuen häntä
Antikristukseksi.
Heidän luokseen ilmestyi eräänä päivänä kasakkajoukko ja pelästyneet
munkit pakenivat kappeliinsa jumalankuvien turviin. Mutta kasakat
selittivät tulleensa tänne väijymään Liesnassa eksyneitä suomalaisia,
jotka kaiken todennäköisyyden mukaan tulisivat kulkemaan siitä ohi. Ja
he majottuivat munkkien luo ja alkoivat aikansa kuluksi ryypiskellä ja
pelata korttia.
Seuraavana iltana, kun täysikuu helotti lumisen ja aution tienoon
yli, nähtiin aavikon halki lähestyvän tuhantisen miesjoukon. Silloin
varustausivat kasakat hyökkäykseen, pysytellen hevosineen piilossa
kappelin ja majojen varjossa.
Mutta kun suomalaiset olivat ehtineet lähemmäs ja kasakat jo
kärsimättöminä odottivat päällikkönsä käskyä, astui Sergei Mihailovits
ulos kappelista, missä hän tovereineen oli ollut suorittamassa päivän
viimeisiä rukousmenoja. Hän pysähtyi portaalle ja katsoi kauan
suomalaisjoukkoa, noita eteenpäin kumartuneita miehiä, jotka pakkasen
huurtamin parroin ääneti huojuivat kuutamoisen lakeuden yli, edellään
pitkäraajainen, köyryselkäinen vanhus. Ja juuri kun kasakkapäällikkö
aikoi antaa hyökkäysmerkin, päästi isä Sergei omituisen äänen, löi
rintaansa ja huudahti:
_"Katsokaa, Liesnassa kaatuneiden suomalaisten henget palaavat
kotimaahansa!"_
Hetken heitä ääneti tuijotettuaan lisäsi hän, kädellään itää kohti
huitasten:
"Ja voi sinua, Antikristus, silloin kun he palaavat kostamaan!"
Liesnassa kaatuneet suomalaiset paluumatkalla kotimaahansa! Nuo sanat
herättivät taikauskoista kauhua kasakkajoukossa. He eivät olisi enää
totelleet päällikkönsä hyökkäyskäskyä, jos tämä olisi sen antanutkin.
Mutta vanhan munkin sanat tyrehyttivät käskyn päällikön huulille ja
pimennostaan liikahtamatta tuijottivat kasakat, kammo sydämessään,
ohitse samoavia suomalaisia, jotka mitään sivuillaan huomaamatta
kiitivät eteenpäin kuin unissakävijät. Kaikki tuossa tuhantisessa
joukossa olivat ääneti, ainoastaan lumi heidän jalkojensa alla
narahteli, miekkojen olkanauhat kitisivät ja joskus kilahti pari
muskettia toisiaan vasten.
Vasta pitkän aikaa siitä kun suomalaiset olivat hävinneet näkyvistä,
lähtivät kasakat heidän jälkiään seuraamaan, sillä heillä oli tsaarin
ankara käsky tuhota heidät. Mutta hyökkäystä he eivät uskaltaneet
tehdä, vaan seurailivat heidän takanaan tai sivuillaan. Ja heidän
kauttansa levisi halki Liettuan kaamea uutinen siitä, että Liesnan
luona kaatuneiden suomalaisten henget ovat paluumatkalla kotimaahansa
ja että eräs hurskas erakko on ennustanut heidän kerran vielä palaavan
kostoretkelle.
* * * * *
Aikakirjat eivät kerro, mitä teitä ja mistä elatuksensa saaden nuo
neljätoista sataa suomalaista onnistuivat pääsemään noilta kolkoilta
seuduilta ja vihollisjoukkojen miehittämästä maasta, suorittaen
urotyön, jolle ainoastaan Xenofonin ja hänen kymmenentuhantensa retki
kykenee vertoja vetämään. Se vain on varmaa, että ennen joulua saapui
Riian kaupungin portille vilun, nälän ja ponnistusten näännyttämä
joukko suomalaisia, joita johti köyryselkäinen äänetön vanhus.
Mutta kohta kun miehet olivat päässeet muurien suojaan ja ystävällisten
ihmisten keskelle, kaatui vanhus maahan ja hänet oli kannettava
hospitaaliin. Yhtä äänetönnä makasi hän seuraavaan päivään, jolloin
hän, vähää ennen kuolemaansa, ojensi kätensä ylös ja hymyili, aivankuin
hän nyt vasta olisi tavottanut sen kaukaisen maalin, johon hän
Liesnasta lähdettyä oli koko ajan katseensa kiinnittänyt.
Maine hänen teostaan oli tuossa tuokiossa levinnyt ympäri kaupungin, ja
kun ruumispaareja kannettiin hospitaalista hautausmaalle, seurasi niitä
neljäntoistasadan suomalaisen lisäksi koko Riian varustusväki sekä
suuri joukko kaupunkilaisia. Ja majuri pystytti haudalle yksinkertaisen
puuristin, johon oli leikattu sanat:
Tässä lepää suomalainen Ukko,
joka kaukaa vihollismaasta ja tiettömien
taipalien takaa jumalallisen ihmeen
kautta johti neljätoistasataa kansalaistaan
takaisin ystävien luo.
Viimeiseen mieheen.