Oli oikea lokakuun iltapäivä vuonna 1450. Harmaana rykelmänä ja sateen
tummentamin lautakatoin kohosivat Tuulensuunlahden rannalla noin
viitisen vuotta sitten valmistuneet Naantalin luostarin rakennukset.
Munkkien puutarhaa ympäröivä muuri ei ollut vielä täysin valmis ja sen
takaa näkyi rakennusten välistä muutamia kellastuneita lehtipuita.
Muurinrakentajat olivat vetäytyneet sateensuojaan eikä luostarin
lähistöllä näkynyt yhtään elävätä olentoa.
Jo lähes tunnin ajan oli piispa-vanhus kävellyt huoneessaan
edestakaisin ja joka kerta kun hän pysähtyi luostarin puoleisen ikkunan
eteen, näki hän tuon saman, syksyisen ja lohduttoman taulun edessään.
Kun hän väliin teki poikkeuksen kävelylinjaltaan ja seisahtui hetkeksi
toisen, Lemunselälle antavan ikkunan ääreen, aukeni hänen eteensä
vieläkin apeampi näköala. Vesihöyryjen täyttämä taivas ja samanvärinen
meri olivat kuin samaksi sumuharmaaksi kaaokseksi yhtyneet. Vettyneinä
ja turvattomina uiskentelivat sen keskellä pienet luodot. Äsken oli
lahden suulla näkynyt kalastaja verkkoaan nostamassa, mutta nyt oli
sekin vetääntynyt matalaan tölliinsä Kailon saarella.
Vanhuksen pehmeät kartuaanikengät eivät synnyttäneet kävellessä mitään
ääntä. Hiljaisuutta häiritsi ainoastaan sateen ropina ja se vähäinen
sihinä, jonka seinään pöydän kohdalle kiinnitetty tiimalasi sai aikaan.
Palattuaan keväällä Ruotsista, jossa hän yhdeksästäkymmenestä kolmesta
ikävuodestaan huolimatta oli vielä ottanut osaa valtaneuvoston
kokouksiin sekä rauhanneuvotteluihin Tanskan kanssa, oli Maunu Tavast
juhlallisesti eronnut piispanvirastaan. Kolme kuukautta oli hän nyt
melkein täydessä yksinäisyydessä viettänyt täällä pienessä talossaan,
jonka hän oli rakennuttanut niemekkeelle vastapäätä luostaria. Hänen
ainoana toverinaan oli iäkäs, puolikuuro palvelijatar, joka äänetönnä
askaroitsi keittiössä.
Huone hämärtyi yhä enemmän ja vanhus jatkoi kävelyään. Hänen kookas
ja muinoin niin voimakas vartalonsa oli rapistunut ja ikäänkuin
kokoon painunut. Kasvot olivat syvien ryppyjen uurtamat, parta ja
mustan kalotin alta näkyvä tukka lumivalkoiset. Mutta viisaat ja
lempeät silmät olivat vielä kirkkaat ja todistivat, etteivät hänen
hengenvoimansa olleet kuihtuneet yhtä rintaa ruumiin kanssa.
Pöydällä oli raskas, hopeasilainen Vulgata avattuna Salomonin
Saarnaajan kohdalta. Vanhus oli ennen kävelemään ryhtymistään lukenut
siitä pienen palasen ja toisti nyt hiljaa mielessään: "Minä saarnaaja
olin Israelin kuningas Jerusalemissa. Ja minun sydämeni pyysi etsiä
ja viisaasti tutkia kaikkea, mitä taivaan alla tapahtuu. Senkaltaisen
viheliäisen vaivan on Jumala antanut ihmisten lapsille, että he siinä
itseänsä vaivaisivat. Minä katsoin kaikkia töitä kuin auringon alla
tehdään, ja katso, se oli kaikki turhuus ja hengen vaiva."
"Turhuus ja hengen vaiva", toisti hän hetken kuluttua huoaten ja
pysähtyi taas ikkunan eteen. Sieltä häämötti pienen lahden takaa
hämärän ja sateen keskeltä luostari, yksi hänen monien puuhiensa
näkyvä tulos. Mutta niin omituisesti oli hän siitäkin jo ehtinyt
loitontua. Näinä kolmena kuukautena oli hän ikäänkuin vuorenrinnettä
yhtämittaa kohonnut ylös. Kuta ylemmäs hän nousi, sitä pienemmiltä ja
vähäpätöisemmiltä näyttivät hänen monet ja loistavat elämäntyönsä.
Mutta samalla alkoi niiden takaa, hyvin kaukaa, yhä selkeämpänä näkyä
hänen varhaisin nuoruutensa.
Ja sitä hän ikävöitsi jälleen, ei suinkaan saadakseen uudelleen
elämänsä elää, vaan voittaakseen takaisin puhtaan nuorukaissydämensä,
tavatakseen jälleen oman itsensä. Sillä sikäli kuin hän maailman
turulla liikkuessaan oli vieraantunut nuoruutensa herkästä puhtaudesta,
sikäli oli hän tuntenut eksymistään eksyvänsä omasta itsestään. Mitä
muuta olivat hänen väsymättömät toimensa kirkon ja valtion asioissa
olleet kuin yhtämittaista kaupanhierontaa, tinkimistä, punnitsemista ja
tuulensuuntain levotonta vakoilemista. Pala palalta se oli hajottanut
hänen persoonallisuuttaan ja hänen ympärilleen oli vähitellen
kasvanut kuin kuonakerros. Hän oli kyllä pitkin matkaa tuntenut
tämän ja kaivannut yksinäisyyden puhdistavaa voimaa, ja kerran hän
kesken kiihkeintä toimintaansa oli lähtenyt pitkälle ja vaivaloiselle
matkalle pyhään maahan, vain saadakseen olla yksin oman itsensä kanssa.
Mutta sitten oli taas alkanut sama levoton hyörintä ja itsestään
vieraantuminen.
Muut eivät olleet koskaan nähneet tätä hivutusta hänen sisällään. He
tunsivat hänet vain "_et re et nomine magnus_" -- töiltään ja nimeltään
suurena. Mutta hänelle itselleen olivat yhä syvemmässä merkityksessä
selvinneet pyhän kirjan sanat: "Mitä se ihmistä auttaa, jos hän kaiken
maailman voittaisi ja saisi sielullensa vahingon."
Olivatko hänen tekonsa sitten olleet itsekkäitä? Kaukana siitä! Sillä
olihan hän suuret rikkautensa jakanut köyhille ja apua tarvitseville
ja olivathan kaikki hänen toimensa tähdänneet isänmaan, kansan ja
kirkon parasta. Eikä hän sittekään ollut voinut olla sovinnossa
itsensä kanssa. Sillä hän oli suorittanut nuo työnsä valtiomiehenä
eikä profeettana. Ja tätä jälkimmäistä hän kuitenkin oli nuoruudessaan
uneksinut. Mutta valtiomiehen liukkailla poluilla oli hän eksynyt
nuoruudestaan ja sen mukana omasta itsestään.
* * * * *
Ping-pang-ping-pang! alkoi äkkiä kuulua lahden takaa sateen ja hämärän
keskeltä. Se oli ehtoo-soitto luostarista.
Piispa meni makuuhuoneeseensa ja polvistui pieneen rukoustuoliin.
"Herra, ennenkuin kutsut minut pois, anna minulle nuoruuteni puhdas
sydän ja luo minuun uusi, vahva henki!" rukoili hän hiljaa.
Hänen palatessaan arkihuoneeseen oli vanha palvelijatar sytyttänyt
kynttilän ja viritti juuri tulta suureen, avosuiseen uuniin. Kun hän
sen tehtyään poistui ikkunaluukkuja sulkemaan, istui piispa pesän
edessä olevaan suureen, nahalla vuorattuun nojatuoliin, jonka jaloissa
oli karhuntalja. Hän tunsi jäsenissään suurta raukeutta pitkän kävelyn
jälkeen ja kauan istui hän mitään ajattelematta.
Puut räiskyivät pesässä, kynttilä ritisi pöydällä ja sade ropisi
ikkunaluukkuihin. Ja ajan järkähtämätöntä kulkua osottaen sihisi hiekka
hiljalleen tiimalasissa.
"Jumalan rauha, isä!" kuului ovensuusta.
"Ah, sinäkö se olet, poikani?" sanoi piispa havahtuen ja ojensi kätensä
tulijan suudeltavaksi.
Se oli nuori, kirkassilmäinen mies, puettuna birgittalaismunkin
harmaaseen mantteliin. Vasemmassa rintapielessä näkyvä punainen
risti osotti hänen olevan pappisveljen. Luostaritoimiensa ohella
palveli hän piispalla kirjurina. Tämä hänen viimemainittu virkansa
rajottui kuitenkin pääasiallisesti siihen, että hän iltasin kävi
lukemassa vanhukselle. Sillä viime vuosina oli piispaa alkanut haitata
pitkänäköisyys, joten hänen oli vaikea varsinkin tulenvalolla lukea.
Kun nuori munkki oli kertonut luostarin niukat kuulumiset siltä
päivältä, otti hän esiin kirjan, josta hän edellisinä iltoina oli
lukenut. Se oli "Sermones Jacobi de Lausanno". Mutta piispa ei nyt
kuunnellut Jakob Lausannelaisen oppineita raamatunselityksiä, sillä
hänen ajatuksensa liikkuivat kokonaan toisaalla.
Hän muisteli, kuinka hän viime huhtikuulla eräänä iltana istui
näin pesän edessä majatalossaan Halmstadissa, jossa hän toisten
valtaneuvosten mukana oli neuvottelemassa Tanskan edustajien
kanssa Kaarlo Knuutinpojan ja Kristian Oldenburgilaisen välisistä
riitakysymyksistä. Silloin ilmestyi odottamatta huoneeseen -- aivan
kuten nuori munkki äsken -- yksi neuvotteluihin osaa ottavista
Ruotsin herroista, kuninkaan sukulainen Maunu Green. Hänellä oli
ilmotettavanaan eräs sangen tärkeä ja arkaluontoinen asia, mutta
ennenkuin hän saattoi piispan tehdä siitä osalliseksi, tuli tämän
pyhästi luvata ehdotonta vaitioloa. Hän lupasi kunniansa kautta
ja herra Maunu Green ilmaisi asian, joka sai piispa-vanhuksen
hämmästyksestä kalpenemaan. Muutamat kokouksessa olevat Ruotsin
herrat olivat yhdessä tanskalaisten kanssa tehneet salaliiton, jonka
tarkotuksena oli kukistaa Kaarlo Knuutinpoika ja toimittaa hänen
kruununsa Kristianille. Luottaen hänen antamaansa juhlalliseen
vaitiololupaukseen esitti Maunu Green valtiokeikaussuunnitelman
yksityiskohdat sekä jätti hänet sitten miettimään, tahtoiko hän
tulla osalliseksi liittoon. Koko yön vietti piispa sitten ankarassa
sisällisessä taistelussa ja meni aamun tullen kuninkaansa luo sekä
ilmaisi häntä uhkaavan vaaran.
Tämä oli viimeinen niitä ikäviä ristiriitoja, joiden puristukseen
julkinen elämä oli niin usein hänen omantuntonsa asettanut. Kohta sen
jälkeen oli hän palannut kotimaahan, jättänyt piispanvirkansa sekä
vetäytynyt tänne yksinäisyyteen. Mutta viimeisenä ja pahimpana jäyti
hänen mieltään tuo Halmstadin tapaus eikä hän ollut sitä vielä saanut
itselleen selväksi.
Hermostuneesti sormieli hän kauhtanaansa kiinnittävän nauhan päitä,
keskeytti äkkiä lukemisen ja lausui:
"Kuulehan, poikani! Mieleeni johtui eräs arvotus, joka minulle kerran
annettiin vastattavaksi. Se oli tämmöinen: oli kerran kaksi ystävystä,
nuorempi ja vanhempi. Mutta nuoremmalla oli salaisia vihamiehiä ja
he tulivat vanhemman luo sekä vaativat tältä vaitiolon lupauksen,
ilmaistakseen hänelle tärkeän asian. Hän lupasi kunniansa kautta olla
vaiti ja nyt hän sai kuulla salaliitosta, jonka tarkotuksena oli
vahingoittaa hänen ystäväänsä. -- Sanopas nyt, poikani, kuinka sinä
olisit menetellyt tuon vanhemman ystävän sijassa."
"Minä en, isä, olisi ensinkään antanut vaitiolon lupausta, ennenkuin
olisin ollut selvillä asian laadusta", vastasi nuori luostariveli
hetken mietittyään.
Itse asiassa tiesi vanhus, että munkki vastaisi juuri siten, ja
itsekseen ajatteli hän: "Autuaat ovat puhtaat sydämestä, sillä he
saavat nähdä Jumalan."
Kun munkki oli lähtenyt, istui vanhus vielä kauan riutuvan pesävalkean
ääressä.
Syyttikö hän itseään siitä, että oli kuninkaalle ilmaissut sen,
mitä oli vaitiolon lupauksella kuullut? Ei, sillä olihan se hänen
velvollisuutensa laillista hallitsijaansa kohtaan, johon häntä sitoi
aikaisempi vala Mutta ah! jos hän noilla valtiomiehen liukkailla
poluilla olisi voinut säilyttää nuoruutensa puhtauden ja kirkkaan
Salomoni-vaiston, niin hän olisi tämänkin asian ratkaissut niinkuin tuo
nuori munkki.
Kun piispa-vanhus yksinkertaisen illallisen syötyään asettui levolle
ja uni kauan pakeni hänen silmiään, johtui hänen mieleensä äkkiä
kiirastuli. Kuinka hän olikin aina käsittänyt sen puustavillisesti
ja kaavamaisesti! Mutta tämähän oli juuri kiirastulta, jossa pala
palalta kulutettiin hänestä se elämän tartuttama kuona, joka peitti
häneltä oman puhtaan ja alkuperäisen itsensä -- ja samalla Jumalan. Ja
nyt saattoi hän siunata näitä yksinäisyytensä raskaita hetkiä, jotka
hiljalleen puhdistivat häntä ja askel askeleelta palauttivat häntä
alkuperäänsä: Jumalaan.
* * * * *
Seuraavana päivänä oli laannut satamasta ja kun luostarin
kellokastarista kuuluivat tertian sävelet, pilkisti aurinko piispan
huoneeseen. Tuntien itsensä tavallista virkeämmäksi kietoi hän kaapun
päälleen ja lähti poukaman ympäri kiertävää polkua astelemaan luostarin
kirkkoon, missä hän nöyrästi munkkien joukossa suoritti aamuhartautensa.
* * * * *
Mutta sateisia iltoja ja myrskyisiä päiviä seurasi vielä monta,
jolloin piispa-vanhus käyskeli yksinäisessä huoneessaan ja teki
tiliä elämästään. Vasta puolentoista vuoden päästä sai hän tilinsä
päätökseen. Eräänä kirkkaana maaliskuun aamuna, juuri kun luostarin
kellot soivat matutinaan, päätti hän viittä vaille satavuotisen
vaelluksensa. Ja kun vanha palvelijatar primasoiton aikana astui
hänen makuuhuoneeseensa, näki hän hänen kasvonsa onnellisen hymyn
kirkastamina kuin olisi hän viimeksi kuiskannut: "Minä olen löytänyt
itseni ja palaan Jumalaan."
Jöns Maununpojan urotyö.
"Heh, heh, hee!" kaikui leveä naurun remakka Viipurin linnan vanhassa
ritarisalissa, jossa eräänä maaliskuisena iltana v. 1555 oli joukko
herroja ryhmittynyt juomapöydän ympärille pesävalkean ääreen.
Kaikista leveimmin hohotti muuan täyteläinen, parrakas ja iloisen
näköinen mies, joka äänekkyytensä ja sukkeluuksiensa takia oli heti
alussa päässyt seuran keskukseksi, vaikka joukossa olikin useita
häntä arvossa ylempiä. Hän oli vallan nuorta rälssiä, nimeltään Jöns
Maununpoika, Kelkkalan tilan haltia Viipurin pitäjästä. Tämän lisäksi
oli hän äsken saanut kuninkaalta valtuuden Kivennavan ja Äyräpään
voudinvirkaan.
"Syököön minut seitsemän ryssää, ellei se äijä vielä vanhoillaankin ole
ovelampi kuin me kaikki yhteensä -- niin, itse herra Klauskin mukaan
laskettuna", huudahti hän naurunpuuskan tauottua.
Hymyillen katsahtivat kaikki Klaus Kristerinpoikaan, jonka tarmokkaat,
mutta samalla kettumaiset kasvonpiirteet selvästi ilmaisivat älyä ja
viekkautta. Mutta asianomainen ei ollut tietävinään tästä likimenevästä
leikinlaskusta, vaan kääntääkseen keskustelun takaisin kuninkaan
kirjeeseen kysyi rauhallisesti: "Ihanko tosissaan hän kirjottaa
sellaista ja lupaa oikein reininviiniä meille lähettää?"
"No, saatte itse nähdä ja kuulla", lausui Ahtisten herra, Maunu
Niilonpoika, joka nykyään hoiti linnan päällikkyyttä, ja pöydästä
nousten poistui huoneesta.
Kun hän hetken kuluttua palasi, oli hänellä kädessään
Kustaa-kuninkaalta saapunut kirje. Näytettyään kaikille
tuttua allekirjotusta "Göstavus", joka vankoin ja täsmällisin
goottilaiskirjaimin oli piirretty hiukan vinoon tekstin alle, levitti
hän paperin eteensä pöydälle ja alkoi hymyään hilliten lukea:
"Ja muutoin meistä tuntuu viisaimmalta, että meidän väkemme saapi
joitakin väkeviä juotavia, joko paloviinaa, reininviiniä, simaa tahi
pryssinkiä niin paljon että kukin saa hyvän humalan, jotta he sitten,
kun joudutaan taisteluun vihollisen kanssa, olisivat sitä kärkkäämmät
ja rohkeammat käymään kimppuun."
"He he he... hah hah haa!" vyöryi naurun jyrinä ympäri pöydän.
"Ukko näkyy tietävän, mikä voima viinassa asuu", lausui Kivennavan
vouti. "Mutta hänen olisi myöskin pitänyt toimittaa sitä ainetta
riittämiin asti -- aivan yhtä riittävästi kuin tuolla itäkulmilla
piisaa koirankuonolaislaumoja, joita vastaan meidät on tänne vartioiksi
asetettu."
"Elähän nurise, veli Kivennapa", vastasi linnanpäällikkö, "sillä näiden
sarkkojen sisällys on juuri Kyösti-ukon toimittamaa tavaraa. Toissa
päivänä saapui näet Turusta kuninkaan laskuun kokonaista neljätoista
aamia reininviiniä."
"No ei sitten muuta kuin: eläköön vanha Kyösti-kuningas!" huudahti
herra Jöns. "Mutta entäs paloviina ja pryssinki?"
"Niitä meillä on ennestään jonkun verran tallella -- ainakin parin
kolmen tappelun varalle."
"Entäs onko ruutia, kuulia ja pyssyjä yhtä riittävästi varastossa?"
kysyi Niilo Boije.
"Luulenpa niitäkin olevan meillä tarpeellisen määrän", ilmotti Maunu
Niilonpoika, "vallankin mitä ruutiin tulee, sillä viime tammikuussahan
me pääsimme vihollisista parin ruutitynnyrin hinnalla."
"Niiden kävi kuin faaraon sotajoukon ennen, upposivat mereen koko
kymmentuhantinen joukko", arveli Kelkkalan herra. "Kyllä maar ensi
kesänä saadaan silakat ja turskat lihavina."
"Oliko siinä jotakin sotajuonta teidän puoleltanne vai itsestäänkö meri
heidät nieli?" uteli Niilo Boije, joka vasta äsken oli Länsi-Suomesta
tänne saapunut.
"Omasta itsestään meille Viipurinlahti sen palveluksen teki", virkkoi
linnanpäällikkö, "jää yksinkertaisesti murtui heidän allaan, kun he
yhteen läjään ahtautuneina kokoontuivat Revonhännän selälle. Ja olipa
todentotta sitä molskahusta nautinto katsella täältä linnan muureilta,
kun tiesi niiden pakanain taas tulella ja miekalla maakunnassa
riehuneen, ryöstäen, kiduttaen, naisia raiskaten ja lapsia surmaten,
kuten heidän tapansa on aina ollut."
"Kymmenentuhatta partaa yhdellä iskulla -- kiitos sinulle,
Viipurinlahti!" lausui herra Jöns ja tyhjensi sarkkansa. "Mutta olikos
siellä kuninkaan kirjeessä muita yhtä otollisia ja maistuvia keinoja
vihollisen vastustamiseksi?"
"Kyllä, vaikk'ei niin makua hiveleviä", vastasi herra Maunu, jonka
edessä kuninkaan kirje oli vielä levällään.
Hetken sitä selailtuaan luki hän:
"Levittäkää myöskin väestön keskuuteen sellaisia tietoja, että ne
suomalaiset ratsumiehet, jotka ovat olleet vankeudessa Venäjällä, ovat
tulleet niin julmasti ja armottomasti kohdelluiksi, että kunniallinen
mies haluaa mieluummin kuolla kuin joutua sellaisen piinan uhriksi.
Tämänkaltaisten tietojen kautta käyvät sotilaamme tarpeen tullessa sen
kiukkuisemmin ryssien kimppuun ja kaatuvat mieluummin kuin haluavat
vangeiksi antautua."
"Kas, kas, äijää, kun osaa olla ovela", naurahti Klaus Kristerinpoika.
"Mutta aivan liian varovaiseksi, etten sanoisi araksi, hän on
vanhoillaan käynyt."
"Ja itaraksi, joll'emme nyt tahdo noita neljäätoista reininviini-aamia
ottaa lukuun", lisäsi Jöns Maununpoika.
"Hän vastustaa kynsin hampain meidän suomalaisten pyrkimyksiä päästä
antamaan ratkaiseva isku", jatkoi Klaus-herra vakavasti. "Hän
kuvittelee vaaran suuremmaksi kuin se onkaan ja antaa soveliaan hetken
luisua käsistä. Ja kun yli koko maamme nykyään oltaisiin alttiita
suureen sotaretkeen moskovalaisia vastaan! Emmekä me ilman sellaista
saa taas pitkiin aikoihin täällä rauhassa elää."
"Niin, oikein perinpohjin ruhjova ja maan tasalle masentava sotaretki!"
lisäsi Niilo Boije intohimoisesti. "En epäile ollenkaan, ettemmekö
siinä onnistuisi."
"Varmasti, sillä meillä on tätä nykyä siksi hyvät varustukset ja kansan
mieli viimeisistä vihollisen hävityksistä siksi kiihdyksissä", vakuutti
Klaus-herra. "Ja me, jotka ryssän kanssa olemme saaneet olla paljon
lähemmissä tekemisissä kuin kuningas, tiedämme, ettei hänen mieslukunsa
niinkään suuria merkitse."
"Omituista, että ne siellä Ruotsissa yleensä pelkäävät moskovalaisia
paljon enemmän kuin me, jotka täällä heitä lähinnä elämme ja olemme
aina vaaralle alttiina", arveli Maunu Niilonpoika.
"Niinhän se aina on", vastasi Klaus-herra, "että vaara kaukaa katsoen
näyttää pelottavammalta, mutta pienenee sikäli, kuta lähemmäs tullaan.
Ja me olemme jo kyllä ehtineet havaita, että tuolla Neva-joen
takaisella jättiläisellä on jalat savesta kuten muinoin siinä
Nebukadnesarin unennäössä."
"Niin ettei muuta kuin voimakas potku koiville ja koko kuvatus lysähtää
läjään kuin lumiukko keväällä", tarttui Jöns Maununpoika ja teki
jalallaan vahvistavan eleen.
"Niin, pudottaa se läjään, ihan vakavasti puhuen, silloin vasta me
saamme rauhassa elää. Jos me olisimme tavallisten ihmisten kanssa
tekemisissä, kuten lännen puolella, niin silloinhan kyllä tavalliset
rauhansopimuksetkin jotakin merkitsisivät. Mutta moskovalaisen kanssa
-- ei niist' mitään! He voivat tänään ristin suutelemisella vakuuttaa
ikuista rauhaa ja jo huomenna murhaten ja polttaen karata rauhaan
luottavan naapurinsa rajojen sisälle. Sanottu sana ja tehdyt lupaukset
ovat heille kuin tyhjää ilmaa. Merkillisen niljakasta ja epäluotettavaa
kansaa! Niin, koko Moskovan valtakunta on kuin pohjaton suo, josta
myrkylliset usvat ja alituiset hallat uhkaavat meidän viljelyksiämme."
"Ja ilmaa pimittävät heinäsirkkaparvet", lisäsi Jöns Maununpoika,
"pajarien ja knääsien johdolla liikkuvat heinäsirkkaparvet. Milloin
hyvänsä voimme sieltä taas saada kuuron niskaamme. Mutta vanhan Knuutti
Possen ja hänen kruutitynnyriensä nimessä minä laitan asiat niin, että
moskovalainen lyö nenänsä Iittiin sitä kivistä napaa vasten, mikä minun
voutikuntani on."
Toisten nauraessa vahvisti Jöns-herra sanojaan kuvaavalla eleellä,
kohotti sitten kannunsa ja vaati pöytäseuruetta juomaan Suomen
kaakkoisimman voutikunnan maljan.
Leikillisten ja vakavien keskustelujen vuorotellessa jatkui sitten
juominkia pitkälle yön selkään.
* * * * *
"Ylös, herra Jöns! Herätkää ja nouskaa ylös, herra Jöns!"
Se oli nuorenpuoleinen mies kevätahavan tummentamin kasvoin, joka
seuraavana aamuna ani varhain koetti kiskoa Jöns Maununpoikaa unettaren
helmoista, jonne tämä viinin raskauttamana oli ehtinyt juuri parahiksi
ja mukavimmilleen vaipua. Hyvän aikaa sai hän riuhtoa punottavaa
voutia, ennenkuin sai hänen raskaan kuorsauksensa katkeamaan ja
muuttumaan jonkunlaiseksi puheenärinäksi, josta saattoi erottaa sanat:
Kivennapa, moskovalaiset, reininviini ja pryssinki.
Nuori mies korotti ääntään ja melkein huusi hänen korvansa juuressa:
"Nouskaa, herra Jöns, sillä vihollinen on tullut rajan yli!"
"Häh, vihollinenko?" ärähti vouti, kavahti istualleen ja avasi
verestävät silmänsä selko selälleen. Nyt vasta tunsi hän oman
kirjurinsa. "Kautta kaikkien reininviinitynnyrien, kuinka sinä täällä
olet ja mitä varten olet jättänyt virka-asemasi Kivennavalla?" huudahti
hän.
"Ettekö kuullut, että vihollinen on ilmestynyt taas rajalle
kolmenkymmenen tuhannen miehen voimalla", kertoi kirjuri. "Lennossa
kiidätin minä kahden kivennapalaisen talonpojan kanssa läpi yön tänne,
tuomaan sanaa teille, kuten lähtiessänne määräsitte. Tontteriin ja
Mustapohjaan oli eilen iltapäivällä saapunut pakolaisia ja lähtiessämme
loimotti eteläisellä taivaanrannalla useita tulipaloja."
"Kyllä minä ne sen tulen vietävät korvennan!" huusi Jöns Maununpoika.
"Mutta toimita minulle kaikista ensimäiseksi ja ilman siekailuja
kannullinen pryssinkiä, sillä täällä pääkopassani takoo ja surisee kuin
kimalaispesässä. Vai kolmenkymmenen tuhannen miehen voimalla, senkin
vietävät! Mutta vartokoot, kyllä minä niille Kivennavalla nostan tien
pystyyn."
Tyhjennettyään sarkallisen vaahtoavaa ja raikasta pryssinkiä,
kohentausi hän jalkeilleen ja oli tuota pikaa täydessä toimessa. Tällä
välin oli myöskin linnanpäällikkö sekä toiset herrat saatu hereille ja
Jöns Maununpojan kirjurin tuoma uutinen oli nopeasti saattanut heidät
jalkeille.
"No nyt me taas saimme parven niskaamme ja kokonaista kolmekymmentä
tuhatta pitkäkauhtanaista Iivanaa", huusi herra Jöns, kun kaikki olivat
kokoontuneet neuvottelemaan. "Kuinka paljon teillä on varaa luovuttaa
minulle sotilaita, sillä lähden oitis lennossa Kivennavalle?"
"Linnan varusväestä me tuskin uskallamme luovuttaa enempää kuin
korkeintaan kolmisen ruotua ratsuväkeä ja viisi jalkaväkeä", vastasi
Maunu Niilonpoika.
"Hm, siis sataviisikymmentä miestä. Tosin se ei ole järin paljo
kolmeakymmentä tuhatta vastaan, mutta yrittänyttä ei laiteta.
Kuulehan sinä, Joensuun herra, joka olet parempaa oppia saanut ja
kirjoja viljellyt, etkös sinä illalla puhunut jostakin kreekiläisten
kuninkaasta..."
"Niin, Leonidaasta", hymähti Klaus Kristerinpoika.
"Aivan niin, ja hän seisoi..."
"Seitsemän sadan kreikkalaisen kanssa toista miljoonaa persialaista
vastaan."
"Niin juuri, ja voitti."
"Olisi kenties voittanut, ellei olisi ilmestynyt kavaltajaa."
"No, jos siis tämä kreekiläiskuningas -- mikä sen nimi nyt taas olikaan
-- voitti seitsemällä sadalla miehellä toista miljoonaa persialaista,
niin totta totisesti Jöns Maununpojan silloin täytyy sadalla
viidelläkymmenellä suomalaisella hajottaa tuuleen kolmekymmentä tuhatta
moskovalaista."
"Mutta Leonidaspa seisoi miehineen ahtaassa vuorensolassa."
"Yks kaikki, sillä seisonhan minä sen sijaan kiven navalla. Mutta
puoli tusinaa nikhakoja teidän on minulle lainattava sekä yhtä monta
taitavinta tykkimestarianne. Ja jalkamiehistä pitää ainakin puolet olla
pyssyniekkoja. Viidelläkymmenellä tuliluikulla minä jo poltankin heiltä
parrat hyvänpäiväisiksi. Ja ryssä ilman partaa -- eihän se ole enää
mistään kotoisin."
* * * * *
Tuota pikaa hankkiusi Jöns Maununpoika taipaleelle. Linnanpihalla
sijotettiin rekiin kiiltäviä nikhakoja ja kaupungista hankittiin lisää
hevosia, sillä matkan jouduttamiseksi sovitettiin kaikki jalkamiehet
rekiin. Hevosen selkään noustuaan ja viiskymmenmiehisen ratsujoukkonsa
etupäähän asettuessaan lausui Jöns Maununpoika linnanpihalle
kerääntyneille herroille:
"Muutaman päivän kuluttua minä palaan tänne pitoja jatkamaan ja silloin
te näette minun vyössäni voitonmerkkinä puolikymmentä pajarin partaa."
Hän kannusti hevostaan ja onnentoivotushuutojen kaikuessa lähti pieni
joukkue pyrynä liikkeelle.
"Saapas nähdä, kuinka se huimapää selviää", virkkoi Maunu Niilonpoika
huolestuneena partaansa sivellen.
"Tuollainen mies selviää mistä hyvänsä", arveli siihen Niilo Boije,
tähystellen menevien jälkeen.
* * * * *
Levottomuudella ja jännityksellä odoteltiin Viipurissa tietoja
vihollisesta, samalla kun kuumeisesti varustauduttiin häntä vastaan
ottamaan. Porvarit kaupungissa ja sotilaat linnassa olivat yötä
päivää toimessa. Ampuma-aseita laitettiin kuntoon ja muonavaroja
kerättiin muurien sisälle ja edellistä pelastusta muistaen sahautti
linnanpäällikkö laajalti kaupungin ja linnan ulottuvissa olevia
jäätiköitä. Jöns Maununpojan odotettiin vihollisen edellä peräytyvän
takaisin linnan suojaan ja toivottiin ainoastaan, ettei hän menettäisi
kaikkia miehiään ja kallisarvoisia ampuma-aseita.
Parin päivän kuluttua hän iltahämärissä palasikin. Linnanpäällikkö
sekä toiset herrat olivat päivätyönsä päätettyään kokoontuneet
jälleen pesävalkean ääreen. Silloin kajahti muureilta vahtisotilasten
torventoitotukset ja kohta sen jälkeen tömisyttivät linnansiltaa
lukuisat hevoskaviot.
"Jöns Maununpoika varmaan?" virkkoi linnanpäällikkö ja aikoi lähteä
ulos. "Hänellä on varmaankin vihollinen kintereillään."
Toiset kavahtivat myöskin seisaalleen aikeissa seurata häntä. Portaita
pitemmälle eivät he kuitenkaan ehtineet, sillä siellä tunkihe Jöns
Maununpoika jo heitä vastaan huutaen:
"Takaisin, takaisin, hyvät veljet! Ei mitään hätää, sillä häntä suorana
pakenee vihollinen takaisin Moskovaa kohti!"
Kun oli palattu takaisin sisälle, heitti Jöns Maununpoika
matkaturkkinsa nurkkaan lavitsalle ja pyylevän asennon ottaen osotti
vyötään, jossa roikkui puolikymmentä eriväristä karvatukkoa.
"Viiden pajarin parrat, kuten lähtiessäni lupasinkin", virkkoi hän ja
alkoi viskellä partoja vyöstään pöydälle.
"Tämä ruskea ja kaikista tuuhein koristi vielä toissapäivänä
heidän ylimmän päällikkönsä, pajari tai ruhtinas Iivana Bibikoffin
leukapieliä. Ja noiden toisten entiset omistajat -- mene ja tiedä
heidän nimensä, jotakin -koffeja, -jeffejä ja -noffeja ne olivat, mutta
täysiä pajareita joka tapauksessa, sen voivat vankimme todistaa."
"Mutta... oletko sinä todellakin ollut taistelussa moskovalaisten
kanssa...?" sai Maunu-herra vihdoin lausutuksi.
"Ja ajanut ne hiiteen, tietysti!" täydensi Jöns Maununpoika.
"Mutta kuinka se on tapahtunut? Kerrohan lähemmin."
"Kuivin suinko?" vastasi Jöns-herra, silmäillen kysyvästi ympäri
pöydän. "Luulenpa että nyt olisi parempi syy pitää kemuja kuin pari
päivää sitten. Vai oletteko sen kuninkaan lähettämän reiniläisen
lipittäneet loppuun sill'aikaa kun minä olin noita partoja
pyydystämässä?"
"Missä ja kuinka suuri voimaisena sinä kohtasit vihollisen?" kysyi
herra Maunu Niilonpoika, kun viiniä oli tuotu ja Jöns Maununpoika
saanut alotteeksi hyvän kulauksen.
"Kivennavan Joutselässä. Niitä oli kolmetoista tuhatta partaa tai
ainakin niille paikoin. Alkuaan se oli ollut kolmenkymmenen tuhannen
joukko, kuten sanantuojat kertoivat, mutta rajalla se oli jakaantunut
kolmeksi joukkueeksi. Tämä, jonka minä Joutselässä hajotin tuuleen, oli
niistä suurin ja sitä johti juuri tuon halliparran entinen omistaja.
Toinen joukkokunta oli liikkeessä Uudellekirkolle ja kolmas Muolaaseen
päin. Niiden oli tietysti tarkotuksena ryöstäen ja polttaen samota
tänne Viipuriin, mutta pääjoukon häviöstä säikähtyneinä pötkivät nuo
toisetkin kiiruunkaupalla takaisin ja nyt ne ovat tipotiessään. Niin
että Kivennavan malja, hyvät herrat!"
"Jöns Maununpojan malja!" huudahti Klaus-herra sarkkaansa kohottaen.
"Mutta kerrohan nyt lähemmin taistelusta. Kai sinä ensinnäkin sait
Kivennavalla vahvistusta pienelle joukollesi?"
"Sain kyllä. Nelisensataa talonpoikaa oli Kivennavalle saapuessani
kokoontunut kirkolle ja minä jaoin heille voudinkartanosta aseita.
Lähes kuudensadan miehen voimalla lähdimme sitten lentomarssissa
etelää kohti. Joutselässä tapasin tiedusteluretkelle lähettämäni
suksimiehet, jotka ilmottivat vihollisen olevan jo aivan lähellä.
Asetin kiiruusti väkeni rintamaan pienelle harjanteelle, jonka kahden
puolen on ennen kaadetut laajat murroshakkiot. Ratsumiehet sijotin
oikealle, suksimiehet vasemmalle ja keskelle pyssyniekat sekä nikha'at.
Näiden viimemainittujen eteen levitin pari riviä keihäillä ja jousilla
varustettuja talonpoikia, niin että tuliaseemme olivat aluksi kokonaan
piilossa.
"Tuskin oli kaikki saatu järjestykseen, kun vihollinen tuli
näkyviin. Meidän pienen joukkomme nähdessään päästivät he sellaisen
naurunrähäkän, että kymmenentuhatta harakkaa ei olisi heille vertoja
vetänyt. Antaapa heidän nyt nauraa, sanoin minä miehilleni, tuolla
lailla se Goljatkin varmaan röhötteli kun Daavidia läheni, mutta
Daavid-poikapa se sittenkin oli joka viimeksi nauroi.
"No niin, sitä peliään pitäen he tulla tollakoitsivat ihan nenämme
eteen ja minä olin jo antamaisillani käskyn talonpojille avata rivinsä,
että nikhakamme saisivat sylkäistä tervetuliaisensa, mutta samassa
heidän päällikkönsä antoi pysähtymismerkin. He olivat jo niin lähellä,
että huoleti saattoi kuulla tavallisen puheen. Bibikoff, heidän
ylipäällikkönsä, joka oli puettu kalliisiin turkiksiin ja ratsasti
hopeahelyihin hankitulla hevosella, ajoi joukkonsa etupäähän ja alkoi
puhua posmittaa. Kirjurini, joka taitaa jonkun verran heidän kieltään
ja joka oli siellä mukanani, tulkitsi minulle hänen sanansa. Hän
teki kaikenlaisia ivallisia kysymyksiä, että onko tässä koko Suomen
sotajoukko ja mitä varten me olemme siihen tien tukkeeksi asettuneet.
Hän oli ehdottavinaan välirauhaa, ettei verenvuodatus muka kovin
ylenpalttiseksi kävisi ja pyysi sen jälkeen saada juoda minun maljani.
Hänelle tuotiin viinaa pienellä tinakannulla, jonka hän tyhjensi minun
terveydekseni ja heitti sitten astian maahan koko joukkokunnan nauraa
rähistessä.
"'Vastamaljasi Iivana Bibikoff!' huusin minä ja hyppäsin samalla
hevosen selästä alas, komensin talonpojat sivulle ja siepaten palavan
luntun laukasin yhden nikha'an häntä kohti No, siinä ei käynyt sen
hullummin kuin että äijä meni keskeltä miltei poikki ja mötkähti alas
satulasta. Samalla hetkellä antoivat tulta toisetkin nikha'at sekä
pyssymme, niin että kaikki muutkin päälliköt sekä kolme-, neljäkymmentä
alempiarvoista kieri hangessa. Vilauksessa olin minä jälleen hevosen
selässä ja huikean sotahuudon päästäen karahutimme me viisikymmentä
ratsumiestä kuin hurtat päälle. Odottamattomasta kuulatuiskusta ja
päällikköjensä kaatumisesta menetti vihollisjoukko kaiken ällinsä
ja tuossa tuokiossa olivat he sekaisin kuin pyöräpäiset lampaat.
Puolelle päivin ajoimme heitä takaa ja ainakin puolitoista tuhatta
hakkasimme heistä maahan sekä otimme kolmesataa vankia. Mutta ainakin
yhtä paljon he itse surmasivat toisiaan, sillä takimmaiset meidän
ahdistaminamme kävivät kuin hullut etummaisten kimppuun, jotka eivät
kyllin nopeasti antaneet heille tietä. Pari kertaa he tosin yrittivät
vastarintaa, mutta ratsumiesteni käydessä sen tiukemmin päälle ja
suksimiesteni ahdistellessa heitä kupeilta, hajaantuivat he lopulta
pieninä joukkokuntina joka ilmansuunnalle. Ennen iltaa heistä oli joka
sorkka hävinnyt rajan taakse. Muutamia vangeistani lähetin sen jälkeen
niiden toisten joukkokuntien luo kertomaan, miten pääjoukon oli käynyt,
ja siitä oli seurauksena se, että huomenissa nekin olivat kääntäneet
nenänsä takaisin itää kohti. Siinä koko lorun loppu!"
"Loistavin voitto, mitä tässä maassa lienee koskaan voitettu!" huudahti
Niilo Boije, joka silmät kiiluen oli seurannut Jöns Maununpojan
kertomusta. "Ajatelkaas, kuusisataa miestä lyö pakoon kolmetoista
tuhatta! Maljasi, veli Jöns! Tästä pitää kuninkaan saada nopeasti
tieto."
"Mutta kuinka suuret olivat omat tappiosi?" kysyi Maunu Niilonpoika.
"He, neljä kaatunutta, minkä lisäksi kymmenkunnalla ratsumiehellä
lienee nahka sieltä täältä rikki. Mutta niiden korvaukseksi -- niin,
lähdetäänkö tässä ryypyn välissä katsomaan sotasaalistani, jotta
näkisitte, etten minä tässä istu päättömiä leksottelemassa."
He tulivat alas linnanpihalle, jossa rekien ympärillä kuhisi
iloisesti meluavia sotamiehiä. Jöns Maununpoika ryhtyi näyttelemään
voittosaalistaan ja selville kävi, että hän oli viholliselta anastanut
yhdeksänkolmatta lippua, viisisataa hevosta, parintuhannen miehen
asestuksen sekä parisataa kuormallista muonaa ja kaikenlaista muuta
tavaraa.
"Sinä olet totinen sankari, Jöns Maununpoika!" puhkesi Niilo Boije
sanomaan, kun he palasivat takaisin sisälle.
"Istuhan tuohon kuningastuoliin, niin kannamme sinua aluksi
juhlakulussa ympäri huoneen", jatkoi hän huoneeseen tultua.
Iloisesti remuten kantoivat he Jöns Maununpoikaa useita kertoja ympäri
huoneita. Ja sitten jatkettiin kemuja aamuun saakka. Koko linnan väestö
ja kaupungin porvarit viettivät sen yönseudun iloisessa humussa ja
kaikkien huulilla oli Jöns Maununpojan nimi.
Mutta ylen varovaiseksi ja epäluuloiseksi käynyt Kustaa-kuningas, jolle
voitosta toimitettiin pikainen viesti, ei ottanut sitä uskoakseen,
vaan kirjotti Maunu Niilonpojalle narisevan kirjeen, jossa hän väitti
Jöns Maununpojan voittoa kokonaan liiotelluksi sekä varotti vasta
päästämästä häntä omin päinsä vihollisten kanssa mekastamaan. Suomessa
sen sijaan osattiin Jöns Maununpojalle ja hänen urotyölleen antaa täysi
arvo ja tunnustus. Ja häntä usein kutsuttiinkin sen jälkeen Kivennavan
Leonidaaksi, joksi Klaus Kristerinpoika oli hänet ristinyt noissa
voiton kunniaksi vietetyissä kemuissa.
Päivätyön päättyessä.
Kun Kustaa Vaasan lähettämät rauhanhierojat, paluumatkallaan
Moskovasta, olivat lähteneet liikkeelle Gorankylästä, nukahti piispa
Agricola reessään ja näki seuraavanlaisen unen:
Hän oli olevinaan hento poikanen ja souti yksinään isänsä suurta
venettä, joka oli puolillaan kaloja. Joka suunnalta nousi synkkiä
pilviä, myrsky tohisi ja meri kävi korkeana. Veneeseen alkoi
virrata vettä ja soutaminen kävi yhä työläämmäksi. Kalat rupesivat
sätkyttelemään ja puikkelehtivat vedessä hänen jalkojensa ympärillä.
Vene vajosi yhä syvempään, kuoleman tuska ahdisti hänen rintaansa ja
voimiensa takaa kiskoi hän airoista. Ilma kävi yhä synkemmäksi hänen
ympärillään ja sitten tuli pitkin kuohuvia aaltoja ulvoen ja meuruten
tuulenpyörre, joka tempasi uppoavan veneen ja heitti sen pauhinalla
rantakalliolle.
Huudahtaen heräsi piispa unestaan ja silmiään räpytellen katseli
kummeksien ympärilleen. Pitkä matkareki keinahteli kevättalven
nietoksissa ja hänen rinnallaan istui matkaturkkeihinsa kääriytyneenä
arkkipiispa Laurentius. Heidän edellään ajoi valtaneuvos Steen
Lejonhufvud ja perässä seurasi kolmas reki, jonka parihevoset huokuivat
heidän päittensä yli väkevätä kaura-appeen tuoksua.
Agricola tunsi ruumiinsa hikiseksi ja raukeaksi sekä päätään
omituisesti pyörryttävän.
"Jumala yksin tietää, pääsenkö minä tältä taipaleelta enää elävänä
kotiin", virkkoi hän arkkipiispalle, joka hänen huudahduksensa johdosta
oli kääntynet puolittain häntä kohti. "Mutta mistä juuri tällä hetkellä
sellaiset aavistukset?" kysyi jälkimmäinen huolestuneena.
"Tunnen itseni sairaaksi ja tiedän, ettei minun ole suotu siitä
parantua", vastasi Agricola. "Mutta tapahtukoon Jumalan tahto." Sitten
kertoi hän arkkipiispalle unensa ja kuinka hän elämänsä varrella oli
kahdesti ennen nähnyt saman unen ja kummallakin kertaa vaarallisesti
sairastunut. Ensi kerran se oli tapahtunut Wittenbergissä ja sen
jälkeen Turussa, hänen ollessaan koulurehtorina ja lopettaessaan
raamatunsuomennosta.
Agricola vetäytyi jälleen turkinkauluksensa suojaan ja vaipui omiin
ajatuksiinsa.
Tämä oli ainoa kerta, jolloin hänen oli täytynyt ottaa osaa
valtiollisiin toimiin, ja se oli avannut hänelle tärkeitä näköaloja.
Itäinen naapurimaa oli hänen mielessään tähän saakka kuvastunut
hämäränä raakalaisalueena, josta ei kannattanut suuria välittää. Sieltä
oli kyllä tuon tuostakin vuosisatojen kuluessa tehty hävitysretkiä.
hänen isänmaahansa, mutta ne oli aina verrattain helposti lyöty
takaisin ja saatu sitten elää rauhassa. Ne olivat loiskahtaneet kuin
hyökyaallot kalliota vasten ja sitten särkyneenä hajonneet takaisin
äärettömille ulapoilleen eikä niistä oltu sen enempää piitattu. Mutta
tällä matkallaan hän oli tullut huomaamaan, että täällä oli syntymässä
ja lujittumassa mahtava valtakunta. Se oli vasta päässyt tatarien
ikeestä ja kokoontui nyt oman ruhtinaansa valtikan alle.
Kuinka suuresti tämä lukuisa kansa erosikaan hänen omastaan ja yleensä
kaikista lännen kansoissa. Eikä ainoastaan kielen puolesta. Sillä
olihan ruotsalaisillakin kokonaan eri kieli, mutta silti he olivat
suomalaisille täysiä hengenheimolaisia ja veljiä. Mutta täällä oli
vieraan kielen lisäksi toinen uskonto, toiset tavat -- niin, kansan
sielu kokonaisuudessaan oli toinen.
Näiden vastakohtien valossa hän niin selvästi tajusi, mikä vaara
täältä idästä päin tuli alati hänen isänmaataan uhkaamaan. Ja tästä
puolin paljon pelottavampana kuin ennen. Tulisiko halla kokonaan
turmelemaan sen työn, jota hän Wittenbergistä palattuaan oli kansansa
valistamiseksi ja kohottamiseksi uupumatta tehnyt? kysyi hän itseltään.
Tuntien tarvetta antautua jälleen sananvaihtoon esimiehensä kanssa
virkkoi hän tähän kääntyen:
"Minä pelkään, että meitä, ja ennen kaikkea Suomea, tulee täältäpäin
uhkaamaan entistä suurempi vaara."
Arkkipiispa käänsi häntä kohti avuttomat ja pelästyneet vanhan miehen
kasvonsa ja lausui:
"Niin, niin, Jumala varjelkoon meitä näistä moskovalaisista! Me
ruotsalaiset kuitenkin kaikeksi onneksi asumme heistä tarpeeksi etäällä
ja lisäksi on meri välillämme."
Hän vetäytyi takaisin matkaturkkinsa sisään kuin piiloutuakseen
kaikilta idän vaaroilta.
Agricola tunsi tällä hetkellä entistä selvemmin, kuinka yksinään hän
ja koko hänen kansansa lopultakin seisoi kohtalonsa edessä. Vasta
päätetyssä sodassa oli kuningas jättänyt suomalaiset omin neuvoinsa
selviämään vihollisesta, ja sen he olivat tehneetkin. Ja ilman hänen,
Agricolan, ponnistuksia olisi rauhansopimuskin saanut Suomelle paljon
epäedullisemman muodon.
Ilta pimeni hiljalleen ja he yöpyivät muutamaan pieneen kyläpahaseen.
Kun he olivat astuneet sisälle kylänvanhimman taloon, tunsi Agricola
sairauden herkistämine aistimineen tänään entistä voimakkaammin
sen tjoktista, öljystä, likaisuudesta ja monesta muusta seikasta
aiheutuneen hajun, joka on niin ominaista kaikelle venäläiselle.
Tällä kertaa vaikutti se häneen erikoisen ärsyttävästi ja koti-ikävää
kiihdyttävästi.
Ja nuo ristinmerkkejä tekevät ja pyhäinkuvia kumartelevat ihmiset
sitten? Kuinka hän ikävöikään jo niiden keskeltä omien kansalaistensa
pariin! Ne olivat kyllä vierasvaraisia ja nuolevan kohteliaita, mutta
luottaa heihin ei voinut ollenkaan. Matkansa alussa he olivat tulleet
sen kalliisti kokemaan. Heitä oli petetty monella tavoin ja varastettu
missä ikinä siihen tilaisuutta tarjoutui. Varasteleminen, pettäminen ja
valehteleminen näytti täällä olevan niin yleistä, ettei niitä tunnuttu
pitävän edes minään paheinakaan. Ne miltei kuuluivat heidän uskontoonsa.
Entä heidän hallitsijansa? _Talis rex, qualis grex!_ oli
Agricola heidän Moskovassa ollessaan erään kerran tuskastuneena
lausunut Lejonhufvudille, kun he palasivat suuriruhtinaan luota
rauhanneuvotteluista. Kuinka tavattoman tukalaa hänen kanssaan olikaan
ollut neuvotella! Milloin oli hän ollut mitä mukautuvin ja suopein,
pelkkää hunajaa ja päiväpaistetta koko mies, milloin taas oikullinen
ja juonitteleva kuin hemmoteltu naikkonen. Toisin vuoroin hän oli taas
yhtäkkiä ja odottamatta joutunut silmittömän raivon valtaan. Heidän
oli täytynyt oppia kokonaan uusi menettely asiansa ajamiseksi, sillä
rauhanneuvotteluissa ei täsmällisillä keskusteluilla päästy mihinkään.
Se oli ollut yhtä piilosilla-oloa, tosiasiain sotkemista ja mahdotonta
tinkimistä. He olivat tulleet tarpeeksi asti huomaamaan, että totuus
ja sanassaan pysyminen olivat täällä ylhäisimmillekin yhtä köykäisiä
asioita kuin liassa ja pimeydessä eläville maakylien mushikoille.
Täällä oli kaikki omituisen venyvää ja niljakasta.
Alussa tuo venäläisen elämän leveys, pehmeä mukautuvaisuus ja huoleton
antaa-mennä-vain -ominaisuus oli heitä uutuudellaan viehättänyt. Mutta
pian heidän silmänsä olivat auenneet ja he olivat alkaneet katsella
sitä kokonaan toiselta kannalta. Ja silloin kotimaa ja kotimaan olot
olivat ikäänkuin kirkastuneet heidän silmissään.
"Eikö rehellisyys sekä lujuus sanoissa ja lupauksissa ole valtiotaidon
ensimäisiä ehtoja?" kysyi Agricola heidän illastaessaan.
"On, epäilemättä", vastasi Lejonhufvud.
"Kuinka tärkeinä pitivät esimerkiksi roomalaiset näitä hyveitä ja
siksipä heidän valtiorakennuksestaan syntyikin niin luja", jatkoi
Agricola.
Tähän virkkoi arkkipiispa:
"Hm, näissä moskovalaisissa ei juuri voi ajatella olevan sellaisia
miehiä kuin esimerkiksi konsuli Regulus, jonka karthagolaiset
lähettivät Roomaan taivuttamaan kansalaisiaan rauhaan, kun hän ensin
kunniasanallaan oli luvannut palata takaisin vankeuteensa. Hän tuli
Roomaan ja yllytti siellä päinvastoin jatkamaan sotaa ja vaikka
hän tämän johdosta tiesikin Karthagossa saavansa kärsiä kamalan
kidutuskuoleman, palasi hän sinne kuitenkin uskollisena sanalleen."
"Niin, sellaista esiintymistä moskovalaisten puolelta meidän on
todellakin vaikea kuvitella, mikäli heitä tällä matkalla olemme
oppineet tuntemaan", virkkoi Lejonhufvud. "Kun meillä ja muissa
läntisissä maissa kaikki on rakennettu roomalaiselle pohjalle, ovat he
kokonaan sen ulkopuolella. Siitä kai, lukuun ottamatta heidän omituista
luonnettaan, johtuu se suuri juopa, mikä on meidän ja heidän välillä."
"Jos siis rehellisyys on se pohja, jolle valtio voidaan pysyvästi
rakentaa", jatkoi Agricola äskeistä ajatustaan, "niin eikö silloin
valtakunta, joka rakennetaan valheille ja petoksille, ole tuomittu
ennen pitkää luhistumaan kokoon?"
Kaikki käsittivät, mitä hän sanoillaan tarkotti ja hetken kuluttua
lausui Lejonhufvud varoen:
"Mutta joka tapauksessa meillä on syy olla varuillamme moskovalaisia
vastaan. Tämä on kovin laaja ja hedelmällinen maa... ja väkirikas. He
lisääntyvät kuin sienet."
"Sienet tosiaankin!" virkahti lähetyskunnan sihteeri, Olavi
Laurinpoika. "Minä puolestani vertaisin heitä myöskin sammaleen, joka
tiheänä ja matalana hiipii viljelyksen äärillä, tahtoen vallottaa koko
maailman ja muuttaa viljelykset jälleen metsäksi."
* * * * *
Oltiin jälleen matkalla ja matkapeitteihinsä huolellisesti
kääriytyneenä istui Agricola arkkipiispan rinnalla reen perässä. Hän
oli tuskin ollenkaan saanut yöllä unta ja tunsi itsensä sairaammaksi
kuin eilen. Tuntematta mitään halua keskusteluun vastaili hän
yksikantaan kieltäen tai myöntäen arkkipiispan jutteluihin, kunnes tämä
jätti hänet kokonaan rauhaan.
Saiko hänen isänmaansa sekä sen alulle pantu viljelys rauhassa
tältä idän raakalaisuudelta kehittyä edelleen, se oli se kysymys,
jonka ympärillä hänen kuumeiset ajatuksensa yhä pyörivät. Hän oli
täysin vakuutettu siitä, mitä hän illalla oli sanonut, että tämä
suuri valtakunta tulisi kerran romahtamaan omaan siveelliseen
mahdottomuuteensa. Mutta vuosisadat eivät ole pitkiä historiallisessa
kehityksessä ja useinhan sai pahakin Jumalan erityisiä tarkotuksia
varten viivähtää maailmassa pitempään kuin mitä ihmissilmälle nähden
oli suotavaa. Joka tapauksessa saattoi täältä päin uhkaava vaara häälyä
vielä vuosisatoja Suomen yllä. Kun hän ajatteli, että ne tokeet,
jotka hänen ja toisten lähettilästen ponnistuksilla oli vasta saatu
pystytetyksi Venäjää vastaan, jälleen murtuisivat -- minkä venäläisten
ominaisuuksia muistaen saattoi odottaa milloin hyvänsä tapahtuvan --
ja kaikki se raakuus, juoppous, vääryys, lika ja pimeys, jota täällä
kaikkialla kohtasi, alkaisi sakeana virtana painua Suomeen, niin
häntä puistatti kuin horkassa. Miten kävisi silloin Suomen kansan ja
hänen oman elämäntyönsä, joka vasta oli ehtinyt hennolle oraalle? Ne
tallattaisiin maahan ja häviäisivät siihen pimeyteen, joka leviäisi yli
maan!
"Herra, auta minua epäuskon suosta!" vaikeroi hän hiljaa, tuntiessaan
taas joutuneensa sellaiseen mielentilaan, jolloin elämä kaikkine
puuhineen ja ponnistuksineen näytti turhalta ja järjettömältä, vain
sokeiden sattumain sekamelskalta. Itsensä ja oman kansansa tunsi hän
niin vähäiseksi ja yksinäiseksi tämän kaaoksen keskellä. Yhtä vähän
kuin tuo arkkipiispa, joka puoli nukuksissa istui hänen rinnallaan,
kykeni häntä auttamaan sairaudessa ja sielunhädässä, yhtä vähän
saattoi tai tahtoi arkkipiispan kansa hädässä auttaa hänen kansaansa.
"Auttakoot suomalaiset itseään!" oli kuningas viimeisen sodan aikana
lausunut -- sama kuningas, joka vähää ennen oli Ruotsin tarpeihin
anastanut kirkkojen kalleudet Suomesta. Yksin oli suomalaisten
seisottava tai kaaduttava -- yksin, Jumala vain turvanaan. Mutta
mihin oli Jumala kätkenyt kasvonsa, kun hän ei saanut vastausta
avunhuutoonsa? Oliko hän ainiaaksi kääntänyt kasvonsa hänestä ja hänen
kansastaan?
* * * * *
Ilta alkoi jälleen hämärtää ja sen mukana rupesi satamaan märkää
lumiräntää. Agricolaa puistattivat vuoroin kylmän, vuoroin kuuman
väreet ja aika-ajoin vaipui hän houretilaan, jolloin kaikenlaiset
kirjavat kuvat eletystä elämästä häilyivät silmien edessä. Milloin hän
nuorena teininä kamppaili Donatuksen latinan kieliopin kanssa, milloin
väitteli vanhojen, katolilaisuuteen juurtuneiden pappien kanssa. Nyt
hän on taas Wittenbergissä ja istuu itse Lutherin pöydässä päivällistä
syömässä. Hänen rinnallaan istuu Melanchton ja vastapäätä on muuan
pitkäkaulainen böhmiläinen ylioppilas. Itse suuri reformaattori istuu
pöydän päässä ja Katharina-rouva ankarine piirteineen ja hiukan vinoine
silmineen tarjoilee perheenäidin huolekkuudella ruokiaan. Luther puhuu
tällä kertaa yksilöiden ja kansojen kasvatuksesta, pöytävierasten
tarkkaavasti kuunnellessa. "Aivan samoin kansoja, joilla on suuri
tulevaisuus edessään, valmistetaan siihen tuskallisen kasvatuksen
ja kurin kautta", puhuu hän. "Sellaisen on aina aikanansa elettävä
suuressa ahdingossa ja taisteltava onnettomuuksia ja vaaroja vastaan."
Kuinka nuo sanat löytävätkään vastakaikua hänessä, Agricolassa. Ne
ovat juuri kuin hänelle ja hänen kansalleen puhutut. Hän lämpenee ja
innostuu... ja havahtuu samassa todellisuuteen.
Räntää tippui vasten hänen kasvojaan, hän hieroi kuumaa otsaansa
ja koetti ponnistaa ajatuksiaan, tajutakseen missä hän oli ja
mitä hän vasta oli kuullut. Niin, niin, sehän oli Wittenbergissä
Lutherin pöydässä eräänä sunnuntaina... ja nyt sai hän kiinni niistä
sanoistakin, joita reformaattori oli puhunut. Ja omituista, kuinka ne
nytkin kykenivät vaikuttamaan häneen virkistävästi ja lohduttavasti,
aivankuin ne olisi juuri ikään todellisuudessa hänelle lausuttu.
Vaikka pahoinvointi olikin yltymässä, tunsi hän kuitenkin mielialansa
keveämmäksi.
"Kansaa, jolla on suuri tulevaisuus edessään, valmistetaan siihen
ankaran kasvatuksen ja kurin kautta", toisti hän itsekseen suuren
opettajansa sanoja, "se on sanottu juuri minun kansalleni."
"Mitä lausuit, veljeni?" kysyi arkkipiispa, joka puheen hyminää
kuullessaan havahtui omista ajatuksistaan ja kääntyi matkatoverinsa
puoleen.
Agricola toisti hänelle Lutherin sanat ilman mitään selityksiä.
"Niin, niin, epäilemättä se niin on", hymähteli arkkipiispa, ihmetellen
itsekseen, mitä varten Agricola juuri tällä hetkellä noita sanoja
muisteli.
Pimeässä saapuivat he majapaikkaan. Agricolaa täytyi kahden hengen
taluttaa sisälle, sillä hän tunsi itsensä jo siksi heikoksi.
Riisuttuaan ja makuutilalle päästyään pyysi hän arkkipiispaa antamaan
herranehtoollista, sanoen tuntevansa lopun olevan lähellä.
Suurimman osan yötä pysyi hän täydellä tajullaan, mutta unta hän ei
saanut. Toisten matkatoverien nukkuessa lepäsi hän himmeässä kynttilän
valossa avoimin silmin ja ajatteli haikein mielin, että hänen nyt jo
täytyi poistua työmaaltaan ja jättää kaikki niin keskeneräiseksi. Mutta
omaksi ja kansani parhaaksi se on, vaikka minä en sitä tällä haavaa
kykenekään käsittämään, myönsi hän itselleen nöyrästi.
Sitten alkoi hän muistella, kuinka hän kerran Wittenbergissä
tovereineen oli elatuksen puutteesta ollut syvän epätoivon vallassa,
mutta kuinka hän oli siitä vapautunut niin pian kun hänen sisäiselle
katseelleen oli selvinnyt oma kutsumuksensa sekä jumalallinen johto
hänen siihenastisessa elämässään. Niin saattoi hän taas tällä hetkellä
nähdä jumalallisen johdon viisautta ja tarkotuksenmukaisuutta
myöskin kansansa vaiheissa. Aivankuin Israelin kansan muinoin
oli Jumala johdattanut suomalaiset kaukaa Aasian pimennoista ja
osottanut heille oman erikoisen maan, jossa he olivat päässeet
lännestä tulevan kristinopin ja valistuksen yhteyteen. Ja kuinka
viisaasti asiat siinäkin suhteessa olivat järjestyneet, että noista
kahdesta veljesheimosta karjalaiset olivat asettuneet juuri idän
puolelle ja hämäläiset taas lännen puolelle. Jos järjestys olisi
ollut päinvastainen, niin heitä erikoisena kansana tuskin olisi enää
olemassakaan. Herkät ja mukautuvat karjalaiset olisivat lännessä
helposti ruotsalaistuneet ja jäykkien hämäläisten ollessa rajakkain
venäläisten kanssa olisi kitka näiden välillä käynyt niin suureksi,
että verinen sota ei olisi lakannut, ennenkuin hämäläiset paljon
vähälukuisempina olisivat hävinneet maan pinnalta. Mutta nyt olikin
ruotsalaista lujuutta vastaan asettunut hämäläinen jäykkyys, samalla
kun karjalainen luonne idän puolella esti rotukitkaa kovin tulen araksi
käymästä.
Omituista, ettei hän tuota seikkaa ollut ennen tullut juuri tässä
valossa huomanneeksi tai ajatelleeksi. Siinäkin näkyi niin selvästi
Jumalan viisas ja suomalaisten parasta tähtäävä johdatus. Kaikessa
näki hän taas niin selvän tarkotuksen, että suomalaiset, asetettuina
asumaan kahden itseään lukuisamman ja tuiki erilaisen kansan väliin
sekä maahan, joka oli juuri kuin heitä varten muodostettu, oli määrätty
säilymään, kasvamaan ja kehittymään omaa erikoista tarkotusperäänsä
varten. Sitä edistämään hänetkin oli työhön kutsuttu ja tyytyväisenä
saattoi hän nyt poistua työmaaltaan, kun hänellä kerran oli vakaumus,
ettei hän ollut hukkaan työtä tehnyt.
* * * * *
Aamun lähetessä yltyi sairaus ja hetkittäisin vaipui Agricola jälleen
hourioon. Hän ei itse tiennyt mitään siitä, kun hänet puetettiin ja
autettiin rekeen. Vasta matkan alussa heräsi hän hetkeksi täyteen
tajuntaan sekä tiedusteli, joko pian ehditään Suomen rajojen sisälle.
Kun arkkipiispa ilmotti heidän kerkiävän jo puolenpäivän tienoissa
rajalle, lausui hän tyytyväisyytensä siitä, ettei hänen vieraalla
maalla tarvinnut elämästä erota. Kohta sen jälkeen vaipui hän
horrosmaiseen uneen, josta hän vasta illan suussa havahtui.
Menomatkalla oli hän kerran Suomen ja Venäjän naapuruutta ajatellessaan
verrannut itseään puutarhuriin, jonka tuli kasvipenkkejään hoitaa
äärettömän, hallaisen metsän reunassa. Nyt palautui se unikuvana
jälleen hänen mieleensä. Rikkaruohoja kitkien, harvennellen, kastellen
ja vakoja puhdistellen hääri hän pienessä kasvitarhassa, joka oli
ihan suuren ja pimeän erämaan reunassa. Sieltä kuului lakkaamatta
hiipimistä ja tassuttelemista sekä väliin murinata ja kiljuntaa.
Pensasten välistä kiilui verenhimoisia silmiä ja välähteli teräviä
hammasrivejä. Yhä pahemmin ahdisti pelko ja epätoivo hänen mieltään ja
lopuksi istuutui hän kivelle kasvitarhan laitaan sekä alkoi ääneensä
napista taivaan herraa vastaan, joka ei ollut edes pientä virtaa
asettanut hänen kasvitarhansa ja erämaan välille. Silloin risahtelivat
oksat ja joukko petoja karkasi hänen saralleen. Tuskan vallassa painoi
hän kasvonsa käsiin ja kuuli, kuinka hauraat kaalinpäät rusentuivat
petojen jaloissa. Mutta silloin kuului pelottava jyräys taivaalta ja
kun hän säikähtyneenä nosti silmänsä, oli keskelle taivasta auennut
kuin akkuna, jossa näkyi suuret ja kirkkaudesta paistavat kasvot
vihasta salamoivin silmin, samalla kun metallin kirkas, luita ja
ytimiä vavisuttava ääni huusi: "Älkää tallatko minun kasvimaatani!"
Nurinniskoin loikkasivat silloin pedot takaisin metsään, joka kävi
äänettömäksi kuin hauta. Mutta uudestaan jyrähtäen sulkeusi akkuna
taivaalla ja vavisten ajatellessaan, että se oli totisesti isä, jota
eivät ole nähneet muut kuin poika, havahtui Agricola unestaan.
Ilta oli alkanut jälleen hämärtää ja sää oli kuivan sees. Silmiään
räpytellen veti Agricola keuhkonsa ilmaa täyteen ja unen vaikutelmista
täysin toinnuttuaan virkkoi arkkipiispalle:
"Tunnen ilmasta, että olemme jo Suomessa."
"Niin olemme", vastasi arkkipiispa ilostuneena, kuullessaan sairaan
matkatoverinsa äänen. "Mutta onpas sinulla, veljeni, tarkka vainu, kun
tunnet isänmaasi ilmankin."
"Kuinkas minä en tuntisi sitä, jota olen syntymästäni saakka
hengittänyt. Jumalan kiitos, että olemme kotona! Ja tuolla on merikin,
rakas Suomenlahteni!"
Vasemmalla laajeni luminen ulappa silmän kantamattomiin, yhtyen
etäisyydessä teräksen värisen iltataivaan kanssa. Rajajoen suulta
aikain he olivat ajaneet pitkin merenrannikkoa kulkevaa talvitietä,
jonka Viipurissa liikkuvat novgorodilaiset kauppiaat olivat
muodostaneet.
"Jumalan kiitos!" lausui Agricola vielä kerran ja vaipui jälleen
pitkälleen reen perään, sillä raikas ilma ja tuo lyhyt keskustelu
uuvuttivat häntä kovin. Hän ummisti silmänsä ja muisteli omituista
untaan.
Niin, se oli ainoastaan unta, mutta sittekin terveellinen muistutus
hänelle, joka oli hetkisen uskaltanut epäillä Jumalan johdatusta. Nyt
hän ei sitä enää tehnyt, vaan oli vakuutettu kansansa tulevaisuudesta.
* * * * *
Meren ulapalla näkyi vielä pakenevan päivän kajastus, kun matkue saapui
Kyrönniemelle ja pysähtyi ensimäisen talon pihalle. Kun muut olivat
nousseet reestä, lausui Agricola Olavi Laurinpojalle, joka oli tullut
hänen vointiaan tiedustamaan:
"Auttakaahan minua sisälle, että saan nähdä vielä kansalaisiani ja
kuulla suomenkieltä."
Hän teki liikkeen kohotakseen reestä, mutta silloin hänen sisällään
jotakin ikäänkuin ratkesi ja hervotonna vaipui hän entiseen asentoonsa.
Nähdessään hänen liikuttavan huuliaan kumartui Olavi Laurinpoika aivan
lähelle ja kuuli hänen kuiskaavan:
"Jumala siunatkoon ja varjelkoon kansaani!"
"Herra piispa, minä autan teidät ylös reestä", virkkoi Olavi
Laurinpoika hätääntyneenä ja työntäen toisen kätensä hartiain taakse
koetti nostaa häntä ylös. Mutta piispa jäi aivan hervotonna hänen
käsivarrelleen ja pää painui varattomasti taaksepäin. Olavi Laurinpojan
piirteet häipyivät hänen silmistään, mutta sijalle ilmestyi samalla
toinen henkilö. Se oli puoleksi niinkuin Kristus ja puoleksi se vanha
lempeäkatseinen munkki, joka sauva kädessä ja virsut jalassa eräänä
kesäpäivänä kauan sitten oli ilmestynyt hänen syntymäkotinsa pihalle
ja saanut hänen isänsä taivutetuksi lähettämään hänet kouluun. Se
tarttui häntä hellästi kädestä ja lausuen: "katso!" viittasi sauvallaan
etäisyyteen. Ja leimauksena aukenivat silloin vuosisadat ja hän
sai silmätä kauas siihen aikaan, jolloin hänen kansansa suuresti
lisääntyneenä, yksimielisenä, vapaana ja valistuneena asui isiensä
maata sillä henkisellä perustalla, minkä hän oli sille luonut. Näky
hävisi samassa, mutta hän tunsi Kristus-munkin ohjaavan itseään kädestä
ja sydämessään suloinen tyytymys sekä omituisten sävelten soidessa
korvissaan keinui hän pois äärettömyyksien ulapalle...
Toiset matkueen jäsenet olivat tällä välin kerääntyneet reen ympärille
ja tallin luota läheni lyhty kädessä talon isäntä.
"Hän on varmaankin jo jättänyt tämän elämän", lausui Olavi Laurinpoika.
Kun isäntä valaisi lyhdyllään rekeä, kumartuivat kaikki piispan
puoleen, joka silmät ummistettuina lepäsi sijallaan, pää kallistuneena
toisen olkapään varaan. Hänen kasvoilleen oli jäänyt se onnellinen
hymy, jonka hänen viimeinen näkynsä elämästä erotessa oli niille
loihtinut.
Vallanpitäjä.
Turun syysmarkkinat, jotka vanhastaan pidettiin Maarian syntymäpäivänä
eli syyskuun kahdeksantena, muodostuivat vuonna 1596 tavallista
vilkkaammiksi ja väkirikkaammiksi. Pitempään kestäneet kauniit ilmat
olivat houkutelleet kaupunkiin väkeä läheltä ja kaukaa. Joki oli
sulloutunut niin täyteen aluksia, että Katinhännän poikaviikarit
juosta vilistivät niitä myöten Samppalinnan alta Aningaisten puolelle.
Kauempana linnan alla liehuivat niiden uusien sota-alusten viirit,
jotka marski muutama päivä sitten oli tuonut Pikkalasta tänne. Siellä
peilailivat Auran veteen vasta tervattuja kylkiään amiraalilaivat
"Suomen Jalopeura" ja "Suomen Joutsen", kaleerit "Lohikäärme",
"Merenneito" ja "Karhu", "Flemingin parkki", "Innamaan haaksi" y.m.,
ja rannalla linnan ulkovarustusten edessä tungeskeli niitä ihailemassa
parvi joutilaampaa markkinarahvasta.
Vilkkain oli liike ja hyörinä kuitenkin ahtaalla kauppatorilla sekä
rannassa sillan kummallakin puolen. Harmaakuosisen talonpoikameren
keskellä vilahteli siellä mustapukuisia pappeja, töyhtöpäähineisiä
vapaakartanoiden isäntiä sekä nahkahousuisia, ylimielisesti teiskuvia
sotilaita. Viimemainittuja olikin nykyään kaupungissa tavallista
enemmän, sillä marski oli koonnut heitä tänne kokonaista kolme
joukkokuntaa, jotka oli leiritetty kaupungin lähimpään ympäristöön.
Torin kulmassa, lähellä sillankorvaa, oli Sihveri Porsaanjalan lesken
avara krouvitupa, jonka ovensaranat kitisivät yhtä menoa, alemman
markkinarahvaan suoltuessa sisään ja ulos. Siellä tyhjennettiin
pienistä tinakulhoista viime vuosikymmeninä käytäntöön tullutta
paloviinaa, samalla kun kymmenissä katajahaarikoissa läikähteli vanha
Turun olut. Huoneen täytti korvia huumaava äänten sorina. Tuolla
juteltiin markkinakaupoista ja täällä kiisteltiin valtakunnan asioista:
toiset, etupäässä vakaisemmat talonpojat, pitivät ääntä Kaarlo-herttuan
puolesta, samalla kun huovit ja löysäläisväki esiintyivät tulipunaisina
kuninkaan miehinä.
Mutta yhtäkkiä vaimentui rähinä ja kaikki kääntyivät kuulemaan erästä
huovinpukuun puettua nuorta miestä, joka oli hypännyt lavitsalle
seisomaan ja kilistäen kookasta rahakukkaroa huusi:
"Hei miehet, täss' on poika, joka kykenee tarjoamaan jokaiselle puoli
tusinaa viinaryyppyjä ja pari haarikallista olutta päälle! Ei muuta
kuin ojentakaa astianne muorille täytettäviksi!"
Toiset tuijottivat häneen epäillen, toisten huutaessa:
"No tuo joltakin kuuluu!" -- "Onpas siinä reilu poika!" -- "Se mies ei
olekaan Kitulasta kotoisin!"
Huovi hyppäsi lavitsalta alas ja maksoi kukkarostaan krouvarimuorille
sikäli kuin astiat täyttyivät. Silloin lähenivät myymäpöytää
epäilevimmätkin.
Mutta huovi oli jälleen noussut lavitsalle, josta hän täysi
oluthaarikka kädessään puhui:
"Ja nyt me juomme kuningas Sigismundin ja vanhan katolisuskon maljan.
Eläköön Sigismund ja katolinusko!"
"Eläköön! eläköön!" hoilasi joukko hänen perässään.
"Ja nyt marskin malja!" huusi huovi ja rahakukkaroaan helistäen riensi
hän jälleen maksamaan täyttyviä tuoppeja.
Kun kaikki olivat osansa saaneet, juotiin marskin malja huutaen ja
hoilaten.
"Eikö teidän, miehet, täydy tunnustaa, että vanha usko, jota Herrassa
kuollut kuningasvainaja sekä nyt hänen poikansa, jalo Sigismund, ovat
koettaneet jälleen voimaansa saattaa, on paljon parempi kuin tämä uusi
kerettiläissotku? Laulakaapas suunne puhtaaksi, miehet! Mutta sitä
ennen ryyppy viinaa ja uudet oluthaarikat."
Kunkin saatua osansa huudettiin jälleen entistä innokkaammin vanhan
katolisuskon hyväksi. Kun pahin remakka oli vaiennut, kuului torilta
kapakan edustalta torventoitotusta. "Kuuluttaja! Avatkaahan, miehet,
ovi, että mekin saamme kuulla, mitä siellä julistetaan", huusi huovi.
Kun ovi oli työnnetty auki, kuului karkea miehen ääni, joka puhui kuin
ulkoa opittua läksyä:
"Klaus Fleming, Viikin vapaaherra ja Ruotsin valtakunnan neuvos,
valtakunnan marski ja yliamiraali sekä kenraali-sotaeversti ynnä
käskynhaltia yli kaiken Suomenmaan kutsuu täten kaikkia läsnäolevia,
niin ylhäisiä kuin alhaisia, niin vapaamiehiä ja hengellisen säädyn
jäseniä kuin porvareita ja talonpoikiakin nyt heti saapumaan
kapitulihuoneelle, lukeakseen ja selittääkseen siellä kaikille hyville
miehille erinäisiä kuninkaalta saapuneita kirjeitä."
Jälleen kuului torventoitaus ja kuuluttaja etääntyi torilta.
"Vielä kerran haarikat täyteen ja sitten miehissä kapitulihuoneelle
kuulemaan, mitä kuningas meille kirjottaa", huusi huovi.
Itse asiassa oli hän saapunut kapakkaan vartavasten värväämään väkeä
tuohon marskin kuuluttamaan kokoukseen sekä valmistamaan viinalla ja
oluella markkinarahvaan mieltä. Hän oli vasta Pohjanmaan voudiksi
nimitetyn Abraham Melkiorinpojan miehiä ja oli isäntänsä toimesta
tullut markkinarahvasta yllyttämään. Nyt saattoi hän olla varma
herransa kiitoksesta, sillä muutamia varakkaamman näköisiä isäntiä
lukuunottamatta lähtivät kaikki kapakassa olleet meluten hoippumaan
hänen jälessään kapitulitaloa kohti.
* * * * *
Marski oli vasta saapunut kapitulihuoneeseen parin seuralaisen kanssa,
joista toinen oli Abraham Melkiorinpoika. Hän oli näiden kanssa
juuri tehnyt ratsastusretken kaupungin ulkopuolelle sijotettujen
sotaväkiosastojen luoksi ja sen vuoksi hänellä oli jalassaan raskaat ja
pölyiset ratsusaappaat. Ruoskansa hän oli viskannut pöydälle sekä sen
viereen mustan nahkalippaan, jossa oli kuninkaalta saapuneita kirjeitä.
"Hö', hö'!" -- naurahti hän yht'äkkiä lyhyeen ja karkeaan tapaansa,
lyöden samalla kämmenensä pöytään, "saapas nähdä, minkä karvaista
kansaa sieltä sinun huovisi tänne raahaa!"
"Käskin hänen kerätä mahdollisimman oikeita talonpoikia", vastasi
Abraham-herra hiukan pelästyneenä, "ja uskon, että hän siinä suhteessa
täyttää toiveemme, sillä ei hän ole ensi kertaa..."
Hän keskeytti lauseensa ja kurottausi ahtaaseen ikkunakomeroon ja alkoi
tirkistellä ulos.
"Sieltä tulee, luulen minä, hengellisten herrain pää ynnä joukko muita
pienempiä hengellisiä", jatkoi hän hetken päästä.
"Hyvä on, kyllä minä heidän käpälänsä kuumennan", murahti marski ja
kourasi pari kertaa mustaa leukapartaansa.
Tuokion kuluttua astui sisään iäkäs Turun hiipan haltia, Ericus Erici
Sorolainen. Hänen laiha ja kumaraan painunut vartalonsa peittyi mustan
kauhtanan poimuihin ja hänen parrattomat kasvonsa näyttivät valkoista
röyhelökaulusta vasten kalpeilta ja riutuneilta, kirkkaat, harmaat
silmänsä kiinnitti hän hitaalla varovaisuudella ensin marskiin ja
sitten hänen seuralaisiinsa, minkä jälkeen hän tervehti:
"Jumalan rauha, jalot herrat!"
"Jumalan rauha!" kuului marskin parrasta murahdus.
Piispan mukana saapui huoneeseen kolme tuomiokapitulin jäsentä sekä
puolikymmentä maalaispappia. He sijottuivat istumaan esimiehensä
ympärille päinvastaiselle puolelle pöytää kuin missä marski istui.
Syntyi kiusallinen äänettömyys, jonka kestäessä marski, saappaan
kärkeensä tuijottaen, naputti oikean käden pikkusormella pöydän reunaan
ja Abraham Melkiorinpoika hiiviskeli kuin kissa varpaillaan akkunan
luota toisen luo.
Asentoaan muuttamatta ja päätään kääntämättä katsoa mulautti marski
piispaa. Heidän katseensa yhtyivät pikimmältään, piispa vilkasi
pöydällä olevaa ruoskaa ja nosti jälleen katseensa marskiin, jolloin
hänen silmänsä pohjalla vilahti kaukainen hymy. Marski tuhahti
sieramiinsa ja alkoi jälleen tuijottaa saappaansa kärkeen.
Ulko-oven takaa rupesi tällöin kuulumaan sekavia ääniä, askelten
töminää ja häijynkurista rykimistä. Hetken päästä nykäistiin ovi
epävarmasti auki ja näkyviin tulivat markkinarennosti puetun rengin
juopuneet kasvot. Kun hänen sinne tänne harreilevat silmänsä
pysähtyivät huoneen perällä olevaan seurueeseen, yritti hän vetäytymään
takaisin. Mutta nähtävästikin häntä työnnettiin takaapäin sisälle,
sillä vastaanpanostaan huolimatta retvalehti hän kynnyksen yli, samalla
kun hänen takaansa tulivat näkyviin yhdet juopuneet kasvot toisensa
jälkeen. Koko joukko, jonka keskellä Abraham Melkiorinpojan huovi
puikkelehti, sijottui rykien, lakkireuhkojaan käännellen ja oluen
katkua huokuen yhteen ryhmään lähelle ovea.
Ilmettään muuttamatta silmäili heitä marski eikä Abraham-herra kyennyt
hänen katseestaan lukemaan, mitä hän pohjaltaan ajatteli noista hänen
esiin loihtimistaan "kansan miehistä".
"Hyvät ystävät, piispa, papit ja te rahvaan miehet!" katkaisi
marskin karkea basso äkkiä hiljaisuuden, "kun viime aikoina on esiin
tullut kaikenlaisia häiriöitä ja kinasteluja uskonasioissa ja kun
minun luonani juoksee lakkaamatta valittajia niin puolelta kuin
toiseltakin, niin olen minä kutsunut teidät koolle, tulkitakseni teille
kuninkaalta äsken saapuneen kirjeen, joka sisältää ohjeita juuri näihin
riitakysymyksiin nähden. Ja kun meillä kenelläkään, olimme sitten
piispoja tai vaikka suorastaan herttuoita (tässä kohti heitti marski
nopean syrjäkatseen pappeihin päin), ei ole mitään oikeutta juonitella
hänen majesteettinsa kuninkaan selviä käskyjä vastaan, niin toivon
minä, että kaikki kinat ja valitukset tämän jälkeen lakkaavat."
Hän silmäsi ympäri huonetta, otti sitten lippaasta kuninkaan kirjeen
ja levitti sen auki, niin että nauhasta riippuva vahasinetti kalahteli
pöydän laitaan.
"Ensinnäkin ilmottaa täällä kuninkaallinen majesteetti", jatkoi
hän kirjettä silmäillen, "että hän ei ole käskenyt vähentää niitä
kirkonmenotapoja ja käytöksiä, jotka vanhastaan ovat tässä maassa
olleet käytännössä, ja että mitä siinä suhteessa on päätetty Upsalan
kokouksessa, se on tapahtunut vastoin hänen tahtoaan."
"Mutta Upsalan kokouksen päätöstä tekemässähän ovat olleet kaikki
valtakunnan säädyt ja itse kuninkaallinen majesteetti on vahvistanut
saman päätöksen", keskeytti piispa yhtäkkiä marskin.
Marski kääntyi häntä kohti äkkiä ja vihaisesti, niin että tuoli
risahti, mutta samassa aukeni ulko-ovi jälleen ja sisään astui kolme
aatelismiestä. Etummainen heistä, huolella puettu, viittäkymmentä
alotteleva mies, jonka ryhdissä ja käytöksessä ilmeni sekä oppineen
arvokkuutta että hovimiehen siroutta, oli marskin sukulainen ja kaima,
Klaus Fleming nuorempi, Kaskisten herra. Häntä seurasivat hänen
veljensä, Louhisaaren herra Lauri sekä lankonsa, Kankaisten herra
Kaarlo Horn.
Kaimansa nähdessään synkkeni marskin katse huomattavasti. Oli yleisesti
tiettyä, ettei hän voinut sietää tätä sukulaistaan ja siihen vaikutti
osaltaan se, että Kaskisten herra veljineen oli, samoinkuin Kankaisten
Hornitkin, lähempänä Kaarlo-herttuan leiriä, osaksi taas se, että tuon
hänen kaimansa ulkomainen oppineisuus ja hieno käytöstapa omituisella
tavalla ärsyttivät marskia. Sen vuoksi hän aina, milloin he sattuivat
samaan seuraan, tahallaan käyttäysi tavallistakin töykeämmin ja
raaemmin, ikäänkuin osottaakseen, että hänen ei tarvitse ketään
kursastella.
Fleming-veljesten ja Hornin sisään astuessa nielasi marski alas
piispalle aikomansa sapekkaan vastauksen. Sen sijaan rykäsi hän tuolla
yli valtakunnan kuululla tavallaan, niin että seinät kajahtivat ja
arkahermoisimmat läsnäolijoista hätkähtivät, minkä jälkeen hän sormin
niisti nenänsä, viskasi hyppystensä sisällön viereensä lattialle ja
huitasi samettisen mekkonsa hihalla nenänsä alustaa. Vasta tämän
jälkeen ärähti hän piispalle:
"Mutta kun kuninkaallinen majesteetti kerran tässä kirjeessään sanoo
niin ja niin, niin sen pitää oleman niin, olkoot sitten säädyt ja
Upsalan kokoukset päättäneet mitä tahansa. Vai mitä yhteisen kansan
miehet tähän sanovat?"
Tässä kääntyi marski silmäilemään ovinurkkaan ryhmittynyttä miesjoukkoa.
"Niin on!" -- "Kyllä me ollaan kuninkaan ja marskin puolella!" --
"Vanhan Ruotsin uskon me tahdomme pitää!" -- kuului joukosta rähiseviä
ääniä.
Marski silmäili jälleen kirjettä ja puhui:
"Edelleen ilmottaa täällä kuninkaallinen majesteetti, että jos täällä
Suomessa on muutettu vanhoja uskonnon menoja, niin hän suvaitsee, että
sellaiset muutokset peruutetaan."
"Koska kuninkaallisen majesteetin kirje sisältää niin tärkeitä ja
seurakuntamme elinkysymyksiä koskevia asioita, niin rohkenen minä
pyytää kopiota siitä", lausui piispa, joka nähtävästi alkoi epäillä,
että marski lasketteli omiaan kirjettä vapaasti tulkitessaan.
"Joka ei usko minun tulkintaani, hän saa milloin hyvänsä itse lukea
kuninkaan kirjeen", mörähti marski, mutta ei kuitenkaan tehnyt
pienintäkään liikettä, jättääkseen kirjettä käsistään.
"Kyllä se uskotaan sillä, mitä marski sanoo!" -- "Papit ilman vain
juonittelevat!" -- kuului rahvaan joukosta rähinää.
Piispa ja Kaskisten herra katsahtivat toisiinsa ja tästä katseesta
rohkaistuneena lausui edellinen:
"Kun nyt kerran on kysymys kirkkoa ja papistoa koskevista seikoista,
niin katson minä soveliaaksi saattaa maamme ylimmän käskynhaltian
tietoon sen raa'an häväistyksen, joka viime sunnuntaina on kohdannut
Rantamäen kirkkoherraa, jonka joukko kirkkopihassa juopuneina reuhaavia
huoveja oli viskannut muurin yli, kun hän saapui heidän jumalatonta
menoansa asettamaan. Harras ja oikeutettu toivomukseni on, että herra
marski saattaa syylliset rangaistukseen, jotta sellaiset väkivallanteot
eivät vasta uusiinnu."
Piispan puhuessa kuului rahvasjoukosta naurun rähinää ja huudahduksia:
"Olipa ne poikia!" -- "Ei muuta kuin yli muurin vain!"
Kaskisten herra kavahti vihaisesti seisoalleen ja lausui tulisella
kiivaudella:
"En voi kauemmin olla minäkin puolestani tähän seikkaan sekaantumatta
ja lausumatta julki, kuinka tuiki sopimatonta on, että huuditonta
roskaväkeä ja juopuneita tyhmyreitä haalitaan kokoon häväisemään
sielunpaimeniamme ja oppi-isiämme ja väittelemään muka uskonnon
asioista. Tällaiselle kokoukselle minä en tunnusta minkäänlaista arvoa!"
"Olen täydellisesti yhtä mieltä veljeni kanssa!" huudahti Louhisaaren
herra heti perään.
"Ja minä!" lisäsi Kankaisten herra.
Syntyi hetken kestävä äänettömyys. Sitten naurahti marski
väkinäisesti ja aivankuin ei olisi lainkaan kuullut sukulaisensa
paheksumislausuntoa, vastasi hän piispan kanteluun:
"Siihen asiaan minä en totisesti tiedä parempaa keinoa kuin että
asianomainen pappi viskataan muurin yli takaisin kirkkopihaan ja
entistä lujemmin." Aivan kuin merkin saatuaan rähähti rahvasjoukko
nauramaan.
"No se oli paikalleen sanottu! Niin sitä, pojat, pitää tehdä!" --
kuului huutoja.
"On itsensä alentamista viipyä hetkeäkään kauemmin tällaisessa
kokouksessa!" huudahti Kaskisten herra.
Hän nousi ja lähti vihaisesti huoneesta. Hänen veljensä ja Kankaisten
herra seurasivat hänen kintereillään.
Kun ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä, nousi piispakin paikoiltaan
ja lausuen: "Pidän turhana pitemmät keskustelut tällä kertaa", --
lähti marskille kumarrettuaan huoneesta. Kaikki papit seurasivat hänen
esimerkkiään.
Heidän mentyään tuhahteli marski hetken aikaa sieramiinsa ja tuijotti
saappaansa kärkeen. Sitten kääri hän kuninkaan kirjeen kokoon, pisti
sen takaisin lippaaseen ja sen tehtyään ärähti vihaisesti ovinurkan
joukolle:
"Ei teitä täällä enää tarvita!"
Pelästyneinä alkoivat silloin "kansan miehet" sulloutua ovesta ulos.
"Vietävän risajaakot!" murahti marski itsekseen, työnsi kirjelippaan
vyönsä alle ja ruoskaansa tarttuen lähti astua tömistelemään ulos.
Kirkkotorilla piteli ratsurenki suitsista marskin kuuluisaa mustaa
oritta, joka levotonna pärskähteli sieramiinsa ja kuopi etukavioillaan
maata. Ähkäisten nousi marski rengin avulla satulaan ja lähti
Kirkkokatua pitkin ratsastamaan kauppatorille.
"Tehkää tietä, marski tulee!" kuului markkinaväen keskeltä häädettyjä
huudahduksia.
Kansanjoukon keskelle aukeni laaja kuja sikäli kuin Musta notkuvin
seljin kuletti herraansa eteenpäin. Mutta marski ei katsonut
sivuilleen eikä ollut tietävinään, kun lakit molemmin puolin kujaa
lensivät miesten päästä. Tömisten ajoi hän sillan yli Aningaisten
puolelle, räpsäytti piiskalla oritta ja alkoi hattutöyhdön liehuessa
hölkkäjuoksua ratsastaa alas linnaa kohti.
Sukuhaaransa viimeinen.
Kun keskiviikkona, 7 p. marraskuuta 1599 oli Turun raastuvassa luettu
kuolemantuomio Arvid Stålarmille ja muille Turun linnan toistamiseen
antautuessa vangiksi joutuneille Suomen herroille, kirjotti Juhana
Fleming perjantaina vankihuoneessaan sisarelleen seuraavan kirjeen:
"Rakkaalle sisarelleni, jalosyntyiselle neitsyelle Katariina
Flemingille.
Rauhaa ja terveyttä Jumalalta kaikkivaltiaalta! Rakas sisko! Kun
tiedän sinua rakkaan äitimme ja Hebla-siskomme kanssa pidettävän
vartioituina siellä Tukholmassa, niin epäilen suuresti, ettet ole
vielä saanut kuulla meidän lailliselle kuninkaalle uskollisten
suomalaisten lopullisesta kohtalosta. Mutta luulen kuitenkin,
että te kerkeätte siitä jonkunlaisen tiedon saada ennenkun
Olavi-vanhus, joka kaikissa näissä vaiheissani on uskollisesti
minua palvellut, ehtii tämän kirjeen perille saattaa. Sen vuoksi
rohkenen kertoa asiat peittelemättä, tarvitsematta pelätä niiden
äkkiyllätyksenä teitä saavuttavan.
Tiedä siis, että alun toista kuukautta sitten täytyi meidän
jättää Turun linna herttualle sekä itse heittäytyä hänen
armoilleen. Siitä saakka olemme olleet suljettuina linnaan,
jonka porteilla ja käytävissä herttuan nihdit vartioivat.
Ainoastaan kerran olemme olleet muurien ulkopuolella, nimittäin
toissapäivänä, jolloin meidät vietiin kaupungin raastupaan, missä
meidän kanssamme käytiin oikeutta. Vaikka eihän se ollut mitään
laillista oikeudenkäyntiä, jota meitä kohtaan harjotettiin;
ainakaan me itse emme sitä siksi tunnustaneet, sillä eihän meidän
hyvin perusteltuja puolustuksiamme otettu ollenkaan huomioon
ja kaikesta näki, että herttua oli jo ennalta päättänyt meidän
kuolemamme ja oikeutta istuttiin vain näön vuoksi. Ainakin
näkyy herttua päättäneen maanpinnalta hävittää isämme suvun.
Tosin hän kaksi viikkoa sitten, jolloin minut täällä linnassa
saatettiin hänen puheilleen, tarjosi minulle armoa, jos luopuisin
kuninkaasta ja rupeaisin hänen palvelukseensa. Mutta kun minä en
siihen suostunut ja lisäksi notkistin hänen edessään vain toisen
polveni, sanoen täyden polvistumisen säästäväni Jumalalle ja
kuninkaalle, julmistui hän uudelleen ja sanoi näkevänsä, että
minussa elää isäni henki. No niin, siitä hänen todistuksestaan
olen ylpeä ja käyn tyynenä kuolemaan, kun tiedän sen tekeväni
isäni poikana. Kuolemaan -- sillä samana päivänä julistettiin
meille kuolemantuomio ja tänä aamuna kävi herttuan tallimestari
vankihuoneissamme ilmottamassa, että tuomio pannaan huomenna
täytäntöön.
Kuinka monet muistot täyttävätkään päivittäin mieleni, sillä
onhan vankihuoneenani äitimme entinen arkihuone, lounaiskulman
holvikammio -- lapsuutemme leikkisija pitkinä talvipuhteina;
viereisessä tornikammiossa vartioidaan Arvid Stålarmia ja Akseli
Kurkea ja sen takana, Juhana-herttuan entisissä huoneissa, ovat
velipuoleni Olavi sekä muut osatoverini. Kuinka alastomaksi tämä
ennen niin kotoisa huone onkaan linnan monissa viime vaiheissa
riisuttu. Verhoton makuutila, pari jakkaraa ilman patjoja ja
pieni pöytä, jonka ääressä tätä kirjotan -- siinä kaikki! Mutta
uuniseinällä näkyvät vielä ne koukeroiset nimet ja vaakunat,
joita me kerran väriliidulla muovailimme. Näkyypä siellä vielä
se kruunukin, jonka sinä piirsit minun nimikirjainteni päälle.
Kruunu, hm! Mutta se tuo niin elävänä mieleeni lapsuutemme
ajoilta erään tapauksen, jota aamulla herättyäni niinikään
muistelin. Mutta tahdonpa kertoa asiat järjestyksessään ja
juurtajaksain, sillä onhan tämä viimeinen kerta, jolloin edes
hanhensulan välityksellä saan sinulle jutella.
Kuten tiedät, vietin viime talven osaksi Kuitiassa, osaksi
Suitiassa ynnä muilla tiloillamme sekä väliin vierailuilla
Turussa. Kesäkuun alkupuolella alkoivat asiani olla jo siksi
kunnossa, että saatoin ajatella matkaa takaisin Puolaan sekä
sitten edelleen lännen maihin näkemään ja oppimaan. Niin
laskeusin eräänä iltana juhannuksen alla levolle siinä mielessä,
että vietän sillä kertaa viimeisen yöni rakkaassa, nyt miltei
autioksi jääneessä Kuitian linnassa. Kauan sain kuitenkin vartoa
unta, sillä oudot aavistukset ja omituinen surkumieli täyttivät
sydämeni ja kun viimeinkin nukahdin, vaivasivat minua levottomat
unet. Ainakin pariin kertaan luulen nähneeni isä-vainajamme, joka
kulmat uhkaavasti rypistettyinä kohotti minua kohti varottaen
sormeansa.
Kun aamulla Malina-muori laittoi viimeisiä matkakapineitani
kuntoon, istuin minä kuninkaan kammion ikkunakomerossa ja
katselin ulos salmelle, samalla kun moninaiset lapsuuden muistot
tulvivat mielessäni. Silloin näin erään purjealuksen, Turun
suunnalta tullen, laskevan Kuitian laituriin. Siitä nousi maalle
pari vallasmiestä, joista toisen kohta tunsin Arvid Stålarmiksi.
Hän tuli minua tapaamaan ja hänen asianaan oli saada minut
jäämään tänne siksi kuin Suomen kohtalo saadaan ratkaistuksi.
Aluksi olin kerrassaan taipumaton hänen tuumiinsa, mutta kun hän
vetosi siihen, että minun läsnäoloni on ehdottomasti hyödyksi
kuninkaan asialle, sillä Fleming-nimellä on Suomen aateliston
kesken siksi mahtava ja kokoava vaikutus, myönnyin minä vihdoin.
Siten tuli minun kohtaloni ratkaistuksi ja elämäni polku kääntyi
tuona aamuna kulkemaan mestauslavaa kohti.