Tämä päätti Sallyn oleskelun Cailshamissa. Kuinka hän olisi voinut
jäädä sinne enää, kun hän saattoi minä hetkenä hyvänsä jälleen tavata
Wilfrid Griersonin, jota hänen nyt täytyi hävetä. Heidän kohtaamistaan
tyttö ei voisi estää; Cailsham oli siksi liian pieni, ja hänen äitinsä
tuttavapiiri liian rajoitettu. Hänen oli pakko lähteä.
Samana iltana hän kirjoitti Griersonille. "Minä jätän Cailshamin ja
palaan takaisin Lontooseen. Te ymmärrätte, minkätähden teen sen. Olen
pahoillani, kun tuotin teille tuskaa; tehän näitte, että minä olin
koettanut karttaa sitä. Kaiken sen, mitä te sanoitte minusta, ennenkuin
tiesitte totuuden, minä säilytän sydämessäni kauniina muistona
jalomielisen miehen ajatuksista. Ja minä tiedän, että yksin teidän
salaisuudeksenne jää kaikki, mitä minä teille kerroin tahi minkä te
ymmärsitte minun kertomattani. Jääkää hyvästi."
Seuraavana aamuna Grierson luki tämän kirjeen makuuhuoneessaan. Hän
istui vuoteellaan ja luki sen uudelleen ja uudelleen. Sitten hän
alkoi sadatella naisia, sadatella elämää, ja sadatella itseään sen
vuoksi, että jotkut seikat saivat hänen mielessään niin liian suuren
merkityksen.
Samaan aikaan elettiin myöskin mrs Bishopin kotona hermoja kiihoittava
kohtaus. Dora luki aamiaispöydässä sanomalehdestä ääneen sellaisia
kohtia, joiden tunteminen on välttämätön aikaansa seuraaville
varakkaiden ihmisten lasten kasvattajille. Tyttö luki parhaillaan
tuoreimpia uutisia Lontoon seuraelämästä, kun hän äkisti mykistyi,
huudahdettuaan hämmästyneesti.
"Äiti!"
"Niin?"
"Mrs Priestly!"
"Mrs Priestly?"
"Ah, niin —"
"Mitä hänestä?"
"Oikeusjuttu... Häntä syytetään aviorikoksesta!"
Mrs Bishop laski munakupin hitaasti käsistään. "Anna lehti minulle,"
hän sanoi.
"Kyllä; aivan heti. Asia on esillä —"
"Dora — sanomalehti!"
Hän sai lehden käsiinsä, ja Sallyn katse tarkkasi kauhistuneena ja
tuskallisena äidin ilmeitä, tämän lukiessa hälyyttävää uutista. Kun
mrs Bishop oli ehtinyt uutisen loppuun, hän viskasi sanomalehden
syrjään, otti silmälasit nenältään ja pani ne pöydälle lasit alaspäin.
Korvallissangat jäivät värähdellen törröttämään pystyssä.
"Minulla oli alusta alkaen oma käsitykseni siitä naisesta," hän sanoi
huuliaan suipentaen. "Oh, se on tavatonta; inhoittavaa! Hänen poikansa
ei saa jäädä tänne silmänräpäykseksikään tämän jälkeen."
"Mutta, äiti, — minkätähden?" huudahti Sally tuskaisesti. "Mitä hän on
tehnyt? Eihän poika ole tehnyt mitään tuomittavaa."
"Jos sinä hiukankin ymmärtäisit sopivaisuuden vaatimuksia, niin
et puhuisi noin naurettavia. Pojan täytyy lähteä paikalla. Minä
olen huomannut useasti nyt sinun täällä ollessasi, että Lontoo on
hämmentänyt sinun moraalista ryhtiäsi, Sally. Olen huomannut sen sinun
mielipiteistäsi silloin tällöin. Mutta tämän asian sinä ystävällisesti
jätät minun ratkaistavakseni. Poika on ajettava tiehensä, — minä
häpeän, kun ajattelen, että hän on hetkeäkään asunut minun kattoni
alla, sillä hän on — äpärä!"
"Äiti!" kiljahtivat Dora ja Elsie säikähtyneinä.
"Huomaan sen tästä uutisesta." Mrs Bishop viittasi kylmästi
sanomalehteen.
Sally ei puhunut mitään.
"Mikä onnettomuus, että hän on saanut olla täällä kunniallisten
ihmisten lasten parissa. Kuka voi arvata tämän yhdessäolon turmelevaa
vaikutusta!"
"Se on kauheata!" valittivat Sallyn sisaret.
"Oh, kylläpä te olette oikeudenmukaisia!" huudahti Sally ja nousi
posket hehkuvina pöydästä. "Kuinka sen ikäinen poika voisi turmella
ympäristöään? Kuinka hän voisi tärvellä näitä viattomia, pieniä vesoja,
joista te huolehditte niin hellästi sen vuoksi, että heidän äitinsä
takaavat teille aseman tämän kaupunkipahasen seurapiireissä."
Mrs Bishop oli noussut tuoliltaan huulet kalpeina ja sieraimet
laajenneina. Sisaret katselivat Sallya tuijottavin silmin ja suut
avoimina. Äänettömyys, jota nyt kesti hetkisen, tuntui suorastaan
jyrisevän heidän korvissaan.
"Sally," aloitti äiti, ja hän tuntui purasevan jokaista sanaa,
ennenkuin hän päästi sen huuliltaan. "Sally, ellet sinä olisi minun
tyttäreni, niin minä sanoisin — sanoisin, että sinä olet siveetön
nainen. Tiedäthän sinä tunnossasi, niinkuin isäsi on opettanut sinulle,
ja niinkuin raamattusi sanoo — jos sinä koskaan luet raamattuasi
—, että isäin pahat teot, niin, ja äitien samoin, kostetaan heidän
lapsilleen kolmanteen ja neljänteen polveen. Luuletko sinä todellakin,
ettei irstailevan äidin turmelus tartu hänen lapsiinsa."
Elsie meni äitinsä sivulle kuuliaisen tyttären uskollisuudella ja laski
kätensä rauhoittavasti hänen olalleen.
"Älä välitä hänestä, äiti," hän sanoi. "Poika ei voi jäädä tänne, — hän
tietenkään ei voi jäädä. Sally ei ymmärrä, mitä hän puhuu."
"Varmasti pojan täytyy lähteä", vahvisti mrs Bishop. "Vaikka sitten
minun itseni täytyisi työntää hänet tänään junaan ja lähettää hänet
Lontooseen."
"Mutta kuka ottaa hänet vastaan?" kysyi Dora.
"No niin, minä tietysti voin sähköttää hänen äidilleen. Onhan minulla
hänen osoitteensa."
"Mutta sähköttäminen on hirveän kallista", huomautti Elsie. "Jos
sinä kirjoittaisit mrs Priestlylle nyt, ja lähettäisit pojan vasta
myöhemmässä junassa, niin eiköhän äiti silloin ehtisi häntä vastaan
ajoissa?"
"Kulut tietysti merkitään mrs Priestlyn laskuun," sanoi mrs Bishop.
"Ja te siis aiotte lähettää Mauricen vallan yksin Lontooseen?" huudahti
Sally viimein, jaksamatta enää vaieta.
"Tietysti," vastasi mrs Bishop, kysymyksestä ällistyneenä. "Ethän toki
uskonekaan, että minä hankin hänelle vielä matkatoverin kaiken lisäksi?"
"Ehkäpä te ette tee sitä, mutta minä teen."
"Mitä ihmettä sinä tarkoitat?"
"Minä lähden itse hänen mukaansa."
"Jos sen teet, — jos tavalla tahi toisella alennut kosketukseen
sellaisten ihmisten kanssa, — niin on parasta, ettet sen jälkeen
ajattelekaan palata enää tähän taloon."
Äidin ääni värähteli kauhistuksesta, jonka tytön uhma synnytti hänessä.
"Sellaista tulevaisuutta minä voin ajatella kaipauksetta," vastasi
Sally tyynesti.
"Oh!" huudahti mrs Bishop. "Oh!" Sitten hänen kotityttärensä järkevästi
johtivat hänet pois huoneesta.
"Minun munani jäi vielä kesken," sanoi mrs Bishop särkyneellä äänellä,
kun hän poistui ovesta.
Perheessä ajateltiin, ettei Sally tohtisi jännittää uhmaansa viimeiseen
saakka; ja vasta sitten kun he näkivät hänen matkakapineensa täydessä
muuttokunnossa eteisen nurkassa, he alkoivat huomata, että tyttö
oli tarkoittanut sanoillaan totta. Silloin Elsie tuli puhuttelemaan
uppiniskaista sisarta.
"Sally," hän sanoi vakavasti ja nuhtelevasti, "muistathan, mitä äiti
sanoi? Kaiketi sinä ymmärrät, että hän myöskin täyttää uhkauksensa?"
"Täyttää? Kyllä, luullakseni. En ole sitä ajatellut sen enempää."
"Etkö ole? Et voi tarkoittaa totta. Täytyyhän sinun sitä ajatella.
Ymmärräthän, että sinä et voi enää tavata äitiä koskaan jos nyt lähdet."
"Niin; kyllä ymmärrän. Mutta en erityisesti siksi, että hän niin sanoi.
Minä en tulisi enää takaisin, vaikka hän pyytäisikin."
Elsie katseli sisartaan kauhistuneena, aivankuin hän yhtäkkiä olisi
nähnyt tämän vajoavan kadotuksen syvimpään kuiluun.
"En olisi uskonut kuulevani tällaista sinun suustasi", hän mutisi
hiljaisesti. "Etkö huomaa, että sinä rikot neljättä käskyä vastaan?"
"Eikö äiti sitten näe", vastasi Sally kiivaasti, "että hän rikkoo
kaikki kirjoitetut ja kirjoittamattomat lähimmäisenrakkauden käskyt, —
rakasta vihollisiasi — tee hyvää niille, jotka sinua vainoavat? Minä
rikkoisin neljännen käskyn viiteenkymmeneen kertaan mieluummin kuin
palaisin jälleen elämään teidän parissanne. Te olette ahdasmielisiä,
te olette kovasydämisiä ja julmia, ja te sanotte tätä vielä
kristillisyydeksi, nukuttaaksenne omaatuntoanne."
Kun tämä kaikki oli toistettu sisähuoneessa, Sallyn omaiset tuskin
jaksoivat uskoa, että Bishop perheen jäsen saattoi puhua täten. Äiti
tuli eteiseen, jossa Sally ja Maurice odottelivat ajoneuvoja, jotka
Sally oli tilannut kuljettamaan heitä asemalle.
Mrs. Bishop kutsui Sallyn erikseen ruokahuoneeseen ja kysyi: "Etkö sinä
aio sanoa hyvästejä kotiväellesi, Sally?"
"Pidin sitä tarpeettomana. Siitähän syntyisi kaiketi vain ilveily?"
"Voitko sinä puhua tällä tavoin nyt, kun viimeisen kerran lähdet
kotoasi?"
"Eihän se muuta totuutta. Hellyys meidän keskemme olisi vain ilvettä.
Te vihaatte minua, — enkä minäkään pidä teistä. Ja kuitenkin te
suostuisitte jäähyväisiksi suutelemaan minua, — eikö se olisi Juudaan
suudelma, jos minäkin saan vedota raamattuun."
Tässä Janetin henki puhui Sallyn suulla. Mutta tyttö itse ei ollut
siitä tietoinen. Hän vain tunsi inhoavansa sitä tekohurskasta
ilmapiiriä, joka häntä tässä talossa oli ympäröinyt, ja siksi hän ei
kammonnut purevia ja vihlovia sanoja, joiden käytön hän oli oppinut
ystävättäreltään.
"Kuinka sinä saatat puhua näin äidillesi?" valitti mrs Bishop jälleen.
"Unohdatko sinä kokonaan, että minä synnytin sinut tuskalla ja kivulla
maailmaan, ja vaalin ja ruokin omilla rinnoillani sinut eloon?"
"En minä sitä unohda," vastasi Sally rauhallisesti. "Mutta miksikä
te ajattelette niin paljon yksinomaan itseänne? Minkätähden te ette
lainkaan ajattele Lontoossa olevaa naisraukkaa, joka on koettanut
suojella poikaansa ja säästää häntä tämän oikeusjutun kauhuilta,
toimittamalla hänet tänne turvaan? Miksikä te ette anna Mauricen elää
täällä rauhassa? Mrs Priestly on kokenut aivan saman tuskan ja kivun
kuin tekin, ja hän kärsii yhä vieläkin; mutta te, — te paadutatte
itsenne niin kovaksi kuin ihminen voi paatua."
Mrs Bishop oli aivan kalpea. Hänen oli työläs keksiä sanoja.
"Sinä olet aivan yhtä hullu kuin isäsikin", hän sanoi. "Hän sorti
meidät tähän asemaan hulluudellaan!"
"Tiedättehän, kuinka on kirjoitettu: 'Joka sanoo veljelleen, sinä
hullu' —"
"Sinä et ole minun veljeni. Sinun huomautuksesi ovat yhtä järjettömiä
kuin isäsikin puheet."
"Näen," vastasi Sally, "että te luette raamattunne kirjaimellisesti.
Kaikki hyvät kristityt tekevät siten — toisinaan. Ja te, te
sanotte isää hulluksi! Kunpa teissä olisi puoliksikaan niin paljon
kristillisyyttä kuin isässä, niin te ymmärtäisitte kuinka väärin ja
julmasti te elätte."
Ajoneuvojen vieriminen porrasten eteen päätti armeliaasti tämän
onnettoman sananvaihdon. Kun Sally ja Maurice ehtivät junaan, tyttö
otti pienen ystävänsä syliinsä ja painoi vaieten hänen päätään
rinnalleen.
"Me lähdemme katsomaan äitiä", hän oli selittänyt pojalle. "Äiti tulee
asemalle meitä vastaan." Ja hänen täytyi kuunnella pojan herkeämättömiä
ilon huudahduksia, kun Maurice ajatteli pian tapahtuvaa kohtaamista.
Sally oli nähnyt Mauricella pojan äidin valokuvan, ja siitä hän nyt
tunsi kookkaan, ylväsmuotoisen naisen, jonka hän näki asemalla, kun
heidän junansa verkalleen vyöryi katoksen alle. Maurice oli kurkotellut
ulos vaunun ikkunasta ja liehutti siinä hurjasti nenäliinalla
äidilleen, joka asemalaiturilla riensi heidän vaununsa jäljessä.
"Siinä on äiti! Siinä on mamma!" huudahteli poika ja nyökytteli
ikkunasta äidilleen. Ja hänen jokainen huudahduksensa sai tytön
toistamaan itsekseen: "Nyt minun iloni on lopussa, — se on nyt lopussa!"
Hän pidätteli poikaa asemillaan, kunnes juna pysähtyisi kokonaan, ja
koki karaista mieltään kestämään eron hetkeä, joka nyt oli jo niin
lähellä. Sitten juna seisahtui; Maurice ryntäsi alas laiturille, ja kun
Sally hetkistä myöhemmin seurasi jäljissä, hän näki pienen, vaalean
pään puoliksi kätkettynä äidin syliin.
Hän lähestyi heitä äänettömänä ja turtuneena. Silloin mrs Priestly
kohotti päätään ja hänen surulliset harmaat silmänsä kohtasivat Sallyn
katseen. Hän ojensi kätensä epäröivänä ja hämillään.
"Tehän olette miss Bishop?" hän kysyi.
Sally myönsi sen.
"Maurice puhuu teistä jokaisessa kirjeessään."
"Minä — minä luulen, että me olemme ystävykset."
Mrs Priestly kutsui vaunut ja nosti Mauricen niihin sisälle. Sitten hän
kääntyi Sallyyn.
"Minä sain tänä aamuna sähkösanoman," hän puhui, "ja siinä
ilmoitettiin, että Maurice tulee Lontooseen minun luokseni. Mutta syytä
ei selitetty."
"Ettekö te arvannut sitä?" kysyi Sally hiljaisesti.
"Kyllä; minä arvasin. Mutta —" Hän ei tiennyt, mitä hän sanoisi, tahi
mitä hän koettaisi peitellä.
"Niin, syy on siinä," vastasi Sally karttelevasti. "Äiti luki
sanomalehdestä tänä aamuna uutisen teidän asiastanne."
"Ja hän ajoi pojan näin talostaan, — heti samana päivänä?"
"Niin, hän piti sitä kristillisenä velvollisuutenaan."
"Lähettikö hän teidät saattamaan Mauricea?"
"Ei, hän kielsi minua tulemasta. Hän aikoi lähettää pojan yksinään."
"Mutta te tulitte kuitenkin?"
"Niin. Minä luultavasti en ole kristillinen. Ja minä rakastan poikaa."
Hän katsahti mrs Priestlyä silmiin. "Kenties minun tunnustukseni
loukkaa teitä? Mutta tiedättehän, että Maurice ei rakasta minua. Teidän
ei tarvitse peljätä, että minä olen varastanut teiltä hänen sydämensä.
Me rukoilimme aina yhdessä, ja hän ei koskaan unohtanut rukoilla teidän
puolestanne.
"Eräänä iltana minä kysyin, eikö hän tahtoisi rukoilla minunkin
puolestani, ja hän sanoi: 'Tietäisikö se sitä, että minä rakastan
sinua?' Minä — niin minä tunnustan, että minä toivoin hänen rakastavan
itseäni — voitte moittia minua siitä, jos tahdotte — ja minä sanoin,
'kyllä'. Silloin Maurice," — Sally tarkasteli itsepäisesti lämmittäjää,
joka lapioi hiiliä veturin höyrykattilan alle, — "Maurice sanoi, ettei
hän sitten voi rukoilla, koska hän rakastaa yksin teitä. Kerron tämän
senvuoksi, kun —"
"Te ajattelette, että minä olisin mustasukkainen?"
"Niin. Minä helposti olisin, teidän sijassanne."
Mrs Priestly nieli nyyhkytyksen, joka oli nousemassa hänen kurkkuunsa.
"Ja näin te siis tulitte Lontooseen. Mitä te nyt aiotte? Palaatteko
takaisin Cailshamiin?"
"En. Minä en palaa takaisin."
"Sittenhän te lähdette meidän mukaamme? Minun asuntoni tosin ei ole
varsin suurenmoinen, mutta —"
"Ei, minä en voi lähteä, — kiitän teitä kutsusta. Minulla itselläni on
huoneet Lontoossa, ja minun täytyy lähteä hoitamaan niitä. Hyvästi."
"Mutta, miss Bishop, ettehän voine jättää meitä tällä tavoin? Minun
täytyy kiittää teitä vilpittömästi kaikesta ystävällisyydestänne. Te
ette saa näin jättää meitä!"
"Näin on parasta", sanoi tyttö. "Minä pidän tätä tapaa parhaimpana.
Jääkää hyvästi."
He puristivat äänettöminä toistensa kättä. Mrs Priestly nousi
vaunuihin. Sally ajatteli, mahtaako hän kertoa Mauricelle, ettei tämä
näe enää ystäväänsä. Samassa kun vanhat, kömpelöt vaunut lähtivät
liikkeelle, kurkottautui vaalea pää niiden ikkunasta, ja iso valkoinen
nenäliina läpätteli tuulessa vasten pojan onnellisia kasvoja.