Kun Sally oli jättänyt matkatavaransa Regent-kadulle, hän ajoi suoraan
Janetin ateljeehen. Kun hän koputti, tuli Janet avaamaan oven, puettuna
pitkään työmekkoon, — kädet väritahroissa, hiukset sukimattomina ja
epäjärjestyksessä.
"Taivas!" hän huudahti. "Etkö sinä olekaan Cailshamissa?"
"Tulin kaupunkiin aivan äsken."
Sally kävi sisälle ja meni maalaustelineen luo, johon kiinnitettyyn
kankaaseen parhaillaan oli hahmottumassa palanen "natura mortea."
Sallyn katsellessa luonnosta sulki Janet oven jälleen.
"Milloinka sinä palaat Cailshamiin?" hän kysyi.
"En minä lähde sinne enää."
Janet rykäisi, kiipesi tuolilleen, kastoi sivellintään värilautaseen ja
veti kankaaseensa viivan, tarkoittamatta sillä mitään. Sitten hän laski
jälleen käsistään siveltimen ja paletin, katsahti Sallyyn ja sanoi:
"Olen melkein odottanut tätä. Mutta minkätähden sinä et palaa takaisin?"
"Äiti ei halua sitä, — enkä minä myöskään."
"Tietääkö äitisi —?"
"Ei, hän ei tiedä mitään."
Janet näytti kummastelevan. "Mikä sitten on vikana?" hän kysyi äkisti.
Sally heittäytyi tuolille istumaan. "Mrs Priestly, Mauricen äiti, on
häväisty. Kotona, Cailshamissa, he näkivät tänä aamuna sanomalehdestä,
että hänen miehensä hakee avioeroa hänestä. Maurice ei ole tämän
miehen lapsi. Äitini lähetti pojan heti tiehensä; aikoi lähettää hänet
yksinään Lontooseen. Minä lähdin häntä saattamaan, ja silloin äiti
sanoi, etten minä enää saa palata. Se ei merkinnyt minulle mitään. En
missään tapauksessa kuitenkaan menisi enää Cailshamiin."
"Minkätähden et?"
"Muuan — mr Grierson, siellä Cailshamissa, pyysi minua vaimokseen. Minä
en voinut myöntyä, ilmaisematta hänelle ensin salaisuuttani."
"Sinä tunnustit hänelle?"
"Niin."
"Mitä hän sanoi?"
"Tuskin mitään. Aluksi juuri sen, ettei hän voinut uskoa minusta
sellaista. Mutta kun hän ymmärsi, että minä tarkoitin totta, hän ei
puhunut mitään."
"Minkätähden sinä et salannut?"
"Se ei olisi ollut oikein."
Janet katseli tyttöä, katseessaan lempeätä ihailua.
"Muistathan, mitä sinä kerroit minulle isästäsi?" hän kysyi.
"Kyllä, — miksikä sitä kysyt?"
"Luulen, että sinä olet hyvin hänen tapaisensa. Se vain on erona,
että kun hän oli kirkkonsa opetusten kuuliainen orja, sinä olet oman
sydämesi orja. Samoin kuin isäsi oli niitä yksinkertaisen rehellisiä
pappeja, joita kirkko eniten tarvitsee ja joita se kuitenkin kohtelee
väärin, samoin sinä olet juuri sellainen nainen, joiden tarpeessa
maailma on, mutta joita se pitelee kirotun pahoin, — en välitä, vaikka
sadattelisin häijymminkin. Luulen todellakin, että sinä olet aivan
isäsi tapainen."
"Samaa äitikin sanoi, vaikka hiukan toisella tavalla. Hän sanoi, että
minä olen hullu, kuten isäkin oli."
"Hm!" tuhahti Janet ja tarttui jälleen siveltimeen. Hän maalasi hetken
aikaa äänettömänä, silmät kiinteästi tähdättyinä hienoihin piirtoihin,
joita hänen siveltimensä jätti kankaaseen. Sivellintä johdattaessaan
hän pidätteli hengitystään, saadakseen kätensä pysymään vakavampana,
ja piirron vedettyään hän päästi ilmavirran keuhkoistaan vapaaksi
suhahtavana läähätyksenä.
"Olisitko sinä myöntynyt miehen pyyntöön?" hän sitten kysyi odottamatta.
"Olisin."
Janet jälleen vetäisi muutaman viivan. "Etkö sitten ymmärtänyt, ettei
hän jaksaisi sulattaa sinun tunnustustasi?"
"Arvasin niin käyvän."
"Ja kuitenkin —?"
"Niin, minähän jo sanoin, että muuten olisin menetellyt väärin. Sinä et
voi väittää muuta, vaikka tahtoisitkin. Sinä olisit itse tehnyt samoin
kuin minäkin. Jos olisin salannut, niin elämäni olisi käynyt kurjaksi
hänen vaimonaan. Mutta luulen, että olisin voinut olla onnellinen sen
jälkeen, kun hän tiesi kaiken. Olisin jumaloinut hänen lapsiaan."
"Olet siis oppinut ymmärtämään, että minä puhuin totta, kun sanoin,
että sinut on luotu äidiksi," huomautti Janet. "Eikö Traill koskaan
halunnut sinulle lasta?"
"Ei, en luule. Hän ei milloinkaan puhunut siitä."
"Entä sinä itse?"
"En ajatellut sitä silloin. Olin siksi liian onnellinen."
Janet kiintyi jälleen työhönsä. "Mutta nyt sinä haluaisit?" hän kysyi.
Maalatessaan parhaillaan herkullisen ruusun terälehtiä hän ei joutanut
katsahtamaan tyttöön, eikä edes huomannut vähään aikaan, ettei Sally
vastannut mitään. Sitten hän kysyi uudelleen:
"Sinä haluaisit siis nyt?"
Kun ruusu alkoi kukkia ja loistella hänen siveltimensä alla, Janet
oikaisi vartensa ja katsahti ympärilleen. Sally istui etukumarassa,
kyynärpäät polvilla ja kasvot käsiin kätkettyinä.
Janet meni hänen luokseen. "Itketkö?" hän kysyi hiljaisesti.
Sally katsahti häneen kyyneleettömin silmin. "En, minä en nyt osaa
itkeä. Olen koettanut, mutta en osaa."
"Jumala! Mikä ero sinun elämälläsi silloin olisikaan!" huudahti Janet.
"Milloin?"
"Jos sinulla olisi lapsi, tarkoitan. Miltä se sinun pikku Mauriesi
näytti? Hänen nimensä tuntui aina soivan sinun kirjeissäsi kauniilta.
Miksikä sinä et tapaisi häntä niin useasti kuin vaan voit? Minä uskon
hänen varmasti pitävän sinusta. Eikö hän pidäkin?"
"Kyllä, tavallaan. Omalla, ihmeen suloisella tavallaan. Mutta se, että
lapsi pitää minusta, ei vielä riitä."
"Mitä sinä sitten haluaisit?"
"Rakkautta. Ellei lapsi rakasta minua, niin minulla ei ole mitään
oikeutta häneen. Cailshamissa oli muutamia pikku poikia, kauheita
pieniä raukkoja, jotka selkäni takana näyttivät minulle kieltään."
"Gentlemanien poikia," huomautti Janet.
"Muuan heistä kerran sylkäisi minuun, kun minä opetin häntä soittamaan.
Sellaisilta en minä odottanut mitään. Mutta toisinaan minä melkein
olisin voinut uskoa Maurien omaksi lapsekseni."
"Miksikä sinä et sitten mene tapaamaan häntä? Voisit ottaa pojan
hoitoosi siksi aikaa kuin mrs Priestlyn juttua käsitellään oikeudessa.
Se olisi pojalle hyväksi. Milloin juttu päättyy?"
"Avioero-juttu?"
"Niin."
"En tiedä."
"Luuletko mrs Priestlyn saattavan voittaa sen?"
"Pelkään hänen häviävän; ja luulen, ettei hän paljoa huolikaan siitä
niin kauan kuin Maurice on hänen koko maailmansa."
"Kuka hänellä on asianajajana?"
"Oh, en tiedä. En lukenut lehteä."
"No niin, etkö ota poikaa haltuusi siksi, kunnes kaikki on ohitse?"
"En usko äidin suostuvan siihen."
"Mitä ihmettä! Kuulehan, päästä minut sinne lieden luo; meidän täytyy
saada hiukan teetä. Miksikä hän ei suostuisi?"
"Hän on liian kateellinen, niinkuin äidit ainakin. Maurice kirjoitteli
hänelle minusta Cailshamista, ja minä tiedän äidin peljänneen, että
poika alkaisi rakastaa minua. Tänään minä huomasin sen. Huomasin niin
selvästi, että tohdin puhua hänelle siitä. Ja minä tunnustin, että olin
koettanut houkutella poikaa rakastamaan itseäni, mutta etten onnistunut
siinä."
"Olitko sinä koettanut?"
"Olin. Se, luullakseni, oli alhaisin teko, mihin minä koskaan olen
alentunut."
Janet pystytti äänettömänä kattilan tulelle ja istui sitten Sallyn
tuolin käsinojalle. Toisen kätensä hän laski tytön olalle ja kohotti
toisella hänen kasvojaan.
"Minä en ole osannut antaa sinulle täyttä arvoa, Sally," hän sanoi
vakavasti. "Sinun parhaat puolesi ovat kätkössä. Mutta, hyvä Jumala,
minä pidän sinua suorastaan ihmeteltävänä! Mainitsenko minä puheissani
'Jumalan' liian usein sinun mielestäsi?"