Sinä yönä heidän ystävyytensä alkoi. Sinä yönä tytön sielussa alkoi
versoa uusi ajatus, jota ei hänen palava rakkautensa Trailliin enempää
kuin Janetin filosofoivat opetuksetkaan olleet kyenneet herättämään
hänen mielessään. Nyt hän ymmärsi, että lapsi voisi pelastaa hänen
elämänsä ja tarjota sille täyden sisällyksen. Lapsi tekisi hänen
elämänsä elämän arvoiseksi. Ja kun hänellä ei ollut lasta, tyttö
ponnisti sydämensä kaikki voimat, saavuttaakseen pienen Mauricen
rakkauden.
He kuljeksivat yhdessä halki puutarhojen, joissa kypsyvät omenat
kurkottautuivat lehvien lomitse kohti aurinkoa. He risteilivät
kukkulain rinteillä, etsien kätkettyjä ihmeitä kalkkivuorien syvistä
onkaloista. He kipusivat vuorten harjuille katsomaan, miltä maailma
näytti niiden toisella puolen. Ja näillä retkillään he oppivat
tuntemaan toinen toisensa. Sally näki, kuinka tämä kuuden vuotias
poika, jota kammotti olla lapsi, oli sielultaan pehmyt ja notkea kuin
vaha, johon muovailevan sormen jokainen kosketus jättää jälkensä. Ja
poika oppi ymmärtämään, että hänen opastajansa sydäntä jäyti salattu
murhe, jonka syytä hän ei tiennyt. Mutta hän halusi kiihkeästi selittää
mikä tämän murheen oli aiheuttanut, ja sen vuoksi hän itse keksi siitä
pitkän tarinan, jonka hän eräänä päivänä kertoi ystävälleen.
He istuivat silloin kukkulan rinteellä, katsellen iäkkään, väsyneen
vanhuksen — Cailshamin — pään yli Englannin yltäkylläistä puutarhaa,
jonka väsynyt vanhus näki joka päivä uneliaine silmineen. Siinä Maurice
kertoi tytölle hänen onnettomuutensa tarinan, — se oli täynnään
haltijattaria, jättiläisiä, peikkoja ja kääpiöitä, jotka pojan
mielikuvituksen hypittäminä ympäröivät sadun prinssiä ja prinsessaa
kirjavana joukkona.
"Ja sentähden sinä olet surullinen," hän päätti tarinansa. "Kunhan
prinssi vain ei olisi kuunnellut peikon neuvoja, niin sinä olisit ihan
onnellinen. Etkö olisikin?"
Sally otti pojan pehmeät, pyöreät posket kämmentensä väliin, taivutti
hänen kasvojaan ylöspäin ja suuteli niitä.
"Olisin," hän sanoi hiljaa. "Minä olisin onnellinen. Mutta et saa
koskaan kertoa tätä toisille."
"Enkö äidillekään?" vetosi poika.
Tyttö irroitti kätensä hänen poskiltaan ja katsahti jäykästi eteensä.
Hän tunsi hetkisen aikaa kadehtivalla pojan äitiä, — sitten hän häpesi
tunnossaan.
"Kyllä," hän vastasi, "äidille sinä saat kertoa."
* * * * *
Kesän viikot vierivät kuin heleä virta. Sallyn ja hänen äitinsä kesken
ei syntynyt lämpimämpää suhdetta. Sisaret taas avoimesti kadehtivat
häntä. Sally oli kauniimmin puettu kuin he; hän tunsi elämää ja
maailmaa enemmän, ja vieraat kiintyivät mieluimmin keskustelemaan
hänen kanssaan. Cailshamilaiset, jotka aluksi olivat pitäneet Sallya
vain tavallisena Bishopin perheen jäsenenä, huomasivat vähitellen,
että hän oli toisenlainen kuin omaisensa. Naiset myönsivät, että hän
oli soman-näköinen, ja miehet etsivät hänen seuraansa. Mutta Sally
ei kiintynyt koko kaupungissa muihin kuin pikku Mauriceen. Janetia
lukuunottamatta tämä lapsi oli ainoa olento, joka oli saanut hänen
sydämensä lämpenemään sen jälkeen, kun Traill oli jättänyt hänet.
"Minä tuskin uskoin mahdolliseksi, että voisin vielä elää näin
tyytyväisenä," hän kirjoitti Janetille Lontooseen. "Minä odotan aamua,
kun illalla vaivun uneen, sillä herättyäni minä menen pojan huoneeseen
ja suutelen hänen pieniä uljaita kasvojaan, kun ne siinä kohoavat
pielukselta hänen nukkuessaan. Ja kun minä näin olen herättänyt
hänet, polvistuu hän vuoteessaan ja minä sen vierellä, hän kietoo
kätensä minun kaulaani ja niin me rukoilemme yhdessä. Sinä pidät tätä
joutavana, luullakseni, mutta älä naura meille. Voi, Janet, minä
soisin, että hän olisi minun lapseni!"
Vaikka Sallyn koko sydän näin olikin kiintynyt yksin Mauriceen, oli hän
kuitenkin kylliksi nainen, iloitakseen siitä huomiosta, jota hänelle
Cailshamissa yleisesti osoitettiin. Hän tunsi melkeinpä kiitollisuutta,
kun tämän pikkukaupungin miehet, ja etenkin huomattavin heistä, Wilfrid
Grierson, pyrkivät lähestymään häntä kunnioittavasti, missä ikinä he
kohtasivat hänet. Grierson oli lähiseudun suurimman hedelmäviljelijän
vanhin poika, ja sen vuoksi mrs Bishop oli rajattoman tyytyväinen,
nähdessään tämän miehen kiertelevän hänen tyttärensä ympärillä.
Mutta Sally, jota Devenishin jättämä muisto edelleen kuvotti, ei
ajatellutkaan, että yksikään mies enää toden teolla rakastuisi häneen.
Tytön nuorempi sisar, Dora, huomautti hänelle eräänä iltana teepöydässä
odottamatta, että tällainen mahdottomuus kenties oli tapahtumassa.
"Ellei mr Grierson olisi niin perin hieno herra," hän sanoi, "niin
voisi melkein uskoa, että hän on saanut muurahaisia päähänsä sinun
tähtesi, Sally."
Sallyn poskille lehahti värikäs loimu. "Olkaamme sitten kiitollisia
siitä, että hän on niin perin hieno herra," vastasi hän pikaisesti.
"Mitä — ethän tarkoittane, ettet sinä suostuisi häneen?"
"Hän ei ole kosinut minua, — se varmaan riittää selitykseksi. Eikä
hän teekään sitä koskaan. Minä en elä sellaisessa asemassa, josta hän
haluaisi ryhtyä katselemaan vaimoa itselleen."
"Sinun asemasi, Sally," huomautti äiti, joka parhaillaan kirjoitti
huoneen toisessa päässä kirjettä, "on sama kuin meidänkin, niin kauan
kuin sinä elät meidän parissamme."
"Niin, äiti. Ja siksihän minä sanonkin, ettei ole uskottavaa, että hän
koskaan pyytäisi minua vaimokseen."
Hän poistui, ja perheen toiset jäsenet alkoivat pohtia, eikö heidän
olisi syytä päästä eroon Sallysta, joka kohteli heitä näin ilmeisen
yliolkaisesti. Mutta kun he ottivat lukuun sen seikan, että Sallyn
kotonaolo soi heille tilaisuuden säästää sievoiset rahat, jotka sitä
ennen olivat menneet soitonopettajan, miss Hatchin, palkkaamiseen,
antoivat he kysymyksen raueta.
Yläkerrassa Sally parhaillaan toivotteli hyvää yötä Mauricelle.
"Minä en kaipaa ketään muuta, — sano, tiedäthän, etten minä välitä
kenestäkään toisesta?"
"Mutta sinä et voi kaivata minua," sanoi poika yksinkertaisesti, —
"minähän olen äidin."
Sally nousi seisomaan. "Niin, sinä olet äitisi oma," hän myönsi. Ja
sitten hän toisti sen jälleen. Hän poistui verkalleen makuuhuoneeseensa
ja alkoi riisuutua hitaasti.
Tämän päivän jälkeen hän karttoi mr Griersonia, kuten ihmiset
välttelevät taloa, jossa rutto raivoaa. Mutta hän ajatteli, että mr
Grierson oli liian kunnollinen — ja liian kunnioitettava — mies,
ollakseen minkäänlaisessa suhteessa häneen. Tyttö ei nyt kammonnut
avioliittoa, vaikka hänen rakkautensa Trailliin ei ollutkaan sammunut.
Hän oli oppinut rakastamaan lasta, ja samalla kun hän ymmärsi, että
Maurice kuului äidilleen eikä hänelle, samalla hänessä heräsi kiihkeä
kaipaus saada painaa omaa lastaan povelleen. Sen hän saavuttaisi
menemällä avioliittoon. Tämä houkutus juuri pakotti häntä karttamaan
Wilfrid Griersonia, sillä hän tunsi sisimmässään, että jos mies kosisi
häntä, niin hän tuskin jaksaisi kieltää, — ja Grierson ansaitsi
paremman vaimon itselleen kuin hän oli.
Mutta olosuhteet, sattuma, kohtalo — miksikä vain haluat sitä nimittää
— oli hellittämätön. Tilaisuus, jota Sally oli kartellut, tuli
auttamattomasti hänen tielleen.
Eräänä iltapäivänä, kun tyttö oli jo täyttänyt koulussa omat
velvollisuutensa ja Maurice parhaillaan oli lukutunneillaan, Sally
käveli hedelmätarhassa, joka leviää Cailshamista Lontooseen johtavan
valtatien yläpuolella. Tyttö ei tiennyt, ken omisti tämän kauniin
puiston; ja äkisti hän huomasi miehen laskeutuvan alas omenapuusta
jonkun matkan päässä itsestään. Aluksi hän uskoi, että siellä liikkui
hedelmävaras, jonka hän oli säikäyttänyt; mutta tuntiessaan miehen mr
Griersoniksi hän huomasi erehtyneensä.
Tyttö kääntyi ja kiiruhti samaan suuntaan, mistä hän oli tullutkin.
Hän etsi pensasaitauksessa olevaa aukkoa, josta hän oli poikennut
puutarhaan maantieltä. Hän koetti päästä pujahtamaan aukosta
pois jälleen, ennenkuin mies huomaisi hänet. Mutta hän arvasi
myöhästyneensä, kuullessaan jäljissään kiireisiä askeleita, jotka
pehmeästi tömähtelivät nurmella. Sitten hän kuuli miehen huutavan hänen
nimeään, ja silloin tyttö kääntyi.
"Näin teidän laskeutuvan alas puusta," hän selitti vältellen, "mutta
luulin, että siellä oli joku varastamassa hedelmiä."
"Ja senvuoksi te karkasitte?"
"Niin. Sehän kai oli kovin raukkamaista?"
"Eipä tietenkään. Jos siinä olisi ollut varas, ja hän olisi pelännyt
teidän hätyyttävän väkeä paikalle, niin olisitte voinut joutua pulaan.
Mutta tiedättekö varmaan, ettette tuntenut minua, — ehkä te pelkäsitte
minua vieläkin pahemmin kuin hedelmävarasta?"
Sally nauroi hermostuneesti, ymmärtäen, mikä nyt olisi hänen edessään.
"En; miksikä minä olisin teitä peljännyt?"
"Olettehan te kartellut minua viimeisinä kymmenenä päivänä, — aina
senjälkeen, kun äitinne järjesti verkkopallo-klubille teekutsut."
Tyttö loi katseensa maahan. Sitten hän kääntyi katselemaan puiden
vihreitä lehviä, jotka häälyivät hänen yllään ja joiden lomista
punertavat omenat väläyttelivät hänelle auringossa paahtuneita poskiaan.
"Te ette sano mitään siihen," huomautti mies, läjäytellen sääriään
kuivalla varvulla, jonka hän oli taittanut puusta.
"En tiennyt vältelleeni teitä," vastasi tyttö, kohdaten hänen avoimen,
kysyvän katseensa.
"Olette tehnyt sen. Aioin kirjoittaa teille —
"Aioitte?"
"Niin. En ole tottunut siihen puuhaan, mutta olin päättänyt yrittää.
Ajattelin kysyä teiltä, oletteko — oletteko pahoillanne — oh,
ymmärrättehän — kiusaako teitä, jos minä osoitan teille huomaavaisuutta
— siten — niin, siten kuin olen — olen tehnyt. Tähän tapaan minä aioin
kirjoittaa teille tänä iltana."
Tyttö katseli häntä avoimin, ihmettelevin ja miettiväisin silmin, mutta
ei vastannut mitään.
"Niin," jatkoi mies, päättäen pakottaa tytön puhumaan. "Mitä te
olisitte vastannut siihen?"
"En todellakaan tiedä," tunnusti Sally rehellisesti.
"Minä en miellytä teitä?" huudahti mies. "Minä en ole teidän
mielestänne —."
"Oh, en tarkoita sellaista!"
"Mikä siis on syynä, sanokaa?"
Tyttö katseli vakavana häntä silmiin. "Syy on toinen, — minun täytyy
kysyä, olenko minä teille kelvollinen nainen."
Mies tuli hänen rinnalleen ja tarttui varovasti tyttöä käteen,
ikäänkuin peläten puserruksellaan runtelevansa sen. Ja siinä,
omenapuiden lehvien varjossa sinisen taivaan alla, kuunnellen, kuinka
silloin tällöin kypsynyt omena putosi raskaasti maahan tahi kuinka
kottarainen suhahtaen lensi heidän ylitseen, tytön täytyi kuulla
minkälaiseksi Wilfrid Griesron hänet uskoi.
"Ei, — ei, ei!" kuiskaili tyttö kauhistuneena.
Mutta mies ei kuunnellut hänen vastustelujaan, eikä hän voinut ymmärtää
niitä. Vasta kun tyttö irroitti kätensä, hän vaikeni.
"Minun — minun — sanani eivät siis merkitse teille mitään?" kysyi mies
katkerasti.
"Ne merkitsevät enemmän kuin te arvaattekaan," vastasi tyttö. "Mutta te
ette saa jatkaa — minä en voi antaa teidän jatkaa, ennenkuin minä," hän
vaikeni ja hengähti raskaasti, — "ennenkuin minä olen kertonut teille
jotakin."
"Mitä te haluatte kertoa minulle?"
"Minä kirjoitan siitä teille."
"Kertokaa mieluummin. Nyt, — tässä! Miksikä te ette voi kertoa?"
Hänen huulensa olivat kalpeat. Kuiva varpu ritisi hänen käsissään. Se
räiskähti ja katkesi. He eivät kumpikaan huomanneet sitä. "Miksikä te
ette tahdo puhua?"
"En voi. En voi tämän jälkeen, kun te olette kertonut, kuinka ylevästi
te ajattelette minusta. Minä kirjoitan."
Mies viskasi varvunpalaset ruohikkoon.
"Te rakastatte toista," hän mutisi. "Te aiotte naimisiin hänen
kanssaan?"
"Ei, ei, — pyydän, ettette kysele minulta. En minä aio naimisiin."
"Te olette jo —?" Mies kumartui eteenpäin, taivuttautuen tytön ylle, ja
sanat kangertelivat hänen huulillaan.
"En — en — en sitäkään."
"Sanokaa, — mitä siis?"
Sally katseli häntä silmiin, antaen miehen lukea katseestaan. Tyttö
huomasi hänen vähitellen vetäytyvän loitommalle, — sitten hänen
poskensa valahtivat aivan valkoisiksi ja hän pyyhkäsi otsaltaan hikeä,
jota kihosi siihen suurina pisaroina.
"Hyvä Jumala!" kuiskasi mies. "Te, te? Jumalani, tekö?"
Hän kääntyi ja poistui muutaman askeleen tytön luota. Siihen hän
pysähtyi, katse maahan kiintyneenä, ja Sally kuuli hänen mutisevan
käsittämättömiä sanoja. Tyttö odotti, toivoen hänen puhkeavan
herjauksiin; mutta mies vaikeni. Silloin hän lähti hitaasti kävelemään
poispäin, tuntien sydämensä sairaaksi ja ontoksi. Hän kulki verkkaan,
mutta ei katsahtanut taakseen. Seuraisiko mies hänen jäljissään?
Seuraisiko? Hän saavutti pensasaidassa olevan aukon. Siinä hän käänsi
päätään. Mies seisoi yhä samalla paikalla, mihin Sally hänet oli
jättänyt lähtiessään, katse maahan naulattuna.