Cailsham, muuan niitä pieniä, ikivanhoja kaupunkeja, jotka aikoinaan
ovat saaneet nimensä historiaan, lepäilee kukkulain juurella kuin
iäkäs, pitkän raadannan väsyttämä vanhus ja katselee raukein silmin
Kentin vihannoiviin laaksoihin. Keväisin, kun hedelmäpuut kukkivat,
sen ympäristö on tuoksuva ja valkoinen, mutta myöhään syksyllä,
kun tuuli ja pakkanen ovat karistaneet lehdet puista, siellä on
alastonta ja surullista. Caislham elää ympäristönsä maaseutu-elämää.
Kun puut puhkeavat lehtiin, kun ne kantavat kukkia ja kun kukista
kehittyy hedelmiä, elää Cailsham täyteläisesti ja virkeästi. Mutta
sitten kun hedelmät ovat korjatut ja päivät pimenevät, käy kaupunki
tylsäksi, haluttomaksi ja uneliaaksi. Silloin se puhuu vain menneestä
korjuuajasta ja tulevasta keväästä, — ikäänkuin kaikki muu olisi sille
yhdentekevää.
Tässä kaupungissa mrs Bishopilla siis oli pienoinen koulunsa, jossa
kaikkiaan oli parikymmentä oppilasta, Cailshamin ja lähimmän ympäristön
varakkaamman porvariston lapsia. Yhtä lukuunottamatta ne olivat vain
päivänoppilaita. Mrs Bishop ei ollut ajatellut ottaa täysihoitoon
luokseen ainoatakaan — hänen taloutensa mahdollisuudet olivat siihen
liian rajoitetut — mutta erikoiset syyt olivat aiheuttaneet tämän
yhden poikkeuksen. Eräänä päivänä muuan winchesteriläis-rouva oli
kirjoittanut hänelle, kertoen kuulleensa ylistettävän hänen kouluaan,
sentähden hän sanoi pyytävänsä lupaa saada jättää poikansa mrs Bishopin
hoitoon joksikin aikaa, minkä hän itse oli pakotettu asuinaan Lontoossa.
Tämän kirjeen saapumispäivänä äiti neuvotteli asiasta tyttäriensä
Elsien ja Doran kanssa myöhään yöhön. He tekivät laskelmia
kustannuksista, joita pikku Maurice Priestly aiheuttaisi heille,
voidakseen ilmoittaa äidille, paljonko hänen täytyisi maksaa pojan
täysihoidosta. Poikanen voitaisiin sijoittaa ullakkokamariin, jota
tähän asti oli käytetty säilytyshuoneena. Ikkunaan olisi hankittava
verhot, — kuusi kyynärää à yhdeksänkymmentä penniä.
"Kirjoita muistiin", sanoi mrs Bishop Doralle.
Cailshamiin palatessaan he olivat tuoneet mukanaan vanhan leposohvan,
joka nyt voisi palvella poikasen vuoteena.
"Meidän ei siis tarvitse hankkia sänkyä häntä varten," huomautti mrs
Bishop.
"Ei. Mutta peitekangasta meidän on ostettava. Minä olen nähnyt
Robinsonin kaupassa sopivaa ja se maksaa kaksi ja kymmenen metri."
"Kirjoita muistiin," määräsi mrs Bishop.
Kellon lyödessä kymmentä he olivat selvillä kaikesta, mitä poikasen
vuoksi oli ostettava taloon. Ja yhteentoista mennessä he olivat
päättäneet, paljollako mrs Priestlyä olisi velotettava.
Kun konstaapeli Malling samana iltana kulki heidän asuntonsa ohi puoli
kahdentoista aikaan, hän näki vielä valon loistavan mrs Bishopin
ikkunasta. Aamulla hän kertoi siitä vaimolleen, lisäten:
"Mun käypi säälikseni se mrs Bishop. Kyllä vaan se raukka saapi ahertaa
leipänsä takia."
Sinä aamuna kulki postissa mrs Bishopin kirje mrs Priestlylle, ja
palaavassa postissa saapui vastaus:
"Otaksun, että vaatimuksenne on kohtuullinen. Tuon ylihuomenna Mauricen
luoksenne."
"'Otaksun'!" matki Elsie äreästi.
"Vähemmällähän me emme olisi voineet ottaa poikaa tänne," vahvisti mrs
Bishop.
"Ja ullakkohuone näyttää varsin sievältä," lisäsi Dora. "Minä äsken
juuri järjestin vuoteen sinne. En olisi ikinä uskonut, että se on niin
kaunis kamari."
Kahta päivää myöhemmin mrs Priestly ja pikku Maurice saapuivat.
Hitain kaupungin kolmesta ajurista toi heidät mrs Bishopin ovelle.
Koulussa syntyi hälinää ja levottomuutta. Kaksikymmentä varakkaiden
ihmisten lasta käyttäytyi samoin kuin kaikki muutkin heidän ikäisensä
lapset olisivat käyttäytyneet. He rynnistivät kilvalla ikkunoihin
kurkistelemaan uutta tulokasta, heti, kun mrs Bishop oli poistunut
luokalta, käydäkseen vierasta vastaan.
Mrs Priestly oli suurikasvuinen nainen, miellyttävän näköinen ja
hienosti vaatetettu, ainakin näiden maaseutukaupunkilaisten mielestä.
Hänen kasvoissaan, niiden ilmeessä, oli jotakin sairaalloista ja
kärsivää. Hänen liikkeidensä pidättyväisyys ja äänensä hiljaisuus yhä
vahvistivat tätä sisäisestä murheesta kertovaa vaikutelmaa.
Pieni Maurice oli vaalea ja sinisilmäinen, germaanilaisen näköinen
kuusi-vuotias poika. Kun mrs Priestly puhui pojastaan, välkehtivät
hänen tyynet ja kärsiväkatseiset silmänsä ylpeydestä ja onnesta,
himmetäkseen jälleen seuraavassa tuokiossa entiselleen. Hankkiessaan
poislähtöä mrs Priestly kumartui ja pusersi pojan kiihkeästi syliinsä,
mrs Bishopin seistessä sivulla ystävällisesti hymyillen.
Äkisti mrs Priestly katsahti talon emäntään silmät kosteina.
"Minä tulen tapaamaan teitä, mrs Bishop," sanoi hän hiljaisesti,
— "tapaamaan teitä, ennenkuin lähden. Sanon vain ensin hyvästit
pojulleni."
Mrs Bishop otti järkevästi onkeensa tämän vihjauksen ja poistui,
jättäen äidin ja pojan kahden kesken. Hän tapasi eteisessä tyttärensä
ja sanoi heille:
"Lapsi tietenkin on hemmoteltu pilalle, luulisin."
"Miksikä niin?" kysyivät tytöt yhteen ääneen.
"Kas, hän parhaillaan hyvästelee poikaa, — itkien suoraan hänen
niskaansa. Minä pidän sellaista typeryytenä. Lähdin tieheni. En voi
katsella mokomaa järjettömyyttä."
Sillä välin äiti ja poika hyvästelivät toisensa monen viikon ajaksi.
Kyyneleet kastelivat kummankin poskia.
"Ethän koskaan rakasta ketään muita kuin äitiä, lupaatko sen, Maurice?"
"En rakasta häntä," sanoi poika, viitaten päällään oveen, jonka mrs
Bishop juuri oli sulkenut jäljestään.
"Ja lupaatko rukoilla joka ilta ja aamu?"
"Lupaan, äiti."
"Ja lupaat sanoa 'Jumala, auta äitiä'?"
"Pitääkö minun rukoilla isän puolesta?"
Mrs Priestly hengähti syvään ja väisti pojan katsetta. Maurice oli
liian nuori ymmärtääkseen, mitä äidin vaikeneminen merkitsi. Poika vain
luuli, ettei hän ollut kuullut kysymystä.
"Rukoilenko minä isänkin puolesta?" hän toisti.
"Kyllä," sanoi äiti hitaasti. "Rukoile isän puolesta, — ensin isän
puolesta ja sitten, ennenkuin nukut, sinä pyydät Jumalaa auttamaan
äitiä. Taivas suojelkoon sinua, pieni rakkaani —"
Hän puristi pojan jälleen kiihkeästi vasten rintaansa, ja riensi sitten
pois, kuivaten poskiaan ja silmiään nenäliinalla.
* * * * *
Näin tuli pieni nuori herra Maurice Priestly mrs Bishopin kouluun
täysihoitolaiseksi. Ja kun Sally noin kolmea viikkoa myöhemmin
saapui äitinsä luo, majoitettiin hänet asumaan pienen Mauricen
huoneen viereen. Parina ensimmäisenä yönä hän oli kuulevinaan pojan
nyyhkytyksiä seinän takaa. Sally huomautti siitä äidilleen.
"Oh, älä huoli ajatella joutavia," sanoi mrs Bishop. "Poika vain muuten
ääntelee unissaan, — lasten tapa on sellainen."
Mutta Sally ei ollut tästä varma, ja hän kysyi senvuoksi pojalta
itseltään, mitä hän itkee öisin.
"Minä en itke," sanoi poika ylpeästi. "Minä en osaakaan itkeä."
Mauricen oli helppo sanoa näin keskellä päivää ja kirkkaassa
auringonpaisteessa. Mutta yöllä hän tunsi itsensä kokonaan
toisenlaiseksi. Seuraavana yönä hän jälleen itkeskeli. Sally kuuli
pojan koettavan tukahuttaa nyyhkytyksiään pielukseen. Hän oli
parhaillaan makuulle menossa, mutta kuullessaan nämä äänet hän pysähtyi
kuuntelemaan. Se oli itkua. Hän aukaisi ovensa varovasti. Tosiaan,
lapsi nyyhkytti hiljalleen. Silloin tyttö hiipi Mauricen ovelle ja
kurkisti sisään.
"Maurice," hän kuiskasi.
Nyyhkytykset taukosivat.
"Maurice," toisti tyttö, "sinä itket."
Poika myönsi sen suruissaan. Hänet oli yllätetty itse teossa.
"Mutta minä en ole mikään lapsi!" hän huudahti.
Sally polvistui hänen vuoteensa viereen. "Kuka sitten väittää sinua
lapseksi?" hän kysyi.
"Sinä aioit juuri niin sanoa," arveli Maurice.
"En, en aikonutkaan. En minä pidä sinua lapsena. Minäkin itken
toisinaan."
"Itketkö?" Pojan äänessä kuvastui heikkoa hämmästystä. "Minkätähden
sinä itket?"
"Oh, monesta syystä. Miksikä sinä itket?"
"Äidin tähden. On niin kylmä nukkua ilman äitiä."
"Nukutko sinä sitten tavallisesti äidin kanssa?" kysyi Sally, kietoen
kätensä pojan jäntevän pikku niskan ympärille.
"Nukun — aina. Äiti on niin lämmin, ja äiti makaa niin lähellä minua.
Sinun käsivartesi on lämmin, minä pidän sinun käsivarrestasi." Hän
silitti tytön kättä hiljalleen. "Mitä se oli?" hän kysyi äkisti.
"Mikä?"
"Minun kädelleni tipahti jotain märkää. Voi, sinähän se olet, — se tuli
sinusta. Sinä itket! Etkö itkekin? Sinä itket. En tiedä, oletko sinä
lapsi. Mutta ellet sinä luule minua lapseksi, niin en minäkään sinua.
Miksikä sinä itket?"
"En tiedä."
"Oh, täytyyhän sinun tietää! Minä tiedän aina, minkä vuoksi minä itken.
Väliin minä itken yöllä, kun on pimeätä enkä minä voi kuulla mitään. Ja
sitten sentähden, kun minun on äitiä ikävä. Äitikin itkee joskus, eikä
hänkään tiedä minkätähden."
"Oletko sinä kysynyt häneltä?"
"Olen, ja äiti sanoo, ettei hän tiedä. Naiset eivät aina tiedä syytä,
mutta pojat tietävät aina. Sinä et saa sanoa, että minä itken, — ethän
sano? Lupaa!"
"Minä lupaan," sanoi tyttö varmasti.
"Jos toiset tietäisivät, niin ne luulisivat minua lapseksi. Mutta minä
en ole lapsi. Aamulla en ole, — enhän?"
"Et, et laisinkaan."
"Kun sinä opetit minua soittamaan päivällä, niin ethän pitänyt minua
silloin lapsena, ethän?"
"En. Minä olen aina ajatellut, että sinä olet uljas poika."
Maurice käännähti vuoteessaan. "Pane toinenkin kätesi minun
ympärilleni, niinkuin äitikin tekee. Hän ottaa minusta kiinni aina
molemmin käsin, ja siten on paljon lämpimämpää."
Sally syleili häntä molemmin käsivarsin.
"Ah, nyt on hyvä olla," sanoi poika. "Eikä äiti ole pahoillaan, vaikka
hän sanoi, etten minä saa rakastaa ketään muuta kuin häntä. Mutta
tiedäthän, etten minä oikein rakasta sinua. Minä vain pidän sinusta,
kun sinä olet niin lämmin."
"Etkö sinä rakasta minua?"
"En, — kuinka minä voisin? Minä rakastan vain äitiä, tietysti. Oh, nyt
taas —! Sinä itket vielä, kuulehan!"
"Niin, tiedän sen."
"Etkö tulisi itkemään tänne vuoteeseen, — täällä on lämpimämpi?"
Nyyhkytys korahti Sallyn kurkussa.
Nyt jo oli Janetin ennustus toteutunut. Eevan kirous ei tuntunut
tytöstä enää vain hämärältä puheenparrelta. Hän tiesi sen nyt. Hän
tiesi, mitä hänen elämästään puuttui.
"Ei, sinun täytyy nyt koettaa nukkua, Maurice," hän kuiskasi
tukahutetusti. "Sinun täytyy nukkua. Etkä sinä saa itkeä enää."
"En kai sitten," huokasi poika alistuen. "Jos lupaat, ettet sinäkään
itke."
"Minä lupaan. Hyvää yötä."
Sally palasi takaisin huoneeseensa ja täytti lupauksensa painamalla
päänsä pielukseen, ettei Maurice kuulisi samaa, mitä hän itse oli
kuullut äsken seinän takaa. Mutta tyttö itki.