Tämän jälkeen Sally ei voinut enää salata itseltään, minkätähden hän,
Janetin kaikista kehoituksista huolimatta, oli kieltäytynyt jättämästä
asuntoaan. Toivo ei ollut vielä kokonaan sammunut hänen sydämessään.
Hän oli tuntenut sen, kuunnellessaan Devenishin askeleita silloin,
kun tämä nousi portaita ylös hänen kerrokseensa, tytön tietämättä,
kuka tulija oli. Sally oli heikosti toivonut, että jonakin hetkenä hän
saisi kuulla Traillin askeleet, kuulla hänen koputuksensa oveltaan, ja
senvuoksi hän ei halunnut liikkua huoneistaan.
Mutta nyt, kun Devenish oli vakuuttanut hänelle: "En seisoisi tässä,
jos sellainen mahdollisuus olisi olemassa" — nyt, kun hän ymmärsi,
että Jack oli ilmaissut hänelle tällaisen päätöksensä, — nyt hän tunsi
heidän eronsa lopulliseksi, auttamattomaksi. Tällainen tietoisuus
lisäsi kiven hänen kuormaansa; mutta se yllytti häntä ajattelemaan
asemaansa järkevästi ja kaunistelematta. Siinä hänen silmänsä vasta
alkoivat avautua katselemaan elämää suoraan kasvoihin.
Nyt tyttö tunsi selvästi, että näin ei enää voinut jatkua. Hänen oli
luovuttava asunnostaan, — lähdettävä pois Lontoosta, päästäkseen
tapaamasta niitä harvoja ihmisiä, jotka tunsivat hänen tähänastisen
elämänsä. Devenish oli nyt opettanut hänet näkemään, ettei hän voinut
odottaa niiden ystävyyttä, jotka tiesivät hänen suhteestaan Trailliin.
Hänen täytyi paeta ja kätkeä entisyytensä, — ei omien ajatustensa
synkältä arvostelulta, mutta maailmalta. Ihmiset hän saattoi johtaa
harhaan, vaikkei omaa syyttävää tuntoaan.
Samana iltana hän vielä kirjoitti Janetille, pyytäen häntä tapaamaan
itseään. Ja seuraavana päivänä he istuivat vastakkain pöydän ääressä
eräässä West Cityn hiljaisessa ravintolassa.
"Minä aion nyt totella sinun neuvoasi", aloitti Sally.
"Sinä lähdet täältä?"
"Niin."
"Milloin?"
"Heti. Päivän tai parin kuluttua. Niin pian kuin saan tietoja
äidiltäni. Kirjoitin hänelle tänä aamuna."
"Mitä sinä kerroit hänelle?"
"Kirjoitin, että olin säästänyt hiukan rahaa, ja kun tunnen itseni
rasittuneeksi, niin haluaisin virkistyksekseni viipyä jonkun aikaa
heidän luonaan. Sanoin, että voisin kenties auttaa heitä hiukan
koulupuuhissa."
"Oikein. Siten sinun pitikin kirjoittaa. Mutta älä missään nimessä
vain osoita heille, että sinulla on rahaa enemmänkin. Arvaan, että he
alkavat helposti epäillä. Sinun täytyy olla varovainen."
"Mutta — eihän minulla suinkaan ole liikaa rahaa," sanoi Sally tyynesti.
Janet tuijotti häneen vastenmielisesti hämmästyneenä. "Tuo ei ollut
sinun tapaistasi", hän sanoi nuhtelevasti. "Minun mielestäni Traill
oli suorastaan antelias. Sataviisikymmentä puntaa vuosittain, — minä
pitäisin itseäni suorastaan Kroisoksena, jos minulla olisi sellaiset
tulot."
"Luuletko sinä minun ottavan vastaan kaiken, mitä hän minulle tarjoaa?"
kysyi Sally.
"Tarkoitatko, ettet huoli rahoista?"
"En enempää kuin mihin olen suorastaan pakotettu. Punta viikossa
riittää hyvin minun elatukseeni. Mitä muuta minä kaipaisin? Vaatteita
minulla on nyt riittävästi. Sinä kaiketi pidit minua halpamaisena,
Janet?"
Janet katsahti ympärilleen ja tarttui sitten Sallyn käteen lujasti.
"Jumala auttakoon minua, tyttö!" hän huudahti, — "luulen, että minun
täytyy sanoa omaa sukupuoltani arvoitukseksi." Hän mietti hetkisen,
tarkastellen Sallya tutkivasti; sitten hän äkisti kysyi: "Mikä sinut
nyt sai muuttamaan mieltäsi?"
"Mr Devenish."
"Kuka?⁸
"Mr Devenish, — muistathan kertoneeni miehestä, joka oli minun
seurassani päivällisellä silloin — silloin, kun Traill — kuusi viikkoa
sitten —"
"Ja miksikä hän nyt karkoittaa sinut Lontoosta?"
"Hän tuli eilisiltana tapaamaan minua.⁸
"Niin?"
"Hän pyysi minut mukaansa ravintolaan.⁸
"Se olikin oikein. Sinä olet aivan tarpeeksi asti yksinäsi. Neuvoiko
hän sinua lähtemään täältä?"
"Ei."
"Mitenkä siis?"
Hän näki värin vaihtelevan tytön poskilla.
"Mr Devenish sanoi rakastavansa minua.⁸
"Oh, nyt ymmärrän. Sinä haluat väistää häntä. Et pidä hänestä? Pelkäät,
että hän alkaa kiusata sinua?⁸
"Ei", sanoi tyttö, katsomatta silmiin ystävätärtään, "en usko, että hän
enää tulisi tapaamaan minua."
"Sanohan siis —?"
"Hän oli ajatellut, — ajatellut, sanoi hän, että — oh!"
Janet kumartui pöydän yli häneen päin. "Halusiko hän täyttää Traillin
sijan — mitä?"
Sally nyökäytti. Janet katseli hänen kumaraista päätään ja näki häpeän
hehkuvan hänen poskillaan. Hän tunsi Sallyn luonteen ja arvasi siitä,
mitä tällainen ehdotus oli tyttöön vaikuttanut.
"Mitä muuta sinä olisit voinut odottaakaan?" hän kysyi ystävällisesti.
"Useimmat miehet ovat samanlaisia. Sellainen uutinen, että sinun
asemassasi oleva nainen on turvatonna kohtalon huomassa, leviää pitkin
heidän rivejään kuin — kuin preeriakulo. Siitä kuiskaillaan suusta
suuhun. Et tiedä, mistä se alkaa; vielä vähemmän tiedät, mihin se
päättyy. Niin pian kun mies tietää, että nainen, jota hän himoitsee, on
saatavissa rahalla, hän on valmis tyhjentämään pankkinsa, ostaakseen
hänet omakseen. Olenhan sanonut sinulle jo ennen, — nämä ovat
kauppa-asioita! Miksikä, taivaan nimessä, sinä et voi luopua kokonaan
romanttisuudestasi? Toiset tekevät rakkauden kauppavälineeksi, hierovat
siitä sopimuksia, mutta sinä kieltäydyt ottamasta vastaan rahoja, jotka
sinulle on määrätty, ja joihin koskeminen ei tee sinua paremmaksi
eikä huonommaksi. Ole järkevä; ota kaikki, minkä saat. Ellet tarvitse
rahoja, niin säästä ne; se on vieläkin viisaampaa. Mutta älä hylkää
niitä, sillä ne ovat sinun. Totisesti, sinä olet ne ansainnut.⁸
"En ymmärrä, mikä meistä on tehnyt ystävät, Janet", puhui Sally
murtuneesti, — "en usko, että ihmiset voisivat olla erilaisempia
kuin me kaksi olemme. Toisinaan minä inhoan sinun puheitasi; mutta
melkein aina minä kuitenkin rakastan sinua siksi, että puhut minulle
inhoittavia. Jos minä ajattelisin siten kuin sinä kehoitat, niin en
ymmärrä mikä estäisi minua vaipumasta — vaipumasta niin syvälle kuin
nainen voi vajota. Ethän sinä voi tarkoittaa, että minun pitäisi tehdä
siten kuin sinä nyt ehdotat. Minähän rakastin Jackia; rakastan häntä
vielä. Ottaisitko sinä mieheltä, jota rakastat, vastaan joka rovon,
minkä hän on jättänyt sinulle?
"En tiedä. Minä joko tekisin sen, tahi sitten en ottaisi mitään.
Eläisin omaa elämääni, maksoi se sitten minulle mitä tahansa.⁸
"Tarkoitatko, että minun pitäisi tehdä niin?"
"En tarkoita, että sinun pitäisi, sillä tiedän, ettet sinä voisi. Sinä
et voisi enää jäädä oman työsi varaan, nyt, kun sinä olet oppinut
elämään mukavasti ja huolettomasti miehen käsivarsien tukemana. Sinä
et ole riippumattomia oman työn naisia, Sally, — etkä ole koskaan
ollutkaan."
Sallyn huulet puristuivat lujasti yhteen. "Tarkoitatko, että minä
rakastan mukavuutta ja huolettomuutta?" hän kysyi katkerasti. "Sinä
pidät minua siis niin halpana?"
"En pidä sinua ensinkään halpana. Sinua ei ole luotu tekemään työtä.
Sinua on kohdannut Eevan kirous, eikä Aatamin kirous. Sinulla pitäisi
olla lapsi. Silloin sinä et tuhlaisi sieluasi, muistelemalla arvotonta
miestä. Silloin sinä ottaisit vastaan joka ikisen äyrin, minkä elämä
tarjoaisi, — lapsesi tähden. Silloin sinä ymmärtäisit, mihin sinä olet
oikeutettu. Jokainen on palkkansa arvoinen, ja lapsi olisi sinulle
elämän palkka. Milloin sinä luulet äitisi vastauksen saapuvan?"
"Huomenna, ehkä."
"No hyvä; heti kun olet sen saanut, — lähde, lähde! Älä viivy Lontoossa
enää silmänräpäystäkään. Elämä täällä on sinulle nyt vain kiirastulta.
Mene hoivaamaan lapsukaisia. Kun ne takertuvat sinun liepeisiisi
innostuneina ja hellittämättöminä, niin opit kyllä ymmärtämään, mitä
minä tarkoitin, kun puhuin Eevan kirouksesta."