"Pidän, intohimoisesti. Mutta en ymmärrä sitä ensinkään. Te siis
lupaatte suostua? Te laulatte minulle päivällisen jälkeen?"
"Kyllä, mielellänikin."'
Sallyn ajatukset olivat niin keventyneet tämän ajanvieton
suunnittelusta, että hän jopa hyräilikin itsekseen, kiinnittäessään
makuuhuoneessaan hattua päähänsä. Devenish kuuli sen etuhuoneeseen, ja
hän hymyili, näpäytellen ajatuksissaan sormiaan.
He aterioivat eräässä Great Portland kadun ravintolassa, jossa jokainen
pöytä oli eristetty toisista puolikattoon ylettyvällä aitauksella. Ja
nyt Devenish sai tilaisuuden koetella kykyjään. Seurapiirit pystyvät
kasvattamaan miehiä, jotka osaavat valita herkullisen aterian ja
kykenevät täyttämään eri ruokalajien väliajat huvittavilla kaskuilla
ja kevyellä puhelulla. Devenish oli tämän kehittyneen tyypin miehiä.
Hän ei ollut perin älykäs, mutta hän oli hauska. Tosin hauskuus, jota
hän sirotteli ympärilleen, ei ollut hänen omaansa; se oli lainatavaraa.
Mutta mies, joka osaa kaikuna toistella kuulemiaan sukkeluuksia siten,
että ne aina tuntuvat soveltuvan hetken vaikutelmaan, on kieltämättä
elämäntaituri — omalla tavallaan. Ainakin täytyy tunnustaa hänen
soveliaisuutensa pöytäkumppaniksi. Etenkin silloin, kun hän lisäksi
on kauniskasvoinen, soreavartaloinen ja moitteettomasti puettu, kuten
Devenish.
Tämä mies, joka collegioaikoinaan oli ollut luokkansa ylpeys, koki nyt
parhaansa mukaan huvittaa Sallya heidän aterioidessaan, ja hän onnistui
pyrkimyksissään. Kun he olivat ehtineet aterian puoliväliin ja hän
näköjään satunnaisesti täytti uudelleen tytön lasin samppanjalla, oli
Sally taipuvainen huomaamaan miehen joka sanassa huumorin välähdyksiä.
Tytön mielentila kaikessa hilpeydessäänkin oli kuitenkin vain
pingotetun iloinen. Kaiken aikaa hän tunsi pohjalla elämänsä tyhjyyden.
Kun Devenish jälleen täytti hänen lasinsa, tyttö nosti kättään
estääkseen häntä. Mutta mies ei näyttänyt huomaavan sitä, ja Sally
tarttui jälleen lasiin ja kohotti sen huulilleen. Eihän se voinut enää
pelastaa hänen tilaansa; se vain kevensi hänen mieltään, ja tyttö
tunsi olevansa kevennyksen tarpeessa. Hänhän palaisi jälleen autioihin
huoneisiinsa ja kalvavat muistot hyökkäisivät jälleen häntä raatelemaan.
"Oletteko kuullut tätä tapausta," aloitti Devenish kerran toisensa
jälkeen, kertoen kaskuja, jotka olivat kierrelleet halki Lontoon
klubien. "Sanokaa, jos tämä on teille vanhaa." Ja näin seurasi toinen
kasku toistaan, — niitä aivan pyöri hänen kielellään. Hän kertoi
niitä omaksi huvikseen. Hän tiesi osaavansa kertoa. Ja se uutuuden
viehätys, jolla Sally niitä kuunteli, teki nämä vanhat tarinat uusiksi
hänelle itselleenkin. Hän nauroi niille yhtä sydämellisesti kuin tyttö
konsanaan. Ja totta onkin, että mikään sukkeluus ei tunnu meistä
kenestäkään vanhalta silloin, kun me sen itse kerromme.
"Kas niin," hän sanoi, kun he olivat juoneet kahvinsa. "Nyt tulee
teidän laulunne vuoro. Me lähdemme teidän luoksenne heti, kun minä olen
saanut laskun."
"Tosiaan, minua peloittaa nyt koko lupaus. Te ehkä kuvittelette minun
laulavan hyvin, mutta silloin te petytte. Minä kyllä ajattelin kerta
pyrkiä näyttämölle, operettiin, mutta en ajatellut sellaista uraa
siksi, että olisin mielestäni musikaalinen."
"Oh, luonnollisesti te saatte epäillä kykyänne. Mutta te ette voi
kieltää minua uskomasta, että taitonne riittää tyydyttämään minua. Ja
siitä nyt on kysymys."
"Hyvä, minä koetan." Tyttö tunnusteli poskiaan kädellään. "Poskeni ovat
kuumat. Punottavatko ne hirveästi?"
"Ei, — eivät erittäin. Täällä sisällä luullakseni, on hyvin lämmin."
Sally koetti uskotella itselleen, että tämä selitys oli oikea. Jos
hän olisi katsahtanut peiliin, hän kuitenkin olisi huomannut, ettei
tällainen ulkonainen syy voinut selittää hänen kasvojensa hehkua ja
silmiensä outoa loistetta.
Kun Devenish oli suorittanut laskun, he poistuivat ravintolasta.
Kadulla mies kutsui ajurin, ja kun he olivat sovittautuneet istumaan,
nojautui Sally veltosti taaksepäin ja hänen silmänsä pyrkivät
sulkeutumaan.
"Minä tunnen itseni kumman uniseksi," hän sanoi.
Devenish vilkaisi tyttöön pikaisesti. Oliko hän yksinkertaisesti vain
näin lapsellinen, tahi houkutteliko hän teeskennellen miestä tukemaan
itseään käsivarrellaan? Kuinka tyttö voisikaan olla noin viattoman
avoin, — hänhän oli ollut kolme vuotta Traillin rakastajattarena.
"Lapsi raukka," sanoi Devenish tunnustellen, — "en ihmettele, vaikka
olettekin väsynyt."
Tytön silmät aukenivat ja hän kohottautui suorempaan. Miehen äänessä
värähti sävy, joka ei tuntunut merkitsevän pelkkää ystävällisyyttä.
Sally tunsi, että se oli ikäänkuin varoituksena hänelle, mutta hän oli
liian turtunut, voidakseen miettiä sitä pitemmälti.
Devenish olisi jatkanut, — seuraavassa hetkessä hän olisi pusertanut
tytön syliinsä, mutta Sallyn liikahdus sai hänet epäröimään. Nainen
ilmaisee aina tiedottomasti, onko hän helposti voitettavissa vaiko ei.
Devenish otti vaarin tästä vaikutelmasta, tuntien, että varomaton askel
turmelisi kokonaan hänen mahdollisuutensa.
Heidän päästyään Sallyn asuntoon tyttö irroitti hattunsa ja istui
pianon ääreen, miehen seistessä huoneen toisessa päässä kuuntelemassa.
Kun Sally oli ehtinyt ensimmäisen laulunsa loppuun, hän kääntyi nauraen
kuulijaansa ja sanoi:
"Teidän ei tarvitse pakottaa itseänne kiittelemään minun lauluani. Minä
tiedän itse, että se oli vallan kamalaa!"
Devenish meni pikaisesti hänen luokseen. "Saatte sanoa," puhkesi hän
puhumaan, katsellen tyttöä syvälle silmiin, — "saatte sanoa sitä
miksikä haluatte. Mutta minä haluan kuulla enemmän." Hän selaili pianon
kannella olevia nuottivihkoja. "Osaatteko te 'Persialaisen Puutarhan'
lauluja? Muuan niistä — minä en muista sen sanoja — on ihmeellinen.
Tarkoitan Shalimarin laulua."
"'Teitä, valkeat kädet, ma lemmin.' Sitäkö te ajattelitte?" Tyttö
kohotti päänsä ja katsahti häneen kysyvästi.
"Niin, laulakaa — laulakaa se!"
"Minulla ei ole sen nuotteja. Pelkään, etten minä osaa soittaa ilman
nuotteja."
Devenish hengähti syvään. "Se on vahinko," hän sanoi.
"No niin, minä laulan erään toisen, — kuulkaahan."
Tyttö sovitti nuottivihon jalustalle, ja mies seisoi kumartuneena
hänen ylleen, toinen käsi pianotuolin selkänojalla ja toinen pianon
kannella. Devenish katseli vuoroin tytön kultaisia suortuvia ja vuoroin
hänen huuliaan, kun ne laulaessa aukenivat ja sulkeutuivat. Laulu oli
juuri sellainen, mitä Devenish oli pyytänytkin, — se oli täynnään
intohimoista ja sairaaloista hentomielisyyttä:
"Juo, elämäni valtias, tää hurma,
mi viinin lailla sieluin päihdyttää.
Juo loppuun viime pisara, niin turma
mun osalleni silloin kaunis jää.
Ja sydämeni valtias, näin tee sä
mun elämästäin kalkki puhtahin, mi
yksin, tyhjäks' juotuna on eessä
näin Iankaikkisuuden alttarin."
Sally katsahti mieheen samalla, kun hänen sormensa tapailivat
loppuakordia. Devenish hengitti kiivaasti ja hänen huulensa olivat
puristuneet ohueksi viivaksi.
"Miksikä te lauloitte tämän?" hän kysyi.
Tyttö liikautti hämmästellen olkapäitään. "En tiedä; — miksikä en
olisi saanut laulaa sitä? Sen sävel on monin verroin kauniimpi kuin
sanat, luulisin. Eikö totta, että sanat olivat suorastaan järjettömiä!
Niinkuin useimpien laulujen sanat, minun mielestäni."
"Te sanotte tällaista järjettömäksi!" huudahti Devenish. "Se on,
tietysti, naisten laulu, — mutta, Jumalani! tiedättekö, että minä
voisin laulaa sen teille?"
Sally tunsi hänen käsivarsiensa puristuvan ympärilleen sellaisella
kiihkeällä voimalla, jonka hän hyvin ymmärsi. Tyttö taisteli vastaan,
läähättäen raskaasti, mutta mies taivutti hänen kasvonsa ylöspäin ja
peitti ne suudelmilla.
Silloin tyttö ponnistautui vihan voimalla jaloilleen, kaataen tuolin
altaan, ja pääsi vapautumaan miehen käsistä. Hän sipaisi hajalle
menneet hiuksensa otsaltaan.
"Kuinka te uskallatte!" hän läähätti.
Lukemattomat naiset ovat sanoneet nämä samat sanat, lukemattomissa
tämänlaisissa tilaisuuksissa. Ja useasti he samalla ikäänkuin
välähdyksessä ymmärtävät, miksikä mies on uskaltanut; sen ymmärsi
Sallykin nyt tällä hetkellä. Hän tiesi olleensa huoleton, varomaton;
sydämessään hän soimasi itseään. Hänen olisi pitänyt ymmärtää paremmin.
Tunsihan hän yhden miehen, — siitä hänen olisi pitänyt voida arvata,
minkälaisia toiset olivat. Mutta vaikka tyttö näin syyttikin itseään,
ei hän silti vähemmän vihannut ja inhonnut tätä miestä, joka oli
käyttänyt hänen huolettomuuttaan hyväkseen.
"Teidän hattunne on siinä tuolilla", hän sanoi melkein sähähtäen.
"Toivon teidän poistuvan."
Devenish otti rauhallisesti hattunsa, — hän oli jo voittanut jälleen
mielenmalttinsa.
"Kiellättekö minut tulemasta enää tapaamaan teitä?" hän kysyi,
silittäen hattua totunnaisesti hihallaan.
"En enää halua nähdä teitä, — en milloinkaan!" huudahti Sally.