Kuusi viikkoa Janet hoiteli ystävätärtään, auttaen varovasti, mutta
samalla varmasti häntä nousemaan epätoivon kuilusta jälleen valoon
ja elämään. Hän iloitsi rajattomasti, kun näki vihdoin Sallyn taas
hymyilevän niille ylimielisen ilakoiville ja pureville huomautuksille,
joihin hän alituisesti sai aihetta elämää tarkastellessaan. Sitten hän
koetti uudelleen taivuttaa tyttöä lähteinään Cailshamiin.
"Jos minä olisin sinun asemessasi, niin minä lähtisin opettamaan niitä
lapsukaisia," houkutteli hän. "Sinä varmaan pitäisit heistä suuresti, —
aivan yhtä paljon kuin jos ne olisivat sinun omiasi. Herttaisia pikku
poikia! Ajattelehan! Taivas tiesi, vaikka heidän äitinsä kiusaisivat ja
ikävystyttäisivät heitä."
Mutta Sally oli taipumaton. Näihin huoneisiin sisältyi hänen koko
elämänsä, sanoi tyttö; hän ei voinut hyljätä niitä.
"Minähän saan pitää näitä hallussani vain kolmen vuoden ajan," hän
sanoi lopuksi. "Minusta tuntuu, ikäänkuin yhteyteni Jackiin vasta
silloin olisi todella lopussa. Sitten minä lähden, minne sinä vain
haluat."
Mutta elämä itse taivutti Sallyn mielen, tarttuen siihen
voimakkaammalla otteella kuin mihin Janet pystyi.
Eräänä iltana, kun Sally oli yksin sisällä ja kiinnitti parhaillaan
hattua päähänsä, lähteäkseen kaupungille aterioimaan, hän kuuli miehen
askeleita porraskäytävässä. Ne sivuuttivat Traillin kerroksen ja
nousivat yhä ylemmäksi. Sallyn käsi, joka piteli hattua, alkoi vavista
niin, että hänen täytyi laskea hattu takaisin pöydälle käsistään. Kylmä
hiki kihosi hänen otsalleen. Hän pyyhkäisi kädellään märkiä ohimoltaan,
ja samassa koputettiin hänen ovelleen. Tytön jokainen jäsen värisi, kun
hän meni aukaisemaan, pusertaen huuliaan lujasti yhteen jännityksestä.
Kynnyksen edessä hän pysähtyi ja hengähti syvään. Sitten hän työnsi
oven auki.
Tulija oli Devenish.
Hän otti hatun päästään ja ojensi tytölle kätensä. Sally, jonka ilmeet
kuvastivat pettymystä, tarttui käteen, aprikoiden mielessään, mahtoiko
Devenish tietää Traillin ja hänen erosta. Viimein tyttö päätteli
itsekseen, että vieraan oli täytynyt kuulla siitä, muuten hän ei olisi
tullut näin epäröimättä suoraan hänen ovelleen.
"Häiritsenkö teitä, kun tulin luoksenne? kysyi Devenish."
"Ette, ette suinkaan."
Sally seisoi yhä paikoillaan, kehoitettuaan viittauksella Devenishtä
istuutumaan. Hänen mieltään askarrutti kysymys, miksikä Devenish oli
tullut katsomaan häntä. Oliko Jack kenties lähettänyt hänet?
Devenish näytti aivan kuin lukeneen hänen ajatuksensa.
"Miss Bishop, minä tapasin Jackin tässä äskettäin. Hän kertoi, että, —
että te nyt asutte täällä yksinänne."
"Pyysikö hän teitä käymään täällä?"
"Ei."
"Eikö teillä ole mitään sanomaa häneltä minulle?"
"Ei."
"Sitten —?" Hän ei ymmärtänyt, miksikä Devenish oli tullut hänen
luokseen, ja mies näki hänen kummastuksensa.
"Muistatteko illan, jolloin me aterioimme yhdessä?" hän kysyi.
Kuinka Sally olisikaan voinut unohtaa sitä? Hän nyökäytti päätään.
"Sitten te kenties muistatte myöskin, että minä tarjosin teille
ystävyyttäni?"
Tyttö nyökäytti jälleen. Hän ei näköjään suinkaan auttanut toisen
ponnisteluja. Mutta seuraelämään tottunut mies pystyy voittamaan monia
vaikeuksia. Devenish kaivautui sitkeästi edelleen.
"No niin, olen pahoillani, jos loukkaan teitä, sanoessani, että arvelin
teidän kenties tuntevan olonne yksinäiseksi. Ja kun minä olen kerta
ennenkin aterioinut teidän seurassanne —," hän keskeytti, ja lisäsi
hymyillen: "Olitte ehkä juuri lähdössä päivälliselle?⁰
"Kyllä; minä olin."
"Saanko minä sitten tulla seuraksenne?"
Tyttö tunsi kiitollisuutta, ajatellessaan, että mies tahtoi hälventää
hänen yksinäisyyttään; mutta mitään iloa hän ei siitä kokenut.
Kuitenkin hän sanoi:
"Olen iloinen, jos tahdotte tulla. Mutta varoitan teitä," hän
lisäsi hymyillen, — "joudutte ikävään seuraan. Teidän on hoidettava
pöytäkeskustelu yksinänne. Te saatte yksin keksiä kaikki sukkeluudet.
Minusta ei ole apua."
"Teen minkä voin, ja kernaasti enemmänkin," vastasi Devenish kevyesti.
"Sitten pyydän teitä odottamaan hetken; minä kiinnitän hatun päähäni.
Soitelkaa. Tahi ettekö soita pianoa?"
"En, en pysty. Te soitatte?"
"Niin, hiukan."
"Ja laulatte?"
"Toisinaan."
"Ah, sitten minä tiedänkin! Päivällisen jälkeen me palaamme tänne ja te
laulatte minulle koko ohjelmistonne."