Toisen tämäniltaisen vieraansa mrs Durlacher oli pyytänyt saapumaan
luokseen jo aikaisemmin.
"Tule viimeistään seitsemältä," hän oli sanonut; "ja varemminkin, jos
ehdit." Miss Standish-Roe saapuikin neljännestä ennen seitsemää.
Hänen tullessaan vierashuoneeseen mrs. Durlacher suuteli häntä
lämpimästi ja piteli häntä sitten käden mitan päässä itsestään,
katsellen tyttöä miettivästi silmiin.
"Miksikä katselet minua tuolla tavoin?" kysyi Coralie.
"Kokonaan syyttä, rakas lapsi, tahi miljoonista syistä. Toivoisin
olevani yhtä kaunis kuin sinä olet."
"Mitä joutavia!"
"Niin, eikö totta? Mutta jos minulla olisi sinun hiuksesi ja nuo
sinun silmäsi, niin minä olisin onnellinen koko loppuikäni. Sinä et
voi vanheta, kun sinulla on tuollaiset hiukset, niin kauan kuin pysyt
varreltasi solakkana. Ethän pahastu, jos sanon sinulle jotakin?"
"En, en suinkaan. Mitä sitten?"
"Sinulla on hiukan liiaksi väriä poskissasi; ja huulissasi myöskin.
Ethän ole pahoillasi?"
"Taivas! En! Tämäkö oli muuan niistä miljoonista syistä?" Hän meni
kirkkaasti valaistun kuvastimen luo ja hieroi kasvojaan nenäliinalla,
katsellen kuvaansa peilistä. "Senkö tähden sinä katselit minua?" hän
kysyi, kääntyen mrs Durlacheriin, ja vilkaisi sitten nenäliinaansa,
pyyhittyään siihen huulensa.
"Sen tähdenkö? En suinkaan. Minä vain huomasin sen juuri siksi, kun
tarkastelin sinua. Nyt kaikki on hyvin. Arvelen, että sinä näytät
kauniimmalla ilman ihoväriä."
"Niin, katsos, — minä tunsin itseni tänä iltana niin uupuneeksi."
"Ymmärrän; se pakottaa koettamaan jotakin. Jos sinä olisit ollut mies,
sinä olisit turvautunut whiskyyn, mutta naisena sinä peitit väsymyksen
merkit ihovärin alle. Se on sittenkin kunniallisempaa. Oletko nähnyt
Devenishtä hiljattain?"
"En; en sen jälkeen kuin kohtasimme hänet luisteluhallissa, — ja
sitä ennen minä en ollut tavannut häntä pariin kolmeen kuukauteen.
Luullakseni aviomiehiin ei voi koskaan luottaa. Muistatko eräät
Kiplingin säkeet —"
"Mitkä?"
"Ne ovat, luulen, 'Kasarmi ballaadeista' —"
"Tarkoittavatko ne aviomiehiä?"
"Ei, mutta ne sopivat eräisiin heistä:
"Hän hiekkaa ja tomua eläissään on,
Ja häveten hän käy kuolohon."
Mrs Durlacher purskahti raikuvaan nauruun. "Mikä kumma otus sinä olet!"
hän huudahti. "Ihmettelen, mikä sai sinut ajattelemaan juuri näitä
säkeitä."
"No niin, eivätkö ne muistuta Devenishtä, — eivätkö? Hänen rouvansa
ei koskaan voi edeltäpäin arvata, minkälaiseen huhuun mies kulloinkin
antaa aihetta. Ja kun huhut sitten alkavat levitä, niin mies häpeää
niin, ettei tohdi tuntea vanhoja ystäviään."
"Sitenkö Devenishille on tapahtunut?" kysyi mrs Durlacher huvitettuna.
"Luulen niin. En ole kuullut, aavistiko hänen rouvansa mitään, mutta
päätän hänen tietäneen yhtä ja toista, koska Devenish yhtäkkiä katosi,
niska kyyryssä. Ja nyt miesparka on edelleenkin häpeissään."
"Antaa hänen hävetä. Luulen, ettei hän ole muuta ansainnutkaan." Mrs
Durlacher vaikeni, tarkastellen sanojensa tekemää vaikutusta. "Oh,"
jatkoi hän sitten, "et ole kertonut, mitä ajattelit eilen veljestäni."
"Hän on aivan ihmeellinen."
"Niin, eikö olekin? Iloitsen, jos hän miellyttää sinua."
"Mutta miksikä en minä ole ennen saanut tutustua häneen? Etkö sinä
milloinkaan kutsu häntä Aspleyhin? Minä en edes tiennyt sinulla olevan
veljeä, ennenkuin sinä kerran näytit minulle sanomalehdestä sen
avioero-selostuksen."
"Harvat ihmiset hänestä tietävätkään," vastasi mrs Durlacher,
tavotellen salaperäistä sävyä. "En olisi puhunut hänestä sinullekaan,
ellen olisi viimeaikoina huomannut, että hän ilmeisesti on muuttumassa
uudeksi ihmiseksi."
"Mitä, minkälainen hän sitten on ollut tätä ennen?"
Mrs Durlacher kertoili Traillista. Mutta ah, — hän tiesi värittää
kertomuksensa mielenkiintoiseksi. Olikin helppoa punota romanttinen
sädekehä sellaisen miehen pään ympärille, joka hylkää Aspley Manorin
laisen maahovin ja elää mieluummin vapaata boheemielämää, huolimatta
kaikista niistä eduista, jotka syntyperän nojalla hänelle kuuluivat.
Mutta mrs Durlacher ei suinkaan salannut edes sitä, että Traill
yhä vieläkin oli Aspley Manorin todellinen omistaja; että hän minä
hetkenä hyvänsä saisi jälleen haltuunsa tämän sukuperinnön, maksamalla
sisarelleen takaisin ne viisituhatta puntaa, jotka hän oli saanut
korvaukseksi Manorista. Nojautuen tuolissaan taaksepäin mrs Durlacher
peitti kasvonsa käsillään ja tunnusti, että Traill oli uhannutkin
jälleen ottaa Aspley Manorin haltuunsa. Se olisi pieni asia hänelle.
Viisituhatta puntaa hän saattoi hankkia silmänräpäyksessä sellaiseen
tarkoitukseen, sillä olihan Manor toki monin kerroin sellaisen määrän
arvoinen.
"Saatathan ymmärtää", päätti hän, urhokkaasti alistuen, "tähän
marttyyri-kuvitelmaan, minkälaisen romahduksen se saa aikaan mieheni
ja minun elämässä."
"Dolly parka! Tätä minä en ole arvannutkaan. Olen aina uskonut, että
Manor on sinun. Olethan sinä sanonut sitä omaksesi?"
"Niin, tietysti olen. Miksikä en olisi? Onhan se meidän — kunnes
Jack purkaa sopimuksensa. Huomaathan, että hänen kunnianhimonsa
on nyt herännyt. Luullakseni ei kannata ajatellakaan muuta kuin
että hän kiipee lopulta ylimmille portaille. Olen aina ollut varma
hänen virkauransa onnistumisesta; olen tiennyt, ettei häneltä ole
puuttunut muuta kuin kunnianhimoa. Nyt, kun hän on päässyt alkuun,
hän luonnollisesti huomaa, mitä Aspley Manor merkitsee hänelle. Hänen
täytyy ryhtyä järjestämään kutsuja, ottamaan vastaan vieraita. Mutta
boheemi voi kutsua luokseen vain boheemeja; Aspley Manoriin sen sijaan
voi kutsua kenet hyvänsä. Sitten hän, luullakseni, menee naimisiin,
hankkii itselleen talon täällä kaupungissa, kuten mekin, ja käyttää
Aspley Manoria vieraiden varalle samalla tavoin kuin mekin olemme asian
järjestäneet."
"Mutta, rakas Dolly, — mitä sinä sitten teet?"
"Teen?" Mrs Durlacher nousi tuoliltaan huokaisten. "No niin, onhan hän
veljeni; miksikä minä en soisi hänelle onneaan? Toivon vain, ettei
hän häpäise itseään ottamalla vaimokseen naista saman irtolaisuuden
pohjattomista kuiluista, joissa hän itse on näihin saakka virunut."
"Oh, se olisi surkuteltavaa, eikö olisikin?"
"Masentavaa, tosiaan. Luulen hänen nyt saapuvan." Hän kääntyi nopeasti
ystävättäreensä. "Älä puhu hänelle mitään Aspleysta", hän pyysi, "Jack
ei koskaan halua tunnustaa, että se on hänen, — siinä on muuan hänen
omituisuuksiaan. Arvaan hänen karttelevan koko ajatusta, kunnes hän
jonakin päivänä ojentaa minun kouraani viisituhatta puntaansa. Hänellä
on tällaisia oikkuja; hän sanoo sellaista oikeudentunnoksi. Meidän
suvussamme, näetkö, on skotlantilaista verta. Ja minä luulen, että se
on varjellut häntä monista tukaluuksista."
Traill tuli sisälle vierashuoneeseen, aavistamattakaan, että hänen
kohtalonsa varalle punottiin näkymättömiä pauloja. Ei myöskään Coralie
nähnyt ansaa, joka oli viritetty hänen tielleen. Hän tosiaan oli jo
takertunutkin siihen, mutta hän ei olisi uskonut sitä ansaksi, vaikka
joku olisi sen hänelle ilmaissut. Tähän saakka tyttö ei suinkaan
ollut ajatellut kiinnittää itseään Trailliin, vaikka mies olikin
erikoisuudellaan herättänyt hänen mielenkiintonsa. Mutta nyt, kun hän
kuuli, että Aspley Manor oli Traillin sukuperintö, tyttö näki hänet
ikäänkuin ruusuisemmassa valaistuksessa. Hänen mieleensä juolahti
yhtäkkiä, kuinka hänen isänsä kerran, ollessaan metsästelemässä
Aspleyssa, huudahti hehkuvalla innolla:
"Ollapa minulla tällainen tila," oli vanha herra sanonut. "Aspley saa
minut rikkomaan kymmenettä käskyä vastaan. Kerrassaan."
Kun nyt Traill oli saapunut, huomasi mrs Durlacher heti muutoksen
Coralien käyttäytymisessä. Tyttö tiesi, että mies inhosi sovinnaisia
seuratapoja; hänet oli taitavasti valmisteltu, hänen itsensä sitä
huomaamatta. Nyt hän kokonaan hylkäsi maailmannaisen tavat. Hänestä
tuli hetkessä yksinkertainen tyttö, jonka silmät tuskin vielä olivat
avautuneet tajuamaan elämää ja jonka sielun viaton tietämättömyys
vielä oli koskematon. Jos Traill edellisellä kerralla, heidän
keskustellessaan oikeudessa käsitellystä avioerojutusta, olisi saanut
tytöstä ehkä toisenlaisen käsityksen, niin nyt hän ennenpitkää huomasi
silloin täydellisesti erehtyneensä.
Hän tunnusti itsekseen tytön koskemattoman nuorekkuuden ihastuttavaksi.
Coralien silmät auttoivat tyttöä onnistumaan tässä kokeessaan. Ne
olivat suuret, monivivahteisen harmaat, ja avoimet kuin lapsen silmät.
Traill tunsi vähäpätöisimmänkin kysymyksen mielenkiintoiseksi, niin
pian kuin nämä silmät katseellaan säestivät kysymystä. Teatterin
aitiossa he nojautuivat tuoliensa selustaan ja puhelivat hiljalleen
näytöksien aikana; ja mrs Durlacher, joka kurottautui aition reunan yli
katselemaan näyttämölle, ei kuunnellut ainoatakaan sanaa näyttelijäin
vuoropuheista: hän oli kiintynyt tarkkaamaan, mitenkä Coralien ja
Traillin keskustelu edistyi. Väliaikoina hän suuntaili tähystintään
katsomoon, ollen silminnähden niin huvitettu kaikesta näkemästään,
ettei joutanut puuttumaan veljensä ja Coralien puheluun. Toisen ja
kolmannen näytöksen välillä näytti jokin erityinen piste katsomossa
vangitsevan hänen kaiken harrastuksensa. Hetkeksi hän otti tähystimen
silmiltään, näyttäen kummastuneelta, ja sitten hän jälleen suuntasi
sen kohti samaa pistettä. Vihdoin hän kääntyi veljeensä, ja, koettaen
peitellä kasvojensa hämmästynyttä ilmettä, hän nyökkäsi kutsuvasti.
Traill nousi ja tuli hänen viereensä.
"Seuraavana väliaikana," kuiskasi sisar, "sinä otat tähystimen ja
katselet alas permannolle; tarkkaat kolmatta tuoliriviä. Ei nyt, ei
nyt! Se ehkä huomattaisiin."
"Kuka siellä on?" kysyi Traill.
"En tiedä, — en ole varma."
Traill palasi takaisin syvemmälle aitioon, Coralien viereen, ja
katsomon tulet sammuivat. Parin minutin kuluttua Traill oli unohtanut
keskeytyksen.
Kun näytös päättyi, ojensi mrs Durlacher tähystimen veljelleen, joka
tuli aition reunalle. Coralie seurasi häntä ja kumartui partaan yli
katselemaan alhaalla näkyviä ihmispäiden muodostamia rivejä. "Silmäile
ensin ympäri katsomoa," kuiskasi mrs Durlacher veljelleen.
Traill käänteli tähystintään oikeaan ja vasempaan, huolimatta edes
tarkata, näkikö hän mitään vai eikö. Sitten hän suuntasi katseensa alas
kolmannelle tuoliriville, kuten sisar oli neuvonut. Kasvot toisensa
jälkeen vilahtelivat hänen tähystimensä pyörylöissä; siellä näkyi
liikeapulaisia nuorine ystävättärineen ja pikkukauppiaita vaimoineen.
Äkisti hän jäi liikkumattomana tuijottelemaan yhteen ja samaan kohtaan.
Siinä istui yksinäinen tyttö. Hänen päänsä oli kumarassa, aivan kuin
hän haluaisi peitellä kasvojaan, mutta Traill tunsi hänet. Sitten
tyttö äkisti katsahti ylöspäin, suoraan kohti heidän aitiotaan, ja
Traillin tähystimessä näkyi leimahteleva silmäpari, kalpeat, melkeinpä
kalmanväriset posket, vaalenneet, värähtelevät huulet, joiden Traill
melkein saattoi kuulla syytävän tuomitsevia, kiihkeitä sanoja.
Se oli Sally.
Tyttö kumartui jälleen tarkastelemaan ohjelmaansa, aivan kuin hän olisi
huomannut itseään katseltavan. Traill näki, että hän huolellisesti
koetti kääntää päänsä toisaalle ja kätkeä sen ohjelmavihkon suojaan,
välttääkseen tunnetuksi tulemista.
Traill laski tähystimen käsistään aition reunakkeelle.
"Sallitko sinä tällaista?" kuiskasi mrs Durlacher, ottaen tähystimen
haltuunsa.
"Jumaliste, — en!" vastasi Traill.
Sisar hymyili salaisesti. Hän oli valinnut taitavasti sanansa,
kysyessään: sallitko.
* * * * *
Esiripun laskiessa Traill ehdotti, että he lähtisivät ravintolaan
illalliselle, ja naiset hyväksyivät tarjouksen. Mrs Durlacher oli
parhaimmassa vireessään. Ajatellessaan Sallyn erehdystä, joka oli
saanut tytön lähtemään teatteriin vakoilemaan Traillia, hän sydämessään
ylisti kaitselmuksen viisautta inhimillisten heikkouksien takia. Veljen
jyrkkä vastaus hänen kysymykseensä soi yhä edelleen hänen korvissaan
suloisena kaikuna.
He tunkeutuivat ihmisvirran mukana ulos teatterin lämpiöstä, ja Traill
tunsi mielessään hurmausta joka kerta, kun hänen rinnallaan kulkevan
tytön ruumis tungoksessa kosketti häneen. Nähdessään Coralien etäältä
silloin, kun hän ensi kerran huomasi tytön, ollessaan Dollyn seurassa
ravintolassa, Traill oli sanonut häntä kauniiksi. Edellisenä päivänä,
kohdatessaan hänet sisarensa vierashuoneen heikossa valaistuksessa ja
katsellessaan häntä tällöin läheltä, hän oli myöntänyt tunnossaan,
että tyttö oli ulkonaisesti tenhoava. Mutta tänään, nähdessään
hänet teatterin säkenöivien valojen loistossa nuorena, raikkaana ja
ihastuttavana, hänen aistinsa huumautuivat.
Naisen kauneuden vaikutus on aina ihmeellinen; ja luonto oli ollut
harvinaisen antelias silloin kuin Coralie Standish-Roe syntyi
maailmaan. Sydämen ja luonteen lahjoja tyttö tuskin oli saanut
osalleen liiaksi; mutta Janet Hallard ja hänen kaltaisensa epäilemättä
ymmärtävät, paljonko niillä lahjoilla on arvoa maailman silmissä.
Coralie oli syntynyt ihailtavaksi, ja hänet oli luotu iloitsemaan
ihailusta. Hän senvuoksi koki tavottaa ihailua elämässään niin paljon
kuin taisi, — ja hän oli nauttinutkin siitä tähän asti jo enemmän
kuin useimmat naiset siitä eläissään unelmoivatkaan. Kuitenkin hän
oli Traillin silmissä pelkkä kokematon lapsi. Mies uskoi hänet yhtä
lapsellisen viattomaksi kuin hän oli tuntenut Sallyn. Ja tähän
viattomuuden lumoukseen hänen nyt täytyi lisätä tytön hienostuneen
kauneuden hurma, joka oli monin verroin häikäisevämpää kuin Sallyn
yksinkertainen sulous. Ei ollut ihme, että Sallyn kuva kalpeni hänen
mielessään tämän tenhoavan näyn rinnalla.
Kun he pääsivät teatterin portaille, valtavaan ihmispyörteeseen, jonka
kuohuista kukin koetti selviytyä niin pian kuin taisi eksymättä omasta
seurastaan, Traill katsahti pikaisesti ympärilleen, etsien silmillään
Sallya. Mrs Durlacher myöskin tähysteli tyttöä, arvellen hänen jostakin
tarkkailevan heidän liikkeitään. Mutta he eivät huomanneet häntä.
Sally seisoi puiden varjossa lehtokujan suussa, ja hänen sydämensä
tykytti rajusti, puolittain pelosta, puolittain mustasukkaisuudesta.
Kuitenkin hän oli yhä vakuuteltu, ettei häntä oltu huomattu. Palavin
silmin hän katseli, kuinka Traillin seurue nousi vaunuihin, jotka
sitten lähtivät vierimään satojen ajopelien muodostaman virran mukana.
Hän oli nähnyt kylliksi, tunteakseen kilpailijansa ylivoimaiseksi
itselleen, ja tämä tunto sokaisi hänet kokonaan. Kun hän ajatteli,
että Traill nyt istuu tämän nuoren kaunottaren rinnalla vaunuissa, ja
että heidän ruumiinsa ahtaudessa koskettavat toisiaan, kiihdyttäen
miehen huumaa, johon hän itse tiesi monesti villinneensä hänet pelkällä
kosketuksellaan, kiersi hullu, eläimellinen raivo tulena hänen
suonissaan. Hän olisi tahtonut hävittää ja tuhota; hänen pieni kätensä
pusertui nyrkkiin ja hän kiiruhti mieletönnä vaunujen jäljissä, kun ne
tungoksessa hitaasti vyöryivät eteenpäin.
Tällöin huomasi Traill hänet jälleen. Hän katseli kuomun kyljessä
olevasta pienestä, nelikulmaisesta ruudusta ja näki kuinka Sally
häikäilemättä raivasi tietä itselleen väkijoukossa ja toisinaan juoksi
muutaman askeleen, pysyäkseen vaunujen rinnalla.
"Jumaliste!" hengähti mies huuliensa lomasta, kääntäessään päänsä pois
tähystyslasista.
"Mitä sitten?" kysyi Coralie.
"Oh, ei mitään. En tarkoittanut mitään", vastasi Traill vältellen.
Mrs Durlacher puri huuliaan, salatakseen hymyn, joka väkisin pyrki
näkyviin. Nyt hän oli varma Sallyn häviöstä; tytön vuosikausia kestänyt
mahti oli murrettu. Ja hän ymmärsi, että Traill ei enää voisi jatkaa
yksinäistä elämäänsä, purettuaan suhteensa Sallyyn. Sen täytyisi tämän
jälkeen tuntua hänestä tyhjältä ja autiolta.
Kun naiset sitten riisuivat vaippansa ravintolan pukuhuoneessa,
Traillin pistäytyessä valitsemaan heille pöytää, sanoi mrs Durlacher
Coralielle:
"Rakas tyttö, pelkään, että sinä valloitat veljeni sydämen."
Ja kun Traill toivotti hänelle hyvää yötä, hän nuhteli veljeään:
"Rakas poikani, onko tämä mielestäsi oikein? Tyttö on rakastumaisillaan
sinuun, ja sinulla on mokomia arveluttavia suhteita muihin naisiin. Se
ei ole kaunista."